Tänä yönä kaupunkia koetteli kova rajuilma. Nostattaen valtavia pyörremyrskyjä, syytäen salamoita ja piiskaten syövyttävällä sateella ulos uskaltautuvia ihmisiä ja kaupungin irvokkaita rakennuksia, se teki tuhojaan. Kaupungin johdon, Noitien neuvoston tuli suojella kaupunkia ja sen asukkaita miten pystyivät, sillä tällaisessa tilanteessa tekemättä jättäminen olisi nostattanut jo nyt tiukkaa elämää elävien ihmisten keskuudessa kapinallisia ajatuksia, jotka olisivat luultavasti kehittyneet ajan myötä teoiksi, ja sitä noidat eivät halunneet.
Niinpä nyt kaikki noidat seisoivat temppelin katolla, yksi kussakin tornissa ja päänoita Emartez hienoilla lasimaalauksilla koristellun kupolikaton keskipisteessä. He kohottivat kätensä taivasta kohti ja alkoivat taistella luonnonvoimia vastaan jumalten antamilla taikavoimillaan.
”Teidän armonne. Toisen tornin Frendes ei ole vieläkään palannut toimeksiannoltaan.”, ilmoitti Viidennen tornin Skarchal mielensä välityksellä kupolin korkeimmalla kohdalla seisovalle Emartezille.
”Hän on ollut poissa jo kaksi päivää”, lisäsi Ensimmäisen tornin Lhennes, ainoa naispuolinen neuvoston jäsen. Emartez mietti tätä kaikkea ja ilmoitti sitten kaikille.
”Hän on kuollut vasta, kun näen hänen kylmän ruumiinsa jaloissani. Ymmärrättekö?!”, Päänoita sanoi tiukasti, jolloin kaikki nyökkäsivät torneissaan ja keskittyivät myrskyn laannuttamiseen. Vähitellen he kesyttivät rajuilman kaupunkilaisten ja itsensä parahiksi, mutta voimia ja ponnisteluja se vaatikin. Vanha Jacobieskin oli pyörtynyt kesken loitsuamisen, jolloin muiden työ oli vaikeutunut entisestään.
Sotilaat haravoivat kaupungin katuja ja kujia ahkerasti levittäen etsinnät koko ajan taemmas aina teollisuusalueelle saakka. Etsinnät tekivät tehtävänsä ja parin päivän päästä luutnantti Chemai paiskasi Frendesin mädäntymisvaiheen aloittaneen, rottien ja hyönteisten puremia täynnä olevan ruumiin päänoidan valtaistuimen eteen, hänen jalkoihinsa.
”Löysimme hänet köyhästä kaupunginos…”, Luutnantti aloitti, mutta Emartez nosti kätensä vaikenemisen merkiksi hänelle. Hän käski sormeaan heiluttamalla huoneen ovella vartioivat sotilaat eteensä.
”Viekää ja ampukaa hänet”, Päänoita käski sotilaita kylmästi ja osoitti luutnanttia. He tarttuivat ylempäänsä olkapäistä ja ranteista kiinni ja taluttivat hänet kylmänrauhallisesti oven ulkopuolelle. Kuului kaksi laukausta ja etova tömähdys. Viisi muuta neuvoston jäsentä katsoivat päänoitaa ihmeissään, jolloin hän vastasi heidän lausumattomaan kysymykseensä: ”Hän sotki mattoni.”
”Haikein mielin minun täytyy todeta Frendesin epäonnistuneen tehtävässään ja ansainneen näin kuolemansa oikeutetusti.”, Emartez sanoi ja kutsui vartijoita viemään ruumiin poltettavaksi.
********
Musta kehto lepäsi edelleen Scychall- jumalan patsaan äidillisessä otteessa, vaikka siinä oli viimeksi levätty muutama kymmentä vuotta sitten. Kyseisen jumalan opetuslapsi, puolidemoni Drachyel oli saanut levätä ja parannella oikeassa kädessä olevaa, syvää pistohaavaansa jo kaksi päivää, joka oli ainakin tähän mennessä ollut riittävä aika, sillä haava oli jo melkein parantunut kiitos hänen paranemiskykynsä. Scychall ei ollut vaatinut entisten palvelijoidensa verta vuodatettavan ja se ihmetytti Drachyeliä. Näytkin olivat olleet poissa nyt neljä päivää, mutta puolidemoni ei silti ollut saanut unta jumalansa tarkoitusperien miettimiseltä.
Seuraavana yönä oli kirkkaampaa, kuin muita öinä pitkään aikaa. Puolidemoni loikki ketterästi rakennuksesta rakennukseen vilkaisten tarkasti minne laittoi jalkansa laskeutuessaan, sillä äsken hän oli melkein pudonnut korkealta katolta, kun oli laskenut jalkansa huolimattomasti happosateen syövyttämään kohtaan, jota noidat eivät olleet voimillansa kerinneet korjaamaan.
Tällä kertaa Drachyel ei kuitenkaan ollut jumalansa asialla vaan verryttelemässä vahingoittunutta kättään, jonka oli Frendesin sauva lävistänyt. Hän sai olla nyt edes vähän aikaa rauhassa ja nauttia yksinäisyydestään. Sitten hän näki vanhahkon, kylmissään olevan miehen, joka nojaili seinään puhallellen kämmeniinsä lämmön saamiseksi. Drachyel tunnisti miehen selvästi Scychallin entiseksi palvelijaksi, vaikka mies oli vain keski-ikäisen näköinen, oli hän oikeasti kuitenkin paljon vanhempi, itse asiassa ainakin kaksisataa vuotta vanhempi.
Puolidemoni kuitenkin vain kohautti olkiaan ja ponkaisi seuraavalle katokselle. Tukehduttava kipu iski yllättäen hänen kurkkuunsa kesken hypyn ja hän laskeutui kivuliaasti oikean kätensä jääden hänen koko ruumiinpainonsa alle.
”Tapa hänet.”, puhui Scychall hänen päässään. ”Tiedät itsekin mikä hän on.” Drachyel nousi hitaasti toisen polvensa varaan ja kohta kipu hellitti sen verran, että hän saattoi nousta seisomaan. Puolidemoni vetäisi pistoolinsa ja tähtäsi miestä.
”Kuten haluat. Anteeksi erehdykseni”, hän kuiskasi yhteen purtujen hampaidensa välistä.
”Ei, laita hänet kärsimään”, määräsi Scychall ja pakotti Drachyelin pudottamaan ampuma-aseensa. Hitaasti jumalansa pakottamana hän liu’utti ”Sielunriistäjän” selästä, viitan alla olevasta kiinnikkeestä. Aseen terät muuttuivat välittömästi verenpunaiseksi, heijastaen sen takojan raivoa. Drachyel laskeutui katolta miehen taakse äänettömästi ja pehmeästi, kuin aave.
”Anna anteeksi”, hän karjahti surumielisesti ja survaisi peitsellään miehen vaatteiden läpi puhkaisten tämän vatsan ennen, kuin uhri edes huomasi tulleensa hyökätyksi.
Miehelle kävi punateräisen ”Sielunriistäjän” iskusta samalla tavalla, kuin monelle ennen häntä. Selkäranka työntyi ihon läpi levittäen verta ympäriinsä. Läpikuultava sielu leijui hetken runnellun ruumin yläpuolella katsellen taivaalle. Sen onnelliset, kimeähköt äännähdykset kaikuivat kujalla vain vähän aikaa punertavan valon hukuttaessa sen ja kiskaisten sieluparan lohdullisen, ikuisen levon tieltä kohti ikuista kärsimystä. Tuttu nainen itki valkeita kyyneliään seinään nojaten.
********
”Miksi?!”, karjaisi Drachyel patsaalle ja iski nyrkkinsä kiviseinään aiheuttaen itselleen verta vuotavia haavoja.
”Me molemmat tiedämme, että sinä aioit tehdä sen…Minä vain joudutin tulevaa.”, patsas sanoi rauhallisesti.
”Ei! Sitä en olisi tehnyt…Ja saat olla varma, että enää en aio tappaa ketään, jos en näe siihen mitään erityistä syytä.”, puolidemoni huusi.
”Kehtaatko vastustaa minua?!”, patsas jylisi. ”Kehtaatko sinä, arvoton sikiö vastustaa minua, jumalaasi, vahvempaasi?! Tähän asti olet noudattanut käskyjäni ja vastedes tulet niitä noudattamaan!”
”Niinkö luulet?”, Drachyel kysyi pilkallisesti suu virneessä ja liu’utti peistään hitaasti pois kiinnikkeestä.
”Sinä pieni siki…!”, patsas huusi, mutta rauhoittui sitten ja alkoi puhua rauhallisemmin. ”Minä annoin sinulle valtaa. Sinä sait minulta isällistä rakkautta.”
”Valta ei tunne rakkautta, vain maineen ja kunnian.”, puolidemoni vastasi nyt surullisenkuuloisena. Hän otti lyömäaseensa molempiin käsiinsä ja otti askeleen eteenpäin.
”Omaksi parhaaksesi muistutan, että tuo on turhaa, esitaistelijani.”
”Voin ainakin yrittää”, Drachyel karjaisi ja iski patsasta raivokkaasti. ”Sielunriistäjä” yllättäen upposi helposti patsaaseen ja leikkasi sitä lennättäen kiviä ympäriinsä.
”Lopeta! Minä käsken!, patsas raakkui sen äänen hiljentyessä kaiken aikaa, kun Drachyelin peitsi leikkasi sen vasenta kylkeä. Puolidemoni karjui pirstoessaan patsasta: ”Pidä käskysi.”
”Minä!”, Oikea käsi irtosi. ”Olen!”, Vasen käsi murtui. ”Saanut!”, Peitsi osui kaulaan aiheuttaen siihen halkeaman. ”Tarpeekseni!”, Koko pää irtosi ja mäjähti kivilattialle murskaantuen pieniksi palasiksi.
Drachyel seisoi paikallaan katsoen patsaan jäännöksiä. Hän avasi nyrkkinsä päästäen ”Sielunriistäjän” kalahtamaan lattialle. Jalat pettivät hänen allaan ja hän kaatui polvilleen. Puolipaholainen laski päänsä patsaan jäännösten yläpuolelle ja alkoi itkeä. Itkeä purppuranpunaisia kyyneleitä.
”Keneen minä nyt turvaudun?”, hän surkutteli. ”Keneltä saan vastaukset kysymyksiini?”
********
Näyt alkoivat taas vaivata Drachyeliä öisin. Edelleen ne olivat painostavia ja jokseenkin tuskallisia, mutta nyt ne alkoivat selventyä. Edelleen kaunis nainen kehotti tekemään hyvää rauhan saamiseksi, mutta hänen äänensä oli nyt pehmeämpi ja voimakkaampi. Ja jällen kerran kaksi kättä kurotteli häntä, tällä kertaa valkoinen käsi oli lähempänä.
********
Yö valkeni aamuksi, joka kului päiväksi, joka tummui illaksi ja lopulta synkkeni yöksi. Sekavassa mielentilassa erään rakennuksen katolla istuva puolidemoni ajatteli tätä kaikkea. Hänen oli ollut pakko päästä pois tuskien täyttämästä, hänen entisen jumalansa temppelistä. Mutta silti ajatukset poukkoilivat pitkin hänen mieltään, eikä hän saanut niistä otetta millään tavalla.
Sitten, kuin helpotuksena, kujalta kuului tutunkuuloinen, kimeä ja pelokas naisääni, jolloin puolidemoni suorastaan ponkaisi jaloilleen ja lähti pinkomaan kattoja pitkin äänen suuntaan. Ääni tuntui kuuluvan kaukaa, mutta ajatus siitä, että joku sotilas olisi jo tällä hetkellä raiskaamassa naista, kiihdytti hänen tahtiaan. Ajatus siitä, että hän tosiaankin olisi juossut kaupungin toiseen laitaan näin nopeasti, tuntui mahdottomalta, mutta kaupungin temppeli oli nyt hänen takanaan ja se puhui hänen puolestaan. Vai oliko tapahtumapaikka siirtynyt suoraan hänen eteensä? Sitä hän ei voinut tietää.
Demoni. Naisen kimpussa oli viittaan sonnustautunut demoni. Kasvoja hän ei nähnyt, mutta puolidemonina hän kyllä tunnisti sellaisen näkemättäkin. Ensihätkähdyksen jälkeen Drachyel vetäisi peitsensä esiin ja asteli lähemmäs.
”Päästä hänet”, hän sanoi haudanvakaasti. Demoni päästi hitaasti otteensa naisesta ja kääntyi kohtaamaan Drachyelin. Puolidemonin hämmästykseksi hänen vastustajakin vetäisi aseensa, täysin samanlaisen aseensa esiin. Epäilykset kalvoivat Drachyelin mieltä ja ne saivat vahvistuksen, kun hahmo nykäisi huppunsa alas.
”Ei…Ei voi olla totta”, hän henkäisi. ”Sehän olen…Minä!”
”Ehei. Olen se, mikä sinusta olisi pitänyt tulla”, toinen sanoi nauraen.
”No ei sillä ole enää mitään väliä”, se sanoi ja hyökkäsi.
Drachyel joutui heti puolustuskannalle. Kuinka voin tappaa itseni, hän ajatteli. Silloin hän kuuli lempeän naisäänen päässään ja näki nurkassa olevan naisen huulten liikkuvan: ”Kuole Drachyel! Kuole!” Ei hän voisi vastustajan antaa noin vain tappaa itseään. Hän sivalsi kaukaa peitsellään tehden vastustajaan, joka ei edes nostanut asettaan torjumaan, syvän haavan oikeaan käsivarteen. Drachyel ähkäisi kivusta ja vei vasemman kätensä haavalle, itse tehdylle haavalle. Mutta vastustaja ei välittänyt omastaan vaan hyökkäsi taas raivokkaasti. Nopeasti puolidemoni torjui vatsaan hyvin tähdätyt iskut ja sai toisen perääntymään. Nopealla kädenliikkeellä hän nykäisi pistoolinsa kotelostaan ja ampui haarniskatonta vastustajaansa, vatsaan. Samassa hänen lävitseen vihelsi sama kivunaalto, kuin vastustajansakin. Haarniskan kolosta alkoi tiputtaa verta hänen eteensä.
”Tee jotain hyvää Drachyel”, naisääni vaati.
”Tuo on ilmiselvästi läpikotaisin paha, mutta onko pahan tappaminen hyvän tekemistä?”, hän sanoi itselleen hiljaa taistelun melskeessä. Sitten hän seisahtui yhtäkkiä.
”Tuo olen minä. Eli siis minä olen paha!”
Naisen silmistä katsoen kaikki näkyi nyt, kuin hidastettuna. Drachyel pudotti aseensa ja seisoi hievahtamatta paikoillaan, kun taas toinen hyökkäsi suoraan päin peitsenterä ylhäällä. vastustaja veti peitsensä taaksepäin kesken hypyn ja iski suoraan alas Drachyelin olkapäästä tehden siitä melkein vyötärölle asti ulottuvat viillon. Drachyel kaatui kuolleena maahan. Toinen jäi seisomaan ja kääntyi naisen puoleen. Se käveli naista kohti silmät kiiluen ja tarjosi tälle kättä. Epävarmana nainen tarttui puolidemonin käteen ja antoi hänen auttaa itsensä pystyyn.
Drachyel katsoi itseään ja totesi itsensä vahingoittumattomaksi käden haavaa lukuun ottamatta. Hänellä oli viittansa ja huppunsa yllään ehjinä. Hän nosti katseensa naiseen, johon tänä muuten synkkänä yönä heijastui kuunvalo hänen aseensa teristä.
Hän katsoi naista hopeisessa kuunvalossa. Nainen alkoi hohtaa omituista, pehmeää valoa häikäisten puolidemonin silmiä.
”Sinä…Olet se nainen näystäni. Nainen, joka kehotti tekemään hyvää”, hengähti Drachyel ja otti tukea seinästä. ”Olen nähnyt sinut monta kertaa, mutta en ole tunnistanut.
”Näky.”, nainen aloitti. ”Minä olen nähnyt näkyjä, joissa mies anoo apua minulta. Mies, jonka kasvoja ei näy.”, nainen mietti. ”Minun nimeni on muuten Callista”, nainen teki tuttavuutta. Hän ilmeisesti odotti Drachyelin kertovan omansa, mutta tämä pysyi hiljaa. Lopulta puolidemoni rikkoi kiusallisen hiljaisuuden: ”Nimeni on Drachyel”, hän sanoi.
”Drachyel”, nainen sanoi miettivästi. ” Muinaisella Emerothnin kielellä se tarkoittaa tietääkseni vaakaa.”
”Vaakaa”, Drachyel mietti. ”Näky. Näyssäni minulle kerrottiin, että olen Hyvän ja Pahan välissä punnitsemassa heidän voimasuhteitaan. Ja nyt olen löytänyt sinut, joka minulle näyttäydyit.”
”Niin. Kohtalomme ovat monimutkaiset, mutta näyttävät liittyvän jotenkin toisiinsa. Jos sinä olet se mies näyssäni, voisitko siirtää huppusi syrjään ja paljastaa kasvosi.”, nainen kysyi.
”En usko, että pitäisit siitä, mitä tulisit näkemään.”, varoitteli Drachyel. Nainen siirtyi lähemmäs häntä.
”En ole pitänyt monesta asiasta elämässäni, mutta tuskin inhoan pelastajani kasvoja.” Vastahakoisesti ja hitaasti Drachyel laski huppunsa alas paljastaen irvokkaat kasvonsa. Punaiset silmät surua leimuten hän katsoi naista.
”Olet osaksi demoni”, Callista tunnisti tasaisella äänellä ilman pelon häivääkään. Nopeasti puolidemoni veti huppunsa taas päänsä peitoksi.
”Pidä se alhaalla”, Callista sanoi. ”Minä olen se, johon todella voit turvautua ja myös se, jolta saat vastaukset kysymyksiisi.”
Puolidemoni osa.2: Jumalaton
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
-
Dean Andersson
- Viestit: 135
- Liittynyt: Ma 28.10.2002 16:18