Osa: Paholaisen tuho
Jälleen tavernassa oli ihmisiä, monia ihmisiä oli alku kevät talven kylmyys väistynyt ja maa heräsi eloon. Vanhus istui tavernan terassilla ja hörppi kylmää olutta isosta tuopista. Olut valui vanhuksen valkoista tuuheaa partaa pitkin. Vanhus katseli maata joka heräsi talven horroksesta. Terassilla oli monia ihmisiä vanhuksen lisäksi. Vanhus nousi ylös, katsoi ympärilleen. Ihmiset hiljenivät kuin käskystä ja kääntyivät katsomaan vanhukseen, vanhus katsoi heitä vielä kerran ja sanoi ” Tämä kaunis sää tuo mieleeni monien vuosien takaa tarinan. Tarinan jonka kuulin kun olin nuori ja uskokaa siitä on aikaa. Sinä keväänä pieni maa joka on jo unohtunut ajan hiekkaan koki monia asioita hyviä ja huonoja. Siis kuulkaa”.
”Sen jälkeen kun Daim oli vapauttanut velhon petomiesten käsistä hän jatkoi matkaansa tietäen minne oli menossa mutta kumminkaan hän ei tiennyt sitä. Hän vain matkasi ja matkasi ja kukaan ei käynyt hänen tielleen vain sudet ja haaskansyöjät seurasivat häntä ja luulivat saavansa tästä helpon aterian. Daim oli uupunut mutta jokin sai hänet jatkamaan kukaan ei tiedä mikä vaikka monia ihmisiä hän näki matkalla sekä muita olentoja jotka ovat jo unohtunut ajan virtaan. Hän kyseli harvoilta olennoilta ja ihmisiltä vain yhden kysymyksen ”Missä on Morghuranin valtakunta?” valitettavasti kukaan ei tiennyt tai ei halunnut kertoa. Sillä se nimi oli kielletty ja kirottu sanottiin että se joka sen lausuu on tuomittu iankaikkiseen tuskaan mutta, Daimia tämä ei pelottanut.
Eräänä aamuna kun Daim heräsi hän näki maailman uudessa valossa sillä hän ei nähnyt niin kuin normaalit ihmiset ja jumalat vaan hän näki ihmisten ja muiden olentojen tunteet. Ne olivat hänelle erilaisia valoja joiden värit vaihtelivat ja hän erotti mikä valo oli mikäkin tunne. Hän nousi ylös katseli ympärilleen kunnes vuorien takana näkyi suuri musta hahmo se hahmo säteili vihaa kaikkea elävää kohtaan ja sen viha kasvoi ja kasvoi. Hän näki myös pienempiä hahmoja jotka loistivat toivon valoa mutta se valo oli heikkoa ja kaipasi vahvistusta. Tästä Daim tiesi minne hänen pitää mennä. Hän jatkoi päättäväisesti matkaansa.
Viikon kuluttua hän seisoi suuren muurin edessä. Muuri oli kauttaaltaan musta tai siis se näytti mustalta tavalliselle ihmiselle mutta Daim näki että se ei ollut musta sillä siinä ei ollut värejä se oli kuin ilmaa joten Daim käveli siitä läpi kukaan muu ei olisi voinut tehdä sitä sillä heille siinä olisi ollut vankka muuri. Kun Daim pääsi muurin toiselle puolelle hän näki pelkkää rauniota kaiken se raunion keskellä kaukana häämötti musta torni joka halkoi taivasta. Raunioiden keskellä hän näki ihmisiä tai sen mitä heistä oli jäljellä Daim tunsi heidän tuskansa, vihansa, toivonsa, syntinsä kaiken sen minkä ihminen voi tuntea. Hän ei pitänyt tästä tunteesta sillä hän alkoi taas tuntea raivoa ja tuskaa jota hän ei halunnut tuntea. Hän katsoi ihmisraunioita ja sanat alkoivat virrata hänen suustaan ”Te ihmiset kuulkaa. Oletteko syntyneet elämään orjuudessa, oletteko syntyneet elämään Paholaisen orjaksi, onko teidän elämänne tehtävä rakentaa raunioista jotka olivat kotinne. Paholaiselle ja hänen joukoilleen? Minä annan teille vapauden jos seuraatte minua, annan teille aseet syöstä paholainen valtaistuimeltaan!” ihmiset katsoivat häneen ihmeissään ja samalla hetkellä taivaasta iski salama jonka iskun jälkeen maahan jäi aseita ja varusteita kokonaiselle armeijalle. Ihmiset nousivat raunioista kävelivät kasalle ja valitsivat sieltä aseita ja varusteita.
Kun kaikilla oli varusteet Daim näki kuinka toivon valo kasvoi heissä ja pelon ja tuskan valo kuihtui hitaasti pois kunnes jäljellä oli vain toivoa ja vihaa mutta, viha kohdistui vain Paholaisenn tämä ”Paholainen” oli sen maan haltia Morguth hän oli hallinnut tätä maata niin kauan kuin kukaan muistaa ja hän oli aina hallinnut pahalla ei ikinä hyvällä siitä lempinimi Paholainen mutta, nyt hänen valtakautensa oli päättynyt Daim oli saapunut vapauttamaan tämän maan.
Armeija lähti Daimin johdolla marssimaan kohti torni jossa Morguth asui. Morguth oli nähnyt tämän kaiken ja oli valmistanut oman armeijansa. Armeijat kohtasivat suurella aukealla jota kutsuttiin ennen Kirotuksi Maaksi sillä siinä kohtaa oli edellisen kerran Valon kansa hävinnyt Paholaiselle. Taistelu raivosi ja sen keskellä kaksi hahmoa etsivät toisinaan. Keskellä taistelua he kohtasivat ”Sinä siis olet se joka on tullut tappamaan minut” sanoi Morguth ivallisesti ”Olen nähnyt mahtavempia kuin sinä” sanoo Morguth ja nostaa kaksi suurta miekkaa ”Ja nyt kuolet onko viimeisiä sanoja?” Morguth jatkoi. Dain seisoi tyynesti Morguthin edessä edes ilme ei värähtänyt ”Minulla on sanottavaa: Olen syntynyt maailman tuskan ja pahan takia synnyin koska Tuska ei halunnut enää olla pahan orja. Loi minut Tuska iankaikkinen tunne voimakkain, tunne jota löytyy kaikesta edes rakkaus ei ole tuskaa voimakkaampi sillä rakkaus sisältää tuskaa.” näihin sanoihin loppui puhuminen ja taistelu alkoi. Morguth hyökkäsi raivolla Daimin kimppuun joka seisoi paikallaan ja torjui Morguthin iskun helposti. Morguth jatkoi rajuja hyökkäyksiään kunnes lopulta Daim katkaisi tältä miekat yhdellä iskulla ja viskasi Morguthin maahan. Daim nosti miekkansa ja löi Morguthin pään irti, tuhosi tornin ja jatkoi matkaansa.
Vanhus hörppäsi tuopistaan kylmää olutta katsoi ihmisiä. He olivat vaiti ja tuijottivat lattiaan ”Aivan” sanoi vanhus ”Kerroin teille tarinan oman valtakuntanne ja kotinne synnystä” näihin sanoihin vanhus lopetti ja istuutui takaisin pöytäänsä.”
Eli palautetta kiitos
