Näkijän riimut, osa 1: Jumalten tuho

[The Captain]

Näkijän riimut, osa yksi: Jumalten tuho

1

Riimukivi toisensa jälkeen kilahti aaveluiselle lattialle Ganaemonin eteen. Ikivanha näkijä soi itselleen pienen hymyn, jollaiset kävivät hänelle yhä harvinaisemmiksi. Ryppyiset sormet koskettivat yhtä kiveä, ja Ganaemon tunsi sen voiman, totuuden sen antamassa näyssä. Vanhus keräsi mustat kaapunsa ympärilleen ja nousi lattialta. Vaikka yli kymmenen vuosituhatta olivat vieneet hänen luottamuksensa useimpiin asioihin, hän tunsi yhä helpotusta ja mielihyvää siitä, että riimut eivät pettäneet häntä. Hänen näkynsä eivät valehdelleet. Tulevaisuus oli yhä hänen otteessaan.

Aamiaiseksi olisi hedelmäsalaattia.

***

Ganaemon tiesi, että aamiaiseksi olisi hedelmäsalaattia. Aamiaiseksi oli aina hedelmäsalaattia. Ganaemon ei tarvinnut riimukiviä sen kertomiseen, mutta halusi joka aamu kokeilla, olivatko riimut samaa mieltä. Ithil piti tiukasti kiinni perinteestä, jonka hänen äitinsä oli aloittanut. Tyttö kokkasi mielellään isälleen, mutta aamiaisvaihtoehtoja hänen repertuaarissaan oli vain yksi, koska hänen äitivainajansakaan ei ollut koskaan laittanut muuta.

Vanhus antoi tyttärelleen suukon poskelle saavuttuaan keittiöön. Ithil oli nuori ja kaunis, kalpea kuin Ishan kuut, ja hänellä oli äitinsä silmät. Ganaemon tarvitsi aina tytärtään katsoessaan kaiken vuosituhansien aikana keräämänsä itsekurin, jotta ei olisi puhjennut kyyneliin. Rakkaan vaimon menetys kaksi vuosisataa sitten raastoi yhä hänen sisintään. Ithil oli toipunut nopeasti, hän oli ollut vasta sylilapsi äitinsä kuollessa, joten hän ei ollut koskaan todella tuntenut äitiään, mutta Ganaemon oli rakastanut Avarielia yli kolmetuhatta vuotta. Jauhaessaan äitinsä näköisen tyttären tekemää hedelmäsalaattia hän ei voinut olla tuntematta tuskaa. Ithilin lämmin hymy ja nauravat silmät kuitenkin sulattivat aina vanhuksen sydämen, ja tämä saattoi aloittaa päivänsä hyvillä mielin.

Isä ja tytär keskustelivat harvoin aamiaispöydässä. Nyt Ganaemon näki kuitenkin tyttärensä silmistä, että tällä oli jotakin kerrottavaa. Hän painoi sormenpäänsä yhteen leualleen, katsoi tyttöä läpitunkevilla, kirkkailla silmillään, joita ikä ei ollut samentanut, ja sanoi:
”Olet pakahtua sisälläsi pitämästäsi uutisesta. Etkö voisi päästää sitä ulos?”

Tyttö hymyili ujosti, ja Ganaemon aavisti jo ennen kuin tyttö avasi suutaan, mitä sieltä oli tulossa. ”Tapaan tänään Dathainin”, Ithil vastasi. Vanha näkijä nyökkäsi; hän oli arvannut oikein. Hän joutui kuitenkin muuttamaan käsitystään välittömästi, kun tyttö jatkoi: ”Liityn Vartijoihin.”

Lusikka pysähtyi puolitiehen lautasen ja Ganaemonin suun välille. Persikanpala litsahti näkijän syliin, mutta tämä ei rekisteröinyt sitä millään tavalla. Hän oli tiennyt, että tytöllä ja kaartin kapteenilla oli jotain meneillään, mutta hän oli aina kuvitellut, että heidän suhteensa oli puhtaasti romanttinen. Hänen mieleensä ei ollut missään vaiheessa juolahtanut, että karski kapteeni olisi saanut hauraan tytön kiinnostumaan sotimisesta.

Ithil näki isänsä reaktion, tulkitsi sen väärin ja kiirehti jatkamaan: ”Älä huolehdi, isä. En aio olla poissa sinun luotasi. Käyn vain taistelukoulutuksessa sillä aikaa, kun sinä olet Neuvoston kokouksissa. Et huomaakaan minun olevan poissa.”

Ganaemon pudisti päätään. ”En minä sitä pelkääkään, tyttäreni. Pelkään, että sinulle sattuu jotain. Ei neidon paikka ole…” Lusikan voimakas kilahdus lautasta vasten keskeytti hänet, kun Ithil paiskasi ruokailuvälineensä mielenosoituksellisesti lautaselleen niin, että loput hedelmänpalat pärskyivät pitkin pöytää. ”Minä en ole mikään hento tyttönen enää, isä! Muutkin Mor-Thyelin naiset osallistuvat alusmaailmamme puolustukseen, enkä minä aio olla heitä huonompi vain siksi, että isäni on Vanhimpien neuvoston päämies. Minä ryhdyn vaikka Aaveneidoksi, jos niin päätän, etkä sinä sitä estä!”

Vaikka viimeinen lause sai Ganaemonin vanhan sydämen hyytymään, hän pakotti itsensä rauhoittumaan. Tyttö oli kyllä oikeassa, mutta vanhus ei kestäisi, jos menettäisi hänetkin. Vaikka onnettomuuksia sattui harvoin eikä alusmaailma ollut ollut sodassa vuosisatoihin, Vartijoiden kuolleisuus oli kuitenkin keskimääräistä korkeampi. Entäpä, jos tyttö todella päättäisi omistaa elämänsä soturin polulle ja ryhtyisi Aaveneidoksi? Ei, ei Ithil olisi niin typerä. Hän oli vain uhmakkaalla tuulella.

”Kuuntele itseäsi, tytär”, Ganaemon vastasi tyynellä äänellä, joka peitti alleen hänen sisäisen kuohuntansa. ”Onko tuollainen aikuisen puhetta? Käyttäydyt kuin kiukunpuuskan saanut pikkulapsi. Rauhoitu ja harkitse asiaa sitten uudestaan.”

Ganaemonin ääni sai kiivaimmankin neuvosmiehen rauhoittumaan. Hänen tyttärensä kuitenkin tunsi isänsä ja sai vain lisää puhtia ajatuksesta, että hänen isänsä kehtasi käyttää häneen virallista ”neuvosto-ääntään”, kuten Ithil sitä kutsui. Tyttö kuitenkin rakasti isäänsä liikaa jatkaakseen riitelyä. Niinpä hän vain kääntyi heilauttaen vaaleanpunertavia kiharoitaan ja marssi ovelle. ”Nähdään illalla, isä.”

Vanha näkijä jäi tuijottamaan hämmentyneenä tyttärensä perään. Hän ei koskaan riidellyt Ithilin kanssa. Mitä nyt oli tapahtunut? Ithil ei ollut edes antanut hänelle suukkoa lähtiessään. Vanhus tunsi, että jotain oli tapahtumassa. Jotain vakavaa. Hänen olisi tutkittava riimukiviä ensi tilassa.

Hän nousi pöydästä, tuijotti hetken hämillisenä kaapunsa etumuksessa olevaa kellertävää tahraa ja lattialla lojuvaa persikanpalaa, siivosi sotkun yhdellä kätensä heilautuksella ja lähti sitten hakemaan kypäräänsä. Neuvostoa oli varoitettava.


2

Neuvoston salissa kuohui. Vanhin Re-Thel, entinen soturi ja Ganaemonin varteenotettavin kilpailija Vanhimpien neuvoston päämiehen paikasta, vaati jälleen kerran kovin sanankääntein alusmaailmaa ryhtymään sotatoimiin Kaaoksen joukkoja vastaan.

”Kymmenen vuosituhannen ajan olemme paenneet. Siitä saakka, kun meidät ajettiin kodeistamme, olemme ajelehtineet pakolaisina kylmässä avaruudessa. Lapsemme eivät ole koskaan nähneet aurinkoa taivaalla tai tunteneet lämpimän kevätsateen lankeavan kasvoilleen. Ikiaikainen vihollisemme taistelee nyt Ihmiskunnan Imperiumia ja heidän Keisariaan vastaan, jolloin hänen voimansa on heikentynyt. Nyt on meidän aikamme maksaa takaisin kärsiämme vääryys!”

Monet nuoremmat eldarit, etenkin soturin polun seuraajat, kannattivat Re-Theliä ja vaativat heitä palaamaan vanhoihin kotimaailmoihinsa. Onneksi suurin osa vanhimmista ymmärsi, että heidän koteihinsa ei ollut palaamista. Nuo planeetat olivat elinkelvottomia, niillä asui vain kuolemaa ja Kaaoksen vääristämiä olentoja. Vaikka Kaaoksen jumalat tuhottaisiin nyt, heidän jättämänsä saaste pitäisi maailmoja hallussaan vielä vuosituhansia – ja Ganaemon tiesi, että Imperiumi ei ollut tuhoamaisillaan Neljää Voimaa vaan päinvastoin taisteli oman selviytymisensä puolesta. Jotkut suuret alusmaailmat, kuten Biel-Tan ja Ulthwë, olivat liittyneet sotaan Abaddonin ristiretkeä vastaan, mutta ennakkoluuloisten ihmisten silmissä he eivät olleet liittolaisia, eivät edes asetovereita. He olivat vihollisia, joilla vain sattui olemaan yhteinen vihollinen. Ganaemonin suureksi suruksi suurin osa hänen omasta kansastaan jakoi tuon näkemyksen.

”Entä mitä hyötyisimme?” Vanha näkijä ärähti vastustajalleen. ”Tuhannet veljemme ja sisaremme menettäisivät henkensä ja ehkä jopa sielunsa taistelussa, jonka lopputuloksen osaan ennustaa turvautumatta kiviinikin. Kaaoksen voima on liian suuri. Voimme voittaa taistelun toisensa perään, mutta emme voi voittaa sotaa. En aio uhrata omieni elämiä hyödyttömään kostoiskuun, joka aiheuttaisi vain lisää murhetta.”

Vanhin Re-Thel oli kuitenkin kokenut poliitikko, joka osasi tarttua jokaiseen tilaisuuteen. Nytkin hän oli huomannut Ganaemonin puheessa seikan, jota päätti hyödyntää. ”Sanoit, että osaat ennustaa sodan lopputuloksen turvautumatta näkykiviin. Milloinkas sinusta niin tarkka on tullut? Olen muistavinani, että olet tehnyt viime aikoina yhä useampia virhearviointeja.” Re-Thel antoi katseensa kiertää suuressa, puoliympyrän muotoisessa salissa, johon Vanhimpien neuvosto oli kokoontuneena. Kymmenet näkijät puntaroivat kuulemaansa, ja Ganaemon näki, että moni heistä nyökkäili hyväksyvästi ReThelin sanoille. Hänen oli myönnettävä, että hänen vastustajansa oli oikeassa; jotkin hänen viimeaikaisista päätöksistään, joiden hän oli vilpittömästi uskonut olevan kaikkien edun mukaista, olivat aiheuttaneet Mor-Thyelille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Oliko hänestä tulossa vanhuudenhöperö?

Vanhin Keiros nousi vuorostaan seisomaan. ”Vanhin Re-Thel, jokainen meistä tekee virheitä. Osoitat huonoa makua muistuttaessasi vanhin Ganaemonia hänen virheistään. Menneisyydelle ei voi mitään, tapahtunut on tapahtunut. Tulevaisuuteen meidän tulisi katsoa.” Keiros kääntyi Ganaemonin puoleen. ”Varsinkin niiden, joiden näyt ovat voimakkaimpia.”

Ganaemon painoi päänsä. Vanhin Keiros oli hänen ystävänsä ja lähin liittolaisensa. Kuitenkin jopa Keiros antoi ymmärtää, että Ganaemonin tulisi tulkita myös riimuja tehdessään tärkeitä päätöksiä eikä luottaa vain omaan viisauteensa, joka alkoi nähtävästi pettää.

Vanhus ryhdistäytyi ja kohtasi Keirosin katseen. ”Minä tutkin näkykiviä tänä iltana. Jos Mor-Thyelin on liityttävä sotaan Abaddonia vastaan, minun on vain pakko hyväksyä se.” Hän katsoi vuoron perään jokaista Neuvoston jäsentä ja lisäsi: ”Jos kansamme lähtee sotaan, minun täytyy luopua asemastani Neuvoston päämiehenä ja luovuttaa valta sellaiselle, joka osaa johtaa Mor-Thyeliä paitsi rauhan myös sodan aikana. Minä en ole soturi, toisin kuin Vanhin Re-Thel. Johtakoon hän joukkomme voittoon.”

Poistuessaan hän kuuli mielessään Keirosin telepaattisen viestin: ”Toivokaamme, että siihen ei ole tarvetta, ystäväni.”

***

Ganaemon ei ollut ollut aivan rehellinen sanoessaan, ettei ollut soturi. Vaikka ikä olikin hidastanut hänen miekkakättään, hänen henkisten voimiensa voimistamat taidot olivat yhä tallessa. Eikä hän ollut aivan kokematon sotilasjohtajanakaan. Totuus oli kuitenkin se, että Re-Thel oli häntä parempi ja karismaattisempi sotapäällikkö, mutta suurimmaksi syyksi päätökseensä Ganaemon uskoi olevan sen, että hänellä ei olisi enää oikeutta johtaa kansaansa, jos oli erehtynyt näin ratkaisevassa asiassa.

Hän poimi pussistaan yhden riimukiven. Se oli kuoleman symboli. Ganaemon ei suostunut kauhistumaan vielä siitä. Kuolemaa oli monenlaista, ja symboli sinänsä saattoi merkitä myös tuhoa heidän vihollisilleen. Vanhus vajosi syvemmälle transsiinsa ja poimi seuraavan kiven. Se toi mukanaan näyn, joka sai Ganaemonin vanhan sydämen hakkaamaan sellaisella voimalla, että vanhus tunsi pakahtuvansa.

Veren tahrima käsi ojentui häntä kohti pimeydestä, kuin apua pyytäen. Ganaemon tunsi, että käsi aneli häntä kiskomaan käden omistajan turvaan, mutta kauhun lamaannuttama näkijä ei kyennyt liikahtamaankaan. Käsi kurotti kohti hänen kasvojaan, punaiset pisarat tipahtelivat hänen rinnuksilleen, mutta Ganaemonin iäkäs ruumis ei suostunut vastaamaan hänen mielensä käskyyn tarttua käteen ja pelastaa sen omistaja. Sitten näkijä ymmärsi kauhukseen, että kyse ei ollut hänen ruumistaan, joka kieltäytyi tottelemasta. Näky tapahtui vain hänen mielessään, tosimaailman heijastuksena epäavaruudessa, jossa hänen pitäisi olla voimakkaimmillaan.

Näky päättyi yhtäkkiä, ja Ganaemon ponnahti ähkäisten jaloilleen. Riimukivet jäivät sikin sokin lattialle lojumaan, kun vanhus ryntäsi ulos kammiostaan. Hän aavisti, mitä näky oli tarkoittanut, mutta ajatus oli niin hirvittävä, että hänen oli nähtävä omin silmin, ennen kuin saattoi kertoa Neuvostolle.

Hänen askeleensa johdattivat hänet alusmaailman syvimpiin osiin, korkeille holvikäytäville, joissa eldarit kävivät vain harvoin. Hän pysähtyi korkeiden, koristeellisten pariovien eteen. Hänen kätensä kosketti oven kylmää pintaa, ja hän jäi hetkeksi keräämään rohkeuttaan mumisten hiljaisen rukouksen kaikille Eldanaithin jumalille. Sitten hän työnsi hitaasti raskaan oven auki.

Ganaemon astui tyhjään saliin vapisten, sydän takoen ja kyyneleet silmissään. Hän vajosi polvilleen kynnyksen sisäpuolelle ja jäi siihen kyhjöttämään tajuamatta mitään ympäristöstään.

”Onneton hölmö, mitä olet tehnyt?” kuului huuto hänen takaansa. Ganaemon ei tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut salissa. Hän ei välittänyt. Sillä ei ollut enää merkitystä. Vanhus nousi vaivalloisesti jalkeille ja kääntyi kohtaamaan Vanhin Re-Thelin katseen. Toisen näkijän silmistä paistoi kylmä viha ja halveksunta, ja hänen kalpeilla huulillaan oli pilkallinen hymynkare. Näkijän takana oli ryhmä Vartijoita.
”Läsnäolosi häpäisee tämän pyhän paikan”, Re-Thel jatkoi. ”Tämä on jumalamme Kaela Mensha Khainen sali.”

Ganaemon kokosi itsensä, ryhdistäytyi ja viittasi kädellään salin perällä kohoavaan tyhjään, mustuneeseen valtaistuimeen. ”Ei enää, Vanhin Re-Thel. Kaela Mensha Khaine, verikätinen jumala, on poissa.”


3

”EI!”

Re-Thelin huuto kaikui tyhjässä, avarassa salissa. ”Senkin typerys, olet tuominnut meidät kaikki!” hän huusi Ganaemonille, ja sen enempää miettimättä ampui sormistaan sinivalkoisen sähkönpurkauksen tätä kohti.

Ganaemon oli täysin yllättynyt hyökkäyksestä. Hänen tietoisuutensa ei olisi koskaan ehtinyt reagoida hyökkäykseen, mutta kymmenentuhannen vuoden kokemuksen karaisema alitajunta ehti. Ukonvasama jakautui hänen edessään kahtia ja jatkoi matkaansa kaksihaaraisena salamana hänen molemmilta puoliltaan. Re-Thel jatkoi hyökkäystään, hän painosti yhä enemmän, käytti yhä enemmän voimaa salamaansa. Nyt Ganaemon oli kuitenkin täysin tietoinen ympäristönsä tapahtumista ja pystyi suojaamaan itsensä täydellisesti. Samalla hän aloitti oman hyökkäyksensä, tosin hienovaraisemman kuin vastustajansa. Re-Thel oli aina ollut suorasukainen taistelija, ja siksi hänen psyykkinen hyökkäyksensäkin otti muodon materiaalisessa universumissa. Ganaemon kurotti epäavaruuteen ja etsi sieltä vastustajansa sielun heijastuman. Hän kietoi sen oman sielunsa verkkoon ja alkoi kiristää otettaan. Re-Thelin silmät laajenivat järkytyksestä, mutta hän taisteli vastaan. Jokainen näkijä kouluttautuu vastustamaan psyykkisiä hyökkäyksiä epäavaruudesta, eikä Re-Thel ollut heikko voimiltaan.

Kaiken eikä minkään värinen epäavaruus kieppui Ganaemonin silmissä, kun tämän valkohehkuinen sielu painiskeli yhtä valkohehkuisen vihollisen kanssa. hän erotti hämärästi kaukaisuudessa mustia varjoja, jotka lähestyivät heitä. Demonien henkiä, hän tiesi. Kaikki psyykkisten kykyjen käyttäminen houkutteli demoneita, jotka etsivät varomattomia psyykkereitä, joiden kehot ne saattoivat ottaa haltuunsa.

Vanhus laajensi valkoisen valonsa hehkua suojaamaan heitä Kaaoksen voimilta samalla kun jatkoi vastustajansa henkistä kuristamista. Demonien varjot kaikkosivat heidän ympäriltään. Hän tunsi Re-Thelin suojauksen olevan vähitellen murtumassa. Hikikarpalot kimmelsivät vastustajan otsalla ja hänen suunsa vääntyi susimaiseen irvistykseen. Epätoivo antoi hänelle lisää voimaa, ja tämän sinivalkoiset salamat leiskuivat yhä kirkkaampina Ganaemonin ympärillä.

Tosimaailmassa katsojat eivät tietenkään nähneet muuta kuin Ganaemonin, joka torjui Re-Thelin jatkuvaa energiahyökkäystä. Ulospäin näytti siltä, että Re-Thel oli saanut vanhan näkijän puolustuskannalle, ja tämä ei voinut muuta kuin yrittää suojata itseään.

Vartijoiden joukossa oleva Ithil näki isänsä uhattuna ja päätti toimia. Hän veti pistoolinsa ja ampui sarjan kohti Re-Theliä. Molekyylin paksuiset kiekot repisivät tiensä läpi lihan ja luun.

Ne eivät kuitenkaan koskaan päässeet perille. Läpikuultava vihertävä seinämä pysäytti ne kesken ilmalennon, ja ammukset kilahtivat vaarattomasti maahan. Ithil jäi tuijottamaan epäuskoisena, ja hänen hämmennystään lisäsi se, että valoseinämä oli lähtöisin hänen isänsä kädestä. Harvat näkijät kykenivät keskittymään kahteen voimaan yhtä aikaa ilman riimukivien apua. Ganaemon käytti nyt jo neljää, mikä sai Re-Thelin menettämään uskonsa omiin mahdollisuuksiinsa. Hänen puolustuksensa petti, ja Ganaemon heitti hänet kauemmas yhdellä käden heilautuksella. Re-Thel lyyhistyi seinää vasten ja jäi haukkomaan henkeään, kun vanha näkijä puhui:

”Kertaakaan Mor-thyelin historiassa eldar ei ole surmannut toista eldaria. En aio sallia tappamisen alkavan keskuudessamme nyt, kun hätämme on suurin. Näkyni ovat osoittaneet, että ryhtymällä sotaan tuomitsemme itsemme tuhoon.” Hän piti hetken tauon korostaakseen seuraavien sanojensa merkitystä. ”Kuitenkin näkyni ovat osoittaneet meille vain yhden mahdollisen tien: sodan.”

Re-Thelin kuiva, katkonainen nauru keskeytti hänet. ”Hävisit siis kuitenkin, Ganaemon”, hän kähisi jättäen tarkoituksella toisen arvonimen sanomatta. ”Neuvoston edessä antamasi lupauksen mukaan sinun on luovuttava paikastasi minun hyväkseni.”

Ganaemonin jäinen katse sai naurun kuolemaan toisen näkijän huulille. ”Annoin sen lupauksen ennen kuin hyökkäsit kimppuuni, Re-Thel”, vanhus vastasi samalla mitalla. ”Rikoksesi on vapauttanut minut siitä lupauksesta, eikä Neuvosto koskaan hyväksyisi sinun johtajuuttasi sen jälkeen, mitä teit. Saat olla onnellinen, jos Neuvosto antaa sinun pitää nykyisen paikkasi.”

Re-Thel katsoi kilpailijaansa uhmakkaasti. ”Soturiaspektit seuraavat minua. Teillä ei ole varaa karkottaa minua.” Ganaemonin ilmekään ei värähtänyt, mutta sisimmässään sanat saivat hänet epäröimään. Mitä edessä olevasta sodasta tulisi, jos heillä ei olisi käytettävissään Yön Viikatteiden ja Mustien Lohikäärmeiden tulivoimaa tai Aaveneitojen ja Mustien Skorpionien lähitaistelutaitoja?

Hän teki päätöksensä melko nopeasti. ”Hyvä on. Sinä saat siis johtaa soturiaspektit sotaan. Uskon, että Neuvosto antaa suostumuksensa tälle ehdotukselle. Huomaa kuitenkin, että käytettävissäsi ovat vain ne soturit, jotka seuraavat sinua vapaaehtoisesti. Et saa käyttää Vartijoita tai muuta nostoväkeä etkä herättää Haamusotureita avuksesi.” Re-Thel nyökkäsi; sopimus oli parempi kuin hän oli saattanut odottaakaan sen hetkisessä tilanteessaan.

Katsellessaan kilpailijansa poistumista Ganaemon mietti mielessään, oliko tehnyt oikein. Tai olikohan sillä loppujen lopuksi merkitystä, hän kysyi itseltään. He olivat joka tapauksessa tuhoon tuomittuja.

Hän katsoi tyttärensä silmiin ja tiesi, että näkisi vielä tyttärensä kaatuvan toivottomassa taistelussa alusmaailmansa puolesta. Hän tiesi, että Ithilin kuolema merkitsisi hänen omaakin kuolemaansa.

Hänen näkynsä eivät valehdelleet. Sillä hetkellä Vanhin Ganaemon kirosi lahjaansa.

[Vidocq]

tosi hyvä

[High king Godric]

Hieno alotus lupaavalle sarjalle, jatka samaan malliin.

[Sea~Horde]

Laatua! Kai olet kirjailia

[JarLoz]

Jaksoin viimein lukea tämänkin pätkän. Ajatukset menivät jotenkin näin:

*Luetaan otsikko*
"Aika clishee, lieneekö lukemisen arvoinen?"

*Luetaan eka kappale*
"Täähän on ihan hyvää settiä..."

*Luetaan lopputarina*
KLONK (leuka tippuu lattialle) "Onko tätä jossain lisää?"

Jatkoa, kiitos!

[Walloittaja]

Hyvä tarina, niinkuin Captaininilta voi odottaakin . Odottelen innolla jatkoa.

-Walloittaja

[Colimar]

Ihan perus kapua, elisiis hyvää =)

[Zyder]

Erittäin hyvä tarina, yksi parhaista.

[The Captain]

Jaksoin viimein lukea tämänkin pätkän. Ajatukset menivät jotenkin näin:

*Luetaan otsikko*
"Aika clishee, lieneekö lukemisen arvoinen?"

Myönnetään, en ole itsekään täysin tyytyväinen otsikkoon. Sen on itse asiassa tarkoitus olla hämärä vertaus sihen, kuinka eldarit ovat aikanaan olleet galaksin valtiaita, jotka ovat nyt taantuneet keskenään riitelevien lasten tasolle.

Tämä on taas näitä sarjassamme "tarina x: osa 1", joita olen tuottanut viime aikoina turhankin monta, mutta ehkä joskus saan jatkoa jollekin niistä.

[Adanedhel]

ihan hyvä, mutta sulla on varmaan kymmenen projektia kesken. (Laskee..... Kaksi. Fennian veteraanit ja tämä.)

[Sea~Horde]

JAtkoa on odotelut pitkään? Onko tulossa koska toi on kyl parasta "ei kustannettua" tekstiä mitä oon lukenu.. Ite oon wannabee kirjailia mutta sepustukseni on niin surkeita etten oo kehdannu pistää niitä ees tänne

[Sea~Horde]

Ah luin ton nyt jo varmaan 3 nnen kerran enkä jaksa lopettaa ihmettelemästä kuinka sujuvaa ja nokkelaa kerrontaa!! Vähänkös kuulosti tyhmältä mut tää on kyl paras tekstin pätkä mitä oon lukenu täällä Sotavasarassa JATKOA TÄLLE !!!!!!!!

[Andromedus]

Kirjoitusvirheitä ei luonnollisesti löytynyt ja tarina oli tosi hyvä. Vihdoin jaksoin lukea mutta oli vaivan arvoinen.
Captain säilyttää paikkansa sotun parhaana kirjoittajana. Jatkoa toivottavasti tulee mutta ei hoppua, sillä hitaasti hyvä tulloo.

[The Captain]

Hitaasti tulee ainakin, ei siitä hyvyydestä niin tiedä... Nyt on muitakin projekteja aika pahasti vaiheessa, mutta yritetään nyt jossain vaiheessa tehdä tällekin jotain...

EDIT: miten niin säilytän? Olenko muka joskus ollut sillä paikalla?

[Grond]

EDIT: miten niin säilytän? Olenko muka joskus ollut sillä paikalla?

Kukaan muu ei ole edes yrittänyt vaatia sitä paikkaa. Katsotaan sitten "virallisen" kirjoituskilpailun jälkeen...

Eli kaikki haastamaan Kapteenimme, Tiedote Sotun "virallisesta" kirjoituskilvasta tulee heti vuodenvaihteen jälkeen!

Mainoksesta syyllinen: Seppo "Grond" Mikkonen

[Rune]

No mitä muuta olisi pitänytkään odottaa 'tarinat & novellit' osaston moderaattorilta... Ei luoja oli mahtavaa tekstiä, nyt lisää tätä, tällä sekunnilla. Mutta ei pitäisi lukea muiden tekstejä näin tarinakilpailun alla... Ja siinä oli taas yksi syy, miksi voisin jättää voitonhaaveet jonnekkin kaaaaauas... Joo, eli mahtavaa tekstiä, kirjoita lisää nyt ja tällä hetkellä. Tämän voit luetella käskyksi.

No, Off-topic: Kyllä Kapteenimme on aivan täysmoderaattori! Siis joka osastolla. Yhtä paha ja ilkeä kuin minäkin! Paljon vaatimattomampi vain . Eli kyllä minun, Murheen, ja muidenkin viikate täällä(kin) heiluu samalla lailla, Kapteenimme vain on nopeampi täällä .

Ai on vai...? No, samahan se. Sori vaan. Mutta ei se tarinaa pahenna.

...kovin paljoa.

[Grond]

No mitä muuta olisi pitänytkään odottaa 'tarinat & novellit' osaston moderaattorilta... :)

No, Off-topic: Kyllä Kapteenimme on aivan täysmoderaattori! Siis joka osastolla. Yhtä paha ja ilkeä kuin minäkin! Paljon vaatimattomampi vain ;). Eli kyllä minun, Murheen, ja muidenkin viikate täällä(kin) heiluu samalla lailla, Kapteenimme vain on nopeampi täällä ;).

Joo - uudenvuodenaatto, eli höpisen omituisia ;).

[DarkMinde]

Tuota täydellisyyttä voi The Captainilta odottaakkin