Uusi alku (Delilan tarina, osa 1)

[The Captain]

Tämä on Dark Eldar -armeijani historia - tai oikeastaan esihistoria, koska pelini sijoittuvat vasta tarinan jälkeiseen aikaan.

Nyt se alkaa:

Tuuhea, vihreänruskea kasvillisuus ympäröi Delilaa, kun hän yritti hahmottaa sotureidensa ääriviivoja metsän varjojen lomasta. Vaimea räjähdys kantautui kaukaisuudesta hänen tarkkoihin korviinsa, ja hän puri hampaitaan yhteen ajatellessaan, että se oli taas yksi heidän omista aluksistaan. Heidät oli jo lyöty; miksei Jhiorek perääntynyt?

Archon Jhiorek oli tuonut heidät mon-keiden rajaseuduille saalistamaan lisää orjia ja leikkikaluja mustien eldarien huviksi. Mon-keit – ihmiset, kuten he itseään kutsuivat – olivat pelkkää karjaa, alempaa rotua, joiden ainoa tarkoitus oli tyydyttää mustien eldarien sairaita haluja. Näin Jhiorek oli heille puhunut, ja Succubus Delila muiden joukossa oli uskonut. Mutta se oli silloin ennen. Ennen heidän saapumistaan Beta Kopernikus II:lle, kuten ihmiset sitä nimittivät.

Heidän musta aluksensa oli siirtynyt väyläverkosta tosiavaruuteen aivan planeetan tuntumassa ja nujertanut vaivatta planeetan kiertoradalle asennetut vähäiset puolustussatelliitit. Sitten heidän Raider-liitoaluksensa oli pudotettu ilmakehään, jossa ne asettuivat muodostelmaan ja syöksyivät ihmisten hätäisesti koottujen puolustuslinjojen läpi. Jhiorek nauroi, että ihmiset olivat hävyttömiä, kun kehtasivat edes puolustautua. Mon-kei-miehet silvottiin, naiset ja lapset raiskattiin, ja nuoria ja terveitä ihmisiä vangittiin myöhempää käyttöä varten – sadistisia huvituksia varten. Planeetta oli heidän, ja Delila oman Wych-ryhmänsä kärjessä oli nauttinut hävityksestä siinä missä muutkin. Hän oli tuskantuoja-ruoskallaan vanginnut useita mon-keita; tuo hermojärjestelmän sekoittava ase oli Delilan suosikki.

Sitten kaikki oli kääntynyt päälaelleen: toisten mon-keiden, punahaarniskaisten Blood Angelien valtava taisteluproomu oli varoittamatta ilmestynyt poimuavaruudesta ja tuhonnut Jhiorekin kevyen risteilijän. Sen jälkeen Blood Angelit laukaisivat neljä Thunderhawk-luokan alusta planeetalle; kukin niistä kantoi mukanaan kolmeakymmentä raskaasti aseistettua, huippukoulutettua Space Marinea, mon-keiden eliittiä.

Jhiorek oli nauranut.

Enää Archonia ei naurattanut. Hänen kuusisataa soturiaan ja neljäkymmentä Wychiä olivat kohdanneet vihollisen Jhiorekin valitsemalla maaperällä, jossa hänen kevyesti aseistetut joukkonsa saisivat edun ja voisivat käyttää nopeuttaan ja lukumääräistä ylivoimaansa parhaiten hyödyksi. Mikään ei ollut auttanut. Blood Angelit olivat hyökänneet mielipuolisen raivon vallassa, ja verenvuodatus oli näyttänyt vain kiihdyttävän heitä entistä raivoisampiin iskuihin. Mustien eldarien molemmat sivustat olivat murtuneet ja perääntyivät. Tiheän metsikön suojassa selustaa vartioivat Wychit olivat joutuneet kiivaisiin yhteenottoihin vihollisen tiedustelijoiden kanssa, ja puolet heistäkin oli jo kaatunut tai pahasti haavoittunut. Delila käänsi katseensa kohti herraansa, joka seisoi oman henkivartiokaartinsa ympäröimänä kapean solan päässä mustana ja uhmakkaana. Tusina Incubusta ja parikymmentä soturia olivat pysäyttäneet kolmekymmentä hyppypakkauksin varustettua Marinea, ja Jhiorek uskoi olevansa voittamaton. Joko hän ei tiennyt, mitä ympärillä tapahtui, tai sitten hän ei välittänyt. Delilan mieleen juolahti, että Punaisen Tuskan Salaseuran olisi ehkä aika saada uusi johtaja. Hän tiesi kuitenkin, että Incubus-kaarti oli liian valpas; hän olisi kuollut ennen kuin pääsisi lähellekään herraansa. Jos taas vihollinen kukistaisi hänet… Jhiorekilla oli heidän ainoa avaimensa väyläverkkoon. Ilman sitä he olisivat ansassa tällä planeetalla, josta oli muutenkin muodostumassa kuolemanloukku. Miksei Jhiorek perääntynyt? Ja missä oli Caine, Archonin neuvonantaja ja Homonculuksien johtaja?

Delilan ajatukset katkesivat yllättäen, kun siivekkään veripisaran tunnuksin varustettu mies hyökkäsi häntä kohti pitkä puukko kädessään. Miehen hampaat olivat paljastuneet taaksepäin kääntyneiden huulten takaa, ja hän päästi kumean karjahduksen. Delila näki, että muita miehiä – tiedustelijoita – hyökkäsi hänen jäljellä olevia Wychejään kohti. Hän huokasi; taas yksi. Hän painoi vaistomaisesti taisteluhuumeannostelijansa nappia, ja adrenaliini hänen verisuonissaan lisääntyi. Hän oli jo kauan sitten tullut riippuvaiseksi taisteluhuumeista, ja hän tiesi, että jonakin päivänä ottaisi liian suuren annoksen ja hänen taistelunsa päättyisi. No, ehkä se oli hyvä tapa kuolla. Hän astui sivuun kohti ryntäävän miehen tieltä, kamppasi tämän ja kietaisi samalla tuskantuojansa miehen pään ja kaulan ympärille. Miehen kaatuessa Succubus nykäisi voimakkaasti taaksepäin, ja miehen niska katkesi rusahtaen. Nyt ei ollut aikaa leikkiä.

Delila vilkaisi nopeasti ympärilleen; mon-kei-tiedustelijoita oli kymmenkunta. Ei toivoakaan voittaa kahtakymmentä Wychiä – miksi he hyökkäsivät nyt? Valonvälähdys Jhiorekin suunnasta vastasi hänelle: harhautus. Tiedustelijat sitoivat Wychit siksi aikaa, kun Blood Angelien pääjoukko hyökkäsi Archonin kimppuun.

Succubus oli vähällä nauraa ääneen nähdessään Marineiden ”pääjoukon”. Viisi miestä, kukin raskaassa Terminator-haarniskassa, oli kaukosiirtynyt Jhiorekin viereen ja hyökkäsi nyt kaartin kimppuun. Sokean verenkarvaisen raivon vallassa Terminatorit löivät hetkessä tieltään ne muutamat soturit, jotka heidän tielleen osuivat. Se hetki oli kaikki, mitä Jhiorek ja Incubukset tarvitsivat. Jhiorekin pitkäkyntisen kouran muotoon rakennettu tuskantuoja löysi pienimmänkin raon vihollisten haarniskoista, ja Incubusten energia-aseet läpäisivät jopa raskaat, monikerroksiset adamantium-panssarit. Neljä Terminatoria nujerrettiin muutamassa sekunnissa.

Viides ei ollut niin helppo pala. Tuo mon-kei oli valtavan kookas, suurin Delilan koskaan näkemä, ja hänen mustat hiuksensa oli sidottu seitsemälle paksulle palmikolle. Hän kantoi käsissään raskasta sotanuijaa, jota hän heilutti uskomattoman nopeasti ja voimakkaasti. Jokainen nuijan pyyhkäisy heitti kaksi tai kolme Incubusta murskautuneina sivuun, ja Marine-johtaja ei välittänyt niistä vähäisistä haavoista, jotka Incubusten hilparit saivat aikaan hänen kaiverruksin koristellun haarniskansa läpi. Määrätietoisesti hän raivasi tiensä kaartin läpi Jhiorekin luo.

Archon kumartui ensimmäisen iskun ali ja iski tuskantuojansa vihollisen panssarin nivustaipeen heikkoon kohtaan. Järkähtämätön Blood Angel -komentaja ei näyttänyt huomaavankaan pistoa, vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt kaatua tuskasta kiemurrellen maahan. Jhiorek ehti hädin tuskin väistää nuijan seuraavan humautuksen. Archon menetti tasapainonsa ja horjahti. Valtava Marine hyökkäsi heti uudelleen ja sai Jhiorekiin osittaisen osuman; Archon myötäili iskua niin, että se ei osunut häneen suoraan, mutta lyönnin voima riitti lennättämään hänet metrien päähän. Archon paiskautui maahan ja tunsi keuhkojensa tyhjentyvän. Hänen suojakenttänsä rätisi ja kipinöi, ja tokkuraisena hän kirosi mielessään typerää mon-keita, joka onnistui ylikuormittamaan suojakentän. Hän oli suojaton!

Incubus-komentaja Qu’etal astui kaatuneen johtajansa eteen hilpari koholla. Blood Angel huitaisi hänet sivuun kuin hyttysen. Sitten hän tarttui yhä pökertyneeseen Jhiorekiin ja nosti tämän korkealle päänsä yläpuolelle. Delila kuuli metsikön laitaan saakka sairaan, kuivan rusahduksen, kun mahtavat käsivarret heittivät Jhiorekin solan kallioseinämää päin.

Delila huomasi pidättäneensä hengitystään koko taistelun ajan, ja nyt hänen oli vaikea saada henkeä, kun hän ajatteli haurasta väyläverkon avainta, joka Jhiorekilla oli. Mahtava Blood Angel -soturi kuitenkin seisoi hänen ja Jhiorekin murskautuneen ruumiin välissä, eikä Delila elätellyt mitään harhaluuloja siitä, että pystyisi nujertamaan miehen, joka oli hävittänyt hetkessä kokonaisen Incubus-kaartin käytännöllisesti katsoen yksin. Hänen täytyisi saada mies hämättyä jotenkin.

Delila käski jäljellä olevien Wychiensä – kymmenen, hän laski – seurata häntä, ja lähti juoksemaan kohti punaista jättiläistä, joka asettui ottamaan hennon naisen rynnäkön vastaan. Succubus painoi jälleen taisteluhuumeannostelijansa nappia; hänen annoksensa oli jo vaarallinen, mutta se riski oli otettava; hän voisi yhtä hyvin kuolla yliannokseen kuin tuon mon-kein nuijaan. Blood Angel iski.

Delila pysäytti juoksunsa lähes viidenkymmenen kilometrin tuntinopeudesta vajaan metrin matkalla, ja hän tunsi sotanuijan energiakentän kutittavan paljasta vatsaansa aseen viistäessä ohi parin sormenleveyden päästä. Onneksi en laitattanut sitä napakorua, Delila mietti. Hän oli hädin tuskin pysähtynyt, kun hän jo loikkasi korkealle ilmaan huumeiden voimistamilla jalkalihaksillaan ja kierähti miehen pään yli. Ilmassa hän tarttui miehen palmikkoihin ja silpaisi ne poikki sahateräisellä veitsellään. Hänen tarkoituksensa oli saada mies entistä suuremman raivon valtaan, jolloin hän ei enää hallitsisi tekojaan ja tekisi jonkin virheen. Miehen reaktio ei olisi voinut yllättää Delilaa enempää.

Mahtava Blood Angel -komentaja lyyhistyi maahan polvilleen aivan kuin hän olisi vasta nyt tuntenut saamansa haavat. Hän yski ja nyyhkytti, ja Delila oli varma, että hän näki kyyneleiden vierivän miehen poskilla. Hänen jäljessään tulevat Wychit potkaisivat miehen maahan ja pumppasivat hänet täyteen lamaannuttavaa myrkkyä samalla kun Delila tutki Jhiorekin ruumiin. Paniikki valtasi Succubuksen: Missä oli väyläverkon avain?

”Etsitkö tätä?” hän kuuli äänen vierestään, ja Caine astui näkyviin. Homonculuksen kyky ilmestyä paikalle kuin tyhjästä oli aina puistattanut Delilaa, mutta nyt hän näki vain pienen pyöreän esineen, jota mies piteli pitkäkyntisessä kourassaan. ”Sillä aikaa, kun jättiläisen katse oli kiinnittynyt sinuun, kävin korjaamassa tämän parempaan talteen.” ”Käynnistä se”, Delila vain tokaisi ja puhui sitten kurkkuradioonsa: ”Jhiorek on kuollut. Aloittakaa perääntyminen välittömästi. Häivytään täältä.” Hän päätti odottaa täsmälleen niin kauan, että näkisi seuraavan vihollisen lähestyvän, ja sitten lähtisi huolimatta siitä, kuka tulisi mukaan ja kuka jäisi tänne. Hän vilkaisi ilmaan avautunutta mustaa repeämää, joka johtaisi heidät väyläverkon läpi takaisin Commorraghiin.

Hän näki pian yhden Raiderin lentävän kohti. Alus leijui matalalla, se oli lastattu niin täyteen sotureita kuin mahdollista. Sen perässä juoksi vielä ryhmä sotureita. Hän tähyili taivaanrantaa ja odotti näkevänsä seuraavan vihollisaluksen ilmestyvän koska tahansa näkyviin.

Kolmekymmentäyksi soturia oli päässyt pakoon murhanhimoisilta vihollisilta. He, kymmenen Wychiä ja Caine muodostivat nyt koko Punaisen Tuskan Salaseuran. Delila mietti, mitä järkeä olisi palata Commorraghiin; heidän kilpailijansa siellä murskaisivat heikentyneen salaseuran alta aikayksikön. Heidän ainoa toivonsa oli liittyä johonkin toiseen salaseuraan ennen kuin heidät kaikki tapettaisiin. Sitä varten he tarvitsivat jonkinlaisen suosituksen.

”Ottakaa tuo mukaan!” Delila komensi osoittaen tajutonta viholliskomentajaa. ”Pian!” hän huudahti kuullessaan raskaiden suihkumoottorien jylinän: yksi Thunderhawk oli lähestymässä kovaa vauhtia. Wychit kiinnittivät vankiinsa antigravitaatiolevyn, jotta pystyisivät kuljettamaan hänet. Soturit pakenivat mustaan aukkoon, ja Delila hoputti Wychejään vangin kanssa. Hän näki vihollisaluksen lastiluukun jo avautuvan, kun viimeinen hänen tovereistaan poistui tältä planeetalta. Ivallisesti, uhmakkaasti hän heilautti kättään aluksen etuikkunan takaa erottuvalle hahmolle, ja loikkasi sitten mustuuteen. Caine seurasi häntä väyläverkon avain mukanaan ja sulki portin.

Tervetuloa.

Pimeys ympäröi Delilaa, hän pikemminkin tunsi kuin näki tai kuuli joukkonsa rippeet ympärillään. Hän yritti paikantaa äänen lähdettä, mutta tervehdys tuntui kuuluvan kaikkialta. Ääni oli naisellinen, pehmeä ja silkkinen, mutta siinä oli jotakin uhkaavaa, jotakin, joka sai kylmät väreet kulkemaan Delilan selkää pitkin.
”Mikä paikka tämä on?” kysyi joku hänen vierestään, ja Succubus tunsi äänestä kysyjän Atalyaksi. Nuori nainen oli lupaava soturi, mutta heidän johtajansa kuoltua vaikutti siltä, että kaikki jäljellä olijat tukeutuivat Delilaan, joka oli korkea-arvoisin heidän joukostaan. Eikä minulla ollut toivoakaan päästä edes Draconiksi vielä vuosiin, hän ajatteli. Hän jätti soturin vaille vastausta ja huusi sen sijaan mustuuteen: ”Kuka olet? Näyttäydy.”

Kelmeä vihreä hohde alkoi loistaa kammion seinistä. Kukin sotureista ja Wycheistä heitti joka suuntaan pitkiä, aavemaisia varjoja, ja Delila lähes toivoi, että kammio olisi pysynyt pimeänä. Huone oli suuri, yli kuusikymmentä metriä läpimitaltaan ja kahdeksankulmion muotoinen. Lattiaan oli kuvioitu valtava musta hämähäkki, jonka jalat kurkottivat jokainen huoneen eri kulmaan. Aivan hämähäkin keskellä kohosi musta alttari, jonka päissä olevat mustat kynttilät päästivät ilmaan kitkerän hajuista vihreää suitsuketta. Kammiossa ei näyttänyt olevan yhtäkään ovea. Ääni kuului uudestaan:

Olette saapuneet minun pyhimpään temppeliini, Lukkikuningattaren luolaan. Olkaa onnellisia, sillä minä olen valinnut teidät.

Delila näki muiden katselevan hermostuneina ympärilleen, sillä ääni tuntui kaikuvan kaikkialta temppelissä. Yksi Delilan vieressä oleva soturi laukaisi paniikissa sirpalekiväärinsä, ja teräväsärmäiset ammukset kimpoilivat temppelin seinästä. ”Typerys!” Succubus sähähti ja huitaisi miestä esineellä, jota luuli ruoskakseen – mutta huomasi puristavansa yhä kädessään Blood Angel -jättiläisen seitsemää mustaa palmikkoa. Hän yllättyi suuresti huomatessaan, että palmikot repivät soturiin seitsemän syvää, rosoreunaista haavaa läpäisten kevyen panssarin kuin paperin. Delilan silmät laajenivat; näissä hiuksissa oli enemmänkin voimaa kuin vain suuren soturin ylpeys! Minkä aseen niistä saisikaan. Hän huomasi muiden tuijottavan ja löi maassa viruvaa miestä uudelleen raastaen ihoa ja lihaa palmikkopiiskallaan. ”Typerys!” hän huusi uudestaan. ”Kukaan ei tee mitään ennen kuin minä käsken!” Kolmekymmentä soturia jäljellä, hän manasi mielessään.

Erinomaista. Delila, sinä olet osoittanut voimaa ja rohkeutta ylitse muiden pienestä salaseurastanne. Sinut minä nimeän uuden salaseuran johtajaksi.

Delila oli aikeissa vastustella: hän ei kuulunut Punaisen Tuskan Salaseuraan vaan Terän Wych-kulttiin. Samassa hän kuitenkin tunsi jonkin mahtavan läsnäolon mielessään. Lupauksia vallasta, suuruudesta, rikkauksista ja lukemattomista orjista ja heidän sieluistaan. Archon Delila. Nuo sanat kaikuivat hänen mielessään. Hän piti siitä. Lukkikuningatar, jonkinlainen jumalolento, oli valinnut hänet.

Minä annan teille tilaisuuden tulla yhdeksi Commorraghin suurimmista valtatekijöistä. Minulla on kuitenkin ehtoni.
Miehet ovat alempaa kastia. Vain naiset saavat johtaa. Delila, sinun on valittava alipäälliköiksesi ainoastaan naisia. Tämän kuullessaan joukon jokainen nainen ryhdistäytyi ja seisoi suorempana, innokkaat katseet kääntyivät kohti Delilaa. Miehet puristivat käsiään nyrkkeihin ja kyräilivät vihamielisinä ympärilleen. Yksi muita rohkeampi, Yodrek, huusi näkymättömälle oliolle: ”Entä jos emme suostu?” Miehiä oli kuitenkin kaksi kolmasosaa joukosta, eivätkä he aikoneet alistua vain siksi, että jokin ääni niin käski. Delila loikkasi palmikkopiiska koholla miestä kohti, mutta ennen kuin hän pääsi lähellekään, mies horjahti, hänen polvensa pettivät ja hän lysähti maahan kurkkuaan pidellen. Yodrekin silmät pullistuivat, hänen suustaan ja korvistaan alkoi vuotaa verta ja hänen ihonsa halkeili kammottavalla tavalla. Mustat eldarit olivat kuitenkin niin tottuneita näkemään – ja aiheuttamaan – tuskaa, että harvalla edes poskipäät nykivät tuon näkemisestä.

Sitten käy näin. Succubus – ei, Archon, hän korjasi mielessään – hymyili nähdessään, kuinka miesten hartiat painuivat lysyyn ja uhmakas katse sammui heidän silmistään.

Minä luon teistä Lukkikuningattaren Salaseuran. Wychit minä otan ja teen heistä Myrkyn kultin. Minä annan teille Commorraghista temppelilinnakkeen, jossa voitte kasvattaa vaikutusvaltaanne pelkäämättä muiden salaseurojen tuhoavan teidät. Muut oppivat vielä pelkäämään teitä.

Delila valitsi sotureiden joukosta kolme naista, Atalyan, Batseban ja Isebelin, ja nimitti heidät Sybariiteiksi. Wychien joukosta hän ylensi Salomen uudeksi Succubukseksi. Caine oli ongelmallinen tapaus: hän oli mies, mutta koska hän oli Homonculus, hän ei oikeastaan kuulunut salaseuraan. Voisiko hänen antaa pitää asemansa ilman, että Kuningatar vihastuisi? Delila päätti ottaa riskin; mies oli aivan liian arvokas. Sitä paitsi hän oli vain työkalu – vaikka Homonculuksia yleisesti pidettiin neuvonantajina, heidän valtansa riippui täysin siitä, kuinka helppoa kutakin Archonia oli ohjailla.

Vieraan voiman ohjaamana Delilan katse kääntyi jälleen kohti alttaria. Jostakin tuon mustan paaden uumenista oli ilmestynyt suuri hämähäkkien kuvilla koristeltu malja, täynnä jotakin höyryävää, purppuraista nestettä.

Ottakaa tämä. Jokaisen teistä ja jokaisen salaseuraan ja kulttiin liittyvän, myös Homonculuksien, täytyy juoda tästä maljasta. Näin minä merkitsen omani.

Delilaa puistatti, kun hän nosti painavan maljan huulilleen. Hän ei tiennyt, kuinka paljon hänen pitäisi juoda, mutta hän tiesi, että epäröinti voisi johtaa samaan kohtaloon kuin Yodrekin röyhkeys. Nyt kun hän oli saamaisillaan vallan, josta oli kauan haaveillut, hänellä ei ollut pienintäkään halua kuolla. Rohkeasti hän otti pitkän siemauksen ja tunsi, kuinka polttava neste valui hänen kurkkuunsa. Hän pakotti itsensä nielemään. Hänen silmissään hämärsi, mutta se meni pian ohi ja hän huomasi näkevänsä huoneen hämärässä jopa selvemmin kuin aikaisemmin. Sotureidensa ilmeistä hän näki, että jotakin muutakin oli tapahtunut, jokin ulkoinen muutos. Vastavihitty Archon katsoi käsiään; niiden iho oli kiiltävän musta! Hän katsoi paljasta ihoaan, ja hänen koko vartalonsa oli musta. Hänen pitkät, hulmuavat hiuksensa puolestaan olivat vitivalkoiset. Muodonmuutos kammotti häntä, ja toisaalta hän ei malttanut odottaa, että saisi ihailla uutta kaamean kaunista ulkomuotoaan peilistä. Hänestä tuntui hyvältä; paremmalta kuin koskaan. Varmuudeksi hän annosteli pienen määrän huumetta suoneensa ja tunsi lähes kiihottuvansa. Archon Delila tiesi tehneensä oikean valinnan.

Inhosta ja pelosta väristen kukin sotureista ja Wycheistä kävi vuorollaan juomassa maljasta, uudet alipäälliköt tietysti ensimmäisinä, mutta maljassa höyryävän nesteen pinta ei näyttänyt laskevan. Jokainen maljasta juonut näytti kokevan saman muodonmuutoksen kuin Delila, mutta jokainen näytti myös nauttivan uudesta olostaan. Joukon uhmakkuus ja rohkeus kasvoivat suuresti, ja pian kaikki uskoivat, että Lukkikuningatar tekisi heistä Commorraghin valtiaita.

Alttarin päälle ilmestyi uusi esine.

Ota nyt tämä, Archon Delila. Minä merkitsen itselleni osan teidän tulevista vangeistanne. Joka kolmas mies ja kaksi kolmesta naisesta teidän tulee uhrata minulle tällä tikarilla.

Tikari oli taitavasti muotoiltu hämähäkinmuotoiseksi siten, että kuusi sen kahdeksasta jalasta muodosti julman näköisen terän, ja loput kaksi jalkaa toimivat kädensuojuksena. Delila työnsi sen vyöhönsä ja lupasi noudattaa Kuningattarensa tahtoa.

Kun kaikki näytti olevan valmista, tyhjään ilmaan ilmestyi uusi portti, samanlainen väreilevä musta aukko kuin heidän omat väyläverkkoporttinsa. Delila astui epäröimättä sisään tietäen astuvansa uuteen valtakuntaansa, jonka hänen Kuningattarensa oli hänelle lahjoittanut. Hän ei edes ajatellut, että joutuisi maksamaan hinnan tästä lahjasta.

Kun kaikki soturit, Wychit ja Homonculus olivat päässeet läpi, portti sulkeutui. Delila näki, että he olivat luolassa. Luolan korkealle kaartuva katto lepäsi luonnon muovaamien kivipylväiden päällä, kymmenien metrien korkuiset tippukivet koristivat kattoa ja lattiaa, ja omituiset sienirypäät antoivat vaalean vihreää hohdetta valaisemaan valtavaa luolaa, jonka läpimitta oli useita kilometrejä. Luolasta johti useita käytäviä ulos, ja vaistomaisesti Delila tiesi, että osa niistä johtaisi ylös Commorraghin pinnalle ja osa muualle maanalaiseen luolastoon. Kukaan ylhäällä ei tietäisi tämän paikan olemassaolosta ennen kuin Delila päättäisi astua esiin ja vaatia paikkaansa voimakkaimpien salaseurojen joukossa. Incubuksiin täytyisi ottaa yhteyttä, hän ajatteli. Jokainen itseään arvostava Archon pitää itsellään Incubus-kaartia.

”Mikä paikka tämä on”, Atalya kysyi, ja huomatessaan Archonin tulisen katseen lisäsi nopeasti: ”… lady?” Delila antoi katseensa kiertää luolassa, ihaili mahtavia tippukiviä, holvimaisesti kaartuvaa kattoa ja valoa antavia sieniä. Hänen mielessään alkoi jo muodostua suunnitelma siitä, miten ja mihin rakennettaisiin linnoitus, mihin tyrmä vankeja varten, minne hänen oma palatsinsa. Hymyillen hän vastasi:

”Koti.”

[The Captain]

Kun aikanaan aloitin Dark Eldar -armeijani, halusin tehdä niistä drow-henkisen porukan. Sitten piti vain keksiä, miten se sopii 40K:n universumiin ja ennen kaikkea, miten yhden cabalin jäsenten iho on musta! Tarina itse asiassa alkaa siitä, mihin Blood Angelieni tarina päättyy (toistaiseksi) - Kapteeni Simson oli vanha hahmo, joka oli jo uhrattavissa. Toisaalta... Simson ei ole kuollut, ja hiukset voivat kasvaa takaisin...

Lukkikuningattaren todellinen olemus ei ole tiedossa, mutta viisaat epäilevät, että hän on yksi Slaaneshin ilmenemismuodoista.

Eihän tämä nyt ole mikään maailmankirjallisuuden mestariteos, mutta onpahan taustatarina armeijalleni. (Hei, +5 pistettä turnauksissa!)

[Nimbus]

No siinä on ainakin historia mietitty 8O Hieno tarina.

[J.K.]

Hieno tarina Voisitko kirjoittaa joskus kertomuksen missa kaytaisiin taistelu kahden armeijan valilla siis ISO taistelu?

[Sleep]

Ei ne oo kivoi.

[Imz]

Whoa! Upea tarina! Onnitteluni, tarinassa oli sentään vähän "likaa ja paskaa", eli siis ei semmoinen kiiltokuva-gw:n perustarina.

Jäi vain mietityttämään että miksi hitossa se BA-ukko alkoi itkemään? Ettet vain olisi sekoittanut Ba:ta ja Da:ta ?

[Baldur]

Jäi vain mietityttämään että miksi hitossa se BA-ukko alkoi itkemään? Ettet vain olisi sekoittanut Ba:ta ja Da:ta ?

Lues joskus vanhaa testamenttia...
Sieltä löytyy tarina Simsonista...
Tämäkin Simson oli väkivahva ja tämänkin Simsonin yli-inhimilliset voimat olivat sidoksissa pitkiin hiuksiin...
Huomaako kukaan yhteyden?

[Imz]

Ääh.... Raamatun höperryksiä ei tueta...

Mutta kaipa siinä sitten on joku yhteys. Mutta BA joka saa turbovoimat hiuksistaan? 8O

No, ainakin fluffissa löytyy

[The Captain]

Jäi vain mietityttämään että miksi hitossa se BA-ukko alkoi itkemään? Ettet vain olisi sekoittanut Ba:ta ja Da:ta ?

Lues joskus vanhaa testamenttia...
Sieltä löytyy tarina Simsonista...
Tämäkin Simson oli väkivahva ja tämänkin Simsonin yli-inhimilliset voimat olivat sidoksissa pitkiin hiuksiin...
Huomaako kukaan yhteyden?

Yhteys tosiaan on ihan tarkoituksella tehty: 2. laitoksessa Blood Angel -kapteenieni nimet oli kaikki otettu Vanhasta Testamentista (paitsi Tycho, mutta sitä nyt ei lasketa...)

Ääh.... Raamatun höperryksiä ei tueta...

Mutta kaipa siinä sitten on joku yhteys. Mutta BA joka saa turbovoimat hiuksistaan?

Raamattu on hyvä kirja, vaikkei siihen uskoisikaan. Baal Secundus (josta BA:t enimmäkseen rekrytoidaan) on radioaktiivinen pallo, jossa tyypeille tapahtuu kaikkea hassua (mm. Sanguiniukselle kasvoi siivet!), niin että mikä ettei mutantti, jolla on leteissään muutakin kuin rasvaa. (Huomaa myös, että tein Simsonista esikuvansa mukaisesti mustatukkaisen, vaikka BA:t ovat useimmiten blondeja.)

Isoja taisteluita saatte kyllä odottaa jonkin aikaa, tykkään kirjoittaa enemmän skirmish-kuvauksia (ja vielä mieluummin juttuja, joissa ei tapella ollenkaan, mutta kukapa niitä täällä lukisi). Ehkä joskus Fantasyn puolella...

[NiTessine]

Hitto. Sehän on hyvä!

[Baldur]

Hmm... oon tosta löytänyt jo 3 eri kirjoitusasua... englanninkielisesta raamatusta (eri käännöksiä kai) on löytynyt sekä Simson, Samson ja Sampson... (Googlen avulla).
Uusimmassa suomenkielisessä se kirjoitetaan Simson.

[The Captain]

Hmm... oon tosta löytänyt jo 3 eri kirjoitusasua... englanninkielisesta raamatusta (eri käännöksiä kai) on löytynyt sekä Simson, Samson ja Sampson... (Googlen avulla).
Uusimmassa suomenkielisessä se kirjoitetaan Simson.

Kunhan ei Simpson... Totta on, että silloin kun kirjoitan englanniksi, käytän samasta jannusta kirjoitusasua Samson (joka on englanninkielisessä maailmassa tietääkseni yleisin muoto), mutta suomeksi oikeaoppisesti Simson.

Netistä löytyneisiin kirjoitusasuihin ei välttämättä kannata luottaa; en tiedä, mistä tuo "Sampson" on kotoisin, mutta näyttää aika yleiseltä. Olen kuitenkin aika varma, että King James -versiossa se on Samson, ja se on minulle se ainoa oikea raamatunenglanninnos.

[Colimar]

Hieno Tarina. :lol:

[s2pid]

kunnioitan todella sitä, että olet jaksanut noinkin vaivaa vievän ja hyvän tarinan kirjoittaa! Mulla tahtoo aina jäädä sellaseksi 2 a4 mittaseksi tarinaksi, jossa ei ole edes saumattomia liittymiä muihin tapahtumiin. Voisihan sitä joskus yrittää, mutta on jäänyt vähemmälle.
Mutta kyllä, kyllä tuo vaan oli hyvä ja toimiva stoori.

[VJ]

Mahtava stoori. Onko tähän odotettavissa jatkoa?

[Daroc]

Vaihteeksi jotain hyvää luettavaa täälläkin .

[The Captain]

Mahtava stoori. Onko tähän odotettavissa jatkoa?

Saa nähdä. Yritän seuraavaksi pusertaa kasaan Beatricen tarinan, ja olen hiukan suunnitellut semmoistakin, että noiden kahden komentajattaren tiet kohtaisivat vielä... Delilan täytyy tosin sitä ennen vakiinnuttaa asemansa Commorraghissa, niin että katsoo nyt. Aika paljon on muutakin työn alla, juttua kyllä piisaisi, mutta aikaa ei saa ostettua kaupasta lisää, kun se loppuu kesken.

[Bigfinga]

Toi oli todella hyvin kirjoitettu!!

[The Captain]

No niin... yleisön pyynnöstä täytynee kertoa, että Delilan tarinaan on todellakin tulossa jatkoa lähiaikoina. Erityiset kiitokset tästä Colimarille, joka ystävällisesti salli minun käyttää nimikkohahmoaan. (Yritän sitten tuottaa teille pettymyksen, niin että ette enää pyydä lisää jatkoa...)

[Colimar]

Eipä siinä mitään kiittämistä