), mutta pitemmittä puheitta, nauttikaa! Ja nyt ONSE trilogian vikaa osaa kirjoittamaan... Aseveljet
Osa 3: Viimeinen Linja
Minoris – Linja oli yksi ihmiskunnan vanhimmista taisteluasemista, ja se oli kestänyt kymmenien ellei satojen taisteluiden myrskyt. Nyt kuitenkin näytti siltä, että ikuisuuksia vanha linnoitus oli kohdannut voittajansa. Linjan ensimmäinen muuri oli tuhoutunut, ja taistelukentällä lojui kymmeniä ihmispuolustajien ruhjoutuneita ruumiita. Laskeva aurinko värjäsi taivaanrannan lisäksi taistelukentän punaiseksi, ja kirkkaat valon säteet heijastuivat viimeistä muuria lähestyvän metallisen lauman riveistä kuin toinen aurinko olisi hohtanut ruhjoutuneen etummaisen muurin äärellä.
2100 – Viimeinen Linja
Andromedus järjesteli joukkojaan viimeiselle muurille ja katsoi epätoivoisena taivaanrantaa. Kuolleita oli joka puolella ja taistelukenttä oli muuttunut punaiseksi. Hän meni muurille ja latasi boltterinsa, johon oli vain enää yksi lipas jäljellä.
Hän tiesi että tämä olisi hänen viimeinen taistelunsa mutta vaikka hän ajatteli aina että toivoa on jäljellä, mutta hänen toinen puolensa kielsi asian. Hän oli valmis kuolemaan ja kohtaamaan keisarin tuomion. Hänelle ei ollut mitään syytä elää. Keisari vihasi häntä, samoin esitaistelija ja suurin osa Avaruussoturi jaostoista. Hänellä ei ollut perhettä ja Jasonius saattaisi olla jo kuollut.
Hän havahtui kun käsi tarttui hänen olkapäähänsä. Palkkasoturi kääntyi hitaasti ympäri ja huomasi esitaistelijan, Diviatorin. Andromeduksen happaman ilmeen peitti vain hänen pääkallon muotoinen Soturipappi kypärä.
”Haluan vain, kiittää sinua…Palkkasoturi” Diviator sanoi epävarmasti ”Olen sinulle kiitollisuuden velkaa, pelastit minun joukkoni varmalta kuolemalta. Kiitos, Palkkasoturi.”
Esitaistelija käveli pois ja huuteli käskyjä. Hän huomasi kun Jasonius oli linnoittautunut sairastuvan ikkunaan automaatti tykin kanssa. Andromedus hymyili vähän. Ehkä hänellä olisi syytä elää. Ehkä.
Diviator tiesi palkkasoturin hymyilevän kypäränsä alla. Se oli ennenaikaista. Hän ei ollut antanut palkkasoturille vielä anteeksi koko sydämestään, mutta nyt hän oli valmis uskomaan Andromeduksen… Muuttuneen. Diviator katsoi joukkojaan. Joukkojaan, jotka joskus olivat käsittäneet satoja miehiä. Satoja Temppeliherrojen avaruusjalkaväen sotilaita. He olivat olleet keisarin parhaimmistoa, he olivat yhä, mutta eivät menneen mahtinsa veroisia. Eivät enää. He olivat pysäyttäneet hirmuisen kaaoksen hyökyaallon kaukaisella aavikkoplaneetalla, mutta olivat maksaneet korkean hinnan. Sadoista sotilaista jäljellä oli kourallinen, ei paljon enempää kuin kaksikymmentä sotilasta. Näiden vuosien aikana tuon kohtalokkaan taistelun jälkeen näistä miehistä oli tullut hänen ystäviään, hänen… Perheensä. Hän ei ollut valmis uhraamaan yhtä ainuttakaan heistä. Ja se teki tästä niin vaikeaa. Hän tiesi, että kaikki eivät voisi elää seuraavaan aamuun asti, muttei silti halunnut päästää irti yhdestäkään. Diviator hymähti ajatuksilleen hiljaa. Ilman Andromedusta ja hänen joukkojaan nämä miehet eivät olisi hengissä nytkään.
”Pelko tekee soturin heikoksi, eikö?” Joku kysyi hänen takaansa. Ääni kuului Oberonille, mustien temppeliherrojen marsalkalle. Diviator ei tehnyt ilmettäkään, seisoi vain vaiti. ”En pelkää kuolemaa. En ole ikinä pelännyt enkä tule pelkäämään. Yksikään meistä ei pelkää, ja sinä tiedät sen.” Diviator vastasi Oberonille äkäisesti. ”Sinä et pelkää kuolemaa, vanha ystävä. Sinä pelkäät meidän puolestamme.” Oberon sanoi ymmärtäväisesti. Diviatorin silmät levisivät hämmästyksestä. Vanha marsalkka oli nähnyt täysin hänen lävitseen. Hän korjasi ilmeensä mahdollisimman nopeasti. Hän ei halunnut miehen näkevän että hän oli tajunnut täysin mistä on kyse. ”Tiedätkö, veli Oberon, että useimmat näistä veteraani sotureista olivat pelkkiä aloittelijoita kun ensimmäistä kertaa komensimme heitä taistelukentällä. He olivat juuri päässeet avaruussotilaiden riveihin, eivätkä vielä hallinneet uusia taitojaan ja voimiaan. Nyt vuosien päästä he ovat yksiä mahtavimmista sotilaista joita keisarillisten rivit ovat ikinä nähneet, valmiita kuolemaan uskonsa ja johtajiensa puolesta. Meidän puolestamme. Ajattele sitä! Me olemme tunteneet heidät niin kauan, ja silti opetukset pakottavat meidät ajattelemaan heitä ”korvattavina” ja ”uhrattavina” pelkän taktisen edun nimissä! Mieti sitä Oberon, mieti sitä. Eikö se sinusta ole väärin?” Diviator kysyi synkästi ja painoi naamansa maata kohti. Oberon hymyili. Tämä oli keisarin esitaistelijan todellinen luonne, ei se kylmä tappaja jonka seuraan hän oli tottunut sen surullisen taistelun jälkeen. Oberon käveli ystävänsä vierelle ja laski kätensä hänen olalleen. ”On vanha sanonta, että kenraali menettää sodassa monia sotilaita, mutta silti hän rakastaa heistä jokaista.” Oberon sanoi hymyillen. Diviator ravisti miehen käden olkapäältään, korjasi kasvonilmeensä, ja lähti kävelemään alas muurilta. Heillä olisi pitkä yö edessään.
Argon saarnasi vapisemattomalla uskolla sotureiden rippeille.
”Olkaa hurskaita uskossanne keisariin, sillä ilman häntä emme ole mitään. Keisari suojelee meitä, hän ei anna ihmiskunnan tuhoutua, hänen vartionsa keskittyy tänne, ja hän antaa meille voimansa ettei hänen valittu kansansa kuole. Hän on läsnä tässä suuressa koettelemuksessamme, ja uskokaa, hän ei anna meidän epäonnistua!” Soturit saivat jälleen uskoa ja valmistautuivat puolustukseen. Necronit olivat pian tulitus etäisyydellä.
2105 – Viimeinen Linja
”Tulta!” Huusi Loganius joka heilutti miekkaansa ja ampui pistoolillaan villisti kohti Necron laumaa. Monta kaatui kun panokset räjähtivät necroneiden metalliseen kuoreen, ja ilma oli täynnä metallin siruja.
Alkoi olemaan jo kovin ironista kun vaikka miten monta kertaa he ampuivat, se tuntui vain estävän väistämätöntä, johon ei olisi enää kauan aikaa. Miten he kolmea tuntia voisivat pidätellä teräspetoja jotka tulivat liian isoissa määrissä keisarin sotureja vastaan. Hänen oikealla puolella olivat harmaat ritarit, keisarin horjumattomat palvelijat jotka olivat aina valmiina taistelemaan. Vaikka heitä oli vain yhdeksäntoista jäljellä, he tekivät tehtävänsä. Scorpion vasemmalla puolella oli kuusi harmaata terminaattoria. Keisarin parhaimmiston parasta. Valmiina uhraamaan itsensä vaikka minkä edessä. Nyt heitä tarvittiin, ja siinä he olivat.
Hän katsoi kauas vasemmalle puolelle. Siellä hän näki Mustien Temppeliherrojen ja kaartin asemat. Siellä oli myös Diviator, hänen toverinsa ja mahtava taistelija. Hän oli nähnyt esitaistelijan taistelun tiimellyksessä, hänkään ei ollut yhtä hyvä.
Oikealla Harmaitten takana olivat palkkasoturit, mukana hurja soturi Andromedus. Kaapuun pukeutunut inkvisiittori oli nyt eri mieltä palkkasotureiden johtajasta, hän oli keisarin mies. Hän oli nähnyt Andromeduksen pelastamassa Mustat Temppeliherrat.
Andromedus oli nyt keisarille uskollinen mahtava taistelija.
Necronit lähestyivät uhkaavasti muuria ja olivat vain kymmenen metrin päässä. Mutta Andromedus sai idean. ”Loganius, tule tänne äkkiä, minulla on taktinen neuvo.”
Hän hyppäsi muurilta alas ja Loganius teki samoin ja käveli Andromeduksen luo.
”Mitä, parasta olla nopea sillä Necronit ovat sitäkin nopeampia.”
”Onko meillä täällä mitään räjähteitä?”
Loganius mietti hetken, ja kutsui Hornwallia ja Diviatoria. Molemmat tulivat lyhyellä varoitusajalla. Aika alkoi käymään vähiin ja miehiä tippui alas muurilta.
”Hornwall, onko täällä räjähteitä?”
”Itse asiassa kranaatteja ja miinoja. Miinoja on paljon koska emme koskaan laittaneet niitä tänne.”
”Miksi keisarin nimeen emme?!” Diviator kysyi itsekseen.
”Mikä oli siis suunnitelmasi Andromedus?”
Andromedus hymyili mutta hän säikähti kun hänen vieressään olevaan teräsoveen tuli iso lommo.
”Hyvä on, laitamme kaikki miinat tänne kun peräännymme. Kaikkien kranaatit kasaamme tuohon päärakennukseen. Mieheni voivat tehdä asian mutta miinat on levitettävä vasta sitten kun kaikki ovat päässeet pois, siis takakautta.”
Loganius tuumi vähän aikaa.
”Meillä ei kyllä ole muuta mahdollisuutta. Annan perääntymismerkin. Ketkä pitelevät Necroneita sen aikaa?”
”Minä, Jasonius, Dal Artha, rynnäkköjoukot ja Arpinaamat” Andromedus sanoi.
”Minä ja loput joukkoni” Diviator sanoi.
”Minä ja loppu pataljoonani.” Hornwall sanoi.
Scorpio Loganius huomasi että muuri halkesi ja hän tylysti ampui necronin jonka pää näkyi aukosta.
”Hyvä, minä jään myös.”
Andromedus muisti monta samanlaista hetkeä, liian monta. Mutta ei koskaan näin epätoivoista. Miksi he aina joutuivat puolustamaan? Tämä saattaisi olla viimeinen taistelu. Mutta jos hän kuolisi, hän jäisi elämään legendana. Käsikähmä alkaisi aivan kohta, portti oli hajoamispisteessä.
Metallus katseli halkeilevaa porttia, joka pettäisi kohta. Hänelle tuli vahva tunne, että tämä oli tapahtunut joskus ennekin. Kaukaisella aavikkoplaneetalla. Silloin he odottivat että Dreaghnouttina tunnettu hirvittävä kuoleman kone halkaisisi linnoituksen mahtavan metalliportin, viimeisen esteen heidän ja heidän vihollistensa välillä. Hän muisti kuinka hänen pelkonsa oli kasvanut jokaisella keralla kun portti näytti heikommalta tai kun yksi sen saranoista petti. Sinä päivänä hänen entinen kapteeninsa veli Celester oli pelastanut hänen henkensä omansa hinnalla. Hän janosi vieläkin kostoa. Silloin hän kuuli äänekkään kolahduksen ja havahtui ajatuksistaan. portti oli pettänyt. Metalliset koneet, joiden piirteet oli lainattu itse kuolemalta, kävelivät vääjäämättä heitä kohti. Metallus nosti bolt pistoolinsa, ja painoi liipaisinta kerran. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ensimmäinen metallinen olento kaatui lattiaan ja Metallus tuijotti mielihyvällä kuinka otuksen silmissä palanut julma valo sammui. Toinen necron ryntäsi häntä kohti ampuen gauss säteitä ilmaan. Metallus väisti säteet täpärästi, ja kun metallinen otus syöksyi hänen lähelleen, Metallus potkaisi sen maahan ja ampui sen ruhon täyteen metallia. Otus kouristeli mekaanisesti hetken, kuin yrittäen korjata toimintojaan, ja sammui sitten. Metallus hymähti muistoilleen. Silloin hän oli ollut pelokas nuori sotilas. Nyt hän oli todella yksi heistä. Hänestä oli muovautunut Adeptus Astartesin valio sotilas. Hän oli musta temppeliherra.
Diviator käveli tahallisesti suuren necron ryhmän keskelle, ja alkoi sitten lyödä valtavalla miekallaan suuria kaaria ilmaan, silputen häntä ympäröiviä metallisotureita kappaleiksi. Hän löi miekallaan niin nopeasti, että se jätti jälkeensä ilmaan suuria mustia kaaria siihen, missä miekka oli ollut hetki sitten. Hän torjui vasemmalla, löi oikealle, potkaisi eteensä, ja löi avokämmenellä taakseen lähes samanaikaisesti. Hän oli hionut taistelutekniikkaansa vuosia, eikä yksikään kankea kone voisi häntä voittaa taistelussa… Ellei niitä olisi valtava määrä, Diviator lisäsi synkästi mielessään muistaessaan että heidän vastustajillaan oli valtava ylivoima heihin nähden. ”Keisari!” Hän karjaisi murskatessaan jälleen yhden olennon kallon miekkansa kahvalla.
Andromedus halkaisi kaksi necronia kahtia kalmanraudalla ja murskasi yhden pään voimakynnellään, Tuhontuojalla. Hän löi Kalmanraudalla puolelta toiselle valoisissa kaarissa ja leikkasi metalliteosten läpi helposti aseellaan. Myös Tuhontuoja löysi kohteensa ja murskasi useita. Hänen refleksinsä olivat nopeat eikä vielä kukaan ollut osunut häneen.
Hän oli varautunut legendaariseen viimeiseen taistoon ja teki sen tyylillä ja taidolla. Punainen raivo kuitenkin iski häneen. Hän alkoi murskata necron sotureiden läpi yksinään kohti armeijan keskustaa.
”Mitä keisarin nimeen tuo hullu yrittää!” Diviator huusi halkaisten samalla necron jälleen yhden necron soturin. ”Veri Enkelten kirous…Punainen jano.” Argon sanoi huolestuneesti, samalla taistellen taitavasti Croziuksellaan. ”Hän siis on edelleen, voisiko sanoa…Edes osaksi Sanguiniuksen poika?” Diviator sanoi mietteissään taistelun tauottua hänen lähellään hetkeksi. ”Hän on aina ollut veli Diviator. Hän olisi vieläkin jos eräs Eversti ei olisi ampunut omiamme.” Oberon sanoi Diviatorille kuin syyttävästi. ”Sinä sanot siis ettei se ollutkaan Andromedus….?” Diviator sanoi mietteissään ja jatkoi keskittyneesti taisteluaan. Diviator huomasi taistelun kiihkon keskellä jotain hyvin kiinnostavaa. Necron Sotureiden keskellä seisoi mahtava Necron ruhtinas. Jos hän voittaisi hirviön, hän ostaisi heille varmasti paljon lisäaikaa! Päättäväisenä Diviator lähti raivaamaan tietään hurjan necron joukon läpi. Olentoja oli aivan liikaa, ja hän näki Andromeduksenkin olevan ongelmissa metallipetojen kanssa. Palkkasoturi oli joutunut alakäteen kahdeksan necron soturin käydessä hänen kimppuunsa samaan aikaan. Lisäksi hän näki necron ruhtinaan lähestyvän miestä hänen selkänsä takaa. Andromeduksen taistelua katsellessaan Diviator menetti keskittymisensä vain sekunniksi, mutta se riitti metallisille sotureille, joista joku iski hänet maahan kirveenperällään.
Andromedus ei ollut enää taistelu raivon alaisena ja huomasi monet haavat itsessään. Hän vaivoin heilutti Kalmanrautaa mutta hänen voimakyntensä oli lujaa tekoa. Hän huomasi necron ruhtinaan joukon keskellä ja yritti raivata tietään tämän luo. Hän huomasi että Diviatorkin yritti samaa mutta oli alivoimalla. Andromedus alkoi kulkea pahasti alivoimalla olevaa esitaistelijaa kohti. Hänen jokaista osaansa koski ja häntä lyötiin vielä kylkeen. Hän löi tietenkin takaisin mutta juuri silloin jokin lävisti hänen selkänsä. Se oli sotaviikate, hän tiesi että se oli necron ruhtinas.
”Sanguiniuksen nimeen…”
Silloin hän valahti maahan verisenä ja ruhjoutuneena.
Hän heräsi ja huomasi olevansa jonkinlaisessa puistossa. Hän huomasi kaikki kauniit kukat ja puut. Hän katsoi vasenta kättään ja huomasi että se oli paikallaan. Andromedus oli kaivannut sitä. Hän katsoi myös itseään. Niissä ei ollut niitä lukemattomia ruhjeita ja arpia joita hän oli saanut taisteluiden aikana.
Hän oli jonkinlaisessa palatsissa, hän huomasi ison portin jota vartioivat kaksi Adeptus Custodesta. Keisarin Palatsi, tämän pitäisi olla keisarin palatsi. Hän huomasi kun valkopukuinen mies käveli häntä kohti. Valkopukuisen miehen vieressä oli punapukuinen mies. He juttelivat keskenään ja vaikuttivat yliluonnollisilta olennoilta.
”Terve, Andromedus Rendelius.” Valkopukuinen sanoi ylimaallisella äänellä.
”Tervehdys poikani.” Punapukuinen sanoi.
Andromedus tunnisti miehet.
”Keisari, Sanguinius mahtavimmat tervehdykset. Miten te täällä? Olenko kuollut? Ja miksi minä täällä olen?”
”Tämähän on minun palatsini” Keisari sanoi. ”Ja Sanguinius on poikani ja sinä hänen. Olet täällä koska sinun on selvitettävä asiasi minun kanssani.”
Andromedus nielaisi.
”Olen aina tehnyt kaiken sinun nimeesi ja Sanguiniuksen. Mutta ymmärrän jos heität minut avaruuden syövereihin.”
Sanguinius naurahti.
”Me tiedämme että olet tehnyt, sen takia me keskustelemme tästä. Sinä olet aina ollut hyvä Veren Enkeli. Et koskaan jättänyt jaostoasi, sinua ei koskaan kirjattu pois arkistoista. Ja sydämesi jäi ikuisesti jaostosi luo vaikka sinä et jäänytkään.”
”Minä en heitä sinua avaruuden syövereihin.” Keisari sanoi.
”Meillä kaikilla on oma tehtävämme elämässämme. Sinun tehtäväsi on vielä kaukana edessä ja elät vielä pitkään sen jälkeen. Sinä voit aina etsiä parannusta, mutta jos vaivaat mieltäsi sillä että hyväksynkö sinut, niin käytät väärin päätäsi. Anteeksi olen antanut.”
Andromedus oli ihmeissään ja katsoi Keisaria.
”Minä en kuitenkaan koskaan lopeta puolestasi taistelua ennen kuin joko ikä minut jättää tai taistelu tappaa. Suojatkaa meitä tänä päivänä.”
”Hyvästi poikani Andromedus.” Sanguinius sanoi.
Andromedus tunsi että hän kiitäisi avaruuden poikki ja hän lensi nopeammin kuin komeetta. Hän huomasi että törmäisi kohta planeettaa päin. Hän lensi ja laskeutui jaloilleen ruumiinsa viereen. Andromedus kosketti ruumistaan ja hänen sielunsa palautui takaisin ruumiiseen.
Diviatorin ja necronien ruhtinaan välillä oli vain kymmenen necronia, mutta tilanteen teki hankalaksi se, että metalliset hirviöt olivat hänen päällään. Diviator tunsi pistävää kipua kyljessään, ja tajusi että se kaikki olisi pian ohi. Hän nosti jälleen miekkansa ja löi kaksi necronia halki, ja kipinät täyttivät ilman ruumiinpuolikkaiden kaatuessa maahan. Diviator karjaisi turhautuneisuudesta yhden necronin iskiessä hänet jälleen maahan. Hän Huitaisi miekallaan musta ympyrän ja kolme necronia vajosi jälleen tuhoutuneina lattiaan. Diviator tarkkaili ympärilleen. Silloin hän huomasi Andromeduksen. Palkkasoturin runneltu ruumis oli maassa ja veri vuosi suuresta haavasta joka oli tämän vatsassa. Diviator tunsi ihme kyllä… surua. Diviator ravisti ajatukset nopeasti päästään ja pakotti itsensä ajattelemaan, että hän tunsi näin koska oli menettänyt arvokkaan liittolaisen. Diviator tutki katseellaan necron laumaa, etsien joukon johtajaa. Hän seisoi yksinään valtavaa joukkoa vastassa, vain miekkansa niiden ja hänen kuolemansa välissä. Nähdessään necron ruhtinaan joukossa, hän potkaisi itsensä liikkeelle, ja ryntäsi joukkoa päin musta terä viuhuen. Hän ei tuntenut enää kipua, vaikka necron soturit osuivatkin häntä usein kipeästi kylkeen ja selkään. Hän oli aineellisen tuskan tuolla puolen. Diviator näki ettei hän ikinä pääsisi necron ruhtinaan luokse tämän metallisen lauman läpi, joten hän teki jotain epätoivoista. Diviator veti miekkansa taakse kuin iskeäkseen edessään seisovia necron hirviöitä, mutta niiden väistäessä hän karjaisikin Andromeduksen kunniaksi ”Sanguiniuksen nimeen!” ja heitti mahtavan miekkansa linjaan muodostuneesta kolosta suoraan kohti necron ruhtinasta. Otus kääntyi konemaisesti, ja ojensi metallisen sauvansa torjuakseen miekan, mutta mahtava terä halkaisi sauvan keskeltä ja jatkoi matkaansa suoraan olennon rintakehään ja siitä läpi. Necron Ruhtinas näytti epäuskoiselta, jos sellaista ilmettä voi metallisille kasvoille kuvitella. Sitten olento kaatui toisen polvensa varaan. Sen julmuutta ja voimaa huokuneet vihreät silmät sammuivat hitaasti, ja sitten se kaatui lattialle tuhoutuneena.
Yhtäkkiä palkkasoturi yskäisi verta ja Diviator ryntäsi tämän luo. Andromedus nousi ylös vaivalloisesti ”Luulin että kuolit!”
”Tavallaan kuolinkin” Andromedus vastasi juosten samalla. ”Mutta Keisari antoi uuden mahdollisuuden.”
Andromedus heitti koko kranaattivyönsä lähestyviä necroneita kohti ja se pysäytti niitä hetkeksi.
”Unohtuiko jotain?” Andromedus huomautti Diviatorille. Esitaistelija katsoi hätäisesti taakseen mutta Andromedus koputti tätä olkapäähän mustalla miekalla.
”Kiitos palk…tarkoita Andromedus.”
”Eipä kestä, asetetaanpa nyt miinat”
Ja niin he juoksivat linnakkeeseen ja kasasivat sairaspetejä ja tuoleja portin eteen.
2136 - Minoris Linjan takana
Jasonius pystyi jo kävelemään itse mutta hänen kylkeensä edelleen koski. Hän kuitenkin pystyi taistelemaan samalla tavalla kuin ennenkin. He pakenivat linnakkeesta läpi soisen alueen koska sivuiltakaan ei päässyt; oikealla oli vuoria ja vasemmalla oli vielä pahempaa suota. Jasoniuksen voimahaarniskan saapas upposi aina välillä suohon mutta hän aina veti sen takaisin. He suuntasivat suurelle kukkulalle jota suojasi suuri määrä isoja kiviä. Paikka oli tärkeä koska he voisivat sieltä ampua suojassa ja kun necronit pääsisivät lähelle he voisivat vierittää kiviä niiden päälle. Jasonius katsoi taakseen ja huomasi kun Andromedus ja muut juoksivat ulos päämajasta. Ylempi Palkkamestari näki kun he asettivat vielä viimeiset miinat maahan suuressa kiireessä.
Yhtäkkiä miina räjähti. Necronit varmasti olivat jo sisällä.
”Ampukaa ohjuksenheittimellä päämaja rakennukseen!” Jasonius huusi.
Päämaja oli kranaatteja ja räjähteitä täynnä ja ne varmasti räjähtäisivät hyvin. Kaartilainen otti ohjuksenheittimen ja toinen latasi sen.
”Tulta!”
Ohjus lensi ilman halki kohti rakennusta joka oli ennen ollut komentorakennus. Räjähdys oli valtava ja koko tukikohta räjähti pieniksi kappaleiksi jotka lensivät ilman halki. Samoin necronit jotka tuhoutuivat pahasti ja ainakin kymmenesosa metalli armeijasta tuhoutui.
Ehkä he voisivat voittaa.
Sotilaat asettelivat miinoja taakseen kun vetäytyivät kunnes ne olivat loppuneet. Diviator tiputti viimeisen miinansa ja katsoi taakseen mutta ei nähnyt yhtään elävää necronia. Jos elävä olisi edes oikea sana noille sieluttomille olennoille. Hän juoksi suon läpi ja hänen tumman musta voima haarniskansa upposi suohon. ”Mahtavaa, joudumme menemään suon läpi necronit perässämme.”
Dal Artha juoksi suon poikki nopein liikkein ja hyppi aina vain kuiville kohdille. Hänen nopeutensa ja vikkelyytensä oli eldareiden luokkaa. Hornwall ihmetteli tuota näppäryyttä ja toivoi olevansa yhtä nopea. Hän kuuli jatkuvasti takaansa räjähdys ääniä ja tiesi että necronit olivat kävelleet miinoihin. Eversti ei halunnut katsoa taakseen vaan juoksi. Kohta he olisivat jo kukkulalla jossa muut jo olivat.
Sitten vihreät säteet alkoivat leikata hänen miehiään maahan. Hornwall katsoi taakseen ja ampui laserpistoolillaan taakse vaikka tiesi että sen kantama ei riittäisi. Hän tunsi suurta kipua selässään ja ennen kuin hän kääntyi hän huomasi kun gaussi ammus lävisti hänet.
Veteraani eversti katsoi taakseen ja huomasi kun vain viiden metrin päässä hänestä suosta nousi necroneita. Samoin tapahtui joka puolella suota ja ikivanhat soturit jatkoivat taisteluaan. Hornwall laittoi voimamiekkansa päälle ja sininen liekki ympäröi sen. Upseeri karjaisi ja hyökkäsi necroneiden kimppuun heilutellen miekkaansa kuin sekopää.
Kaksi necronia kuoli yhdellä vahvalla kahden käden huitaisulla joka repi niiden rintakehän tunnistamattomaksi. Eversti huitaisi kahdelta pään poikki ja yhden hän potkaisi takaisin suon silmään. Hän tarttui necronin kivääriin ja ampui kaksi niiden omalla aseellaan. Necron pisti häntä kylkeen ja toinen vatsaan. Eversti karjahtaen ampui molemmat metalliset kauhut ja suonsilmässä olevan necronin hän hukutti lopullisesti kun hän heitti aseen siihen pisti edellä ja loput viisi menettivät henkensä voima miekan mahtavista iskuista.
Verinen Eversti katsoi sinne missä necronit olivat mutta ennen kuin hän ehti juosta useat gauss säteet lävistivät hänet.
2200 - Kukkula
Andromedus katsoi kun Hornwall oli tappanut tusinan necroneita jotka olivat päässeet lähelle. Mutta nyt everstin ruumis oli gauss säteiden lävistämä necroneitten aseitten jäljiltä.
Temppeli Herrat, palkkasoturit, kaarti ja inkvisition joukot olivat asettuneet kukkulalle ja valmistautuivat taisteluun.
”Keisarille elämämme.” Andromedus sanoi. ”Rohkeutemme ja uskomme. Keisarin puolesta! Olkoon niin tänä päivänä.”
Se oli lyhyt taistelu rukous ja kaikki tähtäsivät tarkasti. Ammuksia oli liian vähän, liian kalliita tuhlattavaksi. Salamat alkoivat välähdellä taivaalla aivan kun maailmanloppu olisi alkamassa.
”Ampukaa!” Loganius huusi ja panokset ammuttiin kuin yhdestä aseesta. Necroneita kaatui suurin määrin kun keisarilliset joukot aloittivat tasaiseen tahtiin ampumaan vihollisiaan.
Panokset räjähtivät necroneitten teräksiseen vaippaan ja suurin osa läpäisi niiden vahvan haarniskan. Muuta monet kuitenkin nousivat takaisin pystyyn jonkin ihmeen avulla.
Loppumaton määrä necroneita täytti taistelukentän ja he eivät nähneet loppua necroneitten jatkuvasti etenevälle laumalle.
Kuoleman lähettiläät olivat jo kukkulan alaosassa ja etenivät nopeasti suurista tappioista huolimatta. Kaarti alkoi vierittää suuria kiviä alas mahdollisimman nopeasti mutta yrittivät kuitenkin pitää joitain suojana.
Kivet murskasivat necronit kun ne kierivät alas suurella nopeudella.
”Säästäkää niitä vielä pahempaan, sillä kun tuhat necronia on alhaalla emme voi torjua niitä pelkillä laserkivääreillä.” Andromedus sanoi.
Argon, Mustien Temppeliherrojen Kappalainen, oli suojassa kiven takana puristaen tiukasta Croziustaan ja Bolt pistooliaan käsissään. Äkkiä hän syöksyi kiven takaa, ampui aseidensa ammukset tyhjiksi vääjäämättä etenevään laumaan ja kierähti sitten takaisin toisen kiven taakse. Hän ei pelännyt kuolemaa, mutta tiesi, että jos hän kuolisi, se olisi musertava isku heidän joukkojensa taistelumoraalille, jotka pitäisivät soturipappinsa kuolemaa merkkinä siitä, että keisari oli hylännyt heidät. Hän otti kranaatin vyöltään ja paiskasi sen kiven yli necronien niskaan. kun hän tavoitteli uutta kranaattia hän huomasi että nyt myös hänen räjähteensä olivat lopussa. Hänellä oli enää Croziuksensa. Argon naurahti miettiessään sanaa ”vain”. Pian necronit tulisivat näkemään mitä hän pystyi tekemään ”vain” croziuksensa kanssa.
Vaikka kivet suojasivatkin hyvin Keisarillisia joukkoja silti muutama kuoli vihreisiin gaussi ammuksiin silloin tällöin. Nyt necroneita vilisi mäen alapuolella kuin ampiaisia pesässään.
”Vierittäkää kivet niiden niskaan!” Diviator huusi ja työnsi yhden alas. Se osui toiseen kiveen joka myös alkoi vyörymään alas ja molemmat tuhosivat kymmeniä metallisia petoja. Kivet vyöryivät necroneitten päälle ja moni murskautui ikivanhan aseen alle.
Juuri kun näytti että he voisivat voittaa kun yli kolmesataa necronia pakeni, viisinkertainen määrä kynsillä ja nyljetyillä nahkoilla varustettua necronia ryntäsi läpi niiden terävät kynnet valmiina silpomaan.
”Ampukaa ne ennekuin ne tappavat teidät!” Diviator huusi ja tarttui miekkaansa.
Vaikka monet tuhoutuivat myös kiviin nämä necronit osasivat väistää ja niiden pirullinen nopeus saattoi niitä läpi vahingoittumattomana. ”Älkää vieritelkö kiviä, ne väistävät ne kuitenkin. Antaa niiden tulla, olemme valmiina kuolemaan keisarin puolesta!”
Kaikki vetivät esiin pistimiä, miekkoja, puukkoja ja muita lähitaisteluun kelpaavia aseita ja valmistautuivat kuolemaan.
”Primarkkojen nimeen!”
Kun necronit olivat enää viiden metrin päässä heistä he kuulivat selkänsä takaa suhinaa.
”Sanguiniuksen nimeen!” kuului huuto.
He näkivät kun punahaarniskaiset miehet lensivät hyppy repuilla heidän ylitseen ja aloittivat taistelun. Heitä johti kultahaarniskainen mies.
”Taisteluun käy Sanguiniuksen pojat!” Andromedus huusi ja hyökkäsi necroneitten kimppuun.
Diviator ihmetteli aikaista tuloa mutta luotti kuitenkin heihin koska itse Dante oli mukana. Esitaistelija pääsi sotahuudon ja alkoi hakkaamaan miekallaan necroneita kappaleiksi. Hän heilutti miekkaansa kahdella kädellä laajoissa kaarissa ja aina kun hänen miekkansa meni ohi, musta viiva kulki sen perässä. Diviator halkaisi kolme necronia yhdellä iskulla kahtia ja viideltä hän katkaisi pään.
Ennen kuin Diviator sai enemmän uhreja aikaan, necronit pakenivat kukkulalta ja kivet saattelivat niiden lähtöä. Alhaalla keisarin esitaistelija näki kun Veri Enkelten taktiset ryhmät olivat tulleet toisesta suunnasta ja maakiiturit olivat hyökänneet sivusta. Äkkiä he huomasivat taistelevansa ilmaa vastaan. Necron armeija oli kadonnut heidän ympäriltään yhdessä vihreässä välähdyksessä. Taistelu oli ohi.
”Onko hän elossa?” Diviator kysyi synkkänä Argonilta, joka oli polvistuneena lähes palasiksi ammutun eversti Hornwallin ruumiin luona suon reunalla. ”Juuri ja juuri. Hän on rajalla. Hän ei tule selviämään sairastuvan hoitojen avulla.” Argon vastasi synkästi ja katsoi Diviatoriin. Diviator mietti hetken, kuin ajatuksissaan. ”Tiedätkö, hän taisteli urhoollisemmin kuin useimmat meistä, ja oli valmis kuolemaan aatteensa ja joukkojensa puolesta. Hän ansaitsee parempaa kuin tällaisen kuoleman.” Diviator sanoi Argonille hiljaa. Argon nyökkäsi Diviatorille, hän tiesi mitä tämä ajoi takaa tässä keskustelussa. ”Tiedän mitä haluat minun tekevän.” Argon sanoi Diviatorille ymmärtäväisenä ja viittoi muutamaa mustaa temppeliherraa tulemaan hänen avukseen kun hän nosti eversti Hornwallin selkäänsä ja lähti kuljettamaan häntä kohti yhtä mustien temppeliherrojen myrskyhaukka – kuljetusaluksista. Diviator kääntyi ympäri, lähteäkseen kävelemään Argonin ja kahden muun sotilaan perään, mutta silloin vanhan inkvisiittorin, Scorpio Loganiuksen käsi laskeutui hänen olalleen. Vanhan miehen kasvot olivat synkät mutta ilmeettömät, ja vaikka hänellä oli useita ruhjeita kasvoissaan, hän ei näyttänyt kivun häivääkään. Inkvisiittori seisoi hetken vain paikoillaan, kuin miettien miten kertoa sanottavansa. Sitten hän puhui.
”Se ei ole ohi vielä.”
Tiedän, että ainakin omassa tekstissäni fluffi virheitä esiintyy (Esim. Diviatorin ja oberonin keskustelu tarinan alussa, sillä space merineidenhan kuuluisi olla fanaattisia/valmiina uhraamaan kaiken keisarin puolesta, yms. Mutta sellaisista hahmoista en halua kertoa päähenkilöinä joten minulle sallittakoon pieni poikkeus.) Kommentteja toivotaan...
, vaikka tosin kirjoitus tavassakin on suuri ero mutta tämä tuli vain mieleen äsken selaillessani kirjoitusta...