_____________________________________________________________
Grom Rautavasara: Prologi
Kirjoittanut: Grom Hardhammer
Grom tutkaili otsa rypyssä Wanhan Maailman karttaa. Hän liikutti sormeaan keisarikuntaa pitkin. Hänen vierellään Ni’Gobbla keskusteli kiihkeästi nuoren hiisishamaanin kanssa Pahamaiden tilanteesta. Grom ei ottanut selkoa nokkelan Yön hiiden puheista, sillä Pahamaiden hallinnollisuus kiinnosti häntä yhtä vähän, kuin ihmisten varpaiden väleissä oleva nöyhtä. Hän mietti tulevaa sotaretkeään. Jatkaisiko hän keisarikunnan retkiä vai ottaisiko vastaan uusia haasteita? Kääpiöiden suuret linnoitukset vetivät häntä yllättävän vähän puoleensa. Suuret örkkijohtajat olivat ottaneet mahtavimmat voittonsa kääpiöiden vuorilla ja keisarikunnassa, mutta Grom halusi jotain uutta. Hän halusi avata örkeille uuden alueen. Mutta mikä. Grom katseli karttaa tarkemmin. Kislev, Bretonnia, Tilea ja Estalia?… nämä eivät houkutelleet Gromia. Epäkuolleiden maat ja Khemri? Gromia puistatti. Hän ei aikoisi vielä tunkeutua näiden painajaisten maalle. Salohaltiat? Ei liian riskialtista. Grom ei tiennyt lähes mitään näistä metsien haltiakansasta. Ulthuan oli liian kaukainen, Naggarothista ja Lustriasta puhumattakaan. Pohjoisen kaaos ei houkutellut eikä liioin saastaiset Sarvirotan palvojat. Gromin otsalle nousi hikipisaroita. Kuinka hän ikinä voisi tulla mahtavaksi sotapäälliköksi, jos hän ei sotisi ketään vastaan? Hän tarttui Ni’Gobblaa tämän hupusta.
- Kerrohan mihin meitsit matkais seuraavaks? hän kysyi.
Ni’Gobbla mietti hetkisen ja sanoi sitten suu irveessä:
- Kääpiöt.
Gromin olisi pitänyt arvata tämä. Yön hiidethän vihaavat kääpiöitä kaikesta sydämestään. Hän aikoi kuitenkin noudattaa Ni’Gobblan neuvoa ja valitsi hieman vastahakoisesti seuraavaksi kohteekseen kääpiöiden vuorten sisäiset linnakkeet. Hän tiesi, että Grimgor sotisi Maailman Reunan Vuorilla, joten hän ei aikonut häiritä örkkien mahtavinta sotapäällikköä. Mutta kartalla näkyi mielenkiintoinen paikka, pohjoinen Karak Kadrin.
Patrick Branham ratsasti vauhdikkaasti. Tuuli ujelsi hänen korvissaan, kun hänen ratsunsa laukkasi pitkin maita ja mantuja kohti Averheimia. Hän oli kuullut örkkien hyökkäyksestä Averheimiin ja isänsä kuolemasta. Patrick ratsasti raskain sydämin. Hän halusi tietää olivatko hänen lapsuusaikansa toverit elossa ja ennen kaikkea hän halusi tietää oliko hänen äitinsä selvinnyt hengissä. Hän oli välttänyt lähes varman kuoleman isänsä ansiosta. Vuotta ennen hyökkäystä Klaus Branham oli lähettänyt poikansa oppiin Altdorfiin. Hän oli opiskellut menestyksekkäästi, mutta lähtenyt matkaan heti kuultuaan Averheimin tilanteesta. Myös monta muuta perheensä ehkä menettänyttä opiskelijaa oli lähtenyt matkaan, mutta Patrick oli kiirehtinyt pitkälle heidän edelleen. Hänen hevosensa oli keisarillisesta tallista ja jaksoi taittaa pitkiä matkoja nopeasti ja väsymättä. Hevonen oli Bretonnialaista alkuperää. Patrick kiisi avoimella seudulla, jota peittivät vihreä nurmi ja kukkulat. Nurmi lainehti tuulessa. Patrick tähysti edemmäs ja pystyi jo erottamaan Averheimista nousevan savun. Hän näki myös jotain muuta. Pieniä hahmoja tuli hitaasti häntä kohti.
- Rottia, murahti Patrick ja ohjasti ratsunsa pienen kukkulan juurelle.
Pieni ryhmä avuttomia klaanirottia lähestyi häntä. Patrick naurahti ilottomasti rottien lähestyessä. Hän oli kuullut tarinoita keisarikunnassa vaeltelevista rotista, joita sikisi Nulnin viemäreistä ja rajan yli sankoin joukoin. Nulnin taistelussa, jossa Mugrob Miesteurastajan armeija oli tuhottu kerrotaan nähty pakenevia rottia keskellä taistelua. Tämä ryhmä oli selvästi jäänteitä jostain isommasta. Patrick otti miekan huotrastaan ja käveli rauhallisena kukkulalle. Hän kohotti miekkansa ja varmisti, että rotat näkivät hänet. Rottien riveissä tapahtuikin hätäinen liike ja pian kaikki, kokonaiset seitsemän klaanirottaa, juoksivat häntä kohti. Patrick käveli alas kukkulalta ja hyppäsi ratsunsa selkään. Hän laukkasi kohti rottalaumaa ja kohotti miekkansa ensimmäiseen iskuun.
Taistelu oli nopeasti ohi ja seitsemän kuollutta klaanirottaa makasi nurmella siististi tapettuina. Patrick ei antanut taistelun hidastaa lainkaan hänen matkaansa, vaan ratsasti vauhdilla Averheimiin.
Averheim paloi. Talot olivat raunioina ja varkaat ja kerjäläiset vaelsivat etsien jotain mukaan otettavaa. Patrickia puistatti. Hänen lapsuudenkaupunkinsa oli näiden syöpäläisten asuttama. Hän asteli romahtaneista porteista sisään pitäen miekkaansa esille, etteivät varkaat saisi ajatusta hyökätä tulokkaan kimppuun. Miekka näyttikin tehoavan, sillä jokainen vastaantulija kiersi Patrickin kaukaa. Patrick tiesi mihin suunnata. Hän lähti hölkäten kohti lapsuudenkotiansa, jossa oli hänen perheensä piilopaikka ja jonka naapureissa hänen toverinsa asustivat. Patrickin saavuttua paikalle häntä kohtasi murheellinen näky. Jokainen talo poltettuina ja kerjäläiset kyyhöttämässä raunioissa. Patrick katsahti murheellisena ympärilleen. Aivan, kuin jokin olisi vilahtanut läheisen talon nurkan taakse. Patrick veti miekkansa esiin ja lähti hiipien kohti taloa. Lisää liikettä. Häntä piiritettiin. Patrick pinkaisi juoksuun, mutta suurikokoinen ihminen sulki hänen tiensä. Patrick katsahti miestä ja hänen suunsa vääntyi virnistykseen.
- Johan! Olet elossa!
- Patrick! Oletko se sinä? kysyi mies, jolla oli päällään vain vähän vaatetta ja kädessään pelottavan näköinen nuija.
- Minä. Miten sinä selvisit? kysyi ilahtunut Patrick.
Johan, hänen lapsuudentoverinsa, kertoi noin kymmenen miehen ryhmästä, joka oli ottanut tehtäväkseen pelastaa Patricia Branham örkkien hyökkäykseltä. Hän kertoi että ryhmä piileskeli viemäreissä ja Patricia oli huonossa kunnossa. Patrick lähti pidemmittä puheitta ystävänsä perässä kohti viemäreitä. Muualta hänen ympäriltään tuli esiin useita hänen tuntemiaan miehiä ja muutamia hieman tuntemattomiakin. Seitsemän miestä. Patrick oletti että kolme muuta olivat hänen äitinsä kanssa. Synkkä ryhmä, josta paistoi pieni jälleennäkemisen riemu kiirehti sivukujan viemäriaukolle ja laskeutui pahanhajuisiin viemäreihin. Patrick yllättyi siitä, että viemäreissä oli enemmänkin ihmisiä.
- Nämä ovat tämän alueen köyhälistöä. Pelastimme nämä raukat örkkien raakalaismaiselta kohtelulta, kertoi Johan.
Patrick katseli säälien ihmisiä, jotka murheellisina istuivat viemäreiden limaisilla lattioilla pureskellen surkeita leivänpaloja ja juoden likaista vettä. He kävelivät yhä syvemmälle viemäreissä ja haju paheni.
- Tässä. Laita tämä nenäsi eteen, sanoi yksi miehistä ja ojensi valkean liina Patrickille.
Sitten Patrick näki hänet. Patricia Branham istui kyyryssä nojaten viemärin kylmää seinää. Hänen kasvoillaan oli tyhjyys ja suunnaton suru. Hänen katseessaan ei näkynyt iloa eikä surua. Hänen kasvona olivat likaiset ja hän tärisi kylmyydestä. Patrick juoksi ja otti varovasti äitinsä syleilyyn, mutta tämä ei reagoinut.
- Hän on menettänyt elämästään lähes kaiken. Klaus oli hänen suurin rakkautensa. Lisäksi hän menetti lapsensa. Sinun veljesi. Pikkuruinen Timotheus oli vasta vuoden ikäinen. Hänellä on jäljellä enää sinut. Pidä hänet elämässä kiinni Patrick, sanoi Johan silmät kosteina.
Patrick katsoi äitinsä tyhjiä silmiä.
- Minä tässä. Kaikki on hyvin, Patrick ei sillä hetkellä keksinyt mitään parempaa.
Patricia liikautti silmiään ja katsoi poikaansa.
- Patrick. Tiesin että tulisit.
Patricia kietoi kätensä tiukemmin poikansa ympärille ja kuiskasi kaksi lausetta.
- Kosta perheesi puolesta. Kosta Grom Rautavasaralle.
Sen jälkeen Patricia Branhamin silmät sulkeutuivat ikuiseen uneen. Patrick yritti ystäviensä kanssa toivottomasti pitää tuhoutuneen Averheimin mahtavimman naisen hengissä, mutta turhaan. Patricia oli odottanut vain poikaansa. Aika ei ollut enää pääasia. Patricia olisi odottanut kymmenen vuotta, mutta poikansa tavattuaan hänellä ei ollut enää syytä elää. Patrick itki äitinsä ruumiin äärellä iltaan saakka. Yön koittaessa hän nousi pystyyn ja lähti kohti tulosuuntaa.
- Mihin menet? kysyi Johan.
- Nulniin. Tulkoon mukaani ken tohtii. Grom Rautavasaran hetki koittaa. Kokoan armeijan joka tulee marssimaan yksi tehtävä harteillaan. Minä kostan perheeni puolesta. Minä kostan Grom Rautavasaralle.
_____________________________________________________________
Noh joo, siis oli oikein liikuttavasti kirjoitettu tarina. Kyllä sä muutakin osaat kirjoittaa kuin mättöä. Jatka vain! 