Palkkionmetsästäjä osa 1 - Pimeyteen Syntynyt

[Icingdeath]

Palkkionmetsästäjä
osa1

Pimeyteen Syntynyt

Vanhan majatalon laudat olivat tummuneet vuosien saatossa, ja kattokruunuissa palavat kynttilät loivat yön pimeyden täyttämän salin lattialle pitkiä, synkkiä varjoja, jotka kurottelivat kohti pöydissä istuskelevia asiakkaita, hiiviskellen pöytiin asetettujen puoliksi sulaneiden kynttilöiden valokeilojen ympärillä, kuin odotellen valon kaikkoamista hyökätäkseen väsyneiden ihmisten kimppuun. Majatalon isäntä ja omistaja, Gerund Bergheim, oli tyytyväinen. Illan tuotto oli ylittänyt hänen odotuksensa, ja lisää asiakkaita saapui majataloon koko ajan. Lisäksi illan teki tuottoisaksi ajoitus. Oli kuutamo yö. Harva täysijärkinen uskalsi lähteä vaeltelemaan kirottua kaupunkia ympäröivään harvaan uudisasutukseen tähän aikaan. Juuri sen takia useimmat ihmiset, jotka tulivat sisään majataloon, pysyivät siellä myös aamuntunneille asti, ja jotta heille ei tulisi ongelmia suurikokoisen ja lihaksikkaan majatalon isännän kanssa, he ostivat mielellään tuopin tai pari muutaman tunnin välein. Hän vilkaisi nopeasti ulos yhdestä majatalon likaisista ikkunoista. “Yötä riittäisi vielä hyvän aikaa.” Hän mietti hymyillen sydämellisesti ottaessaan hyllystä jälleen yhden hieman käytössä kuluneen tuopin, jonka kahva oli keskeltä halki. Hän kääntyi yhden tiskinsä takana olevan pölyisen puutynnyrin puoleen, ja tarttui siihen kiinnitetyn hanan kahvaan. Kahva oli vanha, ja kääntyi jäykästi, päästäen ruosteisen äänen. Pian hanasta alkoi valua hitaasti kullankeltaista, kuohuvaa nestettä, joka lähes valui yli tuopin reunan hänen kuunnellessaan ajatuksissaan ihmisten keskustelemista salin puolella. Hän ojensi vieläkin kuohuvan kääpiö oluen yhdelle tarjoilijattarista, joka toimitti sen nopeasti yhteen pöydistä. Ainut asia, joka synkensi Bergeheimin punakoilla kasvoilla loistavaa hymyä hiukan, oli kaapuun pukeutunut muukalainen yhdessä kulmapöydistä. Hän oli kiskonut hupun kasvojensa suojaksi, ja istui selkä seinää vasten. Hän ei ollut edes koskenut tuoppiinsa, ja näytti siltä kuin hän odottaisi jotakuta. Ystävällisenä miehenä majatalon isäntä ei aikonut huomauttaa miehelle mitään, mutta pitää häntä kuitenkin tarkasti silmällä. Hän ei kaivannut ongelmia majatalossaan.

“Oletko se sinä?”

Kaapuun pukeutunut mies ei edes hievahtanut kuullessaan kysymyksen, saatikka vilkaissut miestä, joka oli esittänyt sen. “Riippuu siitä ketä etsit.” Hän vastasi eleettömällä äänellä, kuin häneltä kysyttäisiin samaa päivästä toiseen. “Siis, oletko sinä se… Palkkionmetsästäjä?” ääni kysyi jälleen. Kaapuun pukeutunut mies hymyili huppunsa alla, kuin hän olisi nauttinut kysymyksestä. Hitaasti ja kiireettömästi hän suoristautui tuolillaan, varoen samalla, ettei paljastanut varjoisia kasvojaan huppunsa alla. “Palveluksessanne.” muukalainen sanoi hiljaa, samalla katsoen arvioiden toista miestä. Hän oli hieman pyöreähkö, vanha, harmaantunut mies, jonka toinen silmä oli sokea. Hitaasti, kuin varoen palkkionmetsästäjää, mies istuutui vastapäiselle penkille. Hän ei ollut suurikokoinen, mutta heikossa kynttilän valossa hänen varjonsa lankesi lattialle valtavana tummana hahmona. Samalla kun mies istuutui, palkkionmetsästäjä liikautti kättään hieman laskiessaan sen pöydälle, paljastaen kaapunsa alla vyöllään roikkuvan sahalaitaisen veitsi parin, ja saaden vanhan miehen liikahtelemaan epämukavasti tuolillaan. “No, millainen toimeksianto teillä minulle olisi?” Palkkionmetsästäjä kysyi matalalla äänellä, välittämättä hermostuneista katseista joita mies loi hänen aseisiinsa. Mies oli hetken aikaa hiljaa, vilkuillen ympärilleen viereisiin pöytiin, kuin olisi sanomassa jotakin hyvin salaista. “On olemassa korkeahaltia, jota kutsutaan ‘Haukaksi’.” Mies sanoi hermostuneesti, yrittäen olla välittämättä kiusallisesta tuijotuksesta jota he saivat osakseen majatalon muilta asiakkailta. Palkkionmetsästäjä kohensi hieman asentoaan tulillaan. “Pitäisikö tälle… ‘Haukalle’ kenties antaa opetus jota hän ei unohda?” Palkkionmetsästäjä kysyi jälleen ilmeettömään äänen sävyyn, joskin mies pystyi kertomaan, että hän hymyili huppunsa alla ajatukselle. “Ei… Itse asiassa sopivampi termi on ‘Oli olemassa korkeahaltia nimeltä Haukka’.” Vanhus sanoi synkästi. Palkkasoturi vaihtoi hieman asentoa, kuin olisi miedosti kiinnostunut. Hänen liikahduksensa sai majatalon lattian vanhat lankut narahtelemaan, ja ääni sai hänet huomaamaan, että kukaan muu majatalon asiakkaista ei puhunut enää. Kaikki olivat keskittyneet kuuntelemaan heidän keskusteluaan. “Hänen ruumiinsa löydettiin aamulla itäisen portin maastosta. Muistakaan hänen joukkonsa jäsenistä ei ole kuullut mitään, luultavasti hekin ovat kuolleet.” Mies sanoi hiljaa, kuin yrittäen estää muissa pöydissä rupattelunsa lopettaneita asiakkaita kuulemasta herkullisimpia yksityiskohtia. “Ja… Te haluatte kostoa tämän… ‘Haukan’ puolesta?” Palkkionmetsästäjä kysyi, suoristautuen koko pituuteensa, ja laskien leukansa vasemman kämmenensä varaan. Palkkionmetsästäjän olemuksesta paistoi, että tämä ei ollut hänelle mieluinen tehtävä. Mies empi hetken, kuin miettien oliko tämä sittenkään sen arvoista. “Kyllä.” hän henkäisi lopulta, laskien päätään hieman kohti maata, kuin häveten vastaustaan. Palkkionmetsästäjä nosti hieman kulmakarvojaan huppunsa alla. Miksi hän epäröi vastausta?

“Tiedätte palkkioni.” Palkkionmetsästäjä sanoi pienen tauon jälkeen rauhalliseen, melkeinpä tylsistyneeseen sävyyn. Vanhempi mies nyökkäsi hartaasti, ja otti vyöltään pienen, kuluneen pussin. Hetken pussia pideltyään hän ojensi sen varovaisesti palkkionmetsästäjälle, joka sulki sen tiukasti kouraansa ja sujautti sen kaapunsa alle. Hän istui hetken liikkumattomana paikallaan, korjasi sitten hieman huppunsa asentoa, ja nousi ylös tuoliltaan. Hän käännähti vielä ohimennen vanhan miehen puoleen, joka oli jäänyt vielä istumaan pöytään, ja kääntyi sitten ovea kohti. Muut asiakkaat kääntyilivät tuoleillaan vaivautuneina hänen ohittaessaan heidät, ja useimmat yrittivät kaikin tavoin vältellä häneen päin katsomista, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan. Majataloon oli äkkiä langennut täydellinen hiljaisuus, jonka rikkoi vain lattia lankkujen narahtelu palkkionmetsästäjän saappaiden alla. Äkkiä ääni rikkoi hiljaisuuden. ”Hei! Et kai aio lähteä yksinäsi yöhön? Etkö tiedä millaisia otuksia saalistaa pitkin näitä mantuja?” Majatalon isäntä huusi palkkionmetsästäjälle. Palkkionmetsästäjä käveli muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi sitten oven eteen. Oven yläpuolella olevasta ikkunasta tulviva öinen valo sai hänet näyttämään pelottavalta muuten niin pimeän majatalon salissa. ”Se oli aikomukseni.” Hän vastasi majatalon pitäjälle kylmällä, ilmeettömällä äänellä, edes kääntymättä katsomaan mieheen päin. ”Juo edes oluesi loppuun ennen kuin lähdet. Se lämmittää mukavasti!” Isäntä Bergheim sanoi vielä palkkasoturille sydämellisellä äänellä, toisella kädellään pöytää kohti lempeästi viittoen. Tuli hetken hiljaisuus. Sitten palkkionmetsästäjä hymähti hiljaa, kuin jokin olisi huvittanut häntä. ”En tullut tänne juomaan. Litkusi ei kiinnosta minua tippaakaan.” Hän sanoi jälleen kylmään sävyyn, liikahtamatta tippaakaan. ”Olen kyllä ollut täällä ennenkin. Juomasi ei kelpaisi koirallekaan.” Hän lisäsi vielä lopuksi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, tällä kertaa hieman naurahtaen. Kaikkien majatalon asiakkaiden katseet kohdistuivat Bergheimiin, joka näytti siltä kuin häntä olisi läimäisty naamaan. Ennen kuin majatalon isäntä oli ehtinyt toipua täysin yllättävästä kommentista ja keksiä sopivan vastalauseen, hän kuuli oven kolahtavan raskaasti. Palkkionmetsästäjä oli poistunut majatalosta. Bergheim tunsi käsiensä puristuvan nyrkkiin. Hän tuijotti hetken tyhjään oviaukkoon laskeutuvaa utuista valokeilaa kasvot punaisina, otsa hikeä valuen, ja tajusi sitten koko salin asiakkaiden tuijottavan häntä. Hän kääntyi äkkiä ympäri, luoden vihaisen katseen kaikkiin huoneessa istuviin ihmisiin, jotka yrittivät mahdollisimman nopeasti kääntyä takaisin tuoppiensa ääreen, yrittäen vältellä Bergheimin vihaista katsetta. Majatalon isäntä seisoi hetken paikallaan, tuijottaen vihaisena ympärilleen, ja istahti sitten raskaasti tuolilleen, henkeään hiljaa haukkoen. Hän oli järkyttynyt omasta käytöksestään. Miten yksi mies oli muutamalla sanalla voinut hermostuttaa hänet niin perinpohjaisesti? Hän katseli ympäriinsä saliin. Asiakkaat olivat alkaneet jälleen rupattelemaan keskenään, tosin hänellä oli paha tunne, että useiden asiakkaiden hupaisat keskustelut liittyivät jotenkin äskeiseen väli kohtaukseen.

”Anteeksi.”

Äkkinäinen ääni sai Bergheimin hätkähtämään penkillään, ja lähes menettämään tasapainonsa. Hän kohdisti katseensa nopeasti kysyjään, joka oli sama vanha mies, jonka hän oli nähnyt puhuvan palkkionmetsästäjän kanssa aikaisemmin. ”Saisinko uuden oluen?” Mies kysyi hiljaa, kuin peläten isokokoisen majatalon isännän raivostuvan hänelle äkkiä, samalla ojentaen tuoppiaan. Bergheim huokasi ja tarttui tuoppiin, lähes kiskaisten sen miehen kädestä. ”Se tekee yhden kupari palan.” Hän sanoi kääntäessään selkänsä vanhukselle täyttääkseen tuopin jälleen yhdestä vanhoista tynnyreistä. Täytettyään tuopin hän ojensi sen takaisin nopealla heilautuksella, lennättäen hieman tummaa nestettä vanhan miehen tunikan rinnukselle. ”Kuulkaahan, minusta te olette hölmö.” Bergeheim sanoi miehelle hiljaa, yrittäen puhua niin, että muut asiakkaat eivät kuulisi hänen puhettaan. Vanha mies katsoi äkkiä ylös tuopistaan hieman kiinnostuneen näköisenä. ”Olen varma, että tuo ’palkkionmetsästäjä’ vain häipyy rahojenne kanssa yön selkään. Miksette sanonut maksavanne vasta kun tehtävä on suoritettu?” Bergehim jatkoi miehelle, joka äkkiä näytti hyvin huvittuneelta. Hetken aikaa hiljaa naureskeltuaan, mies äkkiä vakavoitui. ”Ei hän voi tehdä niin. Hänen maineensa sitoo häntä.” Vanha mies sanoi majatalon isännälle hymyillen. Nyt oli Bergeheimin vuoro näyttää kiinnostuneelta. ”Sanooko nimi Arius Turmionterä mitään teille?” Mies kysyi majatalon isännältä ivallisella äänellä niin lujaa, että kaikki salissa olijat varmasti kuulivat nimen. Tämä aiheutti huoneessa suuren kohahduksen ja paljon supinaa. Useat ihmettelivät suureen ääneen, oliko elävä legenda tosiaan voinut äsken käynyt heidän lähellään. Kaiken tämän keskellä useat kuitenkin keskittyivät vain tuijottamaan tuolilleen jähmettyneen majatalon omistajan ilmettä. Kylmä hiki helmeili hänen otsallaan, ja hänellä oli aitoa pelkoa silmissään, jotka olivat revähtäneet täysin auki. Hän puristi molemmin käsin tiskinsä kulmaa rystyset valkoisina, ja yritti epätoivoisesti koota ajatuksiaan kasaan. Hän yritti kaikin tavoin rauhoittaa sisällään vellovat tunteet, mutta hänen sydämensä hakkasi silti hänen rinnassaan yhä nopeammin ja nopeammin, ja jokainen lyönti kuulosti hänestä rummun paukkeelta. Vanhus katsoi hänen ahdinkoaan hetken, omahyväinen hymy kasvoillaan, ja kääntyi sitten kävelläkseen omaan pöytäänsä. Juuri sillä hetkellä majatalon lihaksikas ja suurikokoinen, pelottomanakin tunnettu isäntä kiitti Sigmaria siitä, ettei ollut jatkanut keskustelua palkkionmetsästäjän kanssa pidempään. Sillä jos mies todellakin oli se, keneksi vanha mies häntä kutsui, Gerund Bergheim oli juuri käynyt lähempänä kuolemaa kuin koskaan ennen.

Kirotun kaupungin muureja ympäröivässä harvassa uudisasutuksessa ei liikkunut mikään. Vain muutamien nopeasti rakennettujen puisten rakennusten ikkunoista paistoi öljylamppujen heikko valo, ja pieni, viileä tuulenvire leijui ilmassa, puhaltaen vastoin hänen kasvojaan ja heiluttaen hänen tumman kaapunsa liepeitä kelmeän kuunvalon valaisemalla maantiellä. Taivas ripotteli vielä hieman vettä viime iltaisten sateiden jäljiltä, ja usein kuiva ja kivinen tie oli nyt mutainen ja täynnä pieniä vesilammikoita, joiden pinta värähteli välillä yksinäisen vesipisaran osuessa johonkin niistä, lähettäen pienen pieniä laineita pitkin lammikoiden pintaa. Hän tarttui kasvojaan peittävään tummaan huppuun, ja siirsi sen päänsä taakse yhdellä rajulla käden liikkeellä. Hupun alta paljastuivat yön mustat, pitkät hiukset, jotka laskeutuivat piikkeinä hänen hartioilleen ja otsalleen. Hänen ihonsa oli tumma, mutta hänen silmänsä olivat jäänsiniset. Kaulassaan hänellä roikkui punaisesta kivestä tehty medaljonki, johon oli kaiverrettu käärme, jonka silmänä oli pala vihreää, aavemaista valoa hohtavaa kiveä. Hän oli Arius Turmionterä. Pimeähaltia. Salamurhaaja. Palkkionmetsästäjä. Kansansa keskuudessa hänet tunnettiin luopiona ja petturina, mutta täällä, kirotussa kaupungissa, hän oli elävä legenda. Mies, joka ei koskaan epäonnistunut tehtävässään. Se kenen perään hän lähti oli kuolemaan tuomittu. Arius hymyili itsekseen ajatuksilleen, ja suki kosteita hiuksiaan taaksepäin. Siitä oli vain vuosi kun hän oli saapunut tänne, ja jo nyt, hänen nimensä herätti kauhua kaikissa jotka osuivat hänen tielleen. Hän ojensi hitaasti kätensä kaapunsa alle, ja kiskoi hitaasti esiin pienen pussin, jonka hän oli saanut vanhalta mieheltä. ”Vai halusi majatalon isäntä varoittaa minua yön saalistajista?” Hän ajatteli itsekseen kiskoessaan auki pussin suuta ympäröivän nyörin. ”Mies ei tiedä mitään yön saalistajista.” Hän mietti hymyillen julmasti kaataessaan pussin sisällön kämmenelleen. Pieniä vihreitä kiteitä, jotka loistivat kuun kelmeässä valossa maagista valoa, joka muunsi kirkkaudellaan hänen kätensä ja kaapunsa liepeet smaragdin vihreiksi. ”Minä olen yön saalistaja.” Hänen hymynsä levisi entisestään. ”Mutta toisin kuin muut pimeyden pedot, minä en saalista pysyäkseni hengissä.” Hän ajatteli asettaessaan kiteet takaisin pieneen pussiin. Suuri osa kiteistä putosi maahan, mutta hän ei näyttänyt välittävän siitä, kuin arvokas kivi ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Hän veti pussin suuta ympäröivän köyden tiukkaan solmuun, ja tunki sen sitten takaisin kaapunsa alle. ”Minä metsästän vain ja ainoastaan saalistamisen ilosta.”

Kirotun kaupungin itäinen portti oli halkeillut ja harvan sammalen peitossa. Sen ennen niin mahtavat puiset portit olivat kaatuneet eteenpäin, kuin jokin suuri voima olisi osunut niihin, ja nyt ne olivat pölyn, lian ja mudan peittäminä lahonneet maahan. Porttien kivisiin karmeihin oli riipustettu useita merkkejä, joista kaikki eivät olleet ihmissilmin luettavissa. Kaiken kaikkiaan portti oli kuin irvikuva entisestä itsestään. Lahonneet ovet narahtelivat ja rusahtelivat hänen kävellessään niiden päältä, ja portin halkeilleesta katosta tippui pölyä hänen kaapunsa olkapäälle. Siihen mitään huomiota kiinnittämättä Arius Turmionterä asteli järkähtämättömänä ja pelon häivää näyttämättä sisään öiseen, pimeään Mordheimiin, pitäen huolta siitä, että hänen kaulassaan roikkuva medaljonki näkyi selvästi. Se oli hänen tunnuksensa. Kukaan tai mikään, joka piti henkeään jonkin arvoisena, ei yrittäisi käydä hänen kimppuunsa, jos ne tunnistaisivat hänet. Useat ihmiset olisivat olleet jäykkinä pelosta kävelleessään jopa suuressa joukossa kirotun kaupungin kaduilla, mutta hän ei näyttänyt yhtäkään tunnetta kasvoillaan. Hän oli täällä kuin kotonaan. Pimeät katot ja kujat, talojen varjoisat seinän vierustat, suojaisat pikkukadut, nämä olivat hänen, salamurhaajan, ympäristöään. Täällä hän oli vahvoilla. Täällä missä hän saattoi sulautua varjoihin ja kadota pimeyteen hetkessä, ja edetä huomaamattomana kujilla ja katoilla, piilossa vihamielisiltä katseilta.

Yö oli hiljainen. Hän ei voinut kuulla muuta kuin omien saappaidensa luomat askeleet mukulakivikadulla, ja tuulen hiljaisen ulvonnan ilmassa. Kirotun kaupungin kadut olivat vielä pimeämpiä kuin sen ulkopuolella sijaitsevassa asutuksessa, sillä kaupunki oli kietoutunut synkkään sumuun, ja vain hyvin vähän kuun ja tähtien valoa pääsi sen läpi valaisemaan pimeitä rakennuksia. Vaikka kadut olivat huonossa kunnossa ja siellä täällä lojui rähjäisistä rakennuksista irronneita osia, Arius liikkui kaduilla kissamaisesti, menettämättä tasapainoaan tai askellustaan hetkeksikään. Morheimin kujilla ei ollut lainkaan varjoja, vaan koko kaupunki oli kuin yhtä pimeyttä, ja vain harvoissa paikoissa pieni, kelmeä kuun valon riekale teki katuun hohtavia reikiä, kuin joku olisi kuljettanut häilyvää soihtua pimeässä. Äkkiä kaupungin yö täyttyi hetkeksi kaukaisesta, oudosta ulvonnasta, joka alkoi hiipua vain hetken kuluttua sen alkamisesta, kunnes se oli vaimennut vain tuulen suhinaa muistuttavaksi ääneksi. Palkkionmetsästäjä ei yllättynyt lainkaan saati edes hidastanut vauhtiaan äänen kuullessaan. Oudot äänet olivat vain tavallisia täällä, missä petomiehet ja kaaoksen palvojat vaelsivat sankkoina joukkoina. Hän ravisti muut ajatukset päästään ja keskittyi suunnitelmaansa. Joku muu olisi saattanut yrittää etsiä vinkkejä itäisestä kaupungista, mistä ruumis oli löydetty, mutta ei hän. Hänellä oli selvä päämäärä.

Vanhan majatalon ovi oli kaatunut saranoiltaan jo kauan aikaa sitten, ja se oli asetettu nojaamaan suuren oluthuoneen seinää vasten. Huone oli kylmä ja synkkä, sillä talon ikkunat oli laudoitettu umpeen, ja vain muutamat onnekkaat valonsäteet pääsivät tulvimaan niiden raoista huoneeseen, luoden aavemaisia helmeileviä säteitä, jotka lävistivät salin. Pöydissä ei ollut mitään muuta kuin sulaneita kynttilänpätkiä, ja likaisia lautasia, joita koristivat jopa vuosia vanhat tahrat. Huoneen lattialaudat olivat lahonneet ja törkyiset, ja yläkerran huoneisiin johtavat portaat olivat romahtaneet vanhuuttaan. Useat pöydät, tuolit ja muut huonekalut olivat hajonneet, joko ryöstettävää etsivien seikkailijoiden tai jonkin muun voiman toimesta. Tavallinen kirotun kaupungin kulkija olisi pitänyt majataloa aivan normaalina hylättynä rakennuksena, joita Mordheim oli täynnä, mutta jos katsoi tarkemmin, siinä oli jotain erikoista. Huoneen lattiaa ei peittänyt paksu pölykerros, eivätkä sen oviaukot olleet täynnä hämähäkinseittejä. Arius hymyili itsekseen. He eivät tulisi ikinä oppimaan virheistään. Hän käveli muutaman askeleen eteenpäin, katsellen ympärilleen. Hänen tarkat silmänsä kiersivät huonetta lattiasta kattoon, ja nauliutuivat välillä pimeisiin nurkkiin, joihin kiinninaulattujen ikkunoiden lautojen raoista tulviva kuunvalo ei päässyt tunkeutumaan. Ei vieläkään vartioita. He tosiaan eivät olleet oppineet mitään. Hetken aikaa paikoillaan seisottuaan hän naulitsi katseensa viinikellarin oveen, joka sijaitsi lähellä yhden huoneen kulmaa pienessä syvennyksessä. Varovaisesti ja hitaasti, hän käveli kohti ovea, ja huoneen varjot tuntuivat ikään kuin kasvavan pahaenteisesti hänen lähestyessään pimeää syvennystä. Hän käveli raskaasti, kuunnellen lattialankkujen ääniä hänen jalkojensa alla. Kohta heidän oli pakko huomata, että täällä oli joku. Hän käveli vielä hetken, iskien jalkojaan raskaasti puiseen lattiaan. Sitten hän kuuli sen. Ääni, jota hän oli odottanut. Metallinen kolahdus viinikellarin oven takaa. Kuultuaan äänen hän äkkiä muuttikin kävely tapaansa ja asteli nopeasti ja kevyesti metalliselle ovelle, ja löi toisen nyrkkinsä lujaa sitä vasten. Isku lähetti kumean, metallisen äänen pitkin taloa. Se kaikui kaikkialla, katossa, tukirakenteissa, viinikellarin oven takana, joka paikassa. Hetken tuntui siltä kuin äänen kaiku olisi kestänyt loputtomiin. Sitten sen korvasi toinen ääni. Metallinen, kirskuva ääni. Kellarin oveen kiinnitettyä luukkua vedettiin sivuun. Ensin luukun takaa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä, mutta hetken kuluttua siihen ilmestyivät väsyneen näköiset, veriset silmät. ”Kuka siellä?” Mies kysyi väsyneesti, mutta samalla tuijottaen häntä kohti varuillaan. Palkkionmetsästäjä ei vaivautunut vastaamaan, hän seisoi vain hiljaa paikoillaan, tuijottaen jäänsinisillä silmillään miestä kylmästi ja järkähtämättömästi. Henkilö oven toisella puolella tuijotti Ariusta hetken tylsähkösti, kuin puoliksi unessa, mutta äkkiä hänen silmänsä levisivät kauhusta, kuin hän olisi nähnyt aaveen hänen silmiensä edessä. Luukku sulkeutui paljon nopeammin kuin se oli avattu, päästäen nopean, mutta korviavihlovan äänen, jonka jälkeen hän kuuli saman metallisenäänen kuin aikaisemmin, merkkinä siitä, että raskas lukko nostettiin paikoiltaan oven toisella puolella. Vain hetkeä myöhemmin ovi alkoi liukua auki, hitaasti, mutta varmasti. Mies, joka oli avannut oven oli lyhyt, kaljuuntuva ja hyvin pelokkaan näköinen. Hän yritti nähtävästi pysyä mahdollisimman kaukana palkkionmetsästäjästä, sillä hän oli painautunut seinää vastoin, ja viittoi toisella kädellään Ariusta kävelemään sisään ovesta.

Kellariin vievän käytävän katto oli kärsinyt pahoja kosteusvaurioita, ja kymmeniä sakeanvihreitä vesiläiskiä saattoi nähdä seinillä, ja kaikkialla vallitsi ummehtunut tuoksu, kuin kukaan ei olisi käynyt kellarissa vuosikymmeniin. Ainut ääni, jonka käytävässä saattoi kuulla, oli tasainen loiskahdus kun pieniä vesipisaroita tippui katosta alla odottaviin vesilammikoihin. Pitkä käytävä oli pimeä, sillä sitä valaisi vain yksi kituliaasti palava soihtu, ja tämän seurauksena kivien väliin käytävää rakennettaessa jääneet raot näyttivät valtavilta mustilta halkeamilta. Ariuksen saappaiden ääni voimistui käytävässä kymmenkertaiseksi, luoden aavemaisen kaiun käytävään, kuin suuri mies joukko olisi kävellyt sitä pitkin. Palkkionmetsästäjään se ei tehnyt vaikutusta, sillä hän oli kävellyt tästä useasti ennenkin, ja, hän muistutti itselleen, tämä saattoi olla viimeinen kerta kun hän kävelisi tästä. Pian käytävä kääntyikin lyhyeksi portaikoksi. Portaikon katto oli matalalla, ja sen portaat olivat vanhat ja halkeilleet. Tämän jälkeen käytävä laajentui saliksi. Tässä oli ollut entinen viinikellari. Mutta jos joku tulisi tänne viinikellarin toivossa, hän tulisi yllättymään. Huoneessa oli kyllä yksi suuri, puinen viinitynnyri, mutta sen keskellä oli lisäksi useita pöytiä, tuoleja, ja muita huonekaluja, ja sen kiviselle lattialle oli valmistettu nuotio, jonka yllä roikkui tumma, höyryävä ja likainen metallipata. Pöydissä istuvat kolme miestä keskustelivat juuri jostakin autuaan tietämättömänä hänen tulostaan. Kaikilla miehillä oli kasvoissaan ja käsivarsissaan useita arpia, ja he kantoivat vyöllään raskaita leveämiekkoja. Arius käveli ilmeettömänä hieman lähemmäs pöytää, tuijottaen miestä, joka piti jalkojaan pöydällä. Äkkiä puhe taukosi, ja mies nosti katseensa tovereistaan palkkionmetsästäjään. Hän tuijotti hetken Ariusta kiinteästi, kuin yrittäen tunnistaa miestä, mutta äkkiä hänen kasvonsa venähtivät, ja hän kaatui tuolillaan selälleen. Kaksi muuta miestä kääntyivät nopeasti ympäri, kädet miekkojensa kahvoilla, mutta he päästivät niistä äkkiä irti ja nostivat kätensä näkyvästi sivuilleen huomattuaan, kenen kanssa he ovat tekemisissä. Ensimmäinen miehistä nousi mahdollisimman nopeasti maasta seisaalleen, käyttäen pöydän kulmaa tukenaan. ”Hän on tuolla.” Mies sanoi hätäisesti ja hermostuneesti, osoittaen huoneen kulmassa olevaa puista ovea.

Mies oli nimeltään Haeger Cunnin. Hän sai leipänsä välittämällä tietoa Mordheimissä. Kertomalla seikkailijoille missä hän oli kuullut lukuisista lähteistään suuren aarteen sijaitsevan, tai paljastamalla jollekin soturille hänen vihollisten heikon kohdan, hän tienasi mukavia summia, jotka pitivät hänen raha pussinsa lähes yhtä lihavana kuin hän itse oli. Vaikka hän oli vanhentunut huomattavasti parin viimevuoden aikana, ja saanut roimasti painoakin lisää suurien tulojensa ansiosta, hänen aivonsa olivat aivan yhtä terävät kuin kymmenen vuotta sitten. Ja hänen aivonsa neuvoivat häntä yleensä välttelemään ongelmia. Mutta joskus niitä ei voinut vältellä. Kuten tänä päivänä. Juuri kun hän oli siemailemassa hienoa viiniä omassa huoneessaan, joku avasi oven lujaa, paiskaten sen seinään koko voimallaan. Haeger huokasi. ”Tästä tulee taas raskas päivä.” Hän mietti itsekseen pyyhkiessään viinitahroja paidaltaan. ”Arius, rakas ystävä, miten voin palvella sinua?” Mies kysyi hymyillen palkkionmetsästäjältä, joka oli juuri paiskannut hänen ovensa auki. Ariuksen katse porautui mieheen. Hän ei pitänyt siitä, kuinka mies kutsui häntä ’ystäväksi’. ”Tarvitsen tietoa.” Palkkionmetsästäjä sanoi omaan, kylmään äänensävyynsä. ”Kuten aina. Sulkisitko oven?” Lihava mies sanoi vieläkin hymyillen sydämellisesti Ariuksen sulkiessa oven toisella kädellään. ”Tiedätkö mitään miehestä nimeltä ’Haukka’?” Palkkionmetsästäjä kysyi. ”Haluat löytää korkeahaltian? Miksi? Haluatko tappaa yhden kansasi perinteiden ylläpitämiseksi?” Mies kysyi, ilmeisen huvittuneena omasta vitsistään. ”En. Tämä Haukka on kuollut. Hänen ruumiinsa löydettiin itäisen portin maastosta, ja minun tehtäväni on kostaa hänen kuolemansa.” Arius sanoi välittämättä miehen naurusta. ”Onko hullumpaa kuultu? Pimeähaltia on kostoretkellä korkeahaltijan puolesta!” Mies nauroi
jälleen omalle vitsilleen, mutta tajusi sitten viisaammaksi lopettaa nähdessään palkkasoturin jäänsinisten silmien kapenevan vaarallisesti. ”Tiedän, että sinulla on tietoa hänen tappajastaan.” Arius sanoi niin jäätävällä ja uhkaavalla äänellä kuin osasi, hyydyttäen hymyn miehen kasvoilla. Henkiinjääminen oli heti toisena hänen tärkeyslistallaan hänen rahanhimonsa jälkeen. Mies korjasi asentoaan hieman ryhdikkäämmäksi. ”Minulla tosiaan on yksi nimi…” Mies sanoi, hieroen leukaansa teatraalisesti, kuin yrittäen saada nimeä päähänsä. ”Kuka?” Arius kysyi hiljaa. Äkkiä omahyväinen hymy palasi Haegerin huulille. ”Nyt olet käsittänyt väärin. Etkö muista alan sääntöjä? Ensin maksu, sitten tieto.” Hän sanoi maireasti. ”Kuinka paljon?” Palkkionmetsästäjä kysyi myrkyllisellä äänellä. ”Noh, hyvälle ystävälleni voin antaa tiedon erikoishintaan… Joko parisensataa kultapalaa tai pari pussillista wyrd – kiveä. Saat valita itse.” Mies sanoi hymyillen hyvin leveästi, ajatellen valtavaa rahasummaa, jonka palkkionmetsästäjä pian hänelle varmasti ojentaisi. Mutta hänen kummastukseensa, Ariuksen silmät kapenivat raivosta, ja hän tuijotti Haegeria järkähtämättömänä. Ennen kuin mies ehti sanoa mitään sarkastista hänen asenteen muutoksestaan, palkkionmetsästäjä syöksyi eteenpäin, tarttui miestä kaksin käsin hänen tunikansa kauluksesta ja nosti tämän tuoliltaan. Haeger rimpuili ja haukkoi henkeään villisti. ”Tiedätkös ’ystävä’, sinusta on nykypäivinä tullut aivan liian ahne… Ja aivan liian peloton.” Arius sanoi jäätävästi, hymyillen miehelle pirullisesti. ”Ole… Kiltti… Älä tapa minua…” Lihava mies sopersi kasvot kirkkaan punaisina. ”Anna minulle nimi, ja lupaan, että saat pitää henkesi.” Arius sanoi järkähtämättömänä, ja löysäsi hieman otetta miehen kaulasta. ”En… Tiedä kuka hänet tappoi… Mutta tiedän kuka tietää.” Mies sanoi henkeään haukkoen ja yskien, mutta selvästi huojentuneena palkkionmetsästäjän lupauksesta. ”Mies nimeltä… Awerigan Kaikennäkevä.” Hän huokaisi lopulta, ja jäi kontalleen lattialle, kasvot maata kohti, henkeään haukkoen. ”Eikö hän ole kuollut?” Arius kysyi kiinnostuneelle äänelle. ”Niin uskotaan… Mutta hän on vain mennyt piiloon… Maan alle… voit kysyä mistä hänet tavoittaa… Kahdelta tarkkailijaltani… He ovat valvomassa eteläisen kaupunginosan porttia.” Mies sanoi, saaden hengityksensä jälleen takaisin hallintaansa, mutta jääden silti nelinkontin lattialle. Huone oli hetken täysin hiljainen. ”Tiedätkös…” Palkkionmetsästäjä aloitti, katsellen sivulleen mietteliäänä. ”Olen aina miettinyt, että minun pitäisi tehdä varoittava esimerkki kaikille niille ahneille ihmisille, jotka ovat unohtaneet, kuinka pelätä Arius Turmionterän nimeä.” Hän sanoi keveästi, hymyillen jälleen petomaista hymyään. Haegerin silmät lasittuivat pelosta hänen kuullessaan lauseen. Ennen kuin mies ehti nostaa katseensa lattiasta, hän tunsi kahden terän uppoavan hänen selkäänsä, ja puhkaisevan hänen molemmat keuhkonsa. Mies oli hetken aikaa täysin paikoillaan, kuin yrittäen ymmärtää mitä tapahtui, ja alkoi sitten yskimään voimakkaasti verta. Hän ei voinut kuulla mitään muuta, kuin oman verisen, rahisevan hengityksensä, ja kuinka ovi sulkeutui palkkionmetsästäjän poistuessa huoneesta, jättäen hänet kuolemaan. Hän olisi naurahtanut, jos olisi kyennyt. Oli huvittavaa ajatella, että joku oli ”Tappanut hänet”, vaikka hän vielä olikin elossa. Äkkiä hän tunsi lämpimän tunteen nousevan ylös hänen vartaloaan, kaiken voiman katoavan hänen raajoistaan, ja hän alkoi kaatua. Hän ei ikinä ehtinyt tuntea kuinka hänen ruumiinsa iskeytyi maahan.

Arius hymyili itsekseen. Hän oli halunnut tehdä tuon jo vuosia. Kun hän astui ulos Haegerin kammiosta, hän näki, että kolme miestä olivat jo jaloillaan, tuijottaen kauhun vallassa hänen verisiä tikareitaan. Äkkiä palkkionmetsästäjän ilme muuttui hurjaksi hymyksi, ja hän nosti kaksi tikariaan eteensä valmiusasentoon,
ja niiden terät hohtivat heikossa valossa kuin kaksi valonsädettä pimeyden keskellä. Kaksi miehistä veti miekkansa esiin, heidän kasvonsa pelokkaina, mutta kolmas miehistä kääntyi ympäri kauhuissaan ja lähti juoksemaan ylös käytävään mistä Arius oli saapunut kellariin. Se ei häntä häirinnyt. ”Yrittäkää antaa minulle edes hieman haastetta.” Palkkionmetsästäjä sanoi kylmästi, edelleen hymyillen, ja lähti juoksemaan miehiä kohti, molemmat tikarinsa valmiina iskemään. Toinen miehistä kavahti nopeaa hyökkäystä, ja nosti miekkansa lyömäasentoon, vaikka Arius oli jo vain muutaman metrin päässä. Palkkionmetsästäjä hymähti itsekseen. Ensimmäinen virhe. Hän syöksyi nopeasti eteenpäin, ja iski toisen tikarinsa syvälle miehen vatsaan, ja kiskaisi sen heti irti sivukautta. Mies karjaisi ja kaatui selälleen, hänen vatsansa verta valuvana rauniona. Heti tämän jälkeen mies otti vatsastaan kiinni, veri valuen hänen sormiensa välistä, pudotti miekkansa, ja lähti ryömimään pakoon. Toinen virhe. Koskaan ei pitäisi antaa kuoleman pelon haitata taistelua. Arius säntäsi juoksuun ennen kuin toinen soturi ehti hänen kimppuunsa, saavutti ryömivän miehen, ja löi molemmat tikarinsa syvälle hänen selkäänsä, samoin kun oli vasta hetki sitten tehnyt sotureiden johtajalle. Mies hoippui hetken paikoillaan käsiensä varassa, ja kaatui sitten maahan, hänen silmänsä tuijottaen tyhjästi eteenpäin. Hän ojenteli vielä hetken oikeaa kättään portaikkoa kohti, ja lopetti sitten kaiken liikkumisen, päästäen viimeisen, valittavan äännähdyksensä. Arius kiskoi veitsensä voimakkaasti pois miehen selästä, saaden aikaan hirvittävän äänen ja jäljelle jääneen miehen kavahtamaan. Arius istui hetken yhden polven varassa ruumiin äärellä, ja käänsi sitten katseensa toisen miehen puoleen, irvistäen pirullisesti. Mies lähti epätoivoisesti juoksemaan Ariusta kohti, miekka päänsä yläpuolella, toivoen yllättävänsä hänet nopealla rynnäköllä. ”Kuole Naggarothilainen koira!” Hän karjaisi lyödessään miekallaan kaikella voimallaan palkkionmetsästäjää kohti. Arius polkaisi molemmilla jaloillaan lujaa maahan, heittäen itsensä pois tappavan iskun edestä, lentäen kyljelleen tomuiseen lattiaan. Hän nousi nopeasti maasta, ja valmistautui seuraavaan iskuun. Mies juoksi nopeasti hänen luokseen, ja löi jälleen häntä kohti päänsä yläpuolelta. Arius hyppäsi pikaisesti taaksepäin, jolloin miehen miekka osui lattiaan, tehden suuren loven kellarin lattiaan, ja lähettäen kivimurskaa lentämään ympäri synkkää huonetta. Palkkionmetsästäjä käytti tilaisuutta hyväkseen, ja juoksi miehen lähelle ennen kuin tämä ehti nostaa suurta miekkaansa, potkaisi häntä vatsaan, kaataen hänet maahan, ja lävisti hänet siihen tikareillaan. Mies tuijotti hetken palkkionmetsästäjää epäuskoisena, sitten hänen suustaan valui pieni verinoro, ja hänen päänsä retkahti taaksepäin. Arius hymyili kylmästi, repi tikarinsa irti miehen kehosta, ja pyyhki ne miehen vaatteisiin. Hän nousi hitaasti ylös, venytteli niskaansa ja käsiään hieman, ja lähti kävelemään ylös portaita, kohti pimeää käytävää.

Arius käveli pitkin synkkää kellarikäytävää hitaasti, ajatuksissaan. Hänen seuraava etappinsa olisi siis Awerigan Kaikennäkevä, legendaarinen, jo kuolleeksi luultu selvännäkijä. Sanottiin, ettei mikään pysy salassa hänen silmiltään. Mutta sitä ennen hänen täytyisi löytää hänet. Saapuessaan ovelle hän huomasi, että se oli jätetty auki. Kolmas miehistä, joka oli paennut taistelua, samoin kuin ovivahti, olivat varmasti jo paenneet itäisten porttien lähistölle. Se ei vaivannut Ariusta, sillä juuri niin hän oli halunnut käyvän. Hän oli päästänyt miehet lähtemään, jota nämä levittäisivät sanaa hänen uusimmasta veriteostaan. Olkoon se varoituksena muille, jotka olivat oppineet olemaan pelkäämättä hänen nimeään Haeger Cunninin tavoin. Arius naurahti kävellessään ulos kellarin ovesta. Cunnin oli ollut hölmö, kun hän oli luullut selviävänsä hengissä vain sen takia, että hän oli luvannut säästää tämän hengen. Sillä, kuten sanotaan…


”Varkaiden ja murhaajien kesken ei ole kunniaa.”




Kuten huomaatte, tämä tarina oli hyvin erilainen kuin esinäytöksestä olisi voinut olettaa. Pahoittelen sen viivästymistä, mutta ainoa tietokoneeni meni rikki, ja sain uuden vasta hiljattain, joten voin julkaista tämän vasta nyt. Kommentteja toivotaan...

[verLoren]

Kauanko tuota meni kirjoittaessa?

[Hollo]

Mie tykkäsin. Virheitäkään ei tainnut olla, ainakaan paljoa. Hyvin kerrottu, tosin kappalejakoa voisi harrastaa enemmän, ettei siitä tule liian pitkää pötköä.

[Icingdeath]

Kauanko tuota meni kirjoittaessa?

No ei siinä mennyt kuin alle 2 päivää. Olen tällä hetkellä lomalla, ja kirjoitan juuri lainakoneelta. Tietokoneeni meni rikki, ja kun sain uuden, tajusin, että "huomennahan lähden 2 viikon lomalle!" joten kirjoittaessa tuli pienoinen kiire... Tämän takia tarinan loppu saattaa vaikuttaa viimeistelemättömältä.

Huussi, yritin harrastaa kyllä kappalejakoa aika paljon, mutta minusta oli jotenkin hankala katkoa joitain noista kohtauksista, koska se (omasta mielestäni) näyttää hölmöltä kun keskellä keskustelua on kappalejakoa... Tai sitten en vain osaa katkaista sitä oikeista kohdista. Pahoittelen jos se haittasi lukemista pahasti, yritän korjata erheeni ensi osassa.

EDIT: Niin, ja kuulisin mieluusti kommentteja miten onnistuin "sankarissani" ... Yritin vaihteeksi tehdä "pahan" päähenkilön tavanomaisen urhean palkkasoturipäällikön tai seikkailijan sijaan, ja kuulisin mielelläni miten onnistuin.

[Guardsman]

Kylmää hikeä, taas kylmää hikeä...

Toihan on mestariteos (lievästi ilmaistuna). Juuri hieno jännäri ja osasit kertoa kaikki kohdat niin selkeästi...

ei voi muuta sanoa kuin keep up the good work!

[Kaappari]

Great! on tullut luettua pljon tuon tapaista ja täytyy sanoa ettet jäänyt paljoa jälkeen niistä kirjoista. Hyvä ympäristön ja yksityiskohtien kuvailu!

[raastin]

Hyvä tarina. Mukavaa vaihtelua tuossa päähenkilössä.

[Icingdeath]

Kiitoksia palautteesta. Seuraavan osan pitäisi näillä näkymin ilmestyä viimeistään ensi viikolla...

[High king Godric]

Hyvä tarina ja kivaa vaihtelua tommonen delffi sankarina yberhyvän goodguyn tilalla. Jatkoa kiitos

[Zyder]

Upeaa tekstiä. Onkos jatkoa odotettavissa vielä tällä viikolla? En halua hoputtaa, mutta...

[Guardsman]

Hyvää halutaan aina lisää joten koskas jatkoa?

[Adanedhel]

Loistavaa tekstiä....

Jatkoa vaan tulemaan....
*arvostaa*

[Icingdeath]

Kiitoksia palautteesta. Seuraavan osan pitäisi näillä näkymin ilmestyä viimeistään ensi viikolla...

Huomatkaa että joudun lainaamaan omia sanojani. Eli jatkoa tulee viimeistään ensi viikonloppuna mutta luultavasti jo viikolla. Malttakaa, malttakaa...

[Nippe]

"Huono oli kylmä ja sykkä..."
eikö se ole suomeksi huone Kaikilla sattuu virheitä jopa salamurhaajilla (semmonen virhe että kääpiö kirves mahtuu siitä)

(Taputuksia) ´Kunpa itekkin osaisin kirjottaa tommosia
Julkaise joskus oma kirja jollakin kustantajalla.

[Icingdeath]

"Huono oli kylmä ja sykkä..."
eikö se ole suomeksi huone Kaikilla sattuu virheitä jopa salamurhaajilla (semmonen virhe että kääpiö kirves mahtuu siitä)

(Taputuksia) ´Kunpa itekkin osaisin kirjottaa tommosia
Julkaise joskus oma kirja jollakin kustantajalla.

Ahaa, luulin jo hetken olevani täydellinen, mutta löysihän joku sieltä virheen, ja sitten se olit vielä sinä, jota olin kritisoinut kirjoitusvirheistä "Karak Chuff" kirjoituksissasi. Noh, kaipa sain ansioni mukaan...

[Nippe]

Oliko toi vitsi meinaan niitä ei huomaa tekstistä.
"Karak Chuf" ei vaan "Kazad Chuf" katos vuori ja linnoitus on vähän eri asia.
Kazad=Fortrsess

ai että tekee mukavaa piikitellä mutta hei muista että sun tarinas on edelleen hyvä ja samalla myös paras.

[Icingdeath]

Oliko toi vitsi meinaan niitä ei huomaa tekstistä.
"Karak Chuf" ei vaan "Kazad Chuf" katos vuori ja linnoitus on vähän eri asia.
Kazad=Fortrsess

ai että tekee mukavaa piikitellä mutta hei muista että sun tarinas on edelleen hyvä ja samalla myös paras.

Anteeksi tuosta nimi virheestä, muistelin vain että että kääpiöiden valtakuntien nimien edessä on lähes aina "Karak" tai "Kazad" ja sitten ajattelin että "Kyllä se Karak oli..."

Ja siis "Kritisoinut kirjoitusvirheistä" tarkoitti kun valitin niistä aivan mitättömistä virheistä kuten siitä "Vedelle kahta vipua" tai muuta, mutta nehän on jo muutenkin korjattu. Eivätkä pienet virheet muutenkaan hyvän tarinan arvoa laske.

[Snogo]

onks tähän tullu jo jatkoo?