Eye of Terror 5 Sisäinen ääni

[Andromedus]

10.58 Cadialla

”Dante, järjen nimissä, mitä luulet palkkasotureilleni käyvän jos minä lähtisin?” Andromedus sanoi ärtyneeseen sävyyn. ”He tarvitsevat johtajaa, Jasonius ja Dal Artha ovat kyllä valmiit mutta en halua jättää heitä yksin. Palkkasoturini tarvitsevat minua!”
Mephiston katsoi jotenkin leppoisasti entistä soturipappia.
”Valittava sinun on, mutta sanon tämän; taisteletko mieluummin heidän kanssaan joiden kanssa olet viettänyt jo viisitoista vuotta, vai niiden, joiden kanssa taistelit kaksi vuosisataa!”
Andromedus muisteli haikeina niitä päiviä. Hän muisti kun itse Dante oli huomannut hänen rohkeutensa. Dante oli antanut hänelle kunnia bolterin, joka nykyään kuului Diviatorille, keisarin esitaistelijalle Mustien Temppeliherrojen jaostossa.
Diviatorkin toi hänelle mieleen lisää muistoja, sillä hän oli taistellut tämän kanssa Minoris-linjalla, paikalla jos hän oli taistellut ensimmäistä kertaa tiedustelijana. Mieleen tuli pitkä prosessi jossa hänelle oli asetettu geenisiemen ja hänelle oli opetettu sodankäyntiä. Ehkä hän voisi suostutella Veren Enkelten tekevän palkkasotureista Veren Enkeleitä.
”Minä suostun, mutta suostun vain yhdellä ehdolla.” Palkkasoturi sanoi. ”Te teette sotureistani Veren Enkeleitä.”
Kuohahdus kävi joukossa ja he keskustelivat asiasta.
”Emme ole koskaan ottaneet muita kuin Baalilta kotoisin olevia jaostoomme, sinua ja veljeäsi lukuun ottamatta. Me harkitsemme asiaa, mutta sanon että lisäjoukot eivät ole koskaan pahitteeksi.” Dante sanoi vakavasti.
Veli Corbulo, joka oli tähän mennessä ollut hiljaa, avasi suunsa.
”Meidän on jatkettava, muuten emme saa koskaan kiinni Anarothia.”
”Puhut totta Corbulo,” Sanoi Lemartes ”jatkakaamme matkaa.”

He jatkoivat matkaansa kohti kukkulaa joka ei ollut enää kovinkaan kaukana. Andromedus kutsui omia joukkojaan avuksi sillä hän epäili että tämä päättyisi verisesti. Rainahawk kutsui apuunsa Valkoista komppaniaa johon hän sai viimein yhteyden. Vaikka Andromedus tiesi että he saisivat paljon apua, voisi tänä päivänä vielä tulla yksi verinen taistelu jossa moni kuolisi. Heidän sotilaansa olivat väsyneen näköisiä, mutta heissä näkyi toivo jota antoivat Veren Enkelit vuosisatojen kokemuksellaan. Hän näki Jasoniuksen tulevan häntä kohti.
”Mitä heillä oli asiaa?” Ylempi Palkkamestari kysyi.
”He halusivat että luovun virastani, muuten he eivät auta minua. Tosin sanoin että en suostu siihen jos he eivät tee teistä Veren Enkeleitä.”
Jasonius mietti hetken.
”En välitä vaikka en selviäsikään prosessista, sillä olenhan jo elänyt pitkän elämän ja tuntenut sinut. Tosin pitäisi palata varmaan takaisin Macharialle, sillä vaimoni ja lapseni odottavat siellä. Olen ollut jo vuoden poissa kotoa. Minä haluan palata kotiin.”
Andromedus katsoi Jasoniusta hämmästyneenä. Hän ei edes muistanut että Jasoniuksella oli vaimo ja lapsi, joka oli jo kahdeksanvuotias. Hän ymmärsi että hänen miehillään oli elämä. Palkkasoturi oli ennenkin kyllä ottanut sen huomioon, mutta ajatteli että kaikki olivat hänelle niin lojaaleja etteivät tarvitsisi perheitä. Moni kyllä oli karkotettu tai muuten vaan hyljeksitty yhteiskunnasta. Mutta olihan monella kuitenkin perhe. Hän ottaisi tämän huomioon, hän ei halunnut päättää kaikkien miestensä kohtalosta.
”Olisi ilo taistella kanssasi jaostossani, mutta sinä saat palata kotiisi tämän jälkeen.”
Jasonius katsoi liikuttuneesti Andromedusta. Hänen silmänsä kostuivat.
”Kiitos, vaikka taistelisinkin kanssasi loppuun asti, minulla on perheeni. Olisin seurannut sinua vaikka Kauhun Silmään.” Jasonius sanoi.
”Minä uskon sinua, mutta kaikilla meillä on perheemme. Tai on ollut…”
Jasoniusta kävi vaivaamaan eräs kysymys. Mutta hän kysyi sen heti.
”Onko sinulla ollut vaimoa, tai onko sinulla lapsia?”
Andromeduksen mielessä virtasi muistojen sarja. Hänellä oli ollut tyttöystävä ennen kuin hänestä tuli Veren Enkeli. Janna taisi olla tämän nimi. Silloin kun hän oli ollut Veren Enkelten jaostossa hän muisti Beatricen, naisen joka oli selvinnyt prosessista joka tehtiin ennekuin pääsi avaruussoturiksi, ainoa nainen joka oli siitä koskaan selvinnyt. Andromedus oli ihastunut tähän tyttöön mutta peittänyt tunteensa jaostonsa takia.
”Ei ole, ei ole ystäväiseni.” Palkkasoturi sanoi ja lopetti keskustelun.

He kiipesivät vihreän kukkulan päälle ja näkivät hylätyn talon ja myllyn. Ne eivät olleet kovin ränsistyneet vaan hylätty varmaan juuri sodan takia. Itse kukkula oli noin viisikymmentä metriä molempiin suuntiin pitkä ja leveä.
”Ottakaa talo haltuunne sekä mylly, haluan varmistaa että täällä ei ole tunkeilijoita.” Dante sanoi.

Veli Carbinus kuuli Danten käskyn ja hyppäsi oven suulle kädessään pistooli ja miekka. Hän potkaisi metallisen oven sisään ja katsoi ympärilleen. Huone oli tavallisen maalaistalon näköinen. pöytä oli keskellä huonetta ja muutama tuoli sen ympärillä. Keittiö oli samassa huoneessa. Carbinus eteni varovaisesti narisevan lattian kautta seuraavaan huoneeseen. Se oli makuuhuone. Ei ketään sielläkään. Juuri kun hän oli sanomassa että kaikki oli hyvin, niin hän näki ikkunasta tummansinisiä haarniskoja.
”Yön Ruhtinaita edessäpäin!” Hän kuulutti kypäräänsä ja ryhtyi ampumaan pistoolillaan petturisotureita.

Dante huomasi kaaoksen joukkojen vyöryvän kukkulalle suurissa luvuissa.
”Paras puolustus on hyvä hyökkäys!” Dante huusi ja hyppäsi kohti vihollistaan ase laulaen ja kirves heiluen. Muut tulivat perästä ja näyttivät Sanguiniuksen mahtia. Komentaja torjui kaksi päähän suunnattua iskua ja vastaukseksi katkaisi vastustajaltaan pään verisessä lyönnissä. Hänen kirveensä jakoi kuolemaa ja hän oli melkein pysäyttämätön. Tosin ylivoima oli pahitteeksi sillä hän huomasi että joka tapon jälkeen kaksi tuli tilalle.
Hän löi vihollisensa kahtia ja torjui kaksi iskua. Mutta yksi osui häntä kylkeen, ja hän huomasi että voimamiekka oli purrut hänestä läpi. Vihastuneena Dante jatkoi taisteluaan.

”Menkää suojaan tuohon taloon, minä menen heidän perässään.” Andromedus sanoi ja hyppäsi sekaan lähitaistelun tiimellykseen. Dal Artha otti miekkansa ja tikarinsa esiin ja juoksi kohti Yön Ruhtinaita verenvuodatus mielessään. Hänellä oli suuri ylpeys taistelutaidoistaan eikä kukaan ollut vielä voittanut häntä.
Hän syöksyi joukkoon ja viilsi kahdelta viholliseltaan heti mahan auki. Palkkasoturi kuitenkin huomasi joutuneensa monien hyökkäysten kohteeksi ja hänen oli vaikea torjua niitä kaikkia. He joutuivat perääntymään ettei ylivoima murskaisi heitä parissa hetkessä. Vaikka olivathan kaaoksen joukot kovia taistelemaan, Dal Artha ei kuitenkaan löytänyt heistä tarpeeksi hyvää vastusta.
Mutta joukkojen keskellä hän näki hurjan kaaoksen soturin jonka päällä oli kaikenlaisia kunnianmerkkejä ja symboleita. Mies heilutti voimanyrkkiään ja ampui pistoolillaan ilmaan.
Dal Artha halusi arvoisensa vastustajan.

Raadvard komensi joukkojaan jotka virtasivat eteenpäin haluten kaaosten jumalien suosion. Osa oli hieman peloissaan nähdessään kuitenkin eräitä pelätyimpiä ja tunnetuimpia henkilöitä koko galaksissa.
Ornatkur oli jo etulijassa mutta hän hoputti miehiään eteenpäin. Vasemmalla puolella hän kuitenkin näki hälinää. Pääkallokypäräinen soturi raivasi tietään eteenpäin häntä kohti, soturi tappoi helposti kolme hänen tielleen sattunutta soturia.
”Sinä, pääkallo! Haastan sinut taisteluun!”
”Mielelläni,” mies sanoi ”ajattelin juuri samaa.”
Raadvard mietiskeli hetken.
”Sinähän olet Dal Artha! Katsotaan oletko maineesi veroinen.”
Hän hyökkäsi soturin kimppuun ja ampui pistoolinsa tyhjäksi. Palkkasoturi väisteli ne helposti ja oli jo lähitaistelussa. Dal Arthan terät osuivat hänen haarniskaansa mutta vain yksi haavoitti häntä. Väistellen ja torjuen, Raadvard valmistautui vastahyökkäykseen. Voimanyrkki heilahti kuusi kertaa mutta jotenkin palkkasoturi onnistui väistämään kaikki paitsi yhden, joka laittoi hänen olkapäänsä sijoiltaan.
Dal Artha iski teränsä vimmassa vielä kolme kertaa mahtavaan lordiin jolloin hän kaatui. Palkkasoturi otti kypäränsä pois ja hymyili.
”Saat kuolla nyt, senkin kapinen kaaoksen rakki.” Hän sanoi ja asetti miekkansa tämän kurkulle.
Raadvard kuitenkin keskitti kaikki voimansa yhteen iskuun ja heilautti nyrkkiään palkkasoturin vatsaan. Dal Artha lensi ilman halki seitsemän metriä taaksepäin, kierien puoleen väliin mäkeä jättäen verivanan jälkeensä.

Hän tunsi voimansa ehtyvän, hänen elämänsä valuvan pois. Kylkiluut olivat murskana ja sisäelimet vaihtaneet toistensa paikkaa. Kipu oli hirveä ja katse sumeni ja hän näki vihollisensa kävelevän tätä kohti, ehkä lopettamaan hänet, tai ehkä joku muu, vähemmän kunniallinen asia mielessä.
”Paskiainen,” hän sanoi ja yski verta. ”huijasi minua kaikista alkeellisimmalla tavalla…tämän ei olisi pitänyt päättyä…näin.”
Viimeiset sanat jotka hän kuuli olivat hänen voittajansa.
”Kuolit omaan ylpeyteesi, Dal.”
Dal Artha vihasi kun häntä kutsuttiin Daliksi, se tarkoitti kuolemaa, joka koitti hänelle hetken päästä.
Dal Artha lopetti taistelun ja antoi periksi vammoilleen. Kuolema koitti nopeasti.

”Meidän on paettava, heitä on liikaa!” Corbulo huusi ja torjui samalla kaksi iskua vihollisiltaan.
”Ei, ei perääntymistä. Meidän on pidettävä asemamme!” Huusi Mephiston.
Kun jo viisi heistä oli kuolleena, oli toivo melkein menetetty. Epätoivoisesti kymmenen soturia pitivät pintansa heidän julmien vastustajiensa edessä joita oli varmasti kuusinkertainen määrä.
Juuri silloin he kuulivat vaimeaa metallin huminaa.
”Valkoinen komppania!” huusi Andromedus ja sai lisää toivoa.
”Taktinen perääntyminen!” huusi Dante ja hyppäsi taaksepäin heittäen kranaatin mennessään.
Lemartes pakeni ja ampui pistoolillaan vihattuja ”veljiä” kohti. Vaikka hän tottelikin käskyjä, niin silti hänen aistinsa kehottivat häntä hyökkäämään. Hän hallitsi sitä mutta se oli silti vaikeaa. Pedon kasvaessa hänen sisällään hän alkoi nähdä hallusinaatioita Sanguiniuksesta. Kuitenkin hän hillitsi itsensä ja pakeni puolustuslinjaan valkoisen komppanian viereen.

Valkoinen komppania varusti itsensä. He muodostivat tiiviin linjan ja valmistautuivat ampumaan kaaoksen eliitti joukkoja. Varustaessaan raskaat aseensa ja ladatessaan laserkiväärinsä heidän viereensä tulivat Veren Enkelit.
”Ampukaa kuin minä käsken!” Sanoi kersantti Dolorius.
Järjestäytyessään talon viereen Valkoinen komppania, Veren Enkelit sekä talossa olevat sotilaat valmistautuivat ampumaan. He näkivät vihollistensa epäinhimilliset ja vuosituhansien vihaa leiskuvat punaiset silmät.
”Ampukaa!”
Koko rivi ampui kersantin painavasta käskystä heitä vastapäätä olevia kaaoksen pettureita. Tankit ja Sentinelit löysivät myös kohteensa ja pamauttivat muutamia ilkeitä jälkiä vihollisiinsa jotka eivät enää nousseet pystyyn.

Mahtava velho näki kun hänen joukkonsa eturivi murskattiin täysin lojalistejen aseiden edessä. Ornatkur päätti tehdä asialla jotain ja keskitti voimiaan ja kutsui apuun Tzeentchiä, muutoksen herraa.
”Paetkaa soturini! Autan teitä!” hän huusi ja hänen soturinsa pakenivat johtajansa luo ja heittivät kranaatit perässään.
Ornatkur keskittyi ja huomasi kun hänen vihollisensa tulivat savun keskeltä, osa haavoittuneena mutta vain pari kuolleena. Hän oli menettänyt jo kolmekymmentä miestä jo sen takia että he epäonnistuivat yllätyshyökkäyksessä. Anaroth saisi tulla paikalle ja äkkiä ettei hänen tarvitsisi vaivautua yhden Alphariuksen pojan takia.
Hän keskitti voimansa ja ohjasi tuskaa aiheuttavan tummansinisen tuulen vihollistensa päälle. Kun hänen vihollisensa vielä huusivat tuskasta hän päätti hyökätä.
”Hyökätkää Konrad Curzen nimeen!”
He huusivat karmaisevan huudon ja hyökkäsivät vihollisensa kimppuun. Mutta kesken matkan, Ornatkur pysähtyi. Nähtyään kasvot ikkunassa, hän tiesi että ne kuuluivat hänen veriviholliselleen.
”Rainhawk, tule esiin!” Ornatkur uhosi.
Mutta antamatta siihen mahdollisuutta, hän otti kaksi kranaattia vyöltään ja tempaisi ne sisään. Kului tovi ja rakennuksen seinät hajosivat ja lensivät hänen itsensä ja joukkojen päälle. Muutamat lensivät ulos rakennuksesta.
Väärät kranaatit, kirosi psyykkeri mielessään.
Rainhawk kuitenkin nousi seisomaan tuhon keskeltä ja katsoi vihollistaan.
”Tule tänne jos sisusi riittää!” Kapteeni huusi.
Ornatkur aloitti hyisen ja metallisen naurun kun hän lähestyi Rainhawkia.

Rainhawk tulitti vihollistaan minkä ehti, mutta tämän haarniska oli kestävä ja heikkoja kohtia oli vähän. Hän ei huomannut taistelua ympärillään vaan vihollisensa joka vainosi häntä. Ajatellessaan vihollisensa kaoottisesti mahtavaa hahmoa hän mietti olisiko hänen pitänyt jättää Unyr surmaamatta.
Ornatkur hyppäsi betonipohjalle ja kohotti miekkansa. Sininen valokehä ilmestyi miekan ympärille.
”Kuolemasi koittaa, kuolema väärälle keisarille ja veljeni tappajalle!”
Rainhawk laittoi oman miekkansa toimintavalmiuteen ja otti taisteluasennon.
Rainhawk torjui vihollisensa yläviistosta tulleen hyökkäyksen ja väisti kaksi päähän tavoiteltua lyöntiä. Ornatkur pisti vihollistaan kuitenkin nopeasti vatsaan ennen kuin tämä oli toipunut kolmesta viime lyönnistä. Rainhawkin vatsasta alkoi vuotamaan verta ja se valui hänen metallisen haarniskansa päälle. Haava ei ollut kovin syvä mutta ei rohkaissut häntä kovinkaan paljoa. Rainhawkin ilme tuimeni, ja hän aloitti vastahyökkäyksen.
Hämäten vihollistaan muutamalla epäonnistuneella iskulla vatsaan, hän salaman-nopeasti tavoitteli vihollisensa päätä hohtavalla voimamiekallaan. Miekka meni haarniskasta läpi kuin kuuma veitsi voista ja sekunnin murto-osassa Ornatkurin toinen silmä oli toimintakyvytön, yläviistossa oleva haava kulki silmän poikki.
Velho laittoi silmänsä päälle kätensä.
”Aaarrrhhhhhhh!” hän huusi ja ryntäsi vihan vallassa kapteenin kimppuun.
Vihollisensa miekka heiluen kuin koiran häntä, Rainhawkin oli vaikea puolustaa itseään. Lopulta yksi osuma tuli läpi kapteenin pistäessä vihollistaan rintaan, hänen olkapäähänsä tuli syvä haava ja se meni sijoiltaan. Pistooli lensi ulos talon sementti pohjalta ja Rainhawk kaatui maahan kivusta.
Ornatkur nauroi karmaisevaa naurua.
”Vihdoin saan tappaa sinut, en vaan tappaa, vaan uhrata sielusi.”
Hän otti maasta Rainhawkin miekan ja asetti sen molempiin käsiinsä.
”Jumalat kaaoksen, tässä on teille uhri, ottakaa hänen sielunsa!”
Juuri kuin Ornatkur oli iskemässä, lensi vihreä panos tämän oikeaan käteen. Kaaoksen velho kirkaisi kun hänen kätensä suli osittain pois.
Rainhawk riisti vihollisensa pitelemän miekan ja survaisi sen tämän sydämeen.
Psyykkeri kiljui kuin teurastettava sika kun kaaoksen jumalat ottivat hänet uhrikseen Rainhawkin puolesta. Kaikki kääntyivät katsomaan kun verenpunainen pyörre vei Ornatkurin jonnekin jota ei voisi edes kuvitella.
Rainhawk katsoi sivulle ja näki Andromeduksen hahmon, savuava pistooli kädessään taistelun keskellä.
Kapteeni menetti tajuntansa.

Raadvard huomasi veljensä kuoleman paremmin kuin kukaan muu. Taistelu hänen ympärillään ei mennyt ollenkaan hyvin kun joukot olivat lähellä kriittistä pistettä. Leman Russ tankki jyräsi heidän keskeltään ja viisi onnetonta murskautui tappavien telaketjujen alle, samalla tankki avasi tulensa ja tappoi kaksi hänen henkivartijoistaan. Osa oli jo lähtenyt jo karkuun ja kolme tusinaa juuri ja juuri pitivät paikkansa. Viholliset olivat väsyneitä mutta, kun Dante, Andromedus, Corbulo, Mephiston ja Lemartes taistelivat heidän vihollisinaan, olivat heidän mahdollisuutensa voittoon pienet.
”Heittäkää savu kranaatit! Me pakenemme!”
Joukot olivat enemmän kuin valmiita pakenemaan. He heittivät savukranaattinsa ja pakenivat kukkulalta alas sumun turvaan. Vaikka heitä oli kuollut nyt puolet vähemmän kuin aikaisemmassa taistelussa, oli pakeneminen kiinni siitä ketä heillä oli vastassa. He eivät olleet hyökänneet kaikilla joukoillaan ja olivat menettäneet yllätys mahdollisuuden. Anaroth ei tullut apuun ja kaikki panokset olivat melkein loppu.
Kirotessaan kaikkia näitä asioita, Raadvard joukkoineen hävisi sumuun.

Andromedus laskeskeli kaatuneita. Kahdeksan kunniankomppaniasta, kuusi Arpinaamoista, viisitoista valkoisen komppanian miestä sekä Halo ryhmästä viisi. Hän kirosi että hänen palkkasoturinsa eivät olleet päässeet mukaan.
Mutta silloin hän katsoi toiselle puolelle mäkeä. Enää hän ei ihmetellyt miksi taistelun äänet olivat olleet niin läheisiä. Alfa Legioona sekä hänen palkkasoturinsa ottivat mittaa toisistaan tappavassa käsikähmässä ja vain muutaman metrin päästä ammutuilla laukauksilla. Dante ja Jasonius tulivat hänen viereensä. Molemmat olivat haavoittuneet useamman kerran.
”Dal Artha on kuollut, mitä tuolla tapahtuu!” Jasonius sanoi.
Andromedusta kirpaisi kovaa, hänen ystävänsä, sekä erinomainen upseeri olivat kuolleet yhdessä ruumiissa. Hän suri ja palkkasoturin sydän täyttyi raivosta.
”Kostan hänen kuolemansa, ja tapan Anarothin. Anna miekkani, tämä ratkaistaan nyt!”
Jasonius ojensi kultaa hohtavan kalmanraudan ja Andromedus laittoi sen tuppeensa jota hän aina kantoi mukanaan.
”Jääkää te tänne, minä hoitelen tuon.”
Andromedus juoksi kaikilla voimillaan kohti taistelua kilometrin päässä. Ruoho tallautui hänen jalkojensa alla ja hän hyppäsi ojan yli jossa makasi Radak, muutama Arpinaama ja kaaoksen joukkoja.
Hän saavutti taistelua. Hän avasi palkkakirjan ja huusi:
”Perääntykää! Juoskaa tuolle mäelle, minä hoidan tämän.”
Hänen joukkonsa ilahtuivat nähdessään johtajansa. Mutta epäröivät perääntymistä.
”Tuli seis legioona!” kuului tuttu ääni rivien takaa. ”Antakaa heidän paeta, ratkaisen vain pienen ongelman veljeni kanssa joka on vaivannut minua ja häntä jo sataviisikymmentä pitkää vuotta.”
Palkkasoturit perääntyivät kohti mäkeä jolta Andromedus oli tullut.
Kun joukot virtasivat hänen ohitseen, hän huomasi teurastus pellon jossa makasi maassa satoja palkkasotureita ja tusinoittain Alfa Legioonaa. Ruumiitten keskellä seisoi Anaroth, sekä noin sata miestä vaalean siniseen pukeutunutta legioonalaista.
Punaiset voimakynnet välähdellen Anaroth otti pari askelta eteenpäin.
”Nyt et pakene, haluan taistella kanssasi kuolemaan asti. Olen voittanut sinut ennenkin veli.” Andromedus sanoi.
”Mutta et ole koskaan tappanut minua. Kerran sait minut melkein kuolleeksi. Se crozius kyllä tosissaan sattui.”
”Unohtamattakaan sitä kun menetin käteni, löin sinua otsaan, Crozius Arcanumilla. Ja tasapainoittaakseni asioita, otin sen mukaani.”
Andromedus veti huotrastaan kultaa säihkyvän miekan oikealla kädellään.
”Tämä on kalmanrauta, et ole tietääkseni vielä nähnyt tätä.”
Anarothin kypärätön naama todisti että tämä vihasi asetta. Kolme isoa arpea otsassa todistivat sen.
”Aloitetaan tämä, olen odottanut tätä liian pitkään.”

Anaroth hyökkäsi veljensä kimppuun heiluttaen punaista hehkuvia salamakynsiään veljeään kohti. Andromedus torjui hyökkäykset taitavilla liikkeillä molemmilla aseillaan. Punaiset, kultaiset sekä siniset kipinät suihkivat veljesten ympärillä näiden taistellessa jälleen kerran toisiaan vastaan.
Anaroth lensi kymmenen metriä sivullepäin.
”Kuoleman hetkellä paljastetaan kaikki, niin minä lupasin.”
Jättäen lauseen kesken hän hyökkäsi veljensä kimppuun uudestaan, mutta saaden tällä kertaa maistaa Kalmanrautaa ilmalennon aikana.
Anaroth pyöri maassa yskien verta mutta hypäten pystyyn puolta sekuntia myöhemmin. Torjuessaan veljensä iskuja hän vapautti psyykkiset voimansa ja lennätti veljensä taaksepäin syöksiessään tulta silmistään.
”Sinulla on kaksi eri geenisiementä, minä revin Veren Enkelten siemenen irti itsestäni. Jätin toisen itseeni. Samat geenisiemenet ovat sinulla, kuin minullakin puolitoista sataa vuotta sitten.”
Andromedus hätkähti.
”Olenko minä puoliksi Alfa Legioonasta, onko minun sisälläni Alpahariuksen geenisiemen?”
Anaroth naurahti melkein demonisella äänellä.
”Ei hullummin päätelty, mutta sinussa ei ole pelkkä geenisiemen.”
Andromedus hyökkäsi raivon vallassa veljensä kimppuun, mutta musta raivo ei vallannut häntä vielä. Hän löi veljeään Tuhontuojalla olkapäähän ja tämä lensi iskun voimasta monia metrejä taaksepäin.
Hän alkoi leijumaan ilmassa siipiensä varassa.
”Meidän isämme, oli Alphariuksen kloonipoika, niin kuin Abaddon Horuksen. Valitettavasti juuri Abaddon tappoi hänet, pelätessään petturuutta. Hän tiesi että oli isäni poika mutta antoi minun elää. Tietysti meinaan tappaa Abaddonin kaiken tämän jälkeen.”
Andromedukselle valkeni kaikki. Hän oli selvinnyt osaksi sen takia mustasta raivostaan koska hänellä oli Alfa Legioonan geenisiemen.
”Kuole, hyvä että en ole saanut lapsia, sillä minä päätän oman kirotun verilinjani tänä päivänä.”
”Ehei, sillä minä elän vielä hyvin pitkään tämän jälkeen.” Anaroth tokaisi ja syöksyi taivaalta veljensä kimppuun.
Andromedus puolusti parhaansa mukaan veljensä raivokasta hyökkäystä mutta tämä repi kynsillään puolelta toiselle. Palkkasoturin vatsa aukesi ja vasen olkapääsuoja lensi maahan runneltuna.
Silloin hän näki Sanguiniuksen joka puhui tälle ja kohotti miekkansa.
Kosto, älä anna tämän tapahtua jälleen.
Hänen mielessään kulki kuva Sanguiniuksessa jota Horus kuristi. Yhtäkkiä Horuksen hahmo muuttui Anarothiksi, ja Sanguinius Andromeduksesi. Tausta muuttui Horuksen sotalaivasta vehreäksi pelloksi jossa lojui kuolleita.
Punainen Jano valtasi hänet. Hän otti kypäränsä pois että Anaroth näkisi tämän silmät. Pupillit olivat peittäneet koko silmän ja niiden väri oli punainen.
Andromedus hyökkäsi villisti ikiaikaisen vihollisensa kimppuun ja heilutti aseitaan puolelta toiselle. Baalin valkoinen viitta heilahteli puolelta toiselle tehden hänen joistain liikkeistä illuusioita ja hämäten vartalon liikkeitä.
Anaroth huomasi taistelevansa henkensä edestä, hän torjui ja torjui mutta aina iskun jälkeen tuli toinen eikä hän jaksanut torjua enää pitkään. Kalmanrauta löi tätä jalkaan ja Tuhontuoja kumautti tätä vatsaan, sen kynnet lävistäen hänen vartalonsa ja osan sisäelimistä. Kalman rauta heilahti vielä ja katkaisi toisesta kädestä kaikki kynnet, mutta miekka katkesi myös iskun voimasta.
Vuotaen pahasti Anaroth aneli armoa kun hänen veljensä asetti pistoolinsa piipun tämän otsaan.
”Veli, olen kuitenkin sinun veljesi. Voimme tehdä suuria asioita, muistatko miten palvelin keisaria ja muistatko lapsuutemme. Tämän jälkeen sinulla ei ole veljeä. Tappaisitko oman veljesi?”
Silloin Andromedus tajusi että hän ei pystyisi siihen. Mies oli kuitenkin hänen veljensä. Hän voisi vielä parantua.
Mutta hänen veljensä löi salaman nopeasti tätä johonkin hermoon, hän ei tiennyt varmasti minne.
”Tuon takia olet heikko, olet liian hyvä. Kuole pois ja mätäne.”
Andromedus valahti polvilleen. Hän oli hetken sortunut toiveajatteluun ja maksanut siitä, aika varmasti hengellään.
Silloin kuitenkin erilaiset ajatukset valtasivat hänen päänsä. Ne olivat kaaoksen jumalien, ne kuiskailivat hänen korviinsa joita hän oli yrittänyt saada pois päästään koko palvelusaikansa. Hän huomasi toisen sisäisen Andromeduksen sisällään.
Olet heikko, minä otan tämän ruumiin. Sanoi ääni.
Et saa, minä otan sen.
Silloin sinä kuolet, mutta olet liian heikko, et voi mitenkään vastustaa minua.
Ei et vie tätä, Sanguinius puoleni on voimakkaampi.
Geenisiemenesi irtosi, et voi enää vastustaa voimaani.
Samassa hän tunsi vaipuvansa pelkäksi omaksitunnoksi.

Kaaoksen Andromedus nousi ylös ja kohtasi veljensä.
”Minä olen Akh´Drakhun, se on nimi jonka isäni olisi antanut minulle. Otan tämän ryhmän haltuuni.”
”Sinä olet todella se puoli jota olen yrittänyt herättää viimeiset viisitoista vuosikymmentä. Tervetuloa mukaan, veli.”
Akh´Drakhun kohotti rikkoutuneen Kalmanraudan.
”Olet heikko, minä olen johtaja.”
Hän sivalsi yhdellä liikkeellä veljensä pään poikki.
”Vastustaako kukaan muu päätöstäni?”
Joukko vaikutti hieman pelokkaalta. Akh´Drakhun tunsi kun hänen veljensä psyykkiset voimat tulivat häneen. Hän viittansa muuttui valkoisesta mustaksi, ja hänen haarniskaansa kasvoi piikkejä ja se vaihtoi vaaleansiniseen Alfa Legioonan väriin.
”Olen Akh´Drakhun, teidän johtajanne.”
Joukko aloitti huutamaan johtajansa nimeä.
”Palataan alukselle.”
Yksi sotilaista kysyi:
”Minne me menemme?”
Akh´Drakhun hymyili huulettomalla suullaan.
”Baalille.”

[Nippe]

Kerrassaan loistava ja sopivan tempoinen.
Lisää tätä niin mun elämällä on edes yksi tarkoitus.

[Andromedus]

Kiitos, ja lisää kommentteja kaivataan.

[Bonehead]

Olihan tuo ihan ok tarina. Kirjoitusvirheitäkään ei
silmään pistänyt kuin tämä yksi:

Andromedus otti veti huotrastaan kultaa sädehtivän miekan oikeaan käteensä.

Nyt tuli tosiaan tarinoihin vähän muutosta, kun
Andromedus vaihtoikin puolta. Toivottavasti vielä jatkat tätä tarinaa.

[Walloittaja]

Ah! Luin tämän eilen ja luulin vastanneeni No kuitenkin.
Hyvä tarina, todella mielenkiintoinen käänne, tuo Andromeduksen puolen vaihto. Nyt hopi hopi kirjoittamaan lisää!

[Nuntius Deum]

Loistavaa... mutta minulta meni hiukan ohi että mitä Maphiston, Dante ym tekivät sillä aikaa kun Andromedus taisteli. Lähtivätkö kenties juoksemaan pois omalle alukselleen.

[Nysse]

Todella hyvä tarina.

Toi andromeduksen puolenvaihdos oli todella mielenkiintoinen ja odottamaton. Nyt heti meet kirjottaan lisää tarinoita meille, että saadaan selville miten andromedukselle käy.

[Andromedus]

Seuraavassa osassa selviää mitä jäivät Dante ja kaverit tekemään. Tarina olisi muuten pidentynyt hieman lisää ja haluan kuitenkin että kaikki pystyvät lukemaan tämän jos vaikka ei ole kiinteää liittymää(niinkuin mulla).
Korjaan virheen tässä heti.
Moni vuotiaaksi kirjoittajaksi minua arvelette?

[Guardsman]

Ahh! Olet tosissasi panostanut tähän, erittäin onnistunut! Olen myös omieni joukkojen ilmaantumisesta iloinen Joitain ä:n pisteitä oli unohtunut, mutta en suurempia virheitä löytänyt. Toi tarina veti kunnolla mukaansa... huh... Hyvää matskua...

[Gorbag]

Löysin ehkä mahdollisesti yhden "virheen" tekstistäsi. Eikös Jasoniuksen ainoa lähitaisteluase ollut Andromeduksen vanha crozius arcanum? Mikäli niin, Jasonius ei voinut ojentaa miekkaa Andromedukselle koska crozius arcanum on nuija eikä miekka. Saatan olla väärässä, tai sitten ei. Crozius arcanumit ovat siis yleensä nuijia, mutta eivät aina ole.

Ja tarina oli muuten hyvä ja omasi todella dramaattisen lopun.

[Andromedus]

Kiitosta Gorbag.
Sen takia hän ojensi miekan koska kyseinen Crozius Arcanum on taottu uudelleen, Kalmanraudan muotoon. Hän antoi sen jasoniukselle kunnian, ystävyyden ja luottamuksen osoituksena.

[Gorbag]

Olkaa hyvä. *Kiittää, kumartaa ja poistuu takavasemmalle*

[Saad]

Hieno tarina.

[Ukkosleka]

mahtavaa *unelmoiva huokaus*

lissää tätä! milloin tulee seuraava osa? osaatko arvioida?

[Andromedus]

Ellen kirjoita huomenna niin menee pitkään koska olen viikon Egyptissä.
Ps. Olen neljätoista

[Gorbag]

oon vuoden nuorempi.

[Bahir]

No olihan se ihan mielenkiintoinen pätkä tekstiä.

Joskin tuossa oli mielestäni paljon asia/fluffi- virheitä.

1) Kun Ig miestä hutkaistiin power fistillä niin sen käden olisi pitänyt irrota rintakehästä lähtien.Ellei se chaos marine sitten otellut ilman fistin virtaa mikä puolestaan on erittäin tyhmää.

2) Naismarine? Tälläistä EI ole olemassakaan.

3) jos andromeduksella on kerran puoliksi alpha legionan geneseed ja on täten immuuni black ragelle niin kuinka se sai Sanguiniuksen hallusinaation? Ja kuinka se sitten pysyi järjissään kombatin jälkeen eikä kuollut massiiviseen psyykkiseen traumaan kuten käy melkein kaikille black rageen altistuneille marinelle ja jos se olisi selviinyt niin siiten päälle olisi puskenut Red thirst.

4) Chaos marinerien ja imperial marinerien haarniska on maalattu joten tuo lopun haarniskan värinvaihto on täysin epälooginen.

5) Ja mitä tuo Baalille lähteminen nyt sitten on.
Se että kääntyy chaoksen puolelle ei ole mikään tekosyy kadottaa rationaalista älyä ja syöksyä Blood Angelsien kotiplaneetalle jota suojaa Koko Chapteri ja määrä baalilaisia ihmisiä. Puhumattakaan mahdollisesta
Orbital defensestä.
Way to go Boys!

[Daroc]

2) Naismarine? Tälläistä EI ole olemassakaan.

On tainnut jäädä jotain lukematta...

[Nuntius Deum]

Bahirilla on hyvä pointti.

Ainakin 4:saa mutta toisaalta onhan se mahdollista kaaosken jumalien avulla.

Ei ig:sotilaan käsi välttämättä lähde kokonaan irti jos sitä lyö peukaloon. Toisaalta ig:n sotilaalta VOI lähteä koko yläruumis jos oikein powerfistillä huitaisee.

2: mistä sitä tietää :?

5: miksei sinne vois muka lähtee? Vaikka se onkin täysin hullua. (LÄHES sama kun lähtis hyökkään eye of terroriin)(toisaalta hän on entinen BA joten hänellä voi olla mahdollisuuksia)(Toisaalta hän lähti alpha legionan aluksella joka ammutaan toden näköisesti viimeistään Baalin kierto radalla alas)

PS.

Andromeduksen tarinat ovat muutenkin sankari tarinoita.

(MAINOSTUSTA)
Jos haluaa realistista tarinaa niin voin suositella omaa tarinaani.
(Tosin ei välttämättä yhtä hyvää kuin andromeduksen tarina).

PS. 2
olen 16v

[Guardsman]

Kyllähän se niin on ettei tarinat ja itse peli ei mene ihan virtaviivaisesti sitä samaa rataa, mutta ei siinä mitään.
Ompas muuten nuorta porukkaa...
Noh, itse oon 19. Kaipa nämä hammerit iskevät joillekkin vähän myöhemmässä ikä vaiheessa....