). Tämä nyt on vain tarinan alku ja pelkkää mättöä, mutta koetan kirjoittaa lisää.Ja nyt kun olen kritisoinut muita, on jo aika että muut pääsevät kritisoimaan minua. Joten antaa tulla, haukkukaa
Ai niin, se tarina...
(Insert Name)
1.
”Eteenpäin!” kersantti Jean Ramone huusi ryhmälleen. He lähtivät ryntäämään eteenpäin kohti pettureita, jotka yrittivät parhaansa mukaan suojautua niskaansa satavilta kranaateilta. Heidän vierellään eteni myös heidän joukkueensa toinen ryhmä, loppujoukkueen antaessa suojatulta.
Kranaatinheitinten keskitys lakkasi ja petturit kömpivät esiin suojistaan. He avasivat tulen kohti avoimella eteneviä lojalisteja.
”Suojautukaa!” Ramone huusi, ja painautui vasten suurta kivipylvästä, joka oli katkennut noin kolmen metrin korkeudelta. Hänen ryhmänsä syöksyi suojaan viereisten pylväiden taakse, mutta kaksi heistä oli liian hitaita ja he kaatuivat pettureiden vastatuleen.
Koko päivän he olivat taistelleet Pyhän Saggrauksen puiston hallinnasta. Puisto oli koko Novis Parthon Prime-planeetan suurin, ja sen keskustassa oli Pyhän Saggrauksen, muinaisen soturin patsas. Saggraus oli 2000 vuotta sitten kukistanut kapinan, joka oli lähes tuhonnut planeetan. Hänen muistokseen planeetan pääkaupunkiin, Novis Capellukseen, oli perustettu suuri puisto. Saggrauksen patsas oli suuri ylpeydenasia koko planeetan asukkaille, ja tuhannet ihmiset tekivät vuosittain pyhiinvaellusmatkan patsaalle.
Petturit yrittivät ilmeisesti murtaa puolustajien moraalin valtaamalla puiston ja tuhoamalla patsaan, mutta Novis Parthon Primeläiset eivät niinvain luovuttaneet kansansa ylpeyden symbolia.
Uusi kranaattikeskitys putosi pienen puistorakennuksen raunioihin, jonne petturit olivat linnoittautuneet. Ramone veti esiin ketjumiekkansa, ja käski ryhmänsä jälleen liikkeelle.
He syöksyivät keskityksen loputtua kaaoksen palvojien kimppuun ja lopettivat henkiinjääneet nopeasti lähietäisyydeltä.
”Sir, luutnantilta tuli käsky, meidän täytyy pitää asemamme näissä raunioissa! Ryhmät kaksi, kolme ja neljä valtaavat takaisin edempänä olevat talot.” Se oli Reeds, hänen vox-linkkimiehensä.
”Selvä. Ottakaa hyvät asemat ja pitäkää silmänne auki, siltä varalta että petturit yrittävät jotain ovelaa. Viekää se raskas bolter tuonne luoteiseen nurkkaan.”
Taistelun tauottua hetkeksi kersantti Ramone ehti katsoa ympärilleen. Ennen niin vehreä ja kaunis puisto oli nyt kranaattikuoppien, ruumiiden, romun ja savun peittämä mutakenttä. Sen upeat puut olivat tuhoutuneet tykkitulessa, ja puiston halki virtaava joki oli saastunut sinne valuneesta verestä ja ruumiista. Kivetyt kadut olivat halkeilleet ja mustuneet, ja niitä reunustavat mahtavat, vuosituhansia vanhat kivipylväät olivat lähes kaikki sortuneet tai murskaantuneet. Ja kaikkialla makasi kuolleita.
”Petturit saavat vielä maksaa tämän,” hän ajatteli.
Taivaalla, kaupungin rakennusten yllä käytiin raivokasta taistelua Imperiumin ja Kaaoksen hävittäjien kesken. Kaukana suurten pilvenpiirtäjien keskellä hän erotti kaksi Warhound-titaania, jotka ilmeisesti kävivät hurjaa taistelua keskenään.
Ja kaikkialla hänen ympärillään kuului sotivan maailman jyly.
***
Mustan legioonan avaruussotilaiden yhdennentoista komppanian luutnantti Belekhor Skorr, yksi Kaaoslordi Salazarin Valituista, kuunteli allaan raivoavan taistelun melua Myrskyhaukastaan. Hänet oli joukkoineen lähetetty avustamaan petturikaartia, jonka avuttomat yritykset vallata Saggrauksen puiston kaakkoisosa eivät olleet tuottaneet tulosta. Puiston kaakkoiselta alueelta, jota myös Hiljaisuuden aukioksi kutsuttiin, lähti silta kohti puiston keskustaa. Puistoa halkova joki haarautui pohjoisessa, yhdistyäkseen jälleen muutaman kilometrin jälkeen ja jättäen keskelleen pienen saaren, jolla Saggrauksen patsas sijaitsi. Saarelle pääsi vain neljää siltaa pitkin – koillisesta, kaakosta, lounaasta ja luoteesta, ja kaksi näistä oli jo tuhoutunut. Eivätkä he voineet vain lentää sinne, sillä saarella oli valtava ilmapuolustus. Koko paikka oli tupaten täynnä ilmatorjunta-aseistusta.
Belekhor sylkäisi suuren, vihertävän limaköntin.
Hän ei voinut käsittää miksei Lordi Salazar ei ollut lähettänyt heitä taisteluun heti aluksi, sillä kaikkihan sen tiesivät ettei kaartilaisista ollut mihinkään. Toinen seikka jota hän ei ymmärtänyt oli se, miksi Salazar ei vain pommittanut koko puistoa maan tasalle - miksi se täytyi vallata? Varsinkin kun siellä jo käydyt taistelut olivat raunioittaneet paikan lähes täysin. Mutta toisaalta, antoihan tämä tehtävä hänelle mahdollisuuden tappaa niitä tolloja, jotka pitivät mädäntynyttä ruumista johtajanaan.
Belekhor verrytteli voimanyrkkikättään, innokkaana murtamaan jonkun typerän lojalistin selkärangan, kun matkustajatilan kaiuttimista kuului rahiseva ääni:
”Valmistautukaa laskuun, aikaa 30 sekuntia.”
Belekhor tunsi taisteluintonsa kasvavan. Hän asetti sarvekkaan kypärän päähänsä, ja hänen panssariaan asuttava voima ilmoitti nasaalilla ääneellään ”Panssarin kunto 100%, kaikki järjestelmät toiminnassa.”
Hän kuuli Myrskyhaukan avaavan tulen siipiin asennetuilla raskailla boltereillaan, ja samalla sen vauhti alkoi hidastua. Alus laskeutui pehmeästi tömähtäen, keulaportin auetessa jo ennen pysähdystä.
Belekhor syöksyi ulos avaten tulen vasempaan käteen asennetulla bolterillaan. Hänen tarkat laukauksensa niittivät kaartilaisia, jotka heidän hyökkäyksensä sivustaan oli yllättänyt täysin. Hänen perässään tuli kaksi ryhmää mustiin voimapanssareihin pukeutuneita legioonalaisia, tulittaen lojalisteja tauotta. Viimeisenä Myrskyhaukasta astui esiin neljä raskaasti aseistettua sotilasta ja heidän tulenjohtajansa. Kaksi heistä kantoi mahtavia lasertykkejä, toiset kaksi raskaita boltereita.
Belekhor, legioonalaisryhmä perässään, juoksi pitkän pylväsrivistön suojassa kohti lojalistien puolustamia raunioita, joita oli ilmeisen hätäisesti ja improvisoidusti vahvistettu hiekkasäkeillä, tynnyreillä, laudanpätkillä ja kaikenlaisella muulla rojulla. Puolustajien luodit vinkuivat hänen ympärillään, mutta hän ei välittänyt niistä.
Hän komensi perässään tulevan ryhmän antamaan suojatulta, ja syöksyi itse esiin pylväiden seasta. Luodit napsahtelivat ja suhahtelivat Belekhorin ympärillä kun hän juoksi yli pienen aukean ja suojautui liekehtivän Leman Russ -panssarivaunun – jonka raskaasti aseistautuneet Havocit olivat muutama sekunti sitten tuhonneet – taakse. Legioonalaisryhmä avasi tulen, ja kaartilaisten suojautuessa bolterinlaukauksilta Belekhor pinkaisi taas liikkeelle. Hän eteni läheisen raunion nurkalle – rakennus oli ilmeisesti ollut jonkinlainen kappeli, nyt se muistutti lähinnä suurta kivikasaa – ampui kaksi typerystä, jotka yrittivät yllättää hänet kiertämällä sivustaan, ja vilkaisi lojalistien asemia.
Sotilaita oli kaksitoista – he olivat linnoittautuneet suurehkoon talonraunioon, jonka läntinen seinä oli vielä suhteellisen ehjä. Hän huomasi sen taakse suojaan asettautuneen Leman Russ-taistelutankin, joka tulitti pohjoisesta hyökkäystä yrittäviä petturikaartilaisia.
”Viimeinkin ne kirotut ovat tajunneet lähteä hyökkäykseen,” Belekhor ajatteli.
Edempänä pohjoisessa hän näki kolme rakennusta, jotka kaikki olivat ilmeisesti täynnä jalkaväkeä. Keskimmäisen, ja ehjimmän, rakennuksen nurkalle oli asettautunut Basiliski, liikkuva tykistöyksikkö. Sen mahtava tykki sylki raskaita ammuksia Kaaoksen linjoihin.
”Mutta ei tuosta mitään tule, ei niin kauan kuin nuo tankit toimivat.”
”Ryhmä yksi, edetkää eteläiselle rakennukselle sen edustalta, hyökkään sivustasta,”hän sähisi panssarinsisäiseen vox-järjestelmäänsä.
”Havocit, tuhotkaa basiliski, ja antakaa tulitukea kakkosryhmälle. Ryhmä kaksi, vallatkaa pohjoisin rakennus nopeasti, ja edetkää seuraavaan pysähtymättä.”
Hänen sotilaansa tiesivät kyllä mitä heidän kuului tehdä, mutta Belekhor kertasi silti käskyt.
Ykkösryhmä oli jo aloittanut rynnäkön kohti eteläisintä taloa, tulittaen juostessaan.
Tämän tajutessaan raunioissa piileskelevät lojalistit avasivat tulen legioonalaisia kohti.
”Nyt,” Belekhor ajatteli ja syöksähti liikkeelle. Pysyen kyyryssä, hän juoksi kohti taloa. Hänen panssarinsa sisäisten mekanismien (tai jonkin muun, paljon synkemmän) avulla hän erotti ihmishahmot rakennuksen seinien läpi. Hän ampui kolme tarkkaa laukausta seinän läpi toiseen kerrokseen, ja hymyili pirullisesti, kun jokainen luoti kaatoi yhden sotilaan.
”Toinen kerros tyhjennetty,” hän ajatteli syöksyessään täydellä painollaan talon seinää vasten. Panssarin servomoottorit ulisivat, kun rapautunut, luodinreikien täyttämä seinä sortui hänen massivisen painonsa alla. Yllättyneet sotilaat ulvahtivat kauhusta, mutta hän ei edes pysähtynyt, vaan ryntäsi suoraan kaartilaisten kimppuun.
Belekhor nappasi ensimmäisen sotilaista voimanyrkillään, ja tunsi tämän selkärangan napsahtavan poikki. Hän heitti velton ruumiin kohti muita sotamiehiä. Yksi epäonninen jäi ruhon alle, ja paiskautui voimalla seinään, mutta muut hyökkäsivät Belekhorin kimppuun pistimien ja veitsien kanssa. Yksi heistä, ilmeisesti kersantti, kiskaisi ketjumiekan esiin ja syöksyi karjuen häntä kohti.
Taistelu oli lyhyt ja verinen. Paiskattuaan lopulta kersantin rakennuksen seinän lävitse, Belekhor katsoi ympärilleen ja havaitsi tappaneensa kaikki.
”Panssarin kunto 99%, kaikki järjestelmät toiminnassa,” hänen pukunsa ilmoitti, jotenkin sairaalla tavalla aikaisempaa tyytyväisemmällä äänellä.
Talossa oli sekä Imperiumin että Kaaoksen kaartilaisten ruumiita.
”Tämä raunio on tainnut vaihtaa omistajaa useamminkin,” Belekhor ajatteli.
Hän astui ulos rakennuksesta, ja hiipi hänen ykkösryhmäänsä tulittavan Leman Russin (jonka miehistö ei ilmeisestikään ollut tajunnut mitä talossa tapahtui) taakse. Hän kohotti voimanyrkkinsä, ja humautti sen valtavalla voimalla tankin takapanssarin läpi. Teräs vääntyi ja kirskui suurien kipinäsuihkujen tahdittamana.
Hänen kiskaistessaan voimanyrkkinsä ulos panssarivaunun takapanssarissa ammottavasta reiästä, tornin luukku aukesi. Ihmettyneen näköinen tankinkomentaja kohottautui luukusta, ja Belekhorin nähdessään yritti syöksyä takaisin vaununsa suojiin. Mutta Belekhorilla oli avaruussotilaan refleksit – paljon tavallisen ihmisen refleksejä nopeammat, ja ennen kuin komentaja kerkesi vetää päänsä suojaan, hän oli laukaissut bolterinsa. Luoti räjäytti komentajan pään kappaleiksi, ja hänen verinen ruumiinsa valahti torniin.
Belekhor veti krak-kranaatin vyöltään, irroitti sokan, viskasi sen sisään voimanyrkillä repimästään reiästä ja käveli kulman taakse odottamaan. Muutaman sekunnin kuluttua huumaava räjähdys tärisytti maata.
”Liian helppoa,” Belekhor Skorr virnisti, ja ryntäsi eteenpäin tappamaan loputkin Imperiumin typerykset.
