Enkelin tytär -trilogia, osa 3: Enkelin kosketus

[The Captain]

Serverin valekuolema söi tämän tarinanpätkän. Tässä uudestaan:

[The Captain]

Enkelin tytär -trilogia, osa 3:
Enkelin kosketus

Tämä tarina on omistettu niille, jotka olemme menettäneet mutta joita emme ole unohtaneet.

Luku 1: Valitut

Suuressa kammiossa oli yhteensä viisikymmentäneljä sarkofagia. Seinillä oli lukuisia valvontatauluja, välkkyviä valoja ja letkuja, jotka johtivat monimutkaisin laittein varustettuihin sarkofageihin.

Kultahiuksinen mies kumartui laskemaan jälleen yhden velton ruumiin sarkofagiin. Hän oli kookas avaruusmerijalkaväen soturi, jonka verenpunaisessa haarniskassa oli Veren Enkelten tunnus sekä valkoiset olkapääsuojukset, jotka osoittivat hänen olevan Sanguiniuksen pappi, jaoston lääkäri ja hengellinen johtaja. Hänen käsivarsillaan lepäsi noin 12-vuotias ruskeatukkainen poika.

”Tämä poika, Michael, siis sai meidät valitsemaan tavallista heikompia kokelaita.” Se oli pikemminkin toteamus kuin kysymys, mutta miehen toveri vastasi silti: ”Tämä Michael lausui ajatuksen ääneen, mutta käsittääkseni se oli peräisin toiselta nuorukaiselta nimeltä Ben. Hän johti kaksitoistahenkisen ryhmänsä autiomaan yli kärsimättä lainkaan menetyksiä, vaikka he joutuivat taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan. He pitivät yhtä niin täydellisesti, että jos olisimme hylänneet heikoimman heidän joukostaan, muutkaan eivät olisi tulleet, ja heidän joukossaan on ehkä parhaita kokelaita vuosikymmeniin. Muun muassa juuri tämä Michael. Hänen nimensäkin enteilee, että hänestä tulee suuri soturi.”

Iäkkäämpi pappi nyökkäsi. ”Hyvin mahdollista, veli Lasarus. Hänen kaksoisveljestään Raphaelista tulee siis varmaankin taitava taiteilija.” Veli Lasarus ei ollut varma, pilailiko hänen esimiehensä, mutta nyökkäsi varovaisesti. Veli Corbulo ei yleensä pilaillut. Corbulo jatkoi: ”Tämä Ben – outo nimi, hän ei ilmoittanut mitään pidempää nimeä, josta Ben olisi lyhennys – tämä Ben vaikuttaa jo nyt siltä, että hänestä voi tulla karismaattinen johtaja.”

Lasarus hymyili. ”Hän on jo.”

***

Nuorempi pappi viittasi Corbulon luokseen. ”Asetin juuri Beniä sarkofagiin, kun huomasin jotain järkyttävää. Hän on… fyysisesti vajavainen. Tarkoitan… pojalla ei ole… siis…” hän änkytti ja rykäisi nolostuneesti. Veli Corbulo kohotti uteliaana toista kauniisti kaartuvaa kulmakarvaansa ja katsoi sarkofagiin, jossa ”poika” makasi. Veli Lasarus tuijotti esimiestään järkyttyneenä, kun tämä soi itselleen harvinaisen makean naurun. Hän jopa läimäytti Lasarusta kevyesti olkapääsuojukseen. ”Vai poika. Olet selvästikin viettänyt liikaa aikaa luostarilinnoituksen uumenissa omissa tutkimuksissasi, jos et tunnista tätä olentoa. Hän on tyttö!”

Lasarus ei saanut tyrmistykseltään sanaa suustaan. Hän tuijotti vuoroin Corbuloa, vuoroin Beniä, joka ei ollutkaan Ben. Tyttöjä ei voinut valita avaruusmerijalkaväkeen. Se oli sanottu suuressa Codex Astartesissa. Kun hän lopulta sai änkytettyä sanat suustaan, Corbulo vain nyökkäili hänen puheelleen ja kysyi sitten:

”Oletko kuullut Beatrice-projektista?”

Lasarus mietti hetken. Sitten hän muisti. Beatrice-projektiksi nimetty hanke oli aloitettu yli kuusisataa vuotta sitten, kun komentaja Dante oli vasta nimitetty virkaansa, ja sen tarkoituksena oli tutkia, johtuiko musta raivo kenties miehisestä sukupuoliperimästä. Projektin ongelma ei ollut löytää sopivia tyttöjä. Ongelma oli ollut se, että väistämättä jokainen naispuolinen kokelas oli menehtynyt implantaatiovaiheen ensimmäisenä vuonna. Avaruusmerijalkaväen progenoidirauhaset toimivat vain mieshormonien kanssa, ja monet pojistakin kuolivat muutosvaiheessa. Beatrice-projekti oli lopetettu neljän vuosikymmenen jälkeen toivottomana.

Veli Corbulo, Sanguiniuksen ylipappi, ei selvästikään ollut menettänyt toivoaan. Hän alkoi selittää innokkaasti toverilleen, kuinka mieshormoneja voitaisiin tuottaa keinotekoisesti ja siirtää tyttöön tämän muutosvaiheen aikana, jolloin geenisiemen hämääntyisi ja luulisi kohteen olevan poika.

Lasarus ei pitänyt ajatuksesta. Komentaja Dante oli itse julistanut projektin päättyneeksi, ja sen jatkaminen ilman hänen lupaansa olisi petturuutta. Corbulo kuitenkin piti pintansa. ”Yritetään tämän kerran. Jos koe epäonnistuu, komentajan ei koskaan tarvitse tietää tästä. Jos se sen sijaan onnistuu…” Corbulo piti dramaattisen tauon, ”hän ei voi tuomita meitä.” Hän näki toisen papin happaman ilmeen ja vakuutti: ”Minä otan täyden vastuun tästä. Jos hanke paljastuu, väitän olleeni yksin syyllinen. Tapahtui mitä hyvänsä, sinä olet turvassa.”

Lasarus siveli leukaansa. ”Mieshormonien siirtäminen tyttöön voi samalla tuoda häneen mustan raivon aiheuttavan perintöaineksen, jolloin koe menee hukkaan, ja olemme vain onnistuneet tuottamaan naispuolisen merisotilaan – vastoin Codex Astartesin nimenomaista määräystä.” ”Emme menetä siinä mitään”, Corbulo vastasi. ”Sitä paitsi Codex kirjoitettiin aikana, jolloin merisotilaiden tuotanto oli vielä uutta, ja kaikesta viisaudestaan huolimatta Roboute Guilliman ei voinut tietää kaikkea kaikesta.” hän näki toisen papin epäröivän ja kysyi: ”Suostutko siis?”
”Minun täytyy harkita”, tämä sanoi viimein.

***

”Larramanin elimen siirto onnistunut. Eloonjäämisprosentti 88,9.” Lasarus sanoi. Kuusi viidestäkymmenestäneljästä kokelaasta oli kuollut tähän mennessä joko siirrännäisten hylkimiseen tai muihin komplikaatioihin. Beatrice – Corbulo kutsui Beniä jo Beatriceksi – oli selvinnyt tähän mennessä hyvin, mutta pahimmat vaikeudet tulisivat vasta kokelaan tiedustelija-aikana, jolloin geenisiemen saavuttaisi täyden toimintakykynsä. Ensimmäinen vuosi olisi kuitenkin pian kulunut, viisi vaihetta kahdestakymmenestä oli onnistunut, ja tyttö oli yhä hengissä. Näin pitkälle Beatrice-projektissa ei ollut koskaan päästy.

***

Kokelaat heräsivät ensimmäisen kerran horroksestaan. Heidän ensimmäinen koulutusjaksonsa alkaisi. Mike muisti, kuinka hänelle oli annettu pääkallon muotoon veistetty kuppi täynnä punaista nestettä ja hänen oli käsketty juoda siitä. Vereyttämiseksi kutsuttu rituaali liittäisi heidät Veren Enkelten jaostoon niin ruumiillisesti kuin sielullisestikin.Se vaivuttaa teidät syvään uneen, jonka aikana näette näyn Herrastamme Sanguiniuksesta ja hänen viimeisistä hetkistään, joku oli sanonut. Ette vain näe hänen hirveää kohtaloaan vaan koette sen itse, aivan kuin olisitte itse hänen paikallaan. Tunnette tuskan, raivon ja pettymyksen, kun Suuri Vihollinen antaa kuolettavan iskun. Musta raivo valtaa teidät, mutta teidän on taisteltava sitä vastaan. Älkää antako vihan sokaista itseänne. Tämä on Veren Enkelten suurin kirous ja samalla suurin siunaus. Me saamme kokea osan Primarkkimme tunteista. Älkäämme häpäiskö sitä pyhyyttä vajoamalla eläinten tavoin vaistojemme vietäviksi. Kurinalaisuudella voitamme raivomme ja palvelemme parhaiten Keisariamme.

Mike oli kokenut tuon saman uudestaan ja uudestaan. Hän oli ollut enkelinsiipinen jättiläinen, joka oli hyökännyt miekka kädessään kohti paholaista. Hän oli hyökännyt, vaikka tiesi täysin varmasti kuolevansa. Yhä uudelleen ja uudelleen hän oli hyökännyt. Yhä uudelleen ja uudelleen paholainen oli torjunut hänen iskunsa helposti kuin lapsen kömpelöt huitaisut, tarttunut häntä kurkusta ja kuristanut. Paholainen oli repinyt kurkun auki ja riistänyt sydämen hänen rinnastaan. Michael oli tuntenut raivon ja turhautumisen kuollessaan uudelleen ja uudelleen, lukemattomia kertoja. Hän oli taistellut raivoa vastaan, vaikka se oli aluksi tuntunut kerta kerralta vaikeammalta. Alistua tapettavaksi kuin teuraseläin, uudelleen ja uudelleen, se ei sopinut hänen luonteeseensa, mutta sitten hän oli muistanut, kuinka Ben oli voittanut hänet. Hän ei ollut lyönyt takaisin, kun Mike oli käynyt hänen kimppuunsa, vaan ottanut tyynesti iskut vastaan. Mike oli päättänyt olla ei Sanguiniuksen vaan Benin kunnioituksen arvoinen. Hän oli taistellut mustaa raivoa vastaan ja selvinnyt voittajana.

Mike vilkaisi syrjäsilmällä Beniä. Tämä astui juuri rivistä esiin ja puhutteli punahaarniskaista jättiläistä, jonka kypärän alta olivat paljastuneet lempeät, isälliset kasvot. ”Isä, minä näin unta”, Ben sanoi ääni tuskin kuuluen. Mikea hämmästytti, kuinka epävarmalta ja aralta siihen saakka niin itsevarma ja tyyni Ben kuulosti. Isä Corbuloksi itseään kutsuva mies vastasi: ”Niinhän teille kerrottiin, ennen kuin vaivuitte uneen, lapsi.” Sitten hänen ilmeensä muuttui ankaraksi ja katse koveni. ”Vai oletko unohtanut?”
”Ei, isä”, Ben vastasi. ”Muistan kyllä, kuinka kerroitte minun näkevän hirveää ja julmaa unta. Minun uneni ei ollut sellainen.” Veli Corbulo yritti pitää ilmeensä peruslukemilla, mutta hänen sydämensä oli pakahtua uteliaisuudesta. ”Kerro lisää, lapsi”, hän käski innokkaammin kuin oli aikonut.
”Minä näin enkelin. Uskon sen olleen Herramme Sanguinius. Hän oli pukeutunut punaiseen kaapuun, ja hänen siipensä hohtivat hopeisina. Hän ei ollut kuollut eikä vahingoittunut, hän oli kaunis. Kauniimpi kuin yksikään näkemäni ihminen. Hän viittoi minut luokseen ja laski kätensä pääni päälle. Sitten hän hymyili ja hänen silmänsä katsoivat suoraan minuun. Hän näytti iloiselta, vaikka en tiedä, miksi.”

Corbulo ja Lasarus vaihtoivat katseita. Tämä oli ennennäkemätöntä ja ennenkuulumatonta. Tyttö ei ollut vain selvinnyt hengissä, Sanguinius itse oli siunannut hänet! Jos Lasarus oli epäröinyt tähän saakka, nyt hän oli täysin varma siitä, että projekti vietäisiin loppuun saakka.

***

”Omofagea istutettu. Eloonjäämisprosentti 79,6.” Benin – Beatricen – ystävä Luke oli kuollut leikkauksen jälkeiseen verenvuotoon. Lasarus ei ollut pahoillaan, poika oli kuitenkin fyysisesti yksi huonoimmista kokelaista, jonka hän oli koskaan nähnyt. Beatrice – hänen täytyisi olla varuillaan, tytön ystävät pitivät tätä yhä poikana ja kutsuivat häntä Beniksi – oli kuitenkin vuodattanut kyyneleitä pojan vuoksi, eikä suru ollut jättänyt koskettamatta muitakaan hänen ryhmästään. He olivat suorittaneet ruumiin- ja hengenharjoituksensa vaitonaisina ja laimeasti, ja kouluttajakersantti Calvinus oli määrännyt heille rangaistukseksi ylimääräisiä harjoituksia. Taistelukentällä ei olisi aikaa surra kaatuneita tai päätyisi itse samaan joukkoon. Ben hyväksyi läksytyksen nurisematta, eikä kersantilla ollut enempää valitettavaa hänen käytöksestään.

***

Kokelaat heräsivät jälleen pitkästä horroksesta, jonka aikana heille oli hypnoosissa opetettu Veren Enkelten historiaa, oppeja, taistelutaktiikoita ja rituaaleja. Beatricen ruumiissa oli nyt tapahtunut muutoksia, jotka tekivät kaikille ilmeiseksi, että hän oli tyttö. Vaikka hänen lihaksensa olivat kehittyneet samaan tahtiin kuin muidenkin kokelaiden, myös hänen naiselliset ruumiinosansa olivat kasvaneet, eikä hänen enää auttanut valehdella. Tai yrittää vakuutella itselleen, että hän voisi ryhtyä pojaksi.

Komentaja Dantellekin oli nyt ilmoitettava. Kokelaat tapasivat komentajan nyt ensimmäistä kertaa, ja huolimatta siitä, mitä heille oli unen aikana opetettu, kaikki hämmästyivät, kuinka vetreän ja elinvoimaisen oloinen tämä tuhatvuotias mies oli. Vuosisadat olivat jättäneet tuskin jälkeäkään hänen uljaisiin piirteisiinsä, eikä kullankeltaisissa kiharoissa näkynyt jälkeäkään harmaasta. Kokelaat tiesivät, että veli Corbuloa ei moitittaisi heidän läsnä ollessaan, mutta se teki vain entistä piinaavammaksi hiljaisuuden, jonka vallassa komentaja tutkiskeli heitä ja erityisesti nuorta naisenalkua, joka vaikutti olevan hyvin hämillään ja vääntelehti rivissä kuin hänellä olisi tulimuurahaisia housuissaan.

”Tämä siis on se lupaava nuori soturi, joka johdatti joukkonsa halki koettelemusten”, komentaja totesi. ”Tyttö.” Beatrice ei ollut varma, oliko komentajan äänensävy pettynyt vai ei, eikä miehen ilmeestäkään voinut lukea mitään. Kuin tämä olisi pitänyt kasvoillaan samaa kultaista naamiota, jota hän kuuleman mukaan käytti taistelussa. Kun tyttö tajusi komentajan odottavan vastausta, hän rykäisi – kurkussa tuntui olevan epämiellyttävän suuri pala – kumarsi ja sanoi: ”Herrani, olen palvellut teitä niin hyvin kuin olen kyennyt, ja yrittänyt kannustaa muita samaan. Toivon voivani palvella Imperiumia ja Sanguiniusta tovereideni rinnalla, mutta jos olen kyvyiltäni tai muilta ominaisuuksiltani riittämätön, alistun teidän tuomioonne, oli se sitten karkotus tai kuolema.”

Muiden kokelaiden joukossa kävi levoton kohahdus. Pojat olivat tietenkin tyrmistyneitä, kun yksi heidän joukostaan – ja vieläpä yksi parhaista – oli paljastunut tytöksi, mutta useimmat heistä kunnioittivat ”Benin” taitoja ja karismaa, eivätkä he aikoneet noin vain jättää ystäväänsä pulaan. He olivat jo aikeissa puhjeta yleiseen hälinään, kun komentaja viittasi heitä ankarasti vaikenemaan. ”Tyttöjen ottaminen avaruusmerijalkaväkeen ei ole sallittua”, komentaja julisti. ”Oletteko te valmiita niskuroimaan Codex Astartesin sääntöä vastaan?” Hänen tuima katseensa kiersi kokelaasta toiseen, ja nämä tunsivat polviensa pettävän noiden palavien silmien tuijotuksessa. Eiväthän he voisi. Eivät edes Benin takia.

Sitten komentaja katsoi Ralphia – Raphaelia, kuten tämän oikea nimi kuului. Raphael kohotti leukaansa ja katsoi komentajaa; hän muisti kuulleensa hypnoterapiassa joitakin seikkoja, jotka voisivat auttaa. ”Herra komentaja, jaoston käytännöissä on useita poikkeamia Codex Astartesin säännöistä. Tiukimmat tulkitsijat pitäisivät Codexin vastaisena jo tapaa merkitä aselaji kypärän värillä eikä olkapäämerkillä. Myös lääkintäosaston korvaaminen Sanguiniuksen papistolla on poikkeus Codexin standardista. Huomattavin rikkomus on kuitenkin Kuolemankomppania, joka…” Komentajan viittasi kädellään poikaa vaikenemaan. ”Olet oikeassa, kokelas Raphael. Codex Astartesin säännöistä on olosuhteiden vaatimia poikkeuksia. Onko tämä mielestäsi sellainen tilanne, jossa poikkeus on tarpeen?”

Raphael mietti vastaustaan vain hetken. ”Meidät on opetettu ajattelemaan kuin sotilaat, joten vastaan kuin sotilas. Herra komentaja, Ben on osoittanut kyvykkyytensä jo monissa asioissa, ja olisi typerää heittää hukkaan arvokkaita resursseja. Kun otetaan huomioon sekä hänen yksilölliset kykynsä että hänen vetovoimansa, joka saa muutkin ponnistelemaan entistä voimakkaammin, hän on jaostolle niin arvokas, että vuosituhansia vanhan, jähmeän säännöstön pykälistä on voitava joustaa puhtaasti käytännön syistä. Edes Roboute Guilliman suuressa viisaudessaan ei voinut ottaa huomioon kaikkia tekijöitä. Ohjesääntö ja muut auktoriteetit ovat tietysti ehdottomia, ja niitä on noudatettava, mutta niidenkin puutteista on voitava huomauttaa.”

Veli Corbulo hymyili itsekseen kuullessaan pojan käyttävän samaa perustelua kuin hän itse. Samassa Mike, eli Michael, sanoi vuorostaan: ”Veljeni jätti hienotunteisesti mainitsematta, että hylkäämällä Benin hylkäätte samalla aika monta muutakin meikäläistä.” Monet pojat nyökyttelivät myöntyvästi Michaelin sanoille, mutta Beatrice pudisti päätään. ”Ette saa pilata omaa tulevaisuuttanne minun takiani. Minä johdin teitä harhaan, petin teitä. En ansaitse teidän uhraustanne. Jatkakaa ilman minua, jos on pakko. Jatkakaa minunkin puolestani.”

Komentaja Dante keskeytti sananvaihdon. ”Kokelaat! Toveruutenne, järkevät argumenttinne ja suoranaiset kiristysyrityksenne ovat kaikki toisarvoisia. Minä komennan tätä jaostoa, ja minun sanani on laki. Jos minä sanon, että Beatrice lähtee ja muut jäävät, niin tapahtuu. Jos minä sanon, että Beatrice jää ja muut lähtevät, niin tapahtuu. Päätöksestäni ei voi valittaa.”

Hän katsoi vuoron perään silmiin jokaista kokelasta varmistaakseen, että hänen sanansa menivät perille. Hänen ilmeensä oli kova, katseensa jäinen. Sillä hetkellä yksikään kokelaista ei olisi missään nimessä kyseenalaistanut hänen käskyään.

”Vain typerä komentaja jättäisi käyttämättä kaikkia mahdollisia etuja. Yhdeksänsadan vuoden urani Veren Enkelten komentajana lienee riittävän hyvä todiste siitä, että minä en ole typerä komentaja.”

Corbulo yhtyi kokelaiden riemuun, kun komentaja Dante lausui tuomionsa: ”Beatrice jää.”


Luku 2: Vahvin meistä

Sam oli poissa. Kukaan ei suostunut kertomaan, mitä pojalle oli tapahtunut. Beatrice kyseli toistuvasti ystävänsä perään, mutta ei saanut vastauksia. Veli Corbulon kasvot olisivat voineet olla kivestä veistetyt, mutta Beatrice arveli, että Sam ei ollut ainakaan kuollut, koska kokelaiden kuolemasta kyllä ilmoitettiin. Mihin tai miksi Sam oli viety, sitä hänelle ei kerrottu. Tyttö kysyi asiasta Ralphilta (hänestä oli vaikea kutsua ystäväänsä tämän oikealla nimellä), joka tuntui tietävän parhaiten jaoston käytännöt, mutta tämäkään ei osannut sanoa. Kokelaita ei poistettu noin vain. Nämä joko kuolivat tai heidät karkotettiin, mutta he eivät vain kadonneet jäljettömiin. ”Ainoa selitys on, että hänessä havaittiin jotain, mikä olisi koko jaostolle vaarallista tai häpeällistä, eikä asiaa haluta saattaa kenenkään tietoon.” ”Esimerkiksi, että hän on tyttö?” Beatrice tiuskaisi tahtomattaan. Raphael pudisti päätään. ”Tuskin. Sinun ei pitäisi tehdä pilaa oman ihmeesi ainutlaatuisuudesta. Pelkään, että Sam oli mutantti. Se selittäisi hänen suuren kokonsa ja yli-inhimillisen voimansa. Mutantteja ei tietenkään voida hyväksyä avaruusmerijalkaväkeen, se turmelisi geenisiemenen.” Beatrice ei pitänyt sitä todennäköisenä. Heidät kaikki oli tarkistettu huolellisesti mutaatioiden varalta, eikä mutaation havaitseminen olisi muutenkaan ollut mikään katastrofi jaostolle – havaitsematta jääminen sen sijaan olisi. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin niin, että kynnet upposivat kämmenten lihaan, ja kyyneleet kihosivat jälleen hänen sinisiin silmiinsä; hän ei halunnut menettää enempää ystäviä.

***

John oli kuollut. Biscopean, lihasten kasvattajan, ylitoiminta oli puristanut hänen rintakehänsä kokoon niin, ettei hän ollut kyennyt hengittämään. Hän oli tukehtunut hypnoottisen horroksen aikana. Beatricella ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä suremaan vielä yhtä ystäväänsä, sillä koulutus oli nyt alkanut toden teolla. Viidestäkymmenestäneljästä kokelasta kolmekymmentäviisi oli selvinnyt tähänastisista leikkauksista, hormonihoidosta ja hypnoterapiasta ilman sivuvaikutuksia. Tuskin kolmannes tuosta luvusta selviäisi täydeksi merisotilaaksi asti.

Ampumakoulutuksessa Beatrice joutui toteamaan olevansa sittenkin enintään keskinkertainen ampuja, ja kaiken lisäksi hän joutui luopumaan isänsä aseesta ja tyytymään merisotilaiden raskaaseen pistooliin. Lähitaistelussa hän pärjäsi yhtä hyvin kuin kuka tahansa ja oppi improvisoimaan tilanteissa, joissa peruskoulutuksesta ei ollut apua. Raskainta hänelle kuitenkin oli fyysinen liikunta. Pojat selvisivät tasaisen hyvin, mutta pelkissä polvihousuissa juokseminen kävi nopeasti Beatricen keuhkojen päälle, sillä hänen kasvavat rintansa hölskyivät epämiellyttävästi juostessa. Hän ei kuitenkaan valittanut asiasta, vaan keksi eräänä päivänä ratkaisun: hän repi toisen lahkeen irti housuistaan ja sitoi sillä rintansa tukevasti paikalleen. Juoksu tuntui mukavammalta, mutta keksinnöstä oli muitakin seurauksia.

Kolmenkymmenen kilometrin juoksumarssin jälkeen kouluttajakersantti Calvinus ärjyi tytölle: ”Varusteiden turmeleminen on kiellettyä, samoin ylimääräisten apuvälineiden käyttö. Jos alokas Beatrice ei selviä samoissa olosuhteissa kuin muut, kannattaa harkita, onko tämä oikea paikka.” Beatrice selitti erikoisjärjestelyn tarpeen johtuvan hänen fyysisistä erilaisuuksistaan, mutta kersantti pysyi lujana. ”Harjoituksen on tarkoitus olla tasapuolinen. Kaikki juoksevat samoissa olosuhteissa. Alokas Beatricen tyytymättömyyden vuoksi kaikki ottavat saman lenkin uudestaan. Valmistautumisaikaa neljä minuuttia.” Kersantti virnisteli tyytyväisenä katsellessaan, kuinka muut alokkaat kerääntyivät Beatricen ympärille mutisten jotakin. Muiden antama läksytys saisi tuon rasittavan, ylipätevän tyttösen pitämään kielensä kurissa. Calvinus ei pitänyt alkuunkaan komentajan ajatuksesta hyväksyä tyttö Veren Enkelten riveihin, ja vanha kersantti päätti itsekseen, ettei tekisi tytön olosta ainakaan niin mukavaa, että tämä ei katuisi hetkeäkään.

Kersantin ällistys oli sitäkin suurempi, kun hän neljän minuutin kuluttua näki, mitä muut olivat Beatricen ympärillä mutisseet. Beatrice kyllä saapui paikalle ilman paitaa tai muitakaan pidikkeitä naisellisille ulokkeilleen, mutta hänen nolostunut ilmeensä ei johtunut siitä epämukavuudesta, mitä hän itse joutuisi kokemaan vaan siitä, mitä muut olivat päättäneet kokea.

Jokainen juoksumarssille lähtevä alokas oli sitonut rinnalleen kaksi hölskyvää litran vesileiliä.

***

Läkähtynyt alokasjoukko palasi kasarmille vasta myöhään yöllä. Nukkuma-aikaa jäisi tavanomaisten neljän tunnin sijasta vain yksi. ”Teidän ei olisi tarvinnut kestää tätä”, Beatrice puuskutti, mutta Raphael virnisti hänelle, ja ähisi huohotustensa lomasta: ”Kaikki juoksevat samoissa olosuhteissa. Niinhän se ääliö sanoi. Sitä paitsi”, Raphael joutui pitämään tauon saadakseen hengityksensä jälleen tasaantumaan, ”hänen ilmeensä oli kyllä kaiken tämän vaivan arvoinen.”

***

Alokkaat pukivat ensimmäistä kertaa päälleen avaruusmerijalkaväen tiedustelijan panssariasun. Vaikka Beatricen rintapanssari puristi väärästä paikasta, hän päätti olla valittamatta, sillä he kohtaisivat pian ensimmäisen oikean vihollisen. Joukko katalia eldareita oli tunkeutunut Imperiumin alueelle ja terrorisoi nyt erästä harvaan asuttua siirtokuntaa. Alueelle lähetettäisiin neljäkymmentä merisotilasta ja kymmenen tiedustelijaa. Kouluttajakersantti Calvinus ilmoitti oman partionsa mukaan iskuryhmään, joten Beatrice, Michael, Raphael, David, Mattheus, Marcus, Paulius, Joseph ja Andreas saisivat varautua tositoimiin. Vaikka Davidin itsevarmuus olikin hieman kohentunut koulutuksen aikana, hän oli yhä joukon heikoin ja tiesi sen. Niinpä hän siirtyikin Beatricen viereen juttelemaan, kun he siirtyivät alukseen, joka veisi heidät taisteluun. Nuori nainen lohdutti toveriaan: ”Muista, että me toimimme ryhmänä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan taistelemme jälleen rinnakkain. Ryhmänä me kaikki olemme yhtä vahvoja kuin Mike ja yhtä älykkäitä kuin Ralph.” Hän vilkaisi syrjäsilmällä kersanttia, joka oli toivottavasti kuulomatkan ulkopuolella, ja lisäsi: ”Ja yhtä vittumaisia vihamiehiä kuin kersantti Calvinus.” Viimeinen huomautus sai Davidin nauramaan, ja pahin jännitys laukesi.

***

Matka lähestyi loppuaan. Nuoret sotilaat polvistuivat ensimmäistä kertaa rukoukseen ennen taistelua. Näky Sanguiniuksen hirvittävästä kohtalosta palasi elävänä jokaisen miehen mieleen, ja he saivat taistella koko sielunsa voimalla, etteivät tulisi hulluiksi. Sama raivoisa taistelu käytiin niin nuorimman alokkaan kuin kokeneimman veteraanin sisimmässä. Vain Beatrice näki jotain aivan muuta. Jälleen hän näki valkosiipisen enkelin siunaavan itseään ja toivottavan rohkeutta taisteluun. Nuori nainen lausui enkelille äänettömän rukouksen, jotta tämä siunaisi muitakin samalla tavalla, sillä häntä hirvitti tapa, jolla muutama mies nousi seisomaan lasittunut katse silmissään, vaahto suupielestä tihkuen ja ääni paksuna julistamaan kuolemaa Keisarin viholliselle. Näille muutamalle jokainen taistelutoveri oli joko Rogal Dorn tai joku muu Keisarin palatsia kymmenen vuosituhatta sitten puolustaneista legendaarisista sankareista. Heidän haarniskansa maalattiin mustiksi ja niihin piirrettiin valkoisia pääkalloja ja punaisia verijuovia. Joukkoon liittyi myös Paulius, jonka hillintä petti jo ennen ensimmäistä taistelua. Beatrice tiesi, ettei näkisi ystäväänsä enää koskaan, ja tämä tiesi sen myös. ”Älä huolehdi, Dorn. Olen tehnyt rauhan itseni kanssa, ja tämä on ainoa oikea tie. Keisarin siunausta, äläkä väisty hänen viereltään.” Paulius viittasi kersantti Calvinukseen Keisarin mainitessaan, ja Beatrice ajatteli tämän olevan todella pahasti harhainen.

***

Halkeillut, rosoinen maasto tarjosi viholliselle lukemattomia paikkoja väijytyksille. Neljäkymmentä merisotilasta odotteli turvallisesti aluksessaan kiertoradalla, kunnes tiedustelijat olisivat selvittäneet vihollisen tarkan vahvuuden. Keilaimet olivat paljastaneet vihollisjoukkojen liikkeet, mutta ovelat eldarit liikkuivat rotkoja ja syvänteitä pitkin sikin sokin, joten pääluvun laskeminen kiertoradalta oli mahdotonta. Nyt kersantti Calvinus johdatti pientä joukkoaan kohti eldarien asemia samalla, kun viisi kuolemankomppaniaan siirrettyä onnetonta soturia aiheutti hämminkiä vihollisleirin toisella puolen.

Kersantin tarkat aistit paljastivat vihollisen viereisessä syvänteessä. Äänettömin käsimerkein hän ohjeisti omia taistelijoitaan levittäytymään ja hyökkäämään yhtä aikaa vihollista päin. Hyvällä onnella he pääsisivät vastustajan kimppuun ennen kuin nämä ehtisivät kääntää aseitaan tiedustelijoita päin. Raphael ja Michael vaihtoivat katseita ja kohauttivat olkapäitään; ei ollut heidän asiansa arvostella esimiehen käskyjen järkiperäisyyttä, ei ainakaan kesken taistelutilanteen.

Yllätyshyökkäys sujui helposti. Viisi yllätettyä eldar-vartijaa ehtivät hädin tuskin tajuta, mikä heihin iski, kun Calvinus loikkasi heidän keskelleen sahamiekka häijysti suristen. Surina muuttui ulvonnaksi, joka sekoittui kuolevien eldarien tuskanhuutoihin, kun pyörivä sahanterä leikkasi läpi ohuen silmukkapanssarin, lihan ja luun. Yksi eldareista ehti ampua kiväärillään heittolaukauksen kohti Michaelia, joka kohotti vaistomaisesti kätensä suojakseen, ja terävä kiekko kimposi hänen käsivarsisuojuksestaan. Seuraavassa hetkessä eldar oli kuollut.

Raphael ei ehtinyt edes todeta ääneen, että hyökkäys oli onnistunut liian helposti, kun kuusi äänetöntä, vihreähaarniskaista notkeaa olentoa hyökkäsi heidän kimppuunsa takaapäin. Heidän kypäriensä poskiin asennetut laseraseet sylkivät kuolemaa, ja terävät sahamiekat kirkuivat samaa kuoleman laulua kuin Calvinuksenkin ase.

Beatrice väisti yhden hyökkääjän iskun heittäytymällä epätoivoisesti taaksepäin. Hän löi päänsä kiveen ja joutui hetken aikaa ravistelemaan tähtiä silmistään. Hän oli kuullut eldarien skorpionisotureista, ja nämä olivat pelottavia vastustajia käsikähmässä. Raskaista haarniskoistaan huolimatta he kykenivät liikkumaan äänettömästi ja yli-inhimillisen nopeasti. Heidän vastassaan oli kuitenkin ylivoima, ja vaikka tiedustelijat olivatkin kokemattomia, he olivat silti Keisarin valiojoukkoja.

Kersantti Calvinus otti vastaan rintapanssariinsa yhden vihollisen sylkemän laserammuksen ja heilautti miekkaansa suuressa kaaressa. Yksi skorpionisoturi katui päättömänä maahan, ja Calvinus siirtyi kohti seuraavaa, joka näytti vihollisjoukon johtajalta.

Michael kumartui sahamiekan sivalluksen ali ja puski vastustajaansa vatsaan. Teräksenkova panssari kesti, mutta iskun voima heitti eldarin kallioseinämää vasten, ja tämän ote herpaantui hetkeksi. Se riitti Michaelille, joka väänsi vastustajansa pään taaksepäin ja ampui pistoolillaan laukauksen paljaaksi jääneeseen kurkkuun. Eldarin pää räjähti irti ja lennätti verta Michaelin päälle.

***

Calvinus perääntyi yllättyneenä. Hän puristi vasemmalla kädellään vatsaansa, josta pursui sisälmyksiä ulos. Hän oli tuskin nähnytkään vihollisensa liikkuvan, mutta tämän miekasta pirskoutuva veri paljasti hänet syylliseksi kersantin terveydentilan äkilliseen heikkenemiseen. Calvinus ehti vain kirota hiljaa mielessään, kun pistooli kirposi hänen hervottomasta kädestään ja vihollisen miekka laskeutui kohti hänen päätään.

Eldar veti aseensa irti kuolleen kersantin kallosta ja potkaisi samalla sivulle. Michael vääntyi kaksinkerroin tuskasta; eldarin jalkaterä oli osunut juuri hänen rintapanssarinsa alleja löytänyt hänen palleansa. Hän näki eldarin sivaltavan miekallaan kohti hänen suojatonta niskaansa, kun joku tönäisi hänet sivuun.

David sysäsi Michaelin pois tappavan iskun tieltä, mutta jäi itse sen alle. Skorpionisoturin sahamiekka repi tiensä panssarin läpi hänen olkapäähänsä ja leikkasi tiensä syvälle. David ei ensin tajunnut, miksei tuntenut oikeassa kädessään kipua, mutta näki raajan sitten jaloissaan maassa. Shokki ja Larramanin elimen tuottamat verisolut tyrehdyttivät verenvuodon nopeasti, mutta Davidille isku oli silti liikaa. Hän kaatui tajuttomana maahan.

Michael oli koonnut itsensä ja näki Davidin kaatuvan. Raivon sokaisemana hän kohotti pistoolinsa ja tyhjensi lippaan eldar-johtajaan. Hänen etusormensa nyki vielä pitkään sen jälkeen, kun kuollut vihollinen oli räjähtänyt kappaleiksi kahdenkymmenen räjähtäväkärkisen luodin silpoessa hänen hoikan ruumiinsa. Vasta Beatricen ääni sai nuorukaisen havahtumaan.

”Kersantti on kuollut. Samoin Mattheus ja Andreas. David on pahoin haavoittunut, Hänet on saatava pian hoitoon.” Michaelin nyökkäys oli tuskin näkyvä, mutta hän työnsi tyhjän aseen vyöhönsä, poimi maasta kersantin pistoolin ja murahti: ”Palataan noutopaikalle. Emme voita mitään jatkamalla eteenpäin.” Hän nosti Davidin velton ruumiin harteilleen ja lähti marssimaan takaisinpäin. ”Jättäkää minut”, David kuiskasi tuskin kuuluvasti. ”Hidastan vain kulkuanne.” Michael ei halunnut kuullakaan sellaisesta. ”Pelastit henkeni, Dave. Aion maksaa sen sinulle takaisin.”

Partion rippeet eivät ehtineet kulkea kauaakaan, kun heidän ympärillään alkoi viheltää partaveitsenteräviä ammuksia. Michael komensi joukon suojaan läheiseen notkelmaan. Hän itse loikkasi suojaan viimeisenä ja tunsi ammuksen uppoavan reiteensä. Kiroten hän kierähti notkelman reunan yli ja tuuppasi samalla Davidin sivuun, ettei tämä jäisi hänen alleen. Ennen kuin he olivat ehtineet edes hengähtää, syvennykseen lensi pieni, pyöreä esine.

”Plasmakranaatti!” joku huusi, ja Michaelin silmät laajenivat kauhusta. Hän oli johdattanut heidät suoraan kuolemanloukkuun. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, David ponnisteli jaloilleen ja heittäytyi viimeisillä voimillaan kranaatin päälle. Michael ei nähnyt mitään kyyneltensä läpi, mutta tunsi veljensä hyppäävän taklaamaan hänet matalaksi, kun lämpöaalto iski heidän huonoksi havaittuun suojapaikkaansa. Hän tunsi jalkojensa palavan, mutta ei oikeastaan tiedostanut kipua.

Pätsin laannuttua Raphael viittilöi kaikkia pysyttelemään hiljaa ja pitämään aseet valmiina. Hän osoitti merkitsevästi notkelman reunaa, ja Beatrice nyökkäsi vastaukseksi. Hän ymmärsi toverinsa tarkoituksen. Hänen katseensa harhautui vain sen verran, että hän vilkaisi Davidin jäännöksiä poteron keskellä. Pojan viimeinen sankarityö oli pelastanut kaikkien muiden hengen. Edes hetkeksi, hän mietti synkästi puristaessaan asettaan.

Reilu puolen tusinaa eldar-vartijaa ilmestyi pian syvennyksen reunalle katsomaan kranaatin aikaansaannosta. Viisi pistoolia kaatoi heidät maahan, kun kaikki suru, viha ja tuska kiteytyivät eloon jääneiden viiden nuoren merisotilaan asekäsiin. Muutama ohimenevä hetki oli riistänyt neljä heidän tovereistaan, ja loputkin olivat haavoittuneita. Eldarit kuolivat kauhistuneina siitä raivosta, jonka vallassa heidän vihollisensa lähettivät ammuksiaan heitä kohti.

***

Michael polvistui Davidin mustuneen ruumiin viereen. Kyyneleet valuivat valtoimenaan pitkin hänen kasvojaan. ”Hän pelasti meidät kaikki”, hän nyyhkytti. ”Minut kahdesti.” Hän nousi vaivalloisesti vahingoittuneille jaloilleen ja heristi nyrkkiään taivaaseen. ”Näetkö nyt, kersantti Simson? Sanoit häntä ketjun heikoksi lenkiksi, kuten minäkin kerran erehdyin tekemään. Todellisuudessa hän oli vahvin meistä!”


Luku 3: Enkelin tytär

Beatrice verrytteli jäseniään, jotka eivät enää tuntuneet hänen omiltaan. Kaksi vuosikymmentä kestänyt prosessi oli vihdoin päättynyt, kun hänen kehoonsa oli asennettu käyttöliittymä, jolla hän saattoi ohjata voimahaarniskan toimintoja. Panssari tuntui mukavalta yllä, se oli valmistettu juuri häntä varten, ja se tuntui liikkuvan hänen omien liikkeidensä mukaisesti, jopa voimistavan niitä. Hän tunsi olevansa uudestisyntynyt. Hän oli avaruusmerisotilas.

Veli Corbulo jakoi nuoren naisen ylpeyden. Beatrice oli hänen luomuksensa, onnistunut koe hänen suuressa tehtävässään löytää parannuskeino mustaa raivoa vastaan. Tyttö ei ollut kertaakaan koulutusjakson aikana osoittanut oireita hallinnan menettämisestä. Kunhan Corbulo saisi tutkittua hänen vertaan perusteellisesti, hän voisi kehittää keinon hillitä muitakin sotureita. Ehkä jopa parantaa parantumattomat, linnakkeen korkeiden tornien tyrmissä raivoavat hullut. Se vaatisi vielä paljon työtä, mutta tyttö oli antanut heille toivoa.

***

Sanguiniuksen ylipappi Beatrice tuijotti Sankareiden kammion kivilattiaa. Hiljaa mielessään hän luki rukouksen kaatuneille tovereilleen, jotka olivat enää vain neljä nimikoitua kivilaattaa tuhansien joukossa. Hän muisteli, kuinka he olivat kompuroineet Davidin runneltu ruumis mukanaan kohti laskeutumispaikkaa, josta heidät lopulta pelastettiin. Michael oli vannonut koko matkan ajan saattavansa Davidin kotiin ja palaavansa kostamaan. Michael oli nyt neljännen komppanian kapteeni, mutta hänen vihansa eldareita kohtaan ei ollut laantunut. Kuluneiden sadan vuoden aikana he olivat menettäneet monia muitakin, joita olivat oppineet pitämään tovereinaan, ystävinään – veljinään. Kuoleman näkemiseen ei koskaan tottunut, vaikka sille altistui kuinka usein. Beatrice oli onnellinen siitä, että siihen ei tottunut; se todisti, että hänen muunnellussa kehossaan oli vielä jonkin verran ihmisyyttä jäljellä.

Hän oli luullut menettäneensä sen Beta Kopernikus II:lla, kun hän joutui todistamaan kapteeni Simsonin ”katoamista”. Virallisen tiedon mukaan kapteeni Simsonin ruumis oli tuhoutunut täysin eldar-avaruusrosvojen raskaiden aseiden tulituksessa. Vain Beatrice ja komentaja Dante tiesivät totuuden, ja vain Beatrice oli ollut näkemässä, kuinka kapteeni oli raahattu vankina mustasta aukosta kuolemaakin pahempaan kohtaloonsa. Beatrice ja Dante olivat neuvotelleet asiasta pitkään ja päättänet, että kapteenin todellinen kohtalo oli salattava miehiltä; sen julki tuleminen aiheuttaisi levottomuutta ja vaatimuksia pelastusoperaatiosta, johon Veren Enkeleillä ei olisi resursseja. Beatrice ei ollut koskaan antanut sitä anteeksi itselleen, ja hän tunsi kapteeni Simsonin riittävän hyvin tietääkseen, että tämäkään ei antaisi.

Beatrice oli ansainnut asemansa. Hän oli osoittautunut menestyksekkääksi sotilasjohtajaksi, ja miehet seurasivat häntä minne tahansa. Toisen Armageddonin sodan aikana hän oli johtanut puoli reservikomppaniaa vastoin komppanian päällikön suoraa käskyä pelastamaan erästä haavoittunutta kapteenia tuhatpäisen örkkilauman keskeltä. Beatrice oli lähes menettänyt henkensä antaessaan omaa vertaan elämän ja kuoleman rajalla häilyvälle päällikölleen, minkä jälkeen hänet oli siirretty lääkintäjoukkoihin ja nimitetty Sanguiniuksen papiksi. Beta Kopernikuksella hänen viisihenkinen joukkueensa oli jahdannut eldarien salamurhaajia tiheässä metsässä kuusi päivää ilman lepoa, ruokaa tai juomaa – valittamatta kertaakaan. Miehet tuntuivat suorastaan kilpailevan keskenään, kuinka hyvin he suoriutuisivat Beatricen nähden. Vaikka hänelle sanottiinkin, ettei se johtunut hänen sukupuolestaan – ”tisseistään”, oli Raphael sanonut virnuillen – koska he olivat seuranneet ”Beniä” silloinkin, kun olivat luulleet tätä pojaksi, papitar ei saattanut uskoa sitä pelkästään hänen sisäisen karismansa vaikutusta. Oli miten oli, miehet taistelivat hänen puolestaan kaksinkertaisella raivolla ja voimalla. Taistelivat ja kuolivat.

Valtava holvi kaartui ylös kymmenien metrien korkeuteen, ja sen seiniä peitti lukematon määrä samanlaisia kivilaattoja kuin ne neljä, joissa nyt luki Beatricen entisten lähimpien ystävien nimet ja kuolinpäivät sekä lyhyt muistovärssy tai vastaava. Kuolema Keisarin ja Sanguiniuksen puolesta oli suuri kunnia, mutta naiselle se ei suonut lohtua.

Hän kohotti katseensa yhteen kivilaattaan. Siinä oli teksti:

Alokas David Marius
Kaatunut 110867M41

Hänen uhrinsa elää aina sydämissämme,
Sillä ilman sitä sydämemme olisivat iäksi vaienneet.
Hänen verensä vuoti meidän puolestamme.

Suuri kunnia todellakin, Beatrice mietti kävellessään pois. Hän olisi mieluummin nähnyt toverinsa vähemmän sankarillisena ja elossa. Suurinkaan vainajalle myönnetty kunnianosoitus ei täyttäisi tyhjää paikkaa hänen sydämessään. Ei, vaikka hän tiesikin saman tekstin toistuvan vain yhdessä laatassa koko kammiossa. Suuressa, enkelin kuvin koristetussa laatassa aivan kammion päädyssä.

Sanguiniuksen muistolaatassa.

[LAndE]

Loistava trilogia lisää näitä! Näitä on kiva lukea kun ei oo virheitä niikusta yhtään...

[High king Godric]

Tää on hyvää stoorii. Kai tähän tulee jatkoa?

[Garoth]

Trilogiolla on paha tapa loppua kolmanteen osaan mennessä... Tosin näin ei aina käy (Alien, Starwars jne...)

[Argonath]

Todella mallikelpoista scifiä, eikä pelkästään verrattuna tämän foorumin tuotoksiin vaan myös "kunnon" novelleihin kuten GW:een omat hässäkät. Keep up the good work! Toivottavasti ilahdutat meita jatkossakin hienoilla tarinoilla! Ainut asia mistä nyt jotain voi valittaa on Beatrice nimi joka kuulostaa rytmiriisiltä Angelica tai jokin muu vastaava olisi ollut kuin nyrkki silmään.

[The Captain]

Todella mallikelpoista scifiä, eikä pelkästään verrattuna tämän foorumin tuotoksiin vaan myös "kunnon" novelleihin kuten GW:een omat hässäkät. Keep up the good work! Toivottavasti ilahdutat meita jatkossakin hienoilla tarinoilla! Ainut asia mistä nyt jotain voi valittaa on Beatrice nimi joka kuulostaa rytmiriisiltä Angelica tai jokin muu vastaava olisi ollut kuin nyrkki silmään.

Nimi Beatrice on valittu niden iloksi, jotka tuntevat maailmankirjallisuuden klassikoita ja Blood Angeleiden fluffia (itse asiassa trilogian lukeminen riittää).

[eksplisiittinen selitys] Dante (Alighieri) oli italialainen runoilija keskiajalla. Hän oli rakastunut Beatrice-nimiseen tyttöön (ei siis naiseen, vaan tyttöön).
Dante on Blood Angeleiden komentaja. Loput voit päätellä itse.[/eksplisiittinen selitys]