Sodan uhri
Fennian veteraanit, osa 1
”Sama kaiku on askelten,
kyllä vaistomme tuntee sen.
Kun on vaaralle alttiina syntymämaa,
kotiaskareet jäädä saa!”
”Vaientakaa tuo laulu, Rokka”, vänrikki käski hiljaisella äänellä, tuskin kuiskausta kovemmalla. ”Meidän tehtävämme on tiedustella vihollisen asemia, eikä siitä tule mitään, jos miehet hoilottavat marssilauluja kaiken aikaa.”
Vanha kersantti kääntyi katsomaan esimiestään. Vailla kunnioituksen häivääkään äänessään hän murahti: ”Elä sie vänskä tule neuvomaan. Myö ollaan rämmitty näissä mehtissä yhtä kauan, ja sie tiedät yhtä hyvin ku miekii, että ne torakat on huomannu meidät jo aikoja sitten. Parempi yrittää pittää miesten moraali korkeella, koska kohtapuoliin ollaan sellasessa nesteessä, että äitii tulloo ikävä.”
Vänrikki Koskela ei voinut kuin myöntää asetoverinsa olevan oikeassa. Fennian Ensimmäisen jääkäriprikaatin asemia uhkasi tuntematon määrä Tyranideja, ja koska vänrikki Koskelan veteraanijoukkue koostui Fennian parhaista sotilaista, heidät oli lähetetty tiedustelemaan. Tyranidien – torakoiden, kuten miehet niitä kutsuivat – omat tiedustelijat olivat kuitenkin verrattomasti parempia, kameleonttimaiset lictorit sulautuivat lumiseen havumetsään täydellisen näkymättömiin, jopa paremmin kuin talvisodankäyntiin erikoistuneet fennialaiset lumipukuineen.
Koskela katseli miehiään. He todella olivat parhaita, monien taistelun veteraaneja. Lehto kiikarikiväärinsä kanssa. Salo, Susi ja Eskelinen kranaattikivääreineen. Lahtinen ja konekivääri, lataajanaan Peltola. Korpela ja Virtanen laserkivääreineen. Sekä kersantti Rokka, tuo vanha veteraani, jonka arvostelukykyyn vänrikki luotti täydellisesti, vaikka miehellä omia omituisuuksiaan olikin. Nyt laulun vaiettua miehet kulkivat painostavan hiljaisuuden vallassa. Lumi narskahteli vaimeasti heidän saappaidensa alla, silloin tällöin joku astui kuivan oksan päälle, aseet kalahtelivat taisteluvöitä vasten, mutta kaiken kaikkiaan äänet hukkuivat metsän normaaleihin ääniin.
Ääniin, jotka olivat lakanneet kuulumasta. Vänrikki tajusi asian sekunnin murto-osaa ennen kuin Rokka taklasi hänet rajusti maahan. ”Suojaan!” kuului kersantin komento, ja miehet reagoivat salamannopeasti. Vänrikki käänsi päätään sen verran, että näki heidän uhkaajansa. Taivaalta laskeutui leijaillen sienimäinen, noin koripallon kokoinen itiö, jonka perässä roikkui pitkä rihma. Kun itiömiina havaitsisi liikettä ympäristössään, se räjähtäisi. Niinpä fennialaiset pysyttelivät liikkumattomina, kunnes miina ajelehti turvallisen matkan päähän. Silloin Rokka ponnahti toisen polvensa varaan ja ampui lyhyen sarjan rumpulippaallisella Fennia-konepistoolillaan kohti miinaa, joka räjähti roiskuttaen syövyttävää happoa ympäröivien puiden paksulle kaarnalle ja lumelle.
Siinä samassa metsä räjähti eloon. Lumen alta, puiden oksilta ja mäyränkoloista ryntäsi esiin lauma pieniä ”torakoita”, koiran kokoisia ötököitä, joiden eturaajat puristivat kummallisia, eläviä aseita. Fennialaiset eivät hukanneet hetkeäkään. Vänrikki Koskelan ei tarvinnut komentaa miehiä paikoilleen, he olivat taistelleet yhdessä vuosikausia ja tiesivät täsmälleen oman paikkansa taistelussa. Lahtinen löi konekiväärinsä jalustalleen ja alkoi tulittaa kohti leveintä vihollisryvästä. Salo ja Susi ampuivat kranaattejaan tiiviiseen massaan heidän vasemmalla sivustallaan, ja Eskelinen pysyi paikallaan vartioiden ympäristöä isompien hirviöiden varalta. Lehdon kivääri oli hyödytön näin lyhyellä matkalla, joten hän oli vetänyt pistoolinsa ja ampui kuolettavan tarkkoja laukauksia niihin, jotka olivat välttäneet Lahtisen konekiväärin vihan. Rokka ja Koskela käyttivät konepistooleitaan, hylsyt ropisivat heidän jalkojensa juureen saman tahtiin kuin viholliset kaatuivat. Yhteenotto kesti vain minuutin verran, mutta se tuntui ikuisuudelta.
Rokka vaihtoi lippaan aseeseensa ja tarkasteli ympäristöään. Nelisenkymmentä raatoa makasi heidän ympärillään. Hän tiesi Tyranideista sen verran, että pikkuotukset eivät pystyneet toimimaan yksinään. Jonkin suuremman oli ohjattava niitä, jotta niiden eläimelliset vaistot eivät saisi niitä valtaansa. ”Vetäydytään”, hän käski, eikä vänrikillä ollut mitään sitä vastaan. Miehet alkoivat marssia hyvässä järjestyksessä omia jälkiään pitkin takaisin. Pitemmälle jatkaminen näin pienellä joukolla olisi ollut itsemurhaa, eikä vänrikillä ollut aikomustakaan luopua parhaista miehistään.
***
Tukikohta oli jo melkein näkyvissä. Rokka saattoi aistia sähkölaitteiden staattisen kentän keskellä muutoin luonnonkaunista planeettaa. Hän ei saattanut uskoa, että torakat olisivat päästäneet heidät näin vähällä. Hänen vaistonsa ei erehtynyt silläkään kertaa.
Konekiväärin rätinä rikkoi hiljaisuuden. Rokka käännähti ympäri ja näki Lahtisen pudottautuneen maahan ampumaan lähestyviä petoja. Sinertävänharmaa kitiinipanssari peitti niiden neljää voimakasta käsivartta, joista jokainen päättyi veitsenteräviin kynsiin, jotka saattoivat repiä merisotilaan voimahaarniskan palasiksi kuin se olisi ollut paperia. Geenirosvot olivat yli kaksimetrisiä, ja ne liikkuivat yli-inhimillisen nopeasti. Ne puikkelehtivat puiden suojassa eivätkä tarjonneet Lahtiselle hyviä maaleja. Silloin tällöin hän sai osuman johonkin otukseen, paksu vihreä visva, joka toimitti otusten veren virkaa, roiskahti valkoiselle lumelle.
”Ne yrittää hämätä meitä!” Rokka karjaisi. ”Pidättelee meitä tässä sen aikaa, kunnes niiden iso piru saapuu. Meidän on lähettävä nyt! Juoskaa, penteleet. Tukikohtaan!” Rokka lähti juoksemaan, miehet seurasivat hänen perässään. Hän oli ottanut vasta muutaman askeleen, kun hän tajusi, että Lahtisen konekivääri ei ollut vaiennut. Kersantti vilkaisi olkansa yli ja ehti juuri nähdä, kuinka yksi geenirosvoista hyppäsi sivulta Lahtisen kimppuun. Mies käännähti, heittäytyi selälleen ja veti pistoolinsa. Juuri, kun otus laskeutui hänen päälleen kynnet ojossa, Lahtinen ampui keskitetyn lasersäteen sen aivoihin. Rokka näki miehen kuitenkin olevan mennyttä, kolme muuta hirmua hyökkäsi jo konekiväärin yli. Hän ampui lyhyen sarjan konepistoolillaan niiden suuntaan, näki tyydytyksekseen vielä yhden hirviön kaatuvan, ja jatkoi sitten juoksemistaan. Mitään ei olisi enää tehtävissä, ja oli hyödytöntä uhrata useampia elämiä merkityksettömään kostoon.
***
Tukikohta ei ollut juuri muuta kuin rykelmä naamioituja telttoja piikkilanka-aitauksen ympäröimänä. Tämä oli kuitenkin Fennian Ensimmäisen jääkäriprikaatin ensimmäisen pataljoonan komentokeskus. Korkea radiomasto kohosi puiden latvojen yläpuolelle ja toimi heidän linkkinään ulkomaailmaan. Satakunta miestä oli lähetetty Regulus-planeetalle kokeilemaan Tyranidien vahvuutta, kunnes Keisarillisen kaartin muut osastot saapuisivat voimalla tuhoamaan hirviöt. Talvisodankäynnissä fennialaisille vetivät vertoja vain valhallalaiset, ja kaartilaiset olivat selvinneet jo kaksi viikkoa kärsimättä tappioita, vaikka joihinkin kahakoihin olikin jouduttu. Siksi menetys tuntuikin miehistä niin pahalta.
”On ikävä Lahtista ja konekivääriä”, huokaisi Salo nojatessaan tukikohdan portinpieleen. ”Varsinkin konekivääriä.”
”Jaa, no sitten mää voinkin varmaan jättää teille tän ja lähtee itte takasin mettään”, kuului ääni hänen takaansa. Kaikki kääntyivät hämmästyneinä katsomaan toveriaan, joka oli verinen ja naarmuilla, mutta selvästi elossa, ja joka ojensi konekivääriä kohti Saloa. Ilon ja hämmästyksen huudahdukset katkesivat kuitenkin lyhyeen, kun Lehto kysyi tiukalla äänellä: ”Mitenkäs sä sieltä selvisit? Me luultiin, että sä kuolit. Ei mikään selviä geenirosmon kynsistä.” Myös Rokan ja Koskelan kulmat kurtistuivat huolestuneesti, joukkueenjohtajat vaihtoivat merkitseviä katseita. He tiesivät, mitä geenirosvot tekivät uhreille, joita eivät tappaneet.
”Siussa voi olla muna”, Rokka sanoi. ”Ne tekkee semmosta ihmisille. Munii niihin munan ja päästää sitten pois, eikä hypnotisoitu uhri edes muista mittään. Sitten uhri palaa kottiinsa ja nai eukkonsa kanssa, ja sitten niille syntyy pikkutorakoita. Sitten ne leviää koko väestöön, kunnes ei auta muu ku hävittää kaikki.”
”Ei”, Lahtinen parahti kauhuissaan. ”Ei mussa ole mitään munaa, ei varmasti. En mä tiedä, mä… mä varmaan nitistin sen viimisen rosvon ihan vahingossa ja rämmin teidän perään. Mä oon ihan kunnossa!”
Lehto nyökytteli päätään tietävän näköisenä. ”Juuri noinhan ne haluais sun sanovan. Luuletsää että me uskottais? Säähän perkele vaarannat koko Fennian, kunhan pääset takasin Pirjon kuumaan syleilyyn.”
Lahtinen tuijotti ystäväänsä järkyttyneenä. Hän oli varma, että vihollinen ei ollut muninut häneen, mutta jos hänet tosiaan oli hypnotisoitu… ”Tapa mut, Jukka”, hän pyysi toveriltaan silmät kyyneleissä. ”Sä oot oikeessa, ei me voida ottaa riskiä. Parempi ku ammut mut tähän paikkaan.”
Lehto veti pistoolinsa ja tähtäsi sillä Lahtisen silmien väliin. Karski sotilas räpytteli itsekin silmiään nähdäkseen ripsiinsä jäätyvien suolaisten pisaroiden läpi, mutta hänen kätensä ei vapissut. Pitkän aikaa hän vain tähtäsi, sitten hän laski aseensa ja pani sen takaisin koteloonsa. ”Ei, et kai sää olisi voinut sanoo noin, jos sut olis hypnotisoitu. Kai ne haluu sun pysyvän hengissä, eli sää olisit varmaan anellu henkes puolesta tai jotain.” Hän katsoi Rokkaa, joka nyökkäsi. ”Kunnossa sää oot.”
***
Lehdon järkeily ei antanut rauhaa Lahtiselle. Hän pyöriskeli makuupussissaan saamatta unta. Hän näki mielessään rakkaan Pirjo-vaimonsa hoivaavan lasta, heidän lastaan – nelikätistä, terävähampaista petoa, joka siittäisi lisää kaltaisiaan ja levittäisi saastaisen perimänsä koko maailmaan. Hänen olisi pakko päästä tutkimuksiin, joissa voitaisiin todeta, oliko hänessä jotain vialla. Mutta entä, jos hän sekoaisi ja karkaisi heti, kun he pääsisivät Fenniaan? Hän nousi istumaan ja piteli päätään kaksin käsin. Hänestä tuntui, että hän oksentaisi. Lahtinen kömpi ulos makuupussistaan ja murahti telttavahdissa olevalle Sudelle, että kävisi ulkona tyhjentämässä vatsansa.
Lahtinen seisoi riu’un ääressä ja puristi vatsaansa. Hän tunsi rohkeutensa pettävän, sillä hän tiesi ratkaisun tilanteeseensa, mutta se ei ollut helppoa. Hän kaivoi taskustaan valokuvan vaimostaan, joka hymyili hänelle valovuosien takaa. ”Anna minulle rohkeutta, rakas”, Lahtinen aneli kuvalta suudellen sitä, ”ja anna minulle anteeksi.”
Hän tunsi aseöljyn kitkerän maun suussaan. Hän tunsi huuliensa jäätyvän kiinni metalliin. Onneksi sitä tunnetta ei kestänyt kauan.
Sodan uhri - Fennian veteraanit, osa 1
-
The Captain
- Valvoja
- Viestit: 12979
- Liittynyt: Ke 07.08.2002 15:07
- Paikkakunta: Kouvola
Sodan uhri - Fennian veteraanit, osa 1
-Miksi Jeesuksen ja Marian päät loistavat valoa?
-Niillä on suvussa halogeenejä.
-Niillä on suvussa halogeenejä.
Tulee ihan tippa silmään kun näitä tarinoita lukee... Millonkas meinasit alkaa kirjottamaan tarinoita fantasysta? Kun muistaakseni sellasta lupailit... voin tosin olla väärässä... Anyway, loistava tarina. Luulin ensin että kyseessä on Murtokohta/talvisota, kun nuo nimet oli sellasia. 
Yksi örkkilauma päivässä pitää lääkärin kaukana...
-
The Captain
- Valvoja
- Viestit: 12979
- Liittynyt: Ke 07.08.2002 15:07
- Paikkakunta: Kouvola
Jaa-a. Yksi on tekeillä, mutta saattaa joutua odottamaan tuloaan vielä yhden 40K-tarinan ajan.kuitni-2 kirjoitti:Millonkas meinasit alkaa kirjottamaan tarinoita fantasysta? Kun muistaakseni sellasta lupailit...
Tiedän, murre (varsinkaan Rokan) ei oikein toimi... No, lohtua tuonee se, että Linnankaan murre ei ole "oikeaoppista". Ei vaan, kaikki kunnia niille kääntäjille, jotka joutuvat murretta kääntämään ja tekevät sen onnistuneesti (ja sitä näkee harvoin).Adanedhel kirjoitti:Mut kiäntäminen ja viäntäminen oli aluksi hämäävää...
Näkisitpä Rokan pelipöydällä. Sankaritekoihin kuuluu mm. kahden Long fangin surma yhden kierroksen ampumisella (Rokka oli yksin jäljellä joukkueestaan) sekä Necroneiden puolustaman objectiven sabotointi (fennialaiset voittivat Necron warrior squadin lähitaistelussa kaksi kierrosta putkeen ja ajoivat robotti-ruttuset pakosalle!).Adanedhel kirjoitti:Ja nimet olivat melko legendaariset...
-Miksi Jeesuksen ja Marian päät loistavat valoa?
-Niillä on suvussa halogeenejä.
-Niillä on suvussa halogeenejä.
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
Tää on taas tätä taattua Da Captainin laatua. Toi loppukohtaus oli MAHTAVA, tuli mieleen Alienit, Stargotet ja the Thingit ku ei tiennyt et onks se oma kaveri kunnos vai paha avaruustorakka. Fennialaiset kuulostaa legendaariselta poppolta. Ja lopuksi: JATKOA HETI PAIKALLA KUN INSPISTÄ LÖYTYY, ALOKAS! 
There is no "Overkill", there is only "Open fire" and "I need to reload".
-
Icingdeath
- Viestit: 170
- Liittynyt: Ma 06.01.2003 17:20
- Paikkakunta: Tuusula
Jälleen tuttua The Captain laatua. Etenkin loppu oli yllättävä ja dramaattisesti kuvattu. Pitäisi varmaan itsekkin alkaa taas kirjoittelemaan kun olen nyt hetken taukoa pitänyt, mutta jotenkin ei vain jaksa... No, ehkä tämä loistava tarina loi kipinän, joka saa taas vanhan tulen syttymään. Ja jos päätät tehdä tarinalle jatkoa, minä (Ja varmasti monet muutkin) luen mielelläni.
Enemy of my enemy is my friend