Hän oli komea mustien eldarien mittapuulla. Oikeastaan lähes minkä tahansa samankaltaisen rodun mittapuulla. Kiiltävät, mustat hiuksen laskeutuivat hänen ryhdikkäille olkapäilleen ja peittivät näkyvistään välillä esiin pistävät, suipot korvat. Hänen vaaleat, jopa kalpeanomaiset kasvonsa korostivat hänen kirkkaita, punertavia silmiään, saaden hänet näyttämään paholaismaiselta.
Kuitenkin mustien eldarien keskuudessa häntä kunnioitettiin yksinomaan hänen taistelutaitojensa vuoksi. Nuoresta iästään huolimatta hän oli erittäin taitava, ei ollut mikään ihme, että hänet valittiin Archonin henkivartijakaartiin.
Vaikka hän taisteli säälimättömästi muiden kaltaistensa tavoin, hän tunsi itsensä poikkeavaksi. Sitä tietoa ei tosiaankaan hälventänyt se, että hän oli jostain selittämättömästä syystä pelastanut johtajansa, Archon Khiraynran tyttären, jonka poikaa toivova isä olisi halunnut surmata.
Tuolta se tyttö nyt loikki tänne päin, jonka hän oli ottanut hoitaakseen ja kouluttaakseen. Hän oli kerrassaan ihastuttava tyttö, pitkine mustine kutreineen ja smaragdinvihreine silmineen. Vielä tuo viaton sieluparka tuhrittaisiin hurmeella ja vihalla.
”Sylenna!”, Cyrenyel huusi. ”mitä sinä täällä teet?” Tyttö kirmasi Incubus-mestarin vierelle ja lämmitti häntä leveällä hymyllä.
”Isä… Minun tuli ikävä sinua.” Cyrenyel näytti hymyilevän tästä tärkeydenosoituksesta, mutta ennen, kuin tyttö kerkesikään huomata, Incubus-mestari läimäytti häntä oikean kätensä kämmenselällä kasvoihin lennättäen hänet pari metriä taaksepäin.
Hän tunsi sääliä, surua ja jopa raivoa Sylennaa kohtaan, kohta tuo poikkeava tyttö menettäisi sielunsa ja mielensä veren –ja tappamisenhimolle. Mutta tytön täytyi oppia, hän ei selviäisi muuten. Jos hän erottuisi liikaa muista, Archon surmaisi oman tyttärensä omin käsin. Nyt kun Cyrenyel katsoi tuota vaivalloisesti pystyyn pyrkivää lasta, se tuotti hänelle mielihyvää. Sylennan päättäväisyys veisi hänet vielä pitkälle soturin elämässä, tai johdattaisi hänet suinpäin aikaiseen hautaan.
”Isä… m-miksi?”, Sylenna sopersi hämmästyneenä, mutta ei itkenyt. Incubi-mestari yritti näyttää vihaiselta.
”Älä koskaan kutsu minua isäksesi!”, hän karjui. ”Sinulla ei koskaan ole ollut, eikä tule olemaan isää, vain johtaja!” Hän läimäytti uudestaan, kovemmin.
Uhmakkaasti Sylenna nousi toisen polvensa varaan huuli vertavuotavana. Sillä hetkellä näytti, kuin noiden lumoavien smaragdien sisuksissa oli ollut tulta, jonka suojassa tyttö kääntyi kohtaamaan Cyrenyelin vihaisen katseen. Moisesta röyhkeydestä olisi rankaistava, tytön täytyisi oppia, vaikka vaikeimman kautta. Hän hakkaisi Sylennaa niin kauan, kunnes tyttö oppisi tavoille vaikka siinä menisi monta vuosikymmentä.
********
”Miten hän etenee opinnoissaan?”, Archon Khiraynra tiedusteli. ”Miten sinä vaarallisena päivänä syntynyt tyttäreni pärjää?” Cyrenyel, joka oli taistellut Incubus-tovereidensa kanssa verenhimoisesti ja ratkaissut taistelun kulun tässä, muihin Commorraghin Kabalien palatseihin verrattuna, pienehkössä palatsissa, liikahti hermostuneesti.
”Hän… oppii nopeasti.”, Incubus-mestari kertoi viivytellen.
”No sehän on mukavaa kuulla.”, Archon sanoi virnistellen. ”Hyvä, että pidät kiinni sopimuksestamme.” Cyrenyelistä tuntui ahdistavalta, kuin Khiraynra olisi tiennyt totuuden. Tytöstä olisi pakko tehdä tappaja.
********
Vuosien myötä Sylenna oli tottunut kouluttajansa raivonpuuskiin, joita hän sai kestää aina vähän väliä. Tämänkertaisen raivon sijasta hän olisi mieluusti ottanut mieluummin monet viimekertaiset. Toki tuo mestarisoturi oli opettanut hänet taistelemaan loistavasti jo näin nuorella iällä ja kenties Cyrenyel oli kyllästynyt läimäyttelemään häntä, niin, kuin hänellä oli tapana Sylennan ollessa vielä lapsi.
Incubus-mestarin hansikoitu nyrkki suhahti aivan Sylennan pään vierestä. Tuon nuoren, mustan eldarin refleksit lähentelivät jo Wych-soturien notkeutta, mutta työtä riitti vielä paljon. Cyrenyelinkin mukaan koko elämä oli ainaista oppimista. Hän väisti toisenkin iskun ja uskalsi jopa lyödä vastaan, mutta onnettomalla lyönnillä ei voimakasrakenteista mestaria voitettaisi. Sylenna joutui jok’ikisen kerran puolustuskannalle, mutta tällä kertaa häntä ei päihitettäisi.
Vikkelästi perääntyen tämän maanalaisen kivihuoneen yhtä nurkkausta kohti, hän houkutteli vastustajaansa. Incubus-mestarin piikikäs saapas jysähti kiviseinään, aivan siihen kohtaan, missä tytön keskivartalo oli hetkeä aiemmin ollut. Nopealla liikkeellä hän hyppäsi kohti seinää ja ponkaisi sitä apunaan käyttäen hyppypotkuun. Sylennan saapas jysähti kivuliaasti opettajansa ohimoon pudottaen tämän toiselle polvelleen selvittämään päätään. Näin saatuaan yliotteen vastustajastaan, hän loikkasi takaapäin yhä polvellaan olevan mestarinsa kaulaan kiinni, puristaen sitä kyynärvarsillaan ja tehostaen painetta painamalla polvillaan Cyernyeliä yläselästä.
Incubus-mestarin näkö alkoi hämärtyä. Hän ei saanut ilmaa, kohta hän olisi tajuton. Ote heltisi. Hän imi ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa raskaasti hengittäen. Sylenna kääntyi katsomaan lyötyä mestariaan. Sen sijaan, että odotti näkevänsä Cyrenyelin raivoissaan, hän näkikin hymyn… Hymyn, joka oli pysytellyt piilossa nyt monta pitkää vuotta.
”Sinä tosiaan olet minun tyttöni.”, Cyernyel henkäisi. Sylenna loikkasi Incubi-mestarin kaulaan kiinni.
”Isä!”, hän kiljaisi iloisesti. Ilma pakeni äkkiä hänen keuhkoistaan, kun mestarin nyrkki iski häntä lujasti palleaan.
”Sinulla ei ole isää!”, hän muistutti tiukasti, miettien samalla pelokkaasti Sylennan äkkinäisen voimanpurkautumisen salaisuutta.
********
Incubusten tunnusomainen ase, rankaisija, voimakas hilpari, hohti heikossa valossa metallinhohtoisena. Tosin Incubi-mestari Cyrenyelin rankaisija erosi muiden käyttämistä senkaltaisista. Sen varren alapää oli poistettu ja tilalle oli istutettu riimuin koristeltu miekan terä.
”Siitä on vasta muutama vuosi, kun hän voitti minut aseettomassa taistelussa. Nyt hän osaa käsitellä teräaseitakin melko hyvin.”, Incubi-mestari kertoi Archonilleen. Khiraynra hymähti hyväksyvästi uutisille.
”Hän siis osaa nyt tappaa? Toivottavasti et ole ollut hänelle liian helläkätinen?”
”Päinvastoin.”, Cyrenyel vastasi. ”En ole koskaan tuhlannut paikkaa tehdä viilto hänen sileään ihoonsa.”
”Loistavaa. Tiesin voivani luottaa sinuun.”, Archon kehui. ”Hän pysyy koulutuksessasi vielä ainakin puolenkymmentä vuotta. Se saa riittää, jos hän on todellakin niin nopea oppimaan. Ja, kun aika on täysi, lähetät hänet minun luokseni.” Cyernyel teki kunniaa ja poistui valtaistuinsalista haikeana. Hän menettäisi tyttärensä.
*******
Polvitaipeeseen asti ylettyvät, muutamana mustana nauhana roikkuvat hiukset kihartuivat jonkun verran niiden päistä. Hahmo liikkui vakaasti pitkin tuttuja käytäviä. Mutta kohta hänelle avautuisi aivan uusi, ihmeellinen maailma, tai niin hän ainakin mielessään kuvitteli.
Tuo siro, mutta samalla viekas olento pysähtyi pienen valonlähteen vierelle miettimään. Kuka tahansa olisi voinut huomata hänen kuolleenomaisesti sinertävän ihonsa ja vielä sinisemmät, täyteläiset huulensa, jotka olivat vielä muutama vuosi sitten olleet vaalean kalpeat, kuten muillakin Viiltävän Kuoleman Kabalin naisilla. Mutta kyllä, hän oli sama henkilö.
Hänellä oli asusteet, kuin Wych-sotureilla, mutta sellainen hän ei ollut. Vielä pienehköjä rintoja piti piilossa metallinväriset, rinnanmyötäiset suojukset. Reisiä suojasi samanlaisesta materiaalista tehdyt, piikikkäät, nahkahihnoilla kiinnitetyt suojat.
********
”Archon Khiraynra, tyttäresi saapuu pian.”, ilmoitti hänen luotettu Incubi-mestarinsa. Khiraynra kohdisti katseensa puhujaan.
”Hyvä. Muista, että tässä punnitaan myös sinun panoksesi. Sinun henkesi on nyt tytön harteilla, kuten hänen elämänsä oli sinun käsivarsillasi.” Cyernyel ei todellakaan ilahtunut tästä tiedosta, hänen täytyisi vain luottaa tyttöön.
”Archon, tyttärenne on saapunut”, kuulutettiin. Valtaistuinsalin adamantium portit päästivät sisäänsä muutakin, kuin pienen ilmanvirtauksen. Ei enää niin nuori tyttö sivuutti asennossa seisovat Incubus-henkivartijat ja painoi silmänsä valtaistuimella istuvaan mieheen, hänen isäänsä. Arvokkaasti selkä suorana ja olkapäät pystyssä tyttö jatkoi eteenpäin.
”Archon Khiraynra, tässä on tyttärenne Sylenna”, Cyernyel sanoi muodollisesti. Tokihan Khiraynra oli siittänyt montakin lasta Sylennan kasvatus- ja koulutusvuosina, mutta hän oli koko ajan tullut kiinnostuneemmaksi tästä, ei vain ulkonäkönsä perusteella, omalaatuisesta tytöstä.
Sylenna polvistui nöyrästi isänsä valtaistuimen eteen, kuten hänelle oli opetettu. Hän ei nostanut päätään edes puhuessaan, kaikki ne läimäytykset olivat ilmeisesti tehneet tehtävänsä.
”Tervehdin sinua Archon Khiraynra.”, tyttö sanoi niin alistuneen kohteliaasti, että hämmästytti Cyernyelinkin. Archonkin hieroi leukaansa ilmeisen tyytyväisenä ja arvioivana.
”Hyvä, että annoin silloin periksi sinulle Cyernyel, olet tehnyt hyvää työtä.”, hän sanoi Incubus-mestarin kumartaessa. ”Nyt, jätä meidät. Otan hänet hoiviini”
Cyrenyel oli tytön pelastamisesta asti tiennyt, että hänen tulisi kuulemaan nuo sanat, mutta ei arvannutkaan, että ne polttaisivat jälkensä hänen mieleensä näin tuskallisesti. Ei! Hän on minun tyttäreni! Ja ennen, kuin hän edes ehti ajatella tekemisiään, tai saati estää itseään, hän jo ojensi kättänsä kohti Sylennaa .
”Ei! Älä vie häntä.”, hän sanoi ajattelemattomasti ääneen. Archon hätkähti. Uskalsiko tuo hempeä, musta eldari vastustaa ylempiarvoistaan, sillä se, että he olivat tunteneet jo pitkään, ei merkinnyt mitään.
”Olin siis oikeassa.”, Khiraynra myhäili. ”Siksi siis olet pitänyt tyttöä erossa muista kaikkia nämä vuo…” Incubus-mestari keskeytti tyhmästi ylempänsä kesken lauseen.
”Tässä ei ole kyse mistään sellaisesta, mitä ajattelet.”, Cyernyel sanoi nopeasti.
”Vaan?”, Archon tivasi.
”Hän… Tarvitsee vain lisää koulutusta.”, mestarisoturi sanoi lopulta viivytellen.
”Hän saa sitä minulta”, Khiraynra lupasi pilkallisesti. Tuolla hetkellä Cyernyel suorastaan toivoi Sylennalle sitä aikaista kuolemaa, jota oli hänelle tytön päättäväisyyden vuoksi ennustanutkin.
Ja tässä 1.osa. Jäi vähän lyhyeksi, mutta monta osaa tulossa, jos intoa riittää.
;););)