Linnanneidon hautasaattue

[The Captain]

Linnanneidon hautasaattue

Yksinäinen ritari istui uljaana voimakkaan sotaratsunsa selässä. Hän oli nostanut silmikkonsa ylös ja paljastanut ahavoituneet, monien vuosien taistelut nähneet kasvonsa. Gustav le Treboilia ei olisi voinut hyvällä tahdollakaan sanoa komeaksi, mutta hänen tuimassa katseessaan oli ylväyttä, joka sai neitojen polvet notkahtamaan ja miehet tuntemaan pelonsekaista kunnioitusta. Hänen kirkkaanvihreässä viirissään oli hyökkäävän villisian kuva, ja sama tunnus toistui hänen asepaidassaan. Korkean kypärän huippuun oli taottu kultaisen maljan muotoinen koriste. Sir Gustav oli Graalin ritari, Bretonnian ritareista kunnioitetuimpia.

Hän oli pysäyttänyt ratsunsa Byronnen metsän halki kulkevalle tielle metsän reunaan. Hänen katseensa oli kiinnittyneenä tietä pitkin hitaasti etenevään hautasaattueeseen. Saattue oli hänestä hyvin erikoisen näköinen: yksiä ruumisvaunuja oli saattamassa kolmisenkymmentä ritaria ja parikymmentä aseenkantajaa, kaikki ratsailla. Jo kaukaa ritari havaitsi, että ritarien joukossa oli monien eri sukujen vaakunoita, mikä viittasi siihen, että vainaja oli arvostettu henkilö. Mutta jos vainaja olisi ollut kuninkaallista sukua, saattue olisi ollut paljon suurempi.

Alakuloinen saattue lähestyi hitaasti sir Gustavin tarkkailupaikkaa, ja ritari aavisti etsintänsä tulleen pian päätökseen. Hänen vanhemman veljensä murhaaja oli varmasti tuossa seurueessa mukana. Hän kannusti ratsunsa lähemmäs hautajaiskulkuetta ja havaitsi lähestyessään, että jotakin oli todella pahasti vialla. Hänen nenäänsä tunkeutui kuvottava kuoleman lemu, aivan kuin ruumisvaunuun olisi ollut koottuna kokonainen kasa ruumiita, joiden oli annettu muhia kuumassa kesäauringossa kolme päivää. Ajatus sai hänet itsensäkin muistamaan tukalan olonsa haarniskassaan, joka tuntui imevän kaiken auringon lämmön itseensä. Siitä huolimatta häntä puistatti, kun hän näki tarkemmin seurueen, joka häntä lähestyi.

Aseenkantajat ja hevoset näyttivät kaikki yhtä aavemaisen kalpeilta, hevoset nilkuttivat surullisen näköisesti, niiden harja oli harventunut ja liimautunut kiinni halkeilevaan, paiseiseen ihoon. Ritarien haarniskat ja asepaidat olivat kuivuneen veren tahrimia, lommoilla ja monin paikoin lävistettyjä tavalla, joka viittasi siihen, että veri oli ollut heidän omaa sydänvertaan. Sir Gustav ymmärsi, että yksikään ihminen tai eläin hautasaattueessa ei ollut sen elävämpi kuin vaunujen matkustaja.

Hän pysäytti sotahevosensa parinkymmenen askeleen päähän saattueesta ja käski näitä pysähtymään Järven neidon ja kuninkaan nimissä. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt yllättyä, kun aavemainen seurue todella pysähtyi. Heidän joukostaan, ruumisvaunujen viereltä, ratsasti joukon keulaan ritari, joka näytti olevan joukon johtaja. Hänen umpikypärässään oli leveät siipikoristeet, hänen repaleinen silkkiviittansa liehui hänen takanaan eläen omaa elämäänsä tuulettomassa ilmassa. Hänen kilvessään oli kuvattuna malja ja kruunu – mies oli ilmeisesti Graalin ritari ja hyvin ylhäistä sukua, vain kaikkein korkea-arvoisimmat suvut saivat käyttää kruunua vaakunassaan. Sir Gustav ei kuitenkaan nähnyt mitään tästä, sillä hänen katseensa oli kiinnittynyt vain miehen kypärän silmänaukosta hehkuviin punaisiin, sieluttomiin silmiin.

”Kuka olet, sinä joka estät vainajan viimeisen matkan?” huusi mies, ja hänen voimakas, matala äänensä soi metallisena kypärän sisällä. Sir Gustav joutui muistuttamaan itseään, että Graalin ritarin tuli olla peloton ja urhea kaikissa tilanteissa, jottei olisi sännännyt pää kolmantena jalkana pakosalle.

”Olen sir Gustav le Treboil”, hän vastasi yrittäen pitää äänensä tasaisena. ”Veljeni oli Francois le Treboil, jonka murhasi mies nimeltä Robert de Beaumont. Etsin tätä miestä sukuni haastaakseni hänet kaksintaisteluun kostaakseni veljeni puolesta.”
Sir Gustav pelkäsi jo tietävänsä miehen vastauksen, ja hänen pelkonsa toteutuivat, kun vieras ritari vastasi tyynen rauhalliseen sävyyn: ”Minä olen sir Robert de Beaumont. Olen valmis ottamaan haasteesi vastaan, jos sellaisen esität, mutta ennen kuin säntäät harkitsematta kuolemaasi, salli minun kertoa sinulle koko totuus veljesi kuolemasta.”

Sir Gustav oli jo aikeissa ärähtää kiivaan vastauksen, mutta hillitsi itsensä. Ritarin oli oltava kohtelias ja hillitty. Lisäksi hän piti kunnia-asiana, että kuolemaan tuomittu vastustaja saisi esittää viimeisen toivomuksensa. Niinpä hän viittasi vihamiestään puhumaan.

”Veljesi ja minä olimme asetovereita. Yhdessä koimme monet taistelut ja seikkailut. Hän oli yksi taitavimmista miekkamiehistä, jonka olen koskaan tuntenut, ja paras ystäväni. Monet kerrat hän pelasti henkeni, ja minä puolestani autoin hänet monesta tukalasta tilanteesta. Olimme erottamattomat.

Tietenkin se ainoa asia, joka saattoi lyödä kiilan välillemme, oli rakkaus. Pelastimme kerran erään nuoren, kauniin ulkomaalaisneidon pulasta ja saatoimme hänet kotiimme Bordeleaux’hon. Hän kertoi sukunsa olleen ylhäistä väkeä kotimaassaan, ja neito oli naitettu eräälle bretonnialaisylimykselle sukujen välisen liiton merkiksi. Hän oli juuri ollut matkalla tapaamaan sulhastaan, kun hänen seurueensa kimppuun oli käynyt lauma hiisiä. Ryöstelevät hiidet olivat hetkeä aikaisemmin teurastaneet neidon sulhasen seurueen, joka oli ollut tulossa morsianta vastaan. Neito oli nähnyt sulhonsa pään hiisien lippukepin nokassa ja uskonut loppunsa koittaneen, kun minä ja Francois hyökkäsimme päin hurjaa laumaa. Surmasimme useita ja pääsimme niiden läpi neidon luo. Francois nosti pyörtyneen neidon hevosensa selkään, ja vetäydyimme viemään hänet turvaan.

Tämä neito, Sybille nimeltään, matkusti koko matkan Francoisin ratsun selässä, ja nuo kaksi näyttivät kiintyvän toisiinsa nopeasti. Liiankin nopeasti, sillä Francois oli askeettinen ja puhdassydäminen mies, joka ei helposti langennut naisten pauloihin. Silloin olin kuitenkin liian mustasukkainen huomatakseni mitään outoa.

Pian Bordeleaux’hon palattuamme Francois vei Sybillen vihille ja pari majoittui hänen linnaansa. Aluksi vierailin heidän luonaan usein, sillä sydämeni kaipasi nähdä ihanaa neitoa, mutta sittemmin hänen näkemisensä tuska kävi sietämättömäksi, sillä tiesin, että hän ei voinut koskaan olla minun, ja lakkasin käymästä heillä.

Näin Francoisia enää harvoin. Kun velvollisuudet joskus pakottivat hänet osallistumaan hovin tapahtumiin, lady Sybille oli aina hänen mukanaan, ja näytti siltä, että se olikin itse asiassa Sybille eikä Francois, joka neuvotteluihin ja tilaisuuksiin osallistui. Francois näytti kuihtuvan ja passivoituvan Sybillen lumon alaisena. Hän puhui enää harvoin ja silloinkin hitaasti ja monotonisesti. Aloin huolestua hänestä ja päätin ottaa selvää, minkä lumouksen lady Sybille hänen ylleen oli langettanut.

Eräänä iltana marssin heidän linnaansa ja kohtasin lady Sybillen yksin. Vaadin saada tietää, mikä oli muuttanut Francoisia niin dramaattisesti, ja sain tietää karmaisevan totuuden: lady Sybille oli vampyyri, epäkuollut lumoojatar, joka oli kietonut Francoisin pikkusormensa ympärille kuin kaistaleen harsoa. Totuus valkeni minulle vasta, kun lady Sybille yritti vietellä minut… vietteli minut, sillä minun on tunnustettava, että en vastustellut kuin nimeksi, ja hekumani aikana en edes muistanut Francoisia. Kun Sybille makasi alastomana vieressäni kiihkeän lemmentuokion jälkeen, havaitsin hänen suupielessään pienen veripisaran. Aluksi en nähnyt siinä mitään outoa - hän oli purrut minua lemmenleikkiemme aikana varsin rajusti – mutta kun tunnustelin puremakohtaa, havaitsin siinä kaksi neulanterävää pistojälkeä ja ymmärsin, minkä hirviön kanssa olin pelehtinyt. Ymmärsin samalla, mihin hirveään kohtaloon minut ja Francois oli tuomittu.

Aluksi pakenin päätä pahkaa unohtaen kaiken oppimani rohkeudesta ja miehuullisuudesta. Kun viimein sain itseni koottua, päätin häpeissäni tehdä asialle sen, minkä saatoin. Surmasin Francoisin pelastaakseni hänen kuolemattoman sielunsa, mutta kun yritin tappaa Sybillen, en kyennyt kohottamaan kättäni häntä vastaan. Epätoivoissani syöksyin itse omaan miekkaani, mutta kauhukseni huomasin, että vaikka tunsin kuoleman tuskan, en kuitenkaan kuollut. Heräsin jonkin ajan kuluttua oman vereni muodostamassa lammikossa ja näin lady Sybillen seisovan ylläni huvittunut ilme kasvoillaan. Yritin nousta ja käydä hänen kimppuunsa, mutta en saattanut vieläkään vahingoittaa naista. Hän silitti poskeani ja sanoi hymyillen ottavansa minut Francoisin sijaan. Hänen suudelmansa tyrehdytti kaikki vastalauseeni, ja pian pakenimme yhdessä oikeuden tuomiota.

Kahden vuoden ajan elimme yhdessä, seikkailimme, rakastimme ja nautimme olostamme. En mahtanut mitään sille, että rikoksestamme ja epäpyhästä olemuksestamme huolimatta tunteeni häntä kohtaan syvenivät aidoksi rakkaudeksi, enkä pian enää osannut kuvitellakaan elämää ilman häntä. Suurimman onnemme hetkellä onnettomuus iski, kun Keisarikunnan vampyyrinmetsästäjät löysivät meidät. Vaikka taistelin koko voimallani ja mieskunnollani, he nujersivat minut ja surmasivat rakastetun Sybilleni silmieni edessä. Sitten he löivät vaarnan sydämeni läpi ja katkaisivat pääni miekalla, kuten vampyyreille on tapana tehdä, ja jättivät minut virumaan aurinkoon.

Kun heräsin, pääni oli taas paikallaan, vaikka kaulani ympäri kulkikin ruma arpi. Tunsin yhä piston rinnassani ja kiskoin vaarnan pois sydämestäni. Verenvuoto tyrehtyi hetkessä, ja pian olin taas täysissä voimissani. Mikään tuska ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille, kun löysin rakkaan Sybilleni murhattuna, hänen ruumiinsa silvottuna ja häpäistynä. Sillä hetkellä halusin kuolla enemmän kuin mitään muuta. Tunnustan, että yritin jälleen riistää oman elämäni, mutta pian totesin, että kuoleman suoma lohtu oli ulottumattomissani.

Kannoin rakkaani ruumiin pois ja hautasin hänet tämän samaisen metsän siimekseen. Seuraavat vuodet käytin etsiessäni ratkaisua ongelmaani. Etsin käsiini muinaiset opukset elävistä kuolleista ja viisaimmat tietäjät Albionista Cathayhin, kunnes viimein löysin vastauksen, tai niin uskon. Koska en itse nähtävästi voi kuolla, tahdon palauttaa Sybillen elävien kirjoihin, jotta voin edes jakaa katkeran ikuisuuteni hänen kanssaan. Siksi vaellan etsimässä elämänvoimaa urheista sotureista, ja tämän elämänvoiman kerään pimeyden tietojeni avulla Sybillen arkkuun, joka on noiden ruumisvaunujen kyydissä.

Nyt siis tiedät tarinani, sir Gustav, ja tiedät, että en surmannut veljeäsi, koska vihasin häntä vaan koska rakastin häntä. Jos tunnet, että kunniasi vaatii sinua yhä kostamaan veljesi puolesta, taistelkaamme, mutta minun puolestani olet vapaa poistumaan elävänä.”

Sir Gustav katsoi sir Robertin seuruetta ja ymmärsi yhtäkkiä, miksi kaikki nämä eri sukujen ritarit seurasivat herraansa. He olivat noita ”urheita sotureita”, joiden elämänvoima oli sidottu heidän saattamaansa ruumisvaunuun. Häntä puistatti ajatus, että hän saattaisi pian itse olla osa tuota karmeaa saattojoukkoa. Hänen sisimmässään kamppaili kaksi vastakkaista näkemystä: toisaalta hänen olisi kostettava veljensä surmaajalle, toisaalta veljen kuolema oli ollut tälle vapahdus piinasta, jota surmaaja joutuisi kärsimään iankaikkisesti. Ja entäpä jos sir Robert puhui totta - eikä sir Gustav uskonut vastustajansa valehtelevan; elävä tai kuollut, sisimmässään tämä oli yhä Bretonnian ritari - entäpä jos häntä ei voinut surmata? Eikö hänen kostonsa ollut silloin jo tuomittu epäonnistumaan? Vai yrittikö hän vain vakuutella itselleen niin, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata taistelussa tätä hirvittävää vihollista? Hän vaipui äänettömään rukoukseen ja aneli johdatusta Järven neidolta.

***

Hautajaissaattue jatkoi hidasta, alakuloista kulkuaan. Ruumisvaunujen vierellä ratsasti hitaasti, pää painuksissa sir Robert de Beaumont, Graalin ritari, miettien, mitä vihreänuttuinen ritari oli viimeiseksi sanonut: ”Oletko varma, että lady Sybille haluaa jakaa ikuisuuden kanssasi? Eikö kuolema olisi hänelle vapahdus samoin kuin veljelleni?” Hänen oli oltava rehellinen itselleen. Hän ei ollut varma.

Hän vilkaisi vierellään ratsastavaa ritaria, jonka vihreä viiri riippui alakuloisesti tuulettomassa ilmassa, ja rukoili Järven neitoa, että oli oikeassa.

[Nippe]

Aivan loistava mutta ei kovinkaan tapahtuma pitoista.
Muuta en osaa sanoa tai moittia

[Zyder]

Todella loistava tarina, aivan mahtava.

Taistelun puute ei haittaa yhtään, kun tarinan kerronta on tuota luokkaa. Lisää tälläisiä.

[Ahneman]

No kyllä yksi kunnon taistelu per tarina piristää

mutta kyllähän se toimii noinkin

[Garoth]

Jos tuon tarkaan lukee, niin kyllä siellä taisteltiin. Tuossa kohtaa missä on ne kolme tähteä. Asiaan vain viitattiin, mutta sitä ei kerrottu sanallisesti. Tämä antaa lukijalle mahdollisuuden täyttää tarinan aukot itse.

Ei mikään huono ratkaisu kirjoittajalta.

[Cologne]

mukavaa nähdä bretonniastakin välillä tarinoita. Mahtava tarina taistelun puute ei haittaa yhtään

[Tepok]

todella iskevä ja mielenkiintoinen tarina! näitä lisää!

[The Captain]

Aivan loistava mutta ei kovinkaan tapahtuma pitoista.
Muuta en osaa sanoa tai moittia

Jep. Vähän samaa kastia kuin Heart Attack - ei siinäkään "tapahtunut" mitään. Nämä novellit ovatkin lähinnä taustafluffia tuleville armeijoilleni.

Seuraavaksi siirrytäänkin kaiketi takaisin avaruuteen...

[Icar0s]

Erittäin loistava tarina!
Lisää Bretonnia tarinoita!

[High king Godric]

Hieno fluffi/novelli, ólin totta puhuakseni itsekkin kaavaillut jotain vastaavaa. Pahan tähän on muuta sanoa kuin BRAVO!