Yleistä:Klassinen tarina uudesta ajasta, uudesta sankarista
Mantican sivistyneiden kansakuntien keskuudessa on ollut jo monien vuosien ajan uskomus, että kansakunnan tarinoista on mahdollista nähdä miten jalo ja ylväs heidän rotunsa loppujen lopuksi onkaan. Mitä tarinoita jokaisesta rodun suurmiehistä onkaan jälkipolville jäänyt kerrottavaksi, joita nykyajan hallitsijat yrittävät joko ylläpitää tai palauttaa takaisin suureen valtakuntaansa.
Jokainen Mantican rotu, niin suuri kuin pieni, meitä jokaista vanhempi tai uusi löydetty tulokas tähän maailmaan, omaa jonkun tarinan. Niin ympärillä olevasta maailmastaan ja sen luomakunnan syntymisestä kuin myös omista tovereistaan omaa itseään unohtamatta. Mikä tarinoista on loppujen lopuksi totta, voimme vain arvailla, mutta tarinat menneiden vuosien suurtapahtumista, jotka aloittivat niin sanotusti uuden ajanjakson ajan Mantican maailmassa, ovat jokaisella rodulla täysin samanlaiset.
Kaaos ja järjestys ovat aina olleet läsnä Mantican maailmassa, mutta kumpi onkaan ajanjaksoa paremmin kuvaava, on jokaisen rodun itsensä päätettävissä. Se, mikä on toiselle järjestystä, on toiselle pidättäytymistä. Joko omatoimisesti odottaen tilaisuutta rauhallisesti päästää valloilleen kaikki suurimmat toiveensa ja tavoitteensa, joilla muokata ympärillä olevaa maailmaa jokaisen sen arvoisen rodun hyväksi tai sitten jonkun itseään suuremman voiman hallinnan alaisena kyvyttömänä vastustamaan juuri tuon kyseisen pitkän ajanjakson ajan.
Jokaisella rodulla on omat suurmiehensä, jotka ovat jääneet elämään omaa elämäänsä sen päätyttyä tarinoihin. Oli kyseessä sitten Jumal-hahmojen veroisina tunnettuja henkilöitä, joita vanhimmatkin kansakunnat pitävät pelkkinä legendoina ja myytteinä tai sitten henkilöinä, joiden urotyöt ja saavutukset ovat yhä tänäkin päivänä elämäänsä elävien rotujen muistoissa.
Sivistymättömät rodut harvoin pitävät kirjaa eri aikakausista ja siellä vaikuttaneista henkilöistä, mutta maailma ei ole vielä täysin unohtanut heitä, joita ilman tämä maailma ja sen sisältämät tarinat olisivat voineet olla paljon rauhanomaisempia.
Kaaoksen aikakautena tunnettu ajanjakso Mantican historiassa oli synkkä aika suurelle osalle maailmaa, jolloin julmina ja raakoina pidetyt rodut laajensivat valtakuntaansa omien rajojensa tuolle puolen teurastaen jokaisen vastustamaan astuneen ja orjuuttaen jokaisen, joka ei uskaltanut tarttua aseisiin. Tuon aikakauden henkilöistä suurin, Magog Turmakoura, haali itselleen suurimman alueen ja jäi hallitsemaan niitä myrskyn laannuttua ja tilanteiden hiljennettyä vähitellen jokaisen valtakunnan jättäessä suuren sodan jälkeensä. Oli koittava uusi ajanjakso, jonka aikana elettäisiin Kaaoksen muokkaamassa maailmassa niin, miten sen maailman uudet hallitsijat ja suurmiehet määräsivät miekkansa kautta.
Aikakaudet ovat kestoiltaan hyvinkin vaihtelevia, mutta muutoin samantyyppisiä keskenään. Samat tapahtumat toistuvat samojen rotujen riidellessä samoista asioista keskenään aina tasaisin väliajoin. Rauhaa on aina seurannut taistelu ja taistelut kasvaneet aina valtakuntien välisiksi sodiksi, jotka päättyvät jälleen kerran rauhaan. Tarinan edetessä samalla tavalla vuosikaudesta toiseen, muutos näkyy ainoastaan lopputuloksissa ja niihin vaikuttaneissa sankareissa.
Tällä hetkellä olemme eläneet jo pitkän aikaa rauhan ajanjaksoa, joka olisi sivuutettava edessä koittavan taistelun vuoksi. Taistelun, johon osallistuu suurempi määrä rotuja ja henkilöitä kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka moni niistä onkin ollut mukana aikaisemmissa suurissa taisteluissa, on siellä vaikuttavat tahot vaihtuneet. Uudet kunnianhimoiset kenraalit ja sotapäälliköt hakemassa niin itselleen kuin valtakunnalleen jotain, jonka se joko ansaitsisi tai anastaisi.
On aika synnyttää uusia tarinoita ja tuoda uusia nimiä tunnetuksi koko suureen Mantican maailmaan. Jonain päivänä nämä täällä tapahtuneet tarinat olisivat samanarvoisia muiden suurtarinoiden tapaan ja ne tultaisiin tuntemaan klassisina kertomuksina, miten vääryys niitettiin maailmasta yksi miekan isku kerrallaan.
* Turnaus järjestetään Ropeconin sunnuntaipäivänä.
* Mukaan mahtuu 10 pelaaja. Osallistujamäärää pyritään kasvattamaan suuremman kysynnän kohdalla.
* Turnaus on pääsymaksuton
* Armeijan pistekoko: 1500p
* Armeijan tulee olla kokonaan maalattu ja koottu (matkavauriot sallitaan)
* Pelissä käytettyjen miniatyyrien tulee olla pelattavaa yksikköä/hirviötä/yms kuvaavia. Jalkamiehen kokoista monsteria ei saa peluuttaa Height 4 monsterina. Käytä maalaisjärkeä ja konsultoi tuomaria tarpeen vaatiessa
* Uncharted Empires – lisäosan armeijat ovat sallittu
* Armeijallesi tulee kirjoittaa jokin taustarina, joka saa olla pituudeltaan maksimissaan 3 A4:sta.
* Turnauksessa pelataan yhteensä 3 peliä
* Turnauksen maksimipistemäärä on 50p. Pisteitä on mahdollista saada pelejä pelaamalla, maalatulla ja fluffikkaalla armeijallaan Tarkempaa infoa näistä alempana
* Tuomari on vain ihminen
* Noppajumalat petollisia
* Vastustajasikin on sinua parempi
* Ole siis viisas ja älä ota turnausta vakavasti. Tämä ei ole EM-kisat
Turnauksen aikataulu:
* 8.30 – 9.00: Saapuminen paikalle ja armeijansa valmiiksi laittaminen
* 9.00 – 11.15: Ensimmäinen peli; Skenaariona Kill!
* 11.15 – 12.00: Ruokatauko + kauneimman armeijan äännestys
* 12.00 – 14.15: Toinen peli; Skenaariona Dominate!
* 14.15 – 16.30: Kolmas peli; Skenaariona Loot!
* 16.30 – 17.00: Palkintojen jako + siivoustalkoot
Ota mukaan:
* Maalattu ja koottu (matkavauriot sallitaan) armeija
* Kaksi kappaletta lukukelpoisia armeijalistoja. Yksi puhtaaksi kirjoitettu ja toinen, missä ei ole ilmoitettu maagisia esineitä. Vastustajalle annetaan kappale, josta puuttuu yksiköiden pistemäärät ja maagiset esineet
* Armeijafluffisi, jotta muutkin pelaajat voivat siitä nauttia
* Pelivälineet: Mitta, nopat, armeijafluffisi, sääntökirjat tai jokin muu apuväline, mistä voit varmentaa armeijasi säännöt
* Hyvä mieli ja peli-into
Ennen turnausta:
* Osallistujan armeijalista lähetetään minulle yv:nä ennen turnausta. Lähetä armeijalistasi viimeistään maanantaina 24.7 päivänä
* Lähetä viestiketjuun armeijafluffisi viimeistään sunnuntai 16.7 päivänä, jotta se voidaan ennen turnausta hyvissä ajoin lukea ja arvioida muiden henkilöiden toimesta.
* Henkilö menettää kanssa pelaajien arvostuksen ja kunnioituksen mikäli hän myöhästyy päivämääristä. Samalla hän evää myös itseltään fluffipisteiden saannin.
* Henkilö, joka ei arvioi ajoissa julkaistuja fluffeja ennen 27.7 päivänä, menettää mahdollisuuden lahjakorttien saamiseen.
* Nuku turnausta edeltävä yö hyvin ja vähintään 8h pitkänä (suositus, ei sääntö)
Turnauksen palkinnot:
* Turnauksen voittajalle tarjotaan vain mainetta ja kunniaa.
* Jokainen turnaukseen osallistunut henkilö saa kunniakirjan rotunsa ylisotajumalalta. Älä vaihda ilmoittautumisen jälkeen turnausarmeijaasi ilman varoitusaikaa.
* Turnauksen viimeiseksi sijoittunut pelaaja voittaa Aakkoset-karkkipussin.
* Pelaajat pisteyttävät toistensa armeijafluffit ja suurimman tuloksen saanut plagioija palkitaan lahjakortilla. Tasapisteissä tuomarin sana on laki.
* Pelaajat pisteyttävät toistensa armeijan maalauksen ja suurimman tuloksen saanut palkkamaalausta harrastava palkitaan lahjakortilla. Tasapisteissä tuomarin sana on laki. Kaunein armeija selvitetään ruokatauon pisteiden antamisen yhteydessä
* Turnauksen jälkeen järjestetään arvonta, jonka voittanut henkilö palkitaan lahjakortilla. Henkilö, joka on jo voittanut palkinnon ei voi osallistua arvontaan.
Armeijan rakennus:
* Armeija ei saa sisältää Allyja
* Armeija ei saa sisältää yli 2 lentävää yksikköä
* Living Legendit ovat sallittuja, mutta niitä saa olla yhteensä vain 1 armeijassa
* Armeijan sotakoneet pitää olla 50*50mm baseilla LOSin katsomisen vuoksi
Kompit ja Errata:
* Disordered yksikkö menettää mahdollisen Fly-erikoissääntönsä tuomat edut
* Lentävä Hero ei saa maksaa yli 250p
* Medallion of Life, Ensorcelled armour ja Brew of Keen Eyes eivät ole sallittuja
* Vampire ja Undead/Dust Pharaot Def5+
Armeijan ulkonäkö:
* Ruokatauolla osallistujien on arvioitava kanssakilpailijoiden armeijoiden ulkonäköä. Heidän tulee antaa CMON/Galtsu – tapaan arvosana jokaiselle turnaukseen osallistuneelle armeijalle paitsi omalleen. Annettujen arvosanojen perusteella tuomari laskee keskiarvon (normaali pyöristys) ja tämä tulos lisätään kyseisen pelaajan turnauspistemäärään.
* Maksimi maalauspisteet on 10 turnauspistettä
* Maalauksesta on luvassa lahjakorttipalkinto suurimman tuloksen saaneelle.
Fluffipisteet:
* Jokaisen pelaajan on arvioitava jokaisen muun osallistujan armeijafluffin viimeistään torstaina 27.7:ttä. Annettujen arvosanojen perusteella tuomari laskee keskiarvon (normaali pyöristys) ja tämä tulos lisätään kyseisen pelaajan turnauspistemäärään.
* Maksimi fluffipisteet on 10 turnauspistettä
* Armeijafluffista on luvassa lahjakorttipalkinto suurimman tuloksen saaneelle.
Skenaarioiden pisteet
Kill!
Skenaario pelataan sääntökirjan mukaan. Pelaajien saamat turnauspisteet vaihtelevat tuhottujen yksiköiden lopullisen piste-erotuksen mukaan. Enemmän toiselta pelaajalta tuhonnut pelaaja saa enemmän turnauspisteitä.
0 – 199 piste-ero 5p-5p turnauspistettä
200 – 400p piste-ero 6p-4p turnauspistettä
400 – 599 piste-ero 7p-3p turnauspistettä
600 – 799 piste-ero 8p-2p turnauspistettä
800 – 999 piste-ero 9p-1p turnauspistettä
1000+ piste-ero 10p-0p turnaus-pistettä
Dominate
Keskelle kenttää tuodaan kaksi hallittavaa markkeria. Molemmat pelaajat saavat asettaa oman markkerinsa haluamalleen kohtaan (ei impassable terrain) ja sijoittaa sen 3” sisään pelialueen keskiviivasta. Sotakoneet ja individualit eivät tuota pisteitä voittoehtoon. Muutoin sääntökirjan mukaan.
Turnauspisteet jaetaan seuraavasti:
Voitto skenaarioehtojen mukaan 7p
Tasapeli skenaarioehtojen mukaan 5p
Häviö skenaarioehtojen mukaan 3p
* Lisäpisteet:
+1000p tuhottujen yksiköiden piste-erotus 3 lisäpistettä
500 – 999p tuhottujen yksiköiden piste-erotus 2 lisäpistettä
250 – 499 tuhottujen yksiköiden piste-erotus 1 lisäpiste
0 – 249 tuhottujen yksiköiden piste-erotus 0 lisäpistettä
Loot
Sääntökirjan mukaan. Turnauspisteet jaetaan seuraavasti:
Voitto skenaarioehtojen mukaan 7p
Tasapeli skenaarioehtojen mukaan 5p
Häviö skenaarioehtojen mukaan 3p
* Lisäpisteet:
+1000p tuhottujen yksiköiden piste-erotus 3 lisäpistettä
500 – 999p tuhottujen yksiköiden piste-erotus 2 lisäpistettä
250 – 499 tuhottujen yksiköiden piste-erotus 1 lisäpiste
0 – 249 tuhottujen yksiköiden piste-erotus 0 lisäpistettä
Osallistujat: 15/18
Super Murashev Bros - Tuomaristo & Varapelaus
Iikka Ålander - Basilea
Kim Hyttinen - Goblins
Mikko Vaittinen - Kingdom of Men
Henrik Hammaren - Ogres
Timo Oravala - Basilea
Antti Rautsi - Varangur
Jaakko Tanttu - Undead
Kalle Antikainen - Forces of Abyss
Ukko Kaukua - Kingdom of Men
Paavo Järvenpää -Forces of Abyss
Tommi Kaulio - Empire of Dust
Ilmar Metsalo - Kingdom of Men
Teppo Suominen - Ratkin
Heikka Valja - Kääpiöt
Jasper Sarinko - Brotherhood
Fluffit:
Kim Hyttinen – Darksteel1
Punakiven Goblinien tarina
Skarsnik Hiidenhammas katsoi kysyvästi tärkeintä neuvonantajaansa velho Blurk Riipikiveä. Kaiken nähnyt goblinien kuningas ei osannut päättää, noudattaako goblinien perinteitä, vaiko ottaa riski ja tehdä jotain uutta ja mullistavaa heimollaan. Punakiven heimo oli kuitenkin laajalti tunnettu Kriegsholmenin metsien kiusankappaleina ja kauppakaravaanien ryövääjinä.
Ajat olivat kuitenkin kovat ja saastaiset ihmiset, ynnä muut matkalaiset olivat lisänneet karavaanien vartiointia alueella. Jokaisella ryöstöreissulla tappioita tuli enemmän ja enemmän. Oli keksittävä jotain muuta, mutta tätä Punakiven heimo oli tehnyt jo aikojen alusta asti. Mikä siis neuvoksi?
Blurk mietti ja mietti niin paljon kuin älykkäin goblin nyt vain pystyy miettimään. Hän sulkeutui kammioonsa päiviksi tekemään mustia taikoja ja hakemaan vastauksia toiselta puolelta. Lopulta hän sai näyn, joka oli mullistava Punakiven heimon kohtalon.
Blurk säntäsi päiväkausien mietintöjen jälkeen Skarsnikin puheille ja sanoi seuraavaa;
”Meidän on aika murtautua perinteistämme, jotka kahlitsevat meitä. On aika lähteä liikkeelle ja löytää meille oma Punakiven valtakunta. Teemme historiaa yhdessä, vaikkei siihen kukaan uskoisi. Täällä ei ole enää mitään muuta meille, kuin varma tuho, sen olen nähnyt.”
Skarsnik pomppasi ylös valtaisuimeltaan, jos kasaa risuja voi siksi kutsua. ”Tuohan on aivan hullun puhetta, ei meistä ole lähtemään pois näistä tutuista metsistä. Vaikka meitä onkin runsaasti, niin miten pärjäämme muille kansoille? Me olemme vain piskuisia goblineita.” Pahaenteinen virnistys nousi Blurkin kasvoille. ”Ei hätää Skarsnik hyvä, minulla on keinoni saada meille vähän vahvempaa lihasta avuksi. Asioita tapahtuu tälläkin hetkellä kun puhumme. Luota vain minuun.”
Kului päiviä ja viikkoja ja lopulta heimo oli valmis lähtemään liikkeelle. Skarsnik vilkuili hämmentyneenä, mutta samaan aikaan itsensäkin yllätten pienellä ylpeydellä. Goblineita oli matkamuodostelmassa silmänkantamattomiin, mutta sen lisäksi niiden sekaan oli jostain liittynyt kymmenkertaa suurempia otuksia metsän syvyyksistä. Peikkoja ja jättiläisiä oli liittynyt mukaan suureen vaellukseen paremman elämän toivossa. Jopa peikkojen päällikkö Urug teurastaja oli päättänyt tulla johtamaan omiaan. Skarsnik ei tiennyt minkälaisia taikoja Blurk oli tehnyt saadakseen suuremmat otukset vakuutettua liittymään mukaan, mutta ei häntä oikein kiinnostanutkaan. Pääasia, että nyt heillä saattoi jopa olla mahdollisuus muuttaa tulevaisuutta ja luoda jotain uutta. Punakiven heimon oli aika ottaa se, mikä sille kuului.
Mikko Vaittinen - Zymeth Salkir Dkhan
Vain raha…
No niin, tulen tulen niistä pienistä sirpaleista, jotka muodostuivat kun muinainen Primovantorin ta-savalta romahti. Alue, jota Perimyskuningaskunniksi nimitetään, koostuu pienistä kaupunkivaltioista, tai korkeintaan muutaman kylän ja aatelislinnan kokonaisuudesta. Olemme riitaisia jo keskenämme ja nyt nuo seipään nielleet basileialaiset ja pohjoisen varjaagit uhkaavat meitä. Kumpikaan ei tajua, että mosaiikkimme ei ole ryösteltävä, tai tarvitse ”suojelua”. Me elämme kaupankäynnistä ja tavaroiden liikkumisesta, hajanaisuudesta on tullut voimamme. Lisäksi menninkäisiä ja muita ei-ihmisiä ryömii vapaan kaupan esteeksi.
Nyt nuo ylpeät Basileiasta ja karvaiset barbaarit pohjoisesta haluavat käännyttää meidät, tai ryöstää ja tappaa meitä. Joudumme olemaan hirviön ja ylpeilevän vapauttajan välissä. Samalla rahantulo voi tyrehtyä. Siksi Kauppahuone päätti muodostaa Vapaakaupunkien armeijan, me puolustamme vapaa-ta kauppaa hyvyyden, tai pahuuden sijaan. Minulle uskottiin yksi armeija komentooni.
Kuulun siniseen armeijaan. Nimi tulee kodistamme, Genezasta, jonka asenteen merenkulkuun perin jo nuorena ja lähdin etsimään seikkailuja. Nyt elämä on kohdellut minua hyvin, johdan miehiäni ja lisäansiot käytän omaan magian opiskeluun. Sotilaani ovat samanlaisia kuin minäkin. Olivat he sitten keihäsrivistössä, raskaita kaartilaisia, tai hevosmiehiä, he kaikki ymmärtävät kysynnän ja tarjonnan lain. Oikeastaan ainoa mikä yhdistää armeijaani on raha ja vain raha. He tulevat kaikkialta pienistä kuningaskunnista ja kaupunkivaltioista. Värikäs ja niin inhimillinen armeija.
Meillä ei ole kysyntää niin pahoille kuin hyvillekään, vain vauraudelle. Minä, Ardeshir Shirazid, tu-len suojelemaan Kauppahuoneen etua ja kaupunkivaltioiden asemaa tänä hirviöiden ja enkelien aika-kautena. Apuna minulla on velho Villier De Giac.
Nyt on aika tarttua aseisiin, ladata varsijousi, rakentaa tykkejä ja laittaa sotaloitsut muistiin. Mutta Seuraajakuningaskuntien armeija on valmis haasteisiin, meitä on paljon ja tulemme puolustamaan vapaata kauppaa, lisäksi sotimisesta rikastuu hyvin.
Timo Oravala - Raaka-Arska
Jor-Ma oli odottanut tilausuuttaan kauan. Hän oli jo mielessään alkanut epäillä että hänet lopulta haudattaisiin tänne surkeaan pohjoiseen provinssiin, eikä enää koskaan pääsisi näkemään enää mahtavaa Kultaisen Sarven kaupunkia. Nyt Jor-Ma näki hetkensä koittaneen kun yllättäen useampikin joukko vihollisia on saapunut haastamaan Basilean mahdin tässä syrjäisessä provississa. Tämä on minun hetkeni! Hohtavien siunauksella voitosta ei ole pienintäkään epäilystä.
Voiton merkit ovat selkeät sillä jopa salaperäiset Elohit ovat lentäneet hänen joukkojensa tueksi. Nyt viholliset on vain murskattava ja häpeällinen karkoitus on lopultakin unohdettu.
Jor-Ma käänsi pantterien vetämän vaununsa kohti pohjoista ja komensi joukkonsa liikkeelle. Pappien veisatessa Basilean kurinalaisten asemiesten rivit aloittivat marssinsa.
Iikka Ålander - Ipp3
Liian hyvä copipastetettavaksi. Klikkaa ja hämmästy.
'
https://www.dropbox.com/s/zxlqs5wgc3ayv ... s.pdf?dl=0
Kalle Antikainen - penaurkuri
Kalle Antikainen, Ropecon 2017 – Forces of the Abyss – Kromuksen haaste
Syvyyksissä kaikki oli rauhallista ja sehän se vasta ärsyttikin Kromusta. Inexia oli kaikessa mahtavuudessaan syössyt pohjoiset kansat tuhoon pitkän tuhokampanjansa aikana. Ai miten Kromus muisteli noita hienoja vuosia. Syvyyksien ylipiruna hän oli johtanut omaa armeijaansa ja syössyt kuolevaisten sieluja kadotukseen enemmän kuin oli edes kuvitellut olevan mahdollista. Hän oli lentänyt taistelukentän yllä kuin itse kuolema, laskeutuen vain hetkeksi maahan niittämään julmaa satoaan. Veri virtasi, sielut itkivät ja Kromuksen voimat kasvoivat! Kunnes Inexia saapui pohjoiseen.
Inexia, syvyyksien Suur-raivotar, ylipiru jota Kromus inhosi koko olemuksellaan. Tämä pyrkyri oli vienyt Kromuksen kunnian, hänen valloituksensa ja satonsa. Miten ihmeessä Inexia oli koskaan noussut oman armeijansa ylipiruksi, ei moinen ollut arvonimensä väärti! Inexia toi mukanaan uuden tavan sotia ja kylvää kuolemaa. Hän lensi armeijoiden yllä nauraen julmasti ja lähettäen helvetin salamat pahaa aavistamattomien kuolevaisten niskaan. Yhdellä ruoskansa heilautuksella Inexia poltti tuhkaksi vihollisten jalkaväkeä ja kylvi kuolemaa taivaalta.
Kromus oli varma, että Inexiasta ei voi olla mihinkään mitä kunnon ylipirun pitäisi olla, voimakas, julma ja pelko taistelukentillä. Inexia kantoi mukanaan suurta taistelukirvestä mutta harvoin edes hyödynsi sitä, koriste varmaan vaan moinen. Inexia oli häpeäksi syvyydelle!
Aiemmin Kromus oli joutunut antamaan periksi Inexian vallalle. Hän oli haastanut pyrkyrin kilpaan kuolevaisten sielusta, se armeija joka saa verisemmän sadon saa yliherruuden pohjoisen kampanjassa. Aluksi Kromus oli varma voitostaan ja heittäytyi täydellä raivollaan taisteluun. Mutta taistelut vierivät eteenpäin ja lopulta tulos oli selvä, Inexia oli pohjoisen karmiva hallitsija, ei Kromus.
Tätä muistellessaan Kromuksen veri alkoi kiehua silkasta raivosta. Hän oli matkalla kohti Inexian valtaistuinta, kääpiökansan viimeisen tuhotun vuoristolinnan huippua. Kromuksen kiivetessä portaita kohti huippua hän saattoi kuulla Inexian koirien haukuntaa tornin uumenista. Inexia oli aina pitänyt näistä nopeista ja julmista pedoista, ennen nämä jalot pohjoisen sudet olivat liikkuneet vapaina vuoristossa kunnes syvyys oli ottanut niiden nälän ja pelon omiin tarkoituksiinsa. Kromuksen mielestä ne olivat ainut asia, mistä Inexia oli ollut oikeassa.
Saavuttuaan tornin huipulle hän näki valtaistuimen, suuren tuolin joka oli kasattu vuoristolinnan entisten omistajien luista. Tällä istuimella loikoili Inexia, suuri kirves lojui lattialla hänen kavioidensa juurella. Inexia leikitteli ilmeisesti uuden koiransa kanssa antaen tällä vähän väliä iskuja salamaruoskallaan, paha sanoa oliko koiran uikutus iloa vai tuskaa…
”Inexia! Olen tullut haastamaan sinut pohjoisen valtaistuimesta!” Kromus julisti ja veti aseensa esiin.
Välittömästi Inexian tulenlietsoja pirut heräsivät valtaistuimen ympäriltä ja alkoivat osoittaa Kromusta hehkuvilla sormillaan. Mutta kaikkien yllätykseksi Kromus laskikin aseensa maahan ja perääntyi pari askelta.
”Mitä tämä on?” Inexia kysyi huvittuneena ja jatkoi ”Etkä tullutkaan tänne haastamaan minua kaksintaisteluun?”
Kromus tiesi että se olisi ollut turhaa, hän oli raivopetojen prinssi mutta ei mikään aivoton idiootti. Jos hän haastaisi Inexian suoraan tässä ja nyt hän vain käskisi tulipirujensa lopettamaan taiston ennen kuin taisto ehtisi edes alkaa. Syvyyksien ylipirut olivat johtajia, armeija on valtaa. Mutta hänellä oli toinen juoni mielessään.
”Sinä olet istunut jo monta vuotaa pohjoisessa. Kaikki kuolevaiset on tuhottu alueelta. Olisiko aika lähteä jo sotapolulle...vai oletko saanut jo tarpeeksesi?” Kromus jäi odottamaan vastausta.
”Hahaha! Minäkö tarpeekseni?!” Inexia nauroi ja heitti ilmeisesti hieman liian suuren salaman koiraansa sillä se pötki pakoon vähäinen turkkinsa tulessa. ”Sinäkö muka olisit johtaja uudelle hyökkäykselle etelään? Kromus häviäjä?” Inexia ilkkui ja nousi ylös valtaistuimeltaan.
”Ehkäpä vuodet ovat tehneet sinusta heikomman kuin luuletkaan...” Kromus aloitti mutta hammastaan purren rauhoitti itsensä. ”Haastan sinut uudestaan pohjoisen valtaistuimesta kilpaan kuolevaisten sieluista, aivan kuten teimme viimeksikin. Etelässä on paljon liikettä, useat kansat ovat jälleen valmiina ottamaan yhteen, taistelukenttä on meille katettu”
”Hahaha! Otan haasteesi vastaan, en tosin tiedä miten muka luu...”Inexia aloitti mutta Kromus keskeytti sanoen ”Kumpikaan meistä ei saa lentää”
Seurasi hetken hiljaisuus kunnes Kromus jatkoi ”Haastan sinut taistelemaan jalan kuin muutkin pirut, joudumme käyttämään voimaamme ja oveluuttamme ja ainoastaan pelkurit lentäkööt karkuun taistelukentältä. Uskallatko ottaa haasteen vastaan? Vai etkö ole ylipirun siipiäsi ansainnut?” Kromus tiesi että tämä sattuisi Inexiaan. Hän oli kaikki nämä vuodet levittänyt julmaa huhua, jonka mukaan Inexia ei ollut ansainnut ylipirun siipiään taistellen kuten kaikki muut vaan juonimalla ja polttamalla salamallaan toisen pirun joka oli saamassa ylennyksen. Huhu oli toiminut täydellisesti ja Inexia oli raivostunut ihailtavasti.
”Hah! Otan haasteesi vastaan raivopeto! Lentäkööt vain pelkurit!” Inexia julisti ja noukki suuren kirveensä maasta. Kromus hymyili, kumarsi, otti takaisin aseensa ja lähti kohti portaita. Juoni oli toiminut kuten pitikin. Inexia ei lentäisi taistelukentän yllä, hänen salamansa eivät saavuttaisi täyttä tehoaan. Mutta Kromuksella olisi omat aseensa, toinen niistä syvyyksien miekka ”Näkevä tuli”, jonka liekit paljastaisivat vihollisen liikkeet ennen kuin ne tapahtuvat. Kromus tietäisi minne iskeä ennen Inexiaa, hän tietäisi missä olla ja mihin aikaan, pohjoisen valtaistuin olisi hänen!
Kromus nauroi matalaa kumisevaa nauruaan kun hän laskeutui portaita. Hänestä tulisi uusi pohjoisen pääripu! Kaikki pelkäisivät pian nimeä: Kromus!
Henrik Hammaren - Arctopithecus
Nuoren Gregorin Kärsimykset
Hiisikapteeni ei vieläkään voinut uskoa onneaan. Viimeinkin. Viimeinkin, hänen kykynsä oli huomattu. Hän, Gregor Gitbag, Gobin suvun ylin ylpeydenaihe, oli saanut henkilökohtaisesti Kädeltä tehtäväksi johtaa mahtavaa armeijaa kenraalin roolissa. Todellisuudessa kyseessä oli toki vain pienehkö osa koko Rautalegioonaa, mutta Gigin silmissä pääosin Suur-Urukeista koostuva joukkio oli suurinta ja mahtavinta mitä Pihan pajoista oli sotatantereelle kuunaan lähetetty."Luigi!" Gigi vinkaisi ja loikkasi suurieleisesti uskollisen, joskin kirppuisen ja syyläisen, ratsunsa selästä. Hän pystyi vain huonosti peittämään innostustaan siitä, että sai nyt pomottaa veljeään oikein Suuren Velhon mandaatilla.
Paikalle kipitti huoliteltu hiisi mustan kirppusäkinkuvatuksen kantamana. Tämä tyylitietoinen keikari oli Leonardo Gitbag, Gigin ensimmäinen luutnantti, veli ja puolisiskonsa, Ola Onnettoman, nuorin vesa. Luigin oli määrä kokea ensimmäinen taistelukosketuksensa tällä sotaretkellä.
"Mitä oi suuri Ylimajuri?" pikkuveli vastasi tärkeillen. Hänkin oli kovin ylpeä perheelleen langenneesta kunniasta sekä omasta korkeasta asemastaan Gigin kaksihiisisessä komentoketjussa.
"Onko kaikki valmista?" Gigi kysyi katsellen suurrellisesti kaukaisuuteen, "Onko Rauta öljytty, eläimet ruokittu ja ruuti pidetty kuivana?" Luigi nyökkäsi vimmatusti saaden korean sulan hänen kypärässään vaappumaan villisti. Tuon sulan Luigi oli pienenä hiidenpentuna omakätisesti varastanut epäonniselta kauppamieheltä, ja vaikka se olikin vuosien saatossa melkoisesti rähjääntynyt, se ei estänyt Luigia kantamasta sitä elämänsä huipullaan olevan riikinkukon ylpeydellä. "Viimeiset valmistelut ovat menossa. Kaikki kunnossa!" hiisiluutnantti raakkui.
Gigin armeijan - tai "tuhopataljoonan", kuten suuri ylikenraalimarsalkka muodollisesti johtamaansa joukkiotaan itse kutsui - tehtävänä oli taata Pihan vaikutusalueen jatkuminen pohjoisen suurille tasangoille saakka, mikä käytännössä tarkoitti kaikkien alueelle ajan saatossa pystytettyjen linnoitusten ja vartiotornien valtaamista tai tuhoamista. Tähän tarkoitukseen pieni ja ketterä joukko oli varustettu vihaisilla valtavia kahden käden miekkoja kantavilla Suur-Urukeilla, raskailla piiritysvarsijousilla sekä Suuren Velhon uusimmalla keksinnöllä, Salamatulella, joka pystyisi murtamaan vahvimmankin kivilinnoituksen puolustukset. Piiritysosastoa tukemaan joukko oli muutoin varustettu liikkuvaa sodankäyntiä varten suurilla vaunuilla, jotka pystyivät kantamaan raskaan aseistuksen, mutta jotka voitiin taistelun tapauksessa myös yhtä hyvin valjastaa vihollisten kilpimuurien murskaamiseen. Itsepuolustukseksi mukana oli myös kohortti Seiväs-Urukkeja, joille eivät edes pohjoisen tasangon hevosruhtinaat mahtaisi mitään. Lisäksi mukana oli myös Gigin intohimoisen, joskin varsin yksipuoliseksi jääneen, rakkauden kohde: Hilda.
Niin, ja luonnollisesti mukana oli myös Gitbagin klaani hiisiritareineen, jotka nopeilla susiratsuillaan pystyivät taittamaan pitkiä matkoja nopeammin kuin yksikään Urukki. Ritareita johti Gigin ja Luigin klaanin vanha, viisas ja ikäistään irstaampi pää, Lucius Gitbag.
Erikoinen komentorakenne oli Suuren Velhon yritys varmistaa hyödyllisten, joskin yleensä varsin ennakoimattomien hiisiensä lojaalius. Hänen luottamustaan päätöksensä järkevyyteen ei varmasti haitannut, että suur-Urukeista Käden käsin kasvattama armeija oli käytännössä moitteettomasti ja itsenäisesti toimiva sotakone, joka ei suuremmin johtoa tarvinnut. Mutta sitähän ei rintaansa röyhistelevälle hiisimarsalkalle tarvinnut kertoa.
Valmistelujen päättyessä tuli motivaatiopuheen aika. Näihin tilaisuuksiin Gigi mielellään turvautui urukkilipunkantajansa, Hans Hanslankarin, Käden sanansaattajan tarjoamiin apuihin. Hänen oma hiisiäänensä ei kuitenkaan kantanut kylliksi ja sillä oli lisäksi hieman nolostuttava taipumus muuttua piipittäväksi kraakunnaksi Gigin innostuessa liikaa. Gigi viittoi Hansin paikalle ja siirtyi itse hieman syrjempään, luotetun kirppusäkkinsä taakse. Kylmät väreet kulkivat hänen kyömyistä hiidenselkäänsä pitkin, sillä hän tiesi mitä tuleman piti. Hans, valtava urukki, jonka lippua koristi heidän kaikkien valtiaan merkki, asteli rautahaarniska rymisten Gigin ohi kallionnokalle. Hän asetti rautaisen lipputankonsa kiveä vasten niin, että kipinät lensivät, ja aloitti puheensa, johon oli samalla yhtyvä koko Rautasoturisto:
"RAAAAARRR!!"
Puhe oli päättynyt. Oli aika sotia.
Antti Rautsi - anaking
Antti Rautsi, Varangur
Korgaanin maihinnousu
Viimeisten vihollislaivojen upotessa Ardaal the Trickster käänsi huomionsa rannalla odottelevaan vihollisarmeijaan. Vihollislaivasto oli ollut liian pieni vastustamaan hänen laivastoaan, joten vihollinen selvästi toivoi pysäyttävänsä maihinnousun maalla. Ardaal ei kuitenkaan välittänyt tästä. Hänen kuninkaansa oli määrännyt hänet luomaan jalansijan vihollisen alueelle, minkä Ardaal myös aikoi tehdä.
Ensimmäinen hyökkäysaalto lähti liikkeelle. Pääasiassa kevyistä aluksista koostuva aalto sai heti vihollisen sotakoneiden huomion. Useita aluksia tuhoutui matkalla, mutta useampi pääsi perille. Alusten rantautuessa reaver-sotilaita hyppäsi aluksista rannalle ja lähti hyökkäämään vihollista kohti. Vihollinen vastasi nuolisateella, mikä kaatoi monia ja esti reavereita pääsemästä vihollislinjoille yhtenä ryhmänä. Ardaal ei kuitenkaan välittänyt sotilaidensa kohtalosta. Reaverit olivat menettäneet järkensä palvellessaan Korgaania, minkä takia kuolema taistelukentällä voitiin pitää armon osoituksena.
Ardaalin merkistä isoista sota-aluksista koostuva hyökkäysaalto lähti liikkeelle. Oli Ardaalin suunnitelman vaikein vaihe. Isommat ja hitaammat alukset olivat helppoja kohteita vihollisen sotakoneille, jolloin Ardaal saattaisi menettää armeijansa selkärangan. Tätä miettiessään Ardaal kuitenkin huomasi sotakoneiden tulituksen lakanneen. Vilkaistessaan rannalle Ardaal tiesi suunnitelmansa onnistuneen.
Vihollisen selustaan oli ilmestynyt iso ratsuväestä, tundra susista ja pohjoisen pimeimmistä luolista löytyneistä hirviöistä koostuva armeija. Tämän armeijan Ardaal oli määrännyt rantautumaan tuhansia kilometrejä suunnitellusta taistelupaikasta ja koukkaamaan vihollisen selustaan tappaen samalla kaikki, jotka voisivat kertoa joukkojen liikkeistä. Ajatus että armeija voisi liikkua niin pitkän matkan vihollisen tietämättä oli mahdoton, mutta vihollisjoukkojen reaktioista päätellen mahdoton oli onnistunut.
Sota-alusten rantautuessa Ardaal tiesi voittaneensa. Korgaan oli saapunut näille rannoille.
Ukko Kaukua - Ilmarinen
”Ennen jumalsotia Ophidian pohjoisosassa sijaitsi rikas ja mahtava kuningaskunta. Kuningaskuntaa hallitsi kuningas, jonka valitsi eliniäksi Perunin veljeskunta. Veljeskunta oli hyvin vanha ja vaikutusvaltainen ja se sai johdatuksensa Perunilta vuodenkierron ja uudistumisen jumalalta. Heidän tehtävänään oli uuden kuninkaan valitsemisen lisäksi huolehtia sadonkorjuun, talveen valmistautumisen ja hautaamisen liittyvien rituaalien toimittamisesta. Vuosien varrella veljeskunta oli kerännyt merkittävän omaisuuden pääasiassa kiitollisten aatelisten ja talonpoikien runsaista lahjoituksista.
Kaikki kuitenkin muuttui Fenulian peilin pirstaloitumisen jälkeen, jolloin kaikki jumalat jakautuivat kahtia. Perun ei tehnyt poikkeusta. Hänen paha puolensa Marzanna ja hyvä puolensa Jarilo selviytyivät kuitenkin molemmat jumalsodista hengissä ja Perunin veljeskunta onnistui kuin ihmeen kautta välttämään tuhoutumisen. Vaikka sota oli merkittävästi heikentänyt veljeskuntaa, se pyrki yhä jatkamaan pyhää kutsumustaan entiseen tapaan, sillä poikkeuksella, että nyt palvottavia oli kaksi yhden sijaan.
Perunin kahtiajakautuminen toi myös mukanaan veljeskunnalle uusia tehtäviä tärkeimpänä niistä tasapainon säilyttäminen kahden alati keskenään kilpailevan voimakaan jumalolennon välillä. Sillä kuoleman, talven ja yön jumalatar Marzanna ja syntymän, kesän ja päivän jumala Jarilo kävivät alati kamppailua hallinnasta ja toisen pääseminen niskan päälle voisi olla kohtalokasta koko Mantican kohtalolle.
Tilanteen tasauduttua ja rauhallisten aikojen jatkuttua vuosisatoja, he olivat onnistuneet keräämään jälleen huomattavan omaisuuden ja vaikka se ei vetänyt vertoja kultakausien rikkauksille oli taloudellinen pohja silti hyvin vakaa. Veljeskunnalla oli edelleen myös huomattavaa poliittista valtaa, vaikka se joutuikin kilpailemaan erilaisten silmänkääntäjien, pyrkyreiden ja kerettiläisten kanssa paikasta auringossa. Sillä oli edelleen vakaa kannatus maalaisten ja joidenkin esi-isiensä perinnölle uskollisten korkeasyntyisten aatelisten keskuudessa.
Lopullinen voitto kilpailevista uskonnoista saatiin ylipappi Grotzkan johdolla. Hänellä oli nimittäin loistava poliittinen pelisilmä - ominaisuus joka monilta hänen edeltäjiltään ja seuraajiltaan puuttui – jonka avulla hän onnistui kääntämään paikalliset pikkuruhtinaat ja lordit toisiaan vastaan. Seuranneessa sekasorrossa hän kaappasi vallan itselleen uskollisina pysyneiden aatelisten avulla. Palkinnoiksi vaivoistaan he saivat korkeat asemat seuranneessa pyhän kuu auringon keisarikunnassa, jossa korkeinta asemaa piti korkea pappiskeisari, jonka valitsi virkaansa ylipappien neuvosto.
Näistä vakaista lähtökohdista veljeskunta saattoi pohtia tulevaisuuttaan pidemmällä tähtäimellä, kun jokaisen tienhaaran takana ei vaaninut uutta katastrofia, joka olisi uhannut hukuttaa maailman alleen. Näinä aikoina alkoi veljeskunnan keskuudessa viritä uusi suunnitelma. Entä jos tasapainon ylläpitäminen ei olisi riittävää, kuinka olisi jos kaksi keskenään riitelevää osapuolta sulautettaisiin jälleen yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämä idea oli tietenkin aikanaan hyvin radikaali, eikä aluksi saanut suurta kannatusta, mutta vuosien kuluessa mielipiteet suopenivat ja avasivat ovia uusille kokeiluille ja tutkimuksille, joiden perimmäisenä tavoitteena olisi Perunin uudelleen yhdistäminen.
Nämä tutkimukset veivät veljeskunnan voimakkaimmat papit ja velhot pitkille tutkimusmatkoille kadonneisiin kaupunkeihin, muinaisiin temppeleihin ja unohtuneisiin kirjastoihin etsimään kauan sitten kadonnutta voimakasta taikuutta ja tietoutta, joka oli lähtöisin jumalista itsestään. Nämä matkat eivät olleet vaarattomia, sillä hylätyillä paikoilla oli usein piileskelemässä jumalsodan aikana piiloutuneita pimeän olentoja ja muita hirvityksiä, jotka maailma oli jo kauan sitten ehtinyt unohtaa. Tutkimuksella oli kuitenkin hintansa ja näinä aikoina monet hyvät miehet joutuivat kuolemaan synkissä loukoissa kaukana kotoa joskus perättömien vihjeidenkin perässä, mutta riski kannatti, ja vääjäämättä ymmärrystä ja tietoa kertyi jopa yli kaikkien odotusten.
Näitten uusien tietojen rohkaisemana veljeskunta aloitti entistä laajemmat etsinnät hyödyllisen informaation keräämiseksi. Näihin aikoihin jouduttiin myös karvaasti toteamaan, että edistys ei aina ollut mahdollista ilman väkivaltaa ja valloittamista. Kun diplomatia ei riittänyt, turvauduttiin sotaan. Aluksi veljeskunnan armeija koostui pääasiassa Sathoin palkkasotureista ja muista palkkamiekkoista. Kuitenkin havaittiin, että palkka-armeijan ylläpitäminen oli jopa veljeskunnan suunnattomilla rikkauksilla ylivoimainen tehtävä ja tilanteeseen oli saatava muutos. Joukoissa oli jo aikaisemmin taistellut vapaaehtoisina nuoria aatelisia, joiden usko paloi kirkkaana, joten päätettiin, että alueen aatelissukujen tuli luovuttaa esikoisensa veljeskunnan koulutettaviksi. Ne jotka eivät totelleet, tuhottiin maan tasalle. Näin saatiin korvattua rahanahneiden palkkionmetsästäjien joukkio uskollisilla ja ensiluokkaisesti koulutetuilla sotilailla, jotka muodostivat armeijan eliitin. Alhaisemmista talonpojista värvättiin jousimiehiä ja huoltojoukkoja. Joukoissa taisteli yhä jonkin verran palkkamiekkoja, mutta he olivat nopeasti syrjäytyvä vähemmistö veljeskunnan laajassa sotakoneistossa.”
-Mantican kansojen historia 2668
Nyt oltiin lähellä läpimurtoa, kaukana kylmässä pohjolassa oli havaittu voimakkaita taikuuden jäänteitä ja sitä tutkimaan oli lähetetty yksi veljeskunnan merkittävimmistä velhoista Ivan vanha. Hänen seurakseen oli lähetetty myös mittava armeijan osasto ja eräs hyvin asiansa osaava palkkamiekka, sillä hän oli tunnettu erinomaisena strategina ja vaikka Ivan ei sitä koskaan myöntäisikään, tämä taito häneltä puuttui täysin. Näin tämä retkue matkasi halki Mantican kohti muinaista päämääräänsä.
Leiri oli pystytetty lähelle virtaavaa jokea. Sen vesi oli kylmää virtasi vuolaana ja kirkkaana uomassaan. Joki poukkoili ja mutkitteli alas vuorenrinteitä joiden korkeilla ja utuisilla huipuilla sen alkulähteet sijaitsivat. Leirissä sotilaat olivat aterioimassa ja monet odottivat innolla tulevia koitoksia, sillä nyt oltiin jo lähellä. Velho oli aistinut heidän lähestyvän voimakasta maagisen energian lähdettä, joka oli epäilemättä heidän määränpäänsä. Velhon tutkaillessa karttojaan teltassa osa kokemattomammista sotilaista oli alkanut käydä tyytymättömäksi. Sillä raskas matka oli vaatinut veronsa ja erityisesti ensimmäistä kertaa tositoimissa oleva ja pääasiassa maalaisista koostuva jousimiesrykmentti oli kokenut karvaan totuuden kohdatessaan taistelun, kunnian ja nopean kotiinpaluun sijaan kylmän, märän ja pölyisen tien ja huonon kenttäruoan.
”Taasko saamme pelkkää kauravelliä ruoaksi, tätä on syöty jo viikkotolkulla. Mitä mieltä on meidän täällä kärvistellä jos olemme jo kuolleet nälkään ennen kuin saavumme määränpäähämme?” valitti eräs nuori jousiampuja, joka ei ollut erityisen hurskas, sivistynyt tai kuuliainen, mutta hänen taitojaan jousen kanssa ei käynyt kiistäminen.
”Tämä ei ole vielä mitään yhtenä pitkänä talvena jouduimme pureskelemaan juuria henkiemme pitimiksi. Tämä on suurta herkkua siihen verrattuna.” sanoi eräs vanhempi keihäsmies särvittyään oman liemensä.
”Eihän tuo vielä mitään ole. Me jouduimme kerran pureskelemaan kenkiämme jotta edes saisimme pureskeltavaa.” sanoi eräs liioitteluun taipuvainen sotamies.
Karaistunut ja ylpeä sathoilainen palkkamiekka kuunteli tovereidensa keskusteluita huvittuneena ja tokaisi ironiseen sävyyn: ”Ir-joen vaelluksella emme syöneet emmekä juoneet mitään kahteen kuukauteen.”
Tyhmänpuolinen nuori aatelinen otti kuitenkin tästä nokkiinsa ja oli juuri avaamassa suutaan sanoakseen vastalauseen, kun velho-Ivan syöksyi teltasta viitta hulmuten ja vihaisena huusi:
”Hiljaa te houkat! Tuollaista mekkalaa pitämällä houkutatte kaikki örkit ja ties mitkä muut hirvitykset kimppuumme!” hän veti henkeä ja jatkoi kiivaasti ”Olen suorittanut tarvittavat laskelmat, rituaalit ja rukoillut puolestanne suuria jumaliamme. Olen myös määrittänyt voimanlähteen tarkan sijainnin. Marssimme aamunkoitteessa ja pitäkää silmänne auki, sillä kohtaamme todennäköisesti vastarintaa. Muutkin tavoittelevat tätä muinaista aarretta, emmekä voi sen antaa lipua käsistämme. Tämä on veljeskunnalle historiallinen hetki.”
Ja niin aamun ensimmäisten säteiden langetessa purppuraisina leirin ylle oli koko retkue valmiina taistoon. Sini-punaiset liput liehuivat tuulessa ja keihäänkärjet kiilsivät aamuauringossa. Miehet eivät tienneet mitä oli edessä, mutta heitä ei pelottanut vähääkään, sillä olivathan jumalat heille suosiollisia ja he tiesivät sen.
Anton Murashev - El Capitan
Yksikään ei säästykööt, yksikään ei epäilkööt
Oleg istui valtaistuimellaan katsoen tyhjää salia edessään ainoastaan yksinäisyys ja omat ajatuksensa seuranaan. Pitkin Varangurien valtakuntaa oli levinnyt huhu uuden ajanjakson koittamisesta ja miten itse Korgaan oli puhunut kylmästä tuulesta, joka tulisi pyyhkäisemään koko tunnetun maailman lävitse. Hän kohdisti katseensa ikkunanraosta näkyvästä kaukaisuudesta omaan käteensä, jossa oli paperinen käärö.
Jokaisen klaanin klaanipäälliköt olivat lähettäneet kutsun jokaiselle heimojen käskyläisilleen etsiä taistelutahtonsa ja halunsa osoittaa heidän jumalalleen heidän vannoutumisensa Varangurien uskomuksille. Armeijat alkoivat syntyä pitkin valtakuntaa ja kokoontuneet yhteen klaanien aloittaessa lähipäivinä marssinsa kohti etelää. Alkavien taisteluiden ja sodan tarkoituksena oli maailman muuttamisen lisäksi pyrkimys osoittaa Herralle itselleen omat taitonsa ja kykynsä soturina ja johtajana.
Oleg ei tiennyt mitä mieltä hän olisi tulevasta ajanjaksosta. Varangurit olivat jo monien sukupolvien ajan olleet hajanainen joukkio ihmisiä, jotka olivat kuin vieraita toisilleen. Oleg oli aina nähnyt ongelmaksi kansakunnan repaleisuuden ja vaikka hän olikin muiden tapaan odottanut kylmän tuulen pyyhkäisyä syntymästään asti, hän ei ollut mielissään valtakunnan lävitse levinneestä huhusta.
Huhujen mukaan, koko pohjoinen oli etsinyt taistelutahtonsa ja kirveensä valmiina kohtaamaan kenet tahansa taistelussa osoittaakseen niin muulle maailmalle kuin Korgaanille itselleen oman mahtinsa ja voimansa. Oleg koki tämän ongelmalliseksi, koska alkava ajanjakso ei olisi niinkään hänen odottamansa pyyhkäisy vaan jokaisen päällikön henkilökohtainen sodanjulistus muuta maailmaa kohtaan oman nimensä kartuttamiseksi.
Jokainen pelkuri, joka jättäisi kutsuun vastaamatta, tultaisiin hirttämään kotilinnoituksensa porttien sisällä ja hänen ruumiinsa olisi ensimmäisten paikalle saapuvien haaskaeläinten ruokaa. Tästä syystä päätös sodasta oli hyvin yksinkertainen, mutta samaan aikaan arveluttava.
Nimeä voi luoda itselleen monella eri tavalla ja ollessaan suuremman kokonaisuuden käskyläinen, hänen tehtävänsä taisteluissa ei ole hänen itsensä päätettävissä. Mahdollisuus kohdata toinen Varangur ei miellyttänyt häntä laisinkaan, koska kyseisen pyyhkäisyn aikana, jona tätä kutsuttiin, hänen kirveensä pää tulisi kohdata etelän asukin eikä liittolaisensa.
Nimeä voi kartuttaa itselleen myös hyvin monella eri tavalla ja Oleg oli hyvin vainoharhainen johtaja. Ei ollut tavanomaista hänen kansansa kesken sotia ja valloittaa naapurinsa alueita itselleen luoden omasta hallintoalueestaan suurempaa ja oman klaaninsa kesken hänen hallintoalueelleen oli monia pyrkyreitä. Jos hänet tahdottaisiin raivata jonkun toisen tieltä, hänet voitaisiin komentaa kohti taistelua, josta ei olisi paluuta?
Oleg ei ollut tunnettu johtaja taistelutaidoiltaan. Hänen käymistään taisteluista ei ollut tarinoita kerrottavaksi suuresta johtajasta, joka nosti päänsä yläpuolelle vihollisensa kenraalien ja hirviöiden päitä. Oleg oli johtaja joukkojensa takana, joka komensi miehensä asemiin ja taisteluihin, joista selvittiin voittajina joukkiona yksilöiden sijaan.
Oleg oli pidetty johtaja hänen omiensa keskuudessa, koska hänen sotaretkiltään palattiin suurissa joukoissa takaisin. Hän oli myös ansainnut korkeimpien vuorien rinteillä asuvien olentojen kunnioituksen, jotka tunnettiin klaanin keskuudessa raakoina, armottomina ja tavoistaan syödä vihollisensa raadot taisteluiden jälkeen.
Oleg ei ollut huolissaan vallankaappauksesta niin sanotun rauhan aikana, mutta koko maailmaa järisyttävä sota oli erilainen tilaisuus toisille käskyläisille kuin myös hänen omilleensakin. Jokainen vuosi hänen riveihinsä saapui uusia pyrkyreitä ja suuria sotureita, jotka vain odottivat tilaisuuttaan ottaa itselleen vähän enemmän kuin mitä hänelle olisi suotava.
Oleg nousi seisomaan istuimeltaan vihaisen näköisenä. Hän katsoi salin seinällä olevaa kahta karttaa, joista toinen oli Varangurien valtakunta ja toinen tunnettu maailma sen mukaan, kuin se teetettiin viimeisen pyyhkäisyn aikaan vuosikausia sitten. Koko tämä maailma oli vihollisensa. Vihollinen, joka vain odotti hänen syrjäytymistä. Vihollinen, joka piti häntä heikkona. Ehkä oli aika muuttaa tuo käsitys ja näyttää, että Cair Paravellin linnoitus ja sen heimo kykenee kohtaamaan kenet tahansa taistelussa, joka olisi suurempi, kuin mikään muu aikaisemmin.
Tämä ei ehkä jokaiselle käskyläiselle ollut pohjoisen pyyhkäisy ja ehkä oli aika jättää sen pitäminen sellaisena myös itsekin. Olkoot tämä siis henkilökohtainen sodanjulistus muuta maailmaa kohtaan. Oli kyseessä sitten niin vihollinen kuin oman kansansa heimopäällikkö.
Oleg päätti siltä seisomalta, että ei pelkäisi mitään tulevien päivien aikana ja kohtaisi jokaisen eteensä astuvan vähintään samanarvoisena ja ennen kaikkea -kykyisenä. Jos tänään tällä hetkellä piti häntä heikkona ja kyvyttömänä taistelijana, jolle oli hetken mielijohteesta annettu valta ja kunnia kutsua itseään heimonsa päällikköksi ja klaaninsa käskyläiseksi, se muutettaisiin tulevan ”pyyhkäisyn” aikana.
Oli aika saada uusi käskyläinen Varangurien keskuuteen, josta kerrottaisiin suuria tarinoita. Oli aika olla esikuvana muille ja jokin tavoite niin johtajana kuin myös soturina kaikille pyrkyreille, jollaiseksi hekin tahtoisivat tulla omien taisteluidensa johdosta. Korgaan itse tiesi varmasti paremmin kuin hyvin hänen kykynsä jo ennestään, mutta oli aika näyttää yhdessä heimonsa sotureiden kanssa, että Oleg ei ollut heikko ja syrjäytettävissä oleva johtaja ja Cair Paravell hallintoalueena oli kaikkea muuta kuin ystävällistä seutua. Niin hänen vihollisilleen kuin myös liittolaisilleen.
Oleg tarttui miekastaan kiinni ja astui linnoituksen korkeimman tornin huipulle aikeissa puhaltaa suureen torveen. Ääni kajahti läpi valtakunnan merkiksi siitä, että Cair Paravell toteuttaa klaaninsa toiveen. Oli aika valmistautua. Oli aika lähteä pohjoisesta.
Cair Paravellin heimo
Kokemattomat
Cair Paravell on hallintoalueena tunnettu tavoistaan olla armollinen. Hyvin moni muu käskyläinen ei tunne armoa niin vihollistaan kuin myöskään heikkoutta kohtaan, mutta Oleg on nähnyt armeijalleen hyödyksi jokaisen sen asialle uskollisen soturin taidot. Vangeiksi jääneistä ja valloitettujen alueen sotureiksi kelpaavista sopivimmat yksilöt yhdessä omien jälkeläisten kanssa muodostavat Cair Paravellin heimon kokemattomien pyrkyreiden joukkion. Taistelussa heiltä ei odoteta kovinkaan paljoa ja heidän kohtalonsa on heidän itsensä käsissä, mutta jonain päivänä todistaessaan kykynsä, kotiin palanneista kokemattomista jonain päivänä voi tulla vannoutuneita ja heimon arvostettuja jäseniä.
Vannoutuneet
Monen taistelun kokeneet soturit ovat osoittaneet taitonsa ja arvonsa Olegille ja ovat heimon arvostettuja yksilöitä. Heidän taistelutaitonsa ovat normaalia Varanguria parempia ja heidän tehtävänsä taisteluissa on siksi hienovaraisemmin suunniteltua kuin heimon muiden sotureiden kohdalla. Jokainen vannoutunut on luvannut henkensä kautta palvella niin Varangurien aatetta kuin myös Olegia arvostaessaan tämän johtajan taitoja ja tapaansa olla mukana heidän kanssaan taistelussa perääntymättä, niin voitokkaissa kuin tappiollisissa.
Olegin henkivartijat
Vannoutuneista parhaimmat saavat kunnian ja mahdollisuuden liittyä henkivartijoiden joukkioon. Oleg luottaa taistelussa henkensä näiden sotureiden käsiin, mutta taisteluiden ulkopuolella vaatii heidän kulkevan aina yhdessä uskollisen hirmusuden kanssa. Susi ei ole henkivartijan turvaksi vaan Olegin, koska hän pitää huolen siitä, että hän pysyy heimonsa johtajana. Oli kyseessä Varangur tai eläin hänen hallintoalueellaan, hän on heidän kaikkien herra. Mikäli henkivartija näkee ja tarttuu tilaisuuteen syrjäyttää Oleg, hänen on ensin selvittävä itsensä veroisen suden hyökkäyksestä.
Kuoleman saattajat
Cair Paravellin maine voisi olla aivan erilainen ilman hallintoalueen ratsuväkeä. Oleg ei ole koskaan luottanut yksin raakaan voimaan vaan hän on luonut ryhmän, jonka hän on käskenyt asumaan linnoituksen ulkopuolella maastossa metsästäen ja keräten kasaan itse oman ruokansa ja suojansa. Kuoleman saattajat ovat pelkäämättömiä ja heidän taitonsa on jokapäiväisessä koettelemuksessa. Korkeaan ikään selvinneet yksilöt tunnetaan nimellä Kuoleman saattajat, koska he toimivat etulinjana ilman muun heimon tukea käyttäen metsästystaitojaan vihollistensa tappamiseen kuin myös antaen esikuvaa viholliselle siitä, mikä tulee heidän perässään.
Oleg pitää Kuoleman saattajia suuressa arvossa ja tarjoaa vastineeksi palveluistaan erikoiskohtelua hallintoalueen erinäisissä kiistoissa.
Morgan – Elävien syöjä
Vuoristojen luolissa asuvat ihmistä suuremmat olennot ovat pelättyjä niin vihollisten kuin Varangurienkin keskuudessa. Heidän maineensa kattaa lyhyen kärsivällisyyden ja tavan syödä jokainen, jota he pitävät vihollisena. Morgan on vuoriston asukeista muinaisinta rotua. Puoleksi jätti, puoleksi lisko. Kukaan ei tiedä millä tavalla Oleg on saanut olennon arvostuksen, koska hänenkaltaisensa yleensä katsovat jokaista itseään pienempää olentoa ruokana vertaisensa sijaan. Morgan kuitenkin palvelee Cair Paravellin heimoa samalla tavalla kuin vannoutunut ja osallistuu jokaiseen suurempaan sotaretkeen, jonne Oleg henkilökohtaisesti hänet kutsuu. Huhujen mukaan, kutsun yhteydessä molemmat heistä ruokailevat vuoriston asukeilla osoitukseksi, että he ovat yhteisellä asialla liittolaisina.
Cornelius
Pohjoinen on tunnettu enemmän heidän tavastaan käyttäytyä kuin villi-ihminen sivistyneen nykyihmisen sijaan. Poikkeuksia kuitenkin on ja heidän keskuudestaan löytyy myös oppineempia yksilöitä, jotka ovat löytäneet keinoja parantaa niin klaaninsa taisteluvarustusta kuin myös saaneet henkisiä ominaisuuksia, joiden avulla palvella klaaniaan.
Cornelius on yksi näistä sivistyneistä villi-ihmisistä, joka aloitti toimensa vangiksi jääneenä kokemattomana. Hyvän käytöksensä johdosta elämään sallittu Cornelius ei koskaan ollut muiden Varangurien veroinen taistelutaidoiltaan, mutta hänen sisällään oleva piilevä kyky odotti mahdollisuutta päästä valloilleen.
Tarinat kertovat taistelusta suurempaa vihollista vastaan, jossa Kokematon makasi maassa lyötynä voimakkaamman vihollisensa edessä. Lyöjänsä ottaessa askeleen lähemmäs ja laskiessaan miekkaansa kohti vastustajaansa, Kokematon löysi vielä jostain syvältä sisältään pienen voiman puuskan ja onnistui kohottamaan miekkansa iskun eteen murskaten sen säpäleiksi. Tapahtumasta hämillään oleva soturi koki nopean kuoleman Corneliuksen noustessa takaisin jaloilleen ja alkaen taistella yhtä voimakkaasti kuin Vannoutunut.
Tapahtuman jälkeen Cornelius kiinnitti muiden huomion ja seuraavien taisteluiden aikana hän kykeni yllättämään kaikki voimillaan. Kuin taikuuden voimasta, kyseinen ominaisuus siirtyi myös hänen kanssaan taisteleviin sotureihin, jotka tunsivat itsensä voimakkaammiksi hänen läheisyydessään ja olivat kykeneväisiä siksi seisomaan tasavertaisina itseään paljon voimakkaampien vastustajien keskuudessa.
Corneliuksen kyvyt ovat kasvaneet hänen nuoruudestaan ja nykyään hän on oppinut hallitsemaan myös tulta ja valoilmiöitä taivaalla. Hän kantaa mukanaan ryöstösaaliina haalimaansa amulettia, jonka heimo uskoo vahvistavansa hänen voimiaan.
Ilmar Metsalo - Eräs heinäkuun loppupuolen aamu paroni Heinrich von Bärenschlossin rykmentin leirissä
Kuten tunnettua, on Bärenwaldin lääni syrjäinen ja kylmä. Sen peltojen ja metsien antimet ruokkivat sitkeitä ja vähäpuheisia ihmisiä. Tuskin muualla valtakunnassa paljon painoa tälle maankolkalle annettaisiin ilman sen pohjoisten erämaiden rautakaivoksia. Jotkut odottivat löytävänsä vuorten kätköistä vaunukaupalla hopeaa. Toiveet rikkauksista olivat herättäneet mielenkiinnon Bärenswaldin lääniä kohtaan myös muissa ruhtinaskunnissa. Sen vuoksi tuli toimia – mieluummin varhain kuin liian myöhään.
Kevään koittaessa oli rajakreivi Ludvig Morgenstern antanut marsalkalleen paroni Heinrich von Bärenschlossille käskyn johtaa sotajoukkonsa kohti läänin pohjoisosia. Tarkoituksena oli suojella maaseudun väestöä ryösteleviä barbaareita vastaan, turvata raudantuotanto ja laajentaa ruhtinaskunnan aluetta kohti pohjoista merta. Tietysti malmi oli tärkeintä – olihan päivänselvää, ettei harvaan asuttujen erämaiden köyhistä asukkaista olisi juuri veroja maksamaan. Paronin oli määrä marssittaa rykmenttinsä Adlerburgiin kesän loppuun mennessä ja varustaa tämä ruhtinaskunnan pohjoisin kaupunki kestämään talven yli. Linnoitusten tuli kyetä torjumaan pohjoisen ryöstelevien heimojen hyökkäykset ja kestää vähintään lumien sulamiseen saakka myös täysmittaisen armeijan piiritystä.
Kapteeni Gustaf Lagercreutz suoristi viiksiään. Kesä oli kulunut marssiessa, eikä kunnollista vahaa ollut löytynyt pohjoisten rajaseutujen rähjäisistä kaupungeista. Vaikkei vielä ollut edes elokuu, viima puhalsi kylmemmin kuin mihin kapteeni oli tottunut. Rykmentin kultakirjailtu lippu roikkui salossa hänen olallaan kuin märkä pyyhe. Aamiaiseksi nautittu lämmin olut ja laiha velli eivät enää lämmittänyt kosteassa tihkusateessa. Aurinko oli jo noussut, mutta tasaisen harmaa pilvimatto peitti taivaan synkeän verhon tavoin.
Gustav Lagercreutz katseli heräävää leiriä. Sotilaat kolistelivat haarniskoita ylleen, kuormahevosille kannettiin apetta ja paikalliset rengit auttoivat telttojen kokoamisessa muutaman killingin toivossa. Kapteeni itse oli nukkunut läheisen majatalon vetoisan vierashuoneen kovalla patjalla ja maksanut lystistä selvästi enemmän, kuin punakka isäntä olisi ansainnut. Lagercreutz ei ollut hyvällä tuulella. Rykmentti eteni selvästi hitaammin kuin hän oli arvioinut. Tällä menolla kestäisi vielä toista viikkoa Adlerburgiin. Armeija marssi vatsallaan, eikä se vatsa ollut kuukauteen ollut täynnä. Paitsi toki paroni Heinrich von Bärenschlossin vatsa, jota hänen ylhäisyytensä täytti kestikievareissa yhdessä velho Ivan Scheiterhaufenin kanssa sotakassan vähenevästä sisällöstä sen kummemmin välittämättä.
Paroni von Bärenschlossilla oli pitkän linjan sotilas, mutta pehmennyt vanhoilla päivillään ja ratkennut ilonpitoon. Hänellä oli sankarillinen maine, joka oli luotu päättäväisellä ja kylmäverisellä toiminnalla taistelukentillä. Bärenschlossin uljas aarnikotka herätti kauhua vihollisten sydämissä ja loi toivottomassakin tilanteessa luottamusta rykmentin sotilaiden mielessä.
Kapteeni Lagercreutz tiesi, ettei paroni ollut missään määrin perillä sotataidon uusimmista keksinnöistä, mutta piti tiedon itsellään. Paroni von Bärenschloss luotti aivan liikaa ratsuväen rynnäkköön ja uskoi vakaasti kaksintaistelun olevan ainoa oikea tapa kuolla. Karskina ritarikuntana tunnettu paronin henkivartiokaarti oli hänen ylpeytensä, eikä Heinrich von Bärenschloss taistelussa muuta tuntunut kaipaavan, kuin rynnäkköä kaartinsa rinnalla kohti kiivainta taisteloa. Oli suoranainen ihme, että hurjapäinen paroni oli nähnyt jo viisikymmentäkaksi kevättä.
Kapteeni sen sijaan oli opiskellut sodankäyntiä ja ymmärsi hyvin eri osastojen yhteistyön merkityksen. Jalkaväki oli ryhmitettävä keskelle ja houkuteltava vihollinen hyökkäämään sitä kohti. Tykistötulen alla kylmäpäisempikin komentaja sortuisi huonoihin ratkaisuihin, ja vihollisen joukot joutuisivat hajalleen. Tällöin olisi temmattava aloite ja hyökättävä kaikin voimin vihollisen linjojen keskelle. Juuri oikealla hetkellä komentaisi kapteeni Gustaf Lagercreutz ratsuväkensä vihollisen kylkeen ja murskaisi näiden moraalin äkäisellä rynnäköllä! Tämä oli uudenaikaista sotataitoa, joka vaati komentajalta muutakin kuin raivopäistä kaksintaistelua viholliskenraalin kanssa. Kaksintaisteluille ei kapteeni paljoa painoa antanut, hän oli lukutaitoinen ja oppinut mies eikä mikään barbaaripäällikkö.
Gustaf Lagercreutz ratsasti valkealla sotaratsullaan pitkin mutaista peltoa, johon rykmentti päivän marssia varten järjestäytyi. Jalkaväki näytti ammattitaitoiselta, vaikka joukot olivat väsyneitä pitkäveteisestä marssista. Kapteeni siveli viiksiään tyytyväisenä. Tykistöä kiinnitettiin huonovointisen näköisiin kuormajuhtiin. Insinööri Fredrik Sparre oli ammattitaitoinen mies, mutta mustaruutiaseet olivat nielleet leijonanosan rykmentin sotakassasta. Taistelukentällä karvalakkinen Sparre hyöri kanuunoittensa ympärillä ja pauke kävi, mutta harvemmin kuulat tavoittivat maalinsa. Paroni Bärenschloss oli erityisen tyytymätön siihen, kuinka hitaasti tykistö eteni mutaisilla kinttupoluilla.
Ja kas, sieltä asteli paroni Heinrich von Bärenschloss ulos teltastaan. Sinivalkoiset viirit heilahtelivat tuulenpuuskien mukana teltan oviaukon kummallakin puolella. Komentaja oli selvästi hyvällä tuulella. Hän oli edellisen illan tutkinut karttojaan yhdessä Lagercreutzin kanssa, ja herrat olivat yhdessä tulleet siihen tulokseen, että ennen pitkää yhteentörmäys vihollisten kanssa oli väistämätön. Ratsain liikkuneet tiedustelijat olivat tuoneet viestejä lähelle ryhmittyneistä vihollisjoukoista. Kenties tänään odotus palkittaisiin ja rykmentti pääsisi taistelun tuoksinaan. Sitä kaivattiin, sillä miehet alkoivat olla kyllästyneitä mutaan, tauteihin ja nälkään – ja ennen kaikkea odotteluun.
Tihkusade oli lakannut ja pilvet väistyivät vähitellen pilkahtelevan aamuauringon tieltä. Myös Gustav Lagercreutz alkoi olla paremmalla tuulella. Tänään saattaisi hyvinkin olla edessä sellainen taistelu, josta jälkipolvet sepittäisivät lauluja vielä vuosikymmenten kuluttua. Kapteeni Gustav Lagercreutz täytti piippunsa, solmi huolellisesti tupakkapussinsa nyörit ja tuprautti ilmaan makeantuoksuisen savupilven.
Jasper Sarinko - Jasper
”Korkeat vuoret ja rehevät niityt
Niiden takaa löytyi kaupunki ja muuri
Rohkeat miehet, kauniit neidot
Heistä jokaisella sydän suuri
Silkkiä hevosilla, kultaa sotureilla
Siihen rakentui koko kulttuuri
Viattomuus lapsosilla, viisaus nuorisolla
Hävennyt ei yksikään sukujuuri
Kuningas kansan nöyrä palvelija
Koskaan ei läsnä ollut diktatuuri
Veljeyttä ja rakkautta
Niistä lauloi jokainen trubaduuri
Tuhat vuotta kesti onni
Kunnes kääntyi Beamontin suvun tuuri
Hirmulisko kaiken vei
Liekkeihin jäi linnanmuuri”
- Léonce Beamontin muistelmat
Knights of Honor
Léonce Beamont: Rohkein (tai tyhmänrohkein) mies mitä maa päällään kantaa. Menetti vanhempansa ja kotinsa lohikäärmeelle ennen kuin ehti edes miehen ikään. Legendan mukaan hän taisteli yksin palavan linnan raunioissa lohikäärmettä vastaan, puolustaen nuorempaa siskoaan. Tänäpäivänä Léonce on arvostettu johtaja, joka vaeltaa tuhoutuneen kaupunkinsa viimeisien kansalaisten kanssa etsien uutta kotia.
Floretta Beamont: Léoncen sisko. Hän on yhtä arvostettu kansansa parissa kuin veljensä, sillä hänen taikavoimansa ovat saaneet monet ikuiseen kiitollisuudenvelkaan. Floretta on mm. parantanut kuolettavia haavoja, sekä piilottanut joukkoja suuren sumuverhon suojaan. Hän onkin omistanut koko elämänsä taikuuden harjoittamiseen ja on siinä yhtä taitava kuin kauniskin.
Order of the Brotherhood: Léoncen joukkojen selkäranka. Kokeneita sotureita, jotka ovat olleet mukana monissa sodissa. Osa joukoista on menettänyt hevosensa sotien aikana, mutta ovat silti jalan yhtä taitavia sotureita kuin ratsain.
Order of the Abyssal Hunt: Ainoat soturit, jotka ovat erikoistuneet kahden käden miekkoihin. Nämä soturit ovat lukumäärältään pienin osa Léoncen joukoista, mutta heidän rohkeuttaan tai kykyä kaataa isojakin hirviöitä, ei kannata koskaan aliarvioida
Order of the Redemption: Arvostetuimmat soturit, sillä heillä on kunnia ja velvollisuus toimia Florettan suojelijoina. Heillä on kaikilla Florettan henkilökohtainen siunaus, joka suojelee ja auttaa heitä vaikeimmissakin sodissa.
Villein Bowmen: Vaikka Léonce luottaa taisteluissa eniten nopeisiin ja raskaasti varustettuihin ritareihin, hän ei silti koskaan ryntää sotiin ilman tulitukea. Hänellä on aina vähintään mukana pieni jousin varustettu joukko, joka tiedustelee edeltä ja pakottaa vastustajan joukot etenemään lähemmäksi. Léoncen sodankäyntitaktiikoihin kuuluu myös varustaa jousimiehet tulinuolilla, sekä puisilla piikkiesteillä.
Villein Siege Artillery: Léoncen tuhovoimaisin ase. Vaikea käyttää, mutta yksikin hyvä osuma voi pudottaa suurimmankin lohikäärmeen alas taivaalta.
Heikka Valja - hval
Gildir kokeili sormellaan kirveensä terää. Purppuraisen veripisaran kirpoaminen oli merkki, että terä oli teroitettu kuntoon ja hän voisi siirtyä sen öljyämiseen ja kiillottamiseen. Gildir oli aina nauttinut varusteiden huoltamisesta. Pitkillä kampanjoilla se muistutti kodista ja menneestä elämästä ammattilaisena. Hiiliteräksen elävä pinta ja kääpiöpronssin himmeä hehku olivat kauneimmillaan kun aurinko oli laskenut.
Viereiseltä nuotiolta kuului raivosoturien kilpalaulanta. -Olisiko huomenna vihdoin aika kuolla?, laulussa kysyttiin. Sima alkoi loppua koko armeijalta, mutta raivosotureilla oli varmasti tislettä ja sieniä riittävästi vielä useammaksi viikoksi. Paidattomien soturien arvet kiiltelivät nuotion loimussa kun he lauloivat veljiensä kunniakkaista kuolemista. Gildir oli itsekin suunnitellut hurjasoturin valan antamista bastionin tuhouduttua. Hän tunsi kuitenkin edelleen olevansa velkaa klaanilleen ja voisi maksaa sen parhaiten toimimalla pitkäpartojen joukoissa.
Gildir piti tauon kiillottamisesta ja pyyhki sulanutta lunta pois kaljulta päälaeltaan. Yksikkö oli nähnyt kymmeniä kampanjoita, mutta tämä oli ollut varmasti murheellisin. Kuninkaan joukoista suurin osa oli tuhottu ja hengissäolevistakin valtaosa oli jäänyt loukkoon vuorten toiselle puolelle kun lumi ja maavyöryt olivat tukkineet solat. Ehkä tämän kuningaskunnan aika alkoi olemaan ohitse vaikka kuningas itse oli pelastunut tämän pienen joukon kanssa. Kuningas Torre Jalkapuoli oli vetäytynyt telttaan lipunkantajansa Balbirin kanssa. Balbir oli nähnyt miltei yhtä monta talvea ja kevättä kuin Jalkapuoli itsekin. Gildir muisti elävästi kun tuo kaksikko oli elonsa huipulla ja johtivat joukkoa edeten ja mylvien kuin ukkosmyrsky. Jalkapuoli ei ollut voinut itse marssia enää vuosikymmeniin, mutta onneksi hänen karhuntaitonsa oli edelleen kuin satavuotiaalla. Komentoteltassa neuvoa piti myös kiivasluontoinen ratsuosaston johtaja Himdihl, joka oli Jalkapuolen serkku, sekä nuori asemestari Nori. Gildiristä oli vaikea uskoa, miten Nori pystyi pitämään niin suuren määrän väkihaarniskoja ja tulensylkijöitä taistelukunnossa näin surkeissa oloissa - hänelle itselleen jo oman panssarin ja aseiden pitäminen tyydyttävässä kunnossa oli työlästä.
Kuu oli jo kivunnut korkealle kun Gildir kääntyi katsomaan rykmenttiään. Vanhaparrat eivät olleet harjoitelleet enää vuosikymmeniin. He luottivat kilpitovereihinsa täysin ja heidän kilpimuurinsa olikin kuin kallio. Tuhannet viholliset olivat iskeytyneet heihin kuin valtamerten aallot, mutta aina vain harvemmin kukaan joutui palaamaan kilpensä päällä. Heistä oli jäljellä enää kovimmat kannot - jotka nyt kuorsasivat kilpaa juuret tyynyinään.
Komentoteltalta lehahti jälleen viestipöllö kohti lumisia vuortenhuippuja. Jalkapuolen sotakarhu seurasi niitä laiskasti katseellaan, murahti ja painoi päänsä takaisin suurten käpäliensä väliin.
Harjun takaa kuului edelleen rytminen töminä kun Suur-Kuninkaan lähettämä vasararykmentti teki iltaharjoitusta. Vaikka Gildir vierasti suurkersantin tökeröä puhetapaa, oli hän kuitenkin onnellinen, että juuri tuo yksikkö taisteli heidän kanssaan. Yksikkö oli koostettu akatemian vahvimmista ja he pyörittivätkin sotavasaroitaan ihailtavan kevyen näköisesti. Gildir ei ollut ennen nähnyt samanlaista taistelutapaa kuin suurkersantin yksiköllä, mutta oli huomannut millä voimalla he pystyivät murskaamaan vihollisten linjat ja kallot. Ehkä akatemiassa harjoiteltiinkin muuta kuin tahtimarssia ja vanhojen sukujen vaakunoita…
Aamulla tulisi jälleen käsky edetä, joten olisi paras laittaa kirves suojaansa ja nähdä unta esi-isäin kodista. Kuningaskunta saattoi olla hiipumassa, mutta Gildir tiesi, että tämä joukko tulisi palamaan roihulla loppuunsa asti.
Torre Jalkapuolen Onnekkaat
Jaakko Tanttu - Lord Hypnostache
Kaukana sivistyneiden maiden rajoilta ikiaikainen vampyyri Katalin on nostattanut valtavan epäkuolleiden armeijan ja uhkaa tuhota kaiken elävän Manticassa. Hänen armeijassaan palvelee monia menneiden sotien veteraaneja ja jokaisen taistelun jälkeen yhä useampia käveleviä kuolleita liittyy tämän ikiaikaisen vampyyrikreivittären armeijaan.
Monet spekuloivat, mistä Katalinin hyökkäyssota eläviä vastaan johtuu. Huhutaan traagisesta menneisyydestä, että Katalinin vielä ollessa kuolevainen noidanmetsästäjät hautasivat hänet elävänä, ja nyt hän on täynnä kostoa. Jotkut oppineet taas ovat sitä mieltä, että Katalin on vain osa luonnollista sykliä, ja aina ennenkin suuret kamppailut johtavat ennen pitkää siihen, että epäkuolleiden armeija pyrkii valloittamaan maailman. Kaikkein vainoharhaisimmat epäilevät, että Katalin on vain jonkun suuremman voiman kätyri, ja todellinen vihollinen ei ole vielä edes ilmestynyt. Totuus on kuitenkin paljon yksinkertaisempi; Katalin on vain ilkimys, jolla on liikaa voimaa ja vapaa-aikaa.
Siinä missä kreivitär Katalin johtaa, manaaja Zhivko on vastuussa rekrytoinnista, värväten “vapaaehtoisia” sotureita, joilla ei ole muuta tekemistä kuin mädäntyä maan alla. Yksi armeijan harvoista jäsenistä, joka ei ole kokenut kuolemaa henkilökohtaisesti, hän säilyttää yhteyden elämään puutarhaharrastuksen kautta. Kuollut materiaali, jota Zhevko ei tarvitse uusia sotureita varten, käytetään kasvien ravintona. Erinäiset kokeilut kuolleilla ruumiilla ja kirotuilla kasveilla ovat tuottaneet tulosta ja Zhivko on ylpeä kasvualustasta, jonka hänen kasvinsa ovat löytäneet epäkuolleesta armeijasta, ajoittain marssien sen rinnalla.
Katalin ei ole armeijansa ainut vampyyri, mutta hän on ainoa, jolla on merkitystä. Ildikó, Dóra ja Orsolya ovat Katalinin hännystelijöitä, jotka taistelussa ympäröivät itsensä voimakkaimmilla suojausloitsuilla ja parhaiten panssaroiduilla luurankosotureilla. Kolmikko on taistelussa täysin hyödytön, mutta jokainen narsistinen maailmanvalloittaja tarvitsee ympärilleen mielistelijöitä, eikä Katalin ole poikkeus.
Sanotaan, että vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun. Uusi kamppailujen aikakausi on alkamassa ja monet lyövät vetoa niiden puolesta, jotka jo tietävät mitä on tulossa.
Teppo Suominen - Isperia
Toisin kuin monet sivistyneemmistä roduista, eivät rotat juuri piittaa historiansa muistiin kirjoittamisesta. Jokainen pesä ja klaani pitää aikakirjojaan ja muistojaan omalla tavallaan, ja kun klaanit törmäävät taistelun kentillä, ei hävinneestä usein jää merkkejä - pesä tuhotaan, ja eloonjääneet päätyvät orjiksi tai ruoaksi. Tietyt tarinat ja legendat kuitenkin kiertävät ja kantavat pesästä toiseen, aikakaudesta aikakauteen. Kuten sivistyneillä kansoilla, on rotillakin sankarinsa, ja tarinat niiden teoista ja kohtaloista kulkevat pesueesta ja klaanista toiseen.
Ja kuten aina, kun ajan suuri pyörä pyörähtää ja vanhat legendat astuvat historiaan, on jokaisella kansalla - myös Rotilla - tarve uusille sankareille. Niinpä, kun sodan tuulet alkoivat taas puhaltaa Mantican läpi, nousivat rotatkin syvistä luolistaan taas kylvämään tuhoa - ja samalla nousevat uudet legendat ja sankarit johtamaan taistoja.
Niin myös Salamakynnen klaani nousi Abeccaarin kukkuloiden alta pesistään, liput ja tunnukset lauman yllä liehuen. Salamakynsi on pitkään ollut pieni ja vähäpätöinen klaani, kaukana tunnetun maailman reunalla, eikä siitä ole ollut osallistumaan maailmaa mullistaviin taisteluihin. Uusimmasta pesueesta klaanin johtoon on kuitenkin noussut Skrikkit, voimakastahtoinen ja häikäilemätön sotalordi, joka on päättänyt jättää käpälänjälkensä klaaninsa, Rottien ja koko Mantican historiaan. Skrikkit on haistanut veren tuulessa ja etsii taistelukenttää, jolla kaivertaa merkkinsä aikakirjoihin.
Nyt sivistyneisiin maihin kantautuukin huhuja idästä: tarinat kertovat rottien ja petojen laumasta, joka liikkuu jatkuvasti länteen tuhoten ja tappaen sumeilematta, ilman armoa tai erottelua. Tarinoissa lauma on tuhatpäinen, ja sen yllä liehuvat mustat ja verenpunaiset standaarit. Todellisuus ei vielä yllä tarun tasolle, mutta Skrikkitin ja Salamakynnen klaanin tähti on nousussa. Idästä tulee tuhon merkki, joka aikoo pyyhkäistä sivistyneet seudut mennessään.
“Skrikkit taitaa. Skrikkit johtaa. Skrikkit tappaa!”
Teemu Hemminki - Mysterous
Grimmin nousu ja uho
Grimm katseli tyytyväisenä armeijaansa ja edessä aukeavaa maa-alaa, jonka he tulisivat valloittamaan. Monia vuosia häntä oltiin kaltoin kohdeltu, haukuttu, aliarvioitu ja jopa meinattu syödä, mutta ei enää, kiitos kolmen peikon.
Kegemus peikko oli kaapannut Grimmin eräänä synkkänä yönä ja ehdottanut lajitovereilleen Domukselle ja Demukselle, että laitetaan kattilaan porisemaan. Grimm oli kuitenkin taistellut vastaan ja taktisilla potkuilla vyön alle alistanut kaikki 3 peikkoa.
Sillä hetkellä Grimmille oli valjennut että oli aika nousta vastarintaan tätä vääryyttä vastaan. Grimm oli alannut kasaamaan ja värväämään armeijaa, aloittaen kolmesta peikosta. Peikot kertoivat hiisistä, jotka Grimm ilomielin alisti ja liitti armeijaansa.
Hiidet olivat luola-, ja metsähiisi heimoja. Peikkojen ja Grimmin mahtava olemus saivat heiveröiset hiidet välittömästi älyämään kuka on pomo ja niin Grimmillä oli jo pieni armeija. Mutta valtakunnan tekeminen vaatisi lisää voimaa.
Voima löytyi läheisistä tasankojen örkkiheimoista, joille Grimm näytti kaapin paikan. Örkit laittoivat kunnolla vastaan, mutta kun Grimmin onnistui seivästää niiden johtaja, tiesivät örkitkin kuka oli nyt kovin tyyppi näillä seuduilla.
Armeijan tuottama löyhkä onnistui kutsumaan paikalle myös suunnattoman Somalus jättiläisen etelän lämpimistä maista. Grimmin onnistui palkata jättiläinen lupaamalla tälle kaiken oluen mitä tultaisiin ryöväämään.
Lopulta Grimm löysi itsensä vertaisia uljaita sotureita ja muodostanut näistä villikarju ritareiden ja vaunujen yksiköitä, armeijan kovia ja nopeita iskujoukkoja.
Ja nyt, Grimmillä oli armeija ja maa jonka valloittaa. Maa jossa hänen lajitoverinsa saisivat kirmata vapaina ilman huolia vangitsemisesta, työhön pakottamisesta tahi syödyksi tulemisesta.
Grimm Von Hog päästi mahtavan röhkäisyn, johon tämän selässä ratsastava örkkipalvelija yhtyi ja niin armeija lähti valloittamaan villikarjujen onnelaa.
Tommi Kaulio - Kaulio
Copipaste sekoittaa jäsentelyn. Avaa linkki.
https://www.dropbox.com/s/1ag1cnh2swhrs ... a.pdf?dl=0
Paavo Järvenpää - Pahvi
Komentaja Gralhh´lluehzek imi katkerana laihaa sumppia. Ruoka ei maistunut ja röökinpurutkin olivat kuivuneet.
Kuukausi aiemmin armeijan ylipäälliköltä oli kuulunut käsky raapia kasaan jonkinlainen joukko-osasto ratsuväkeä ja suunnata kohti pohjoisia nummia ja suurta kohtaamista. Merkittävimpien kansakuntien joukot olivat kuulemma liikkeellä ja suurta yhteenottoa povattin kahden viikon kuluessa pohjoisille maille.
Viime kerrasta olikin aikaa. Vuosia.. Sotien säännöt ja magian tuulet olivat muuttuneet ja Gralh oli ymmällään. Armeijan kokoonpano oli vuosien tauon jälkeen vaikeaa. Komentaja Gralh oli ollut jo aikeissa lyödä hanskat tiskiin tai kutsua apuun rottien tai abyssalinkääpiöiden joukot, mutta lupaus vihollisten verestä, taistelun jännityksestä ja kunniasta oli saanut hänet pauloihinsa. Gralhin vanha toveri, tietäjä Intéhrrnnet vaelsi sattumoisin paraikaa samoilla seuduilla ja Gralh oli viettänyt monet illat hänen seurassaan, rukoillen ja palvoen jumalia käyttäen apunaan hiirennahasta valmistettua voimakasta taikakaluaan. Odottaen kuumeisesti viestiä tai näkyä, joka kertoisi mitä tehdä.
Nyt kellariluolien kätköistä oli vihdoin saatu kaivettua kokoon joukko verenhimoisia sotureita, ratsuja ja koiria. Joukot oli jaettu osastoihin ja armeija alkoi pikkuhiljaa löytää muotoansa. Ehkäpä tästä sittenkin saadaan aikaiseksi ikimuistoinen retki. Tavalla tai toisella..
Joukkojen koulutus ja kurin palautus oli jo täydessä käynnissä, kun äkisti todellisuus iski vasten kasvoja kuin märkä rätti.
Ylipäällikkö oli lähettänyt matkaan viestintuojan ja viestin sisältö oli tylyydessään musertava. Abyssalin ylivaltias oli varma joukkojemme ylivoimaisuudesta ja oli voimantunnossaan saanut vallan sokaisemaan päähänsä järjettömän idean. Joukoille tulisi aikakirjoja ja ylivaltiaan muistelmia varten kirjoittaa jonkinlainen taustatarina. Joukoille, jotka olivat viruneet kellareiden syövereissä vuosikaudet! Taisteluun oli aikaa muutama viikko ja nyt harjoitteluun suuniteltu aika olisi pitänyt käyttää runojen rustaamiseen. Ilman taustatarinaa ei Gralhilla olisi kuulemma mitään asiaa pohjoiseen.
Ei perkele!, kirosi Gralhh´lluehzek raivoissaan. Me olemme sotureita emmekä bardeja! Meidän tehtävämme on vuodattaa verta eikä mustetta! Aseemme on ollut tapana suunnata kohti vihollisia eikä pergamentteja!
Juuri kun kaikki oli sittenkin näyttänyt hyvältä ja kunnian päivät jo siinsivät edessäpäin, Gralh tunsi voimiensa ja intonsa hiipuvan. Vaatimus tuntui mahdottomalta ja sen järjettömyys ajoi hänet masennuksen syövereihin. Vuosia sitten tehtävä olisi ollut helppo. Olisimme kirjoittaneet mukanamme kulkeneesta jättiläismäisestä punaisesta lohikämeksestä jonka avulla voitimme taistelun toisensa perään. Nyt lohikäärme makasi pahoin haavoittuneena luolassaan eikä kyennyt liikahtamaankaan. Parantajamme oli turhaan yrittänyt virvoittaa otusta. Onnettomuudeksemme hänen kaksi voimakkainta taikajuomaansa, GrehnnstÚff ja Blaadrrred olivat kuivuneet pikkuruisiin puteleihinsa, eikä tuota kerran niin mahtavaa olentoa saatu takaisin taistelukuntoon.
Aurinko alkoi kääntyä mailleen ja vastauksen aikaraja lähestyi nopeasti. Gralh painiskeli synkissä mietteissään. Olisiko oikein luovuttaa mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä, vai pitäisikö sittenkin yrittää?
Fakkkthizzhit, manasi Gralh muinaisabyssalin karulla kielellä ja kaatoi itselleen ison tuopillisen tummaa ja vahvaa olutta. Minähän en pomojen edessä ala pokkuroimaan!
Jos teräksen ja veren tarina ei herroille kelpaa, niin saatte pärjätä keskenänne!
Gralh veti esiin miekkansa, viilsi kämmeneensä pitkän haavan ja kirjoitti tuoreella, kuumalla verellään vastauksensa ylipäällikön viestin alle.
---BLOOD FOR THE BLOOD GOD---
-Komentaja Gralhh´lluehzek
-Abyssaalinen ratsuväkiosasto numero 666
