...Petruska juoksi sysipimeässä yössä isänsä siipeä kohti palvelijoiden ja palkkalaisten juostessa ympäriinsä soihtuja kantaen. Hän juoksi vain eteenpäin vain housut jalassa, vasta heränneenä taistelukirves kädessään. Hän ei tiennyt vielä mitä oli tapahtunut, mutta hän ottaisi selvää. Jotain suurta, siitä hän oli varma. Vasta 26 vuoden iässä hän ei ollut vielä täysin selvillä kaikista hänen klaaninsa poliittisista asioista, mutta hän vaistosi että jotain siihen liittyvää oli tapahtunut, ja se oli vakavaa. Vain hänen isänsä tietäisi asiasta enemmän. Hänen takanaan huudot loittonivat...
Kissa vinkaisi roskatynnyrin päällä sysipimeällä kujalla. Se pysyi täysin liikkumatta ja piti silmällä kapean kujan toista päätä. Lampuin valaistulta kadulta kompuroi kujalle mies pidellen vatsaansa kaksin kerroin taittuneena. Hän otti tukea seinästä ja henkäisi peloissaan korkean ja lihaksikkaan miehen hahmon seuratessa häntä ja nostaessa hänet paidasta kiviselle seinälle. Kissa vinkaisi ja hyppäsi roskatynnyrin taakse ja jatkoi katselua vain pää näkyvissa.
-Sinä tiedät jotain, pitkä mies sanoi hiljaa murhaavalla äänellä hampaidensa välistä. Selvästi haavoittunut mies vapisi muuria vasten ja yritti änkyttää vastausta.
-E-en, kerroin jo kaiken minkä tiedän, vannon sen, mies selitti sovittelevaan sävyyn, mutta lause jäi kesken pitkän miehen ravistellessa häntä ja tullessa aivan hänen kasvojensa lähelle.
-Kerro kaikki, tiedän että salaat jotain! Tiedät tietojesi arvon minulle, mikset siis aio puhua, pitkä mies puhui korottaen ääntään lähellä menettää itsensä hallinnan. Veitsi välähti miehen kädessä ja se oli kohta kuin horkassa vapisevan miehen kurkulla. Hän nielaisi äänekkäästi.
-Miksi jättäisin kertomatta jotain? En voi kertoa enempää! Kerroin jo kaiken minkä tiedän, mies yritti selitellä vilkaisten hermostuneena veistä miehen kädessä. Kadun kulmalta kuului kuiskaus
-Petruska, vartija, ääni oli hiljainen, toteava ja käskevä. Pitkä mies vilkaisi kadulle päin harmissaan ja hampaitaan kiristellen viskasi kaksin käsin haavoittuneen miehen roskatynnyreihin, jonne hän jäi makaamaan tajuttomana päästettyään kovaa ääntä ja säikytettyään kissan perin pohjin. Turkiksiin pukeutunut hahmo katosi nurkan taakse ja lyhyempi, hilpariin nojaava ja turkiksiin verhoutunut hahmo seurasi häntä.
-Helvetti! Petruska äyskäisi iskien nyrkkinsä jykevään tammipöytään. Nuori mies säpsähti miehen agressiivista käyttäytymistä ja vilkaisi mieheen kysyvästi. Kuusi ihmistä oli kerääntynyt majatalon huoneeseen kynttilän ääreen. Huone oli pieni ja kynttilä valaisi vain pöydän ympärillä istuvien kasvot ja rahapussin pöydällä.
-Se oli jo kolmas tällä viikolla, eikä mitään uutta mistään, vanha pitkäpartainen kalju mies sanoi huokaisten syvään. Heidän kaikkien hermonsa olivat nyt kireällä.
-Edistystä olisi parempi tapahtua ja pian, muuten aika voi loppua kesken. Middenheimilta on turha pyytää apua, vaikka olemmekin periaatteessa sen suojeluksessa. Keisari ei letkauta korvaansakaan meidän puoleemme, joten sitä on turha yrittääkään, jykevä ja lihaksikas Johann Üllerwo sanoi. Petruska vilkaisi häneen murhaavasti. Johann ei ollut edes ollut ensimmäisiä retkikunnan jäseniä. Johann vilkaisi vanhaan mieheen päin.
-Tätä menoa rahatkin voivat loppua, kultaa emme voi tienata vain halkomalla kalloja öiseen aikaan. Tämä ei loppujen lopuksi vie mihinkään, nuori nainen puuttui puheeseen. Hän, kuten jokainen muukin, oli sonnustautunut vaaleanharmaaseen sudenturkkiin. -Periaatteessa olemme edistyneet, nyt ainakin tiedämme että hän on täällä. Voi olla mahdollista että hän on myynyt sen, mutta toivon ettei. Muuten tehtävämme olisi aika pitkälle mahdoton, ja ilman meitä Wolfenstein on vain muutaman vanhuksen taistelutaitojen varassa.
-Ei, hän tiesi mitä oli hakemassa käydessään ryöstelemässä. Muuhun hän ei koskenut, vain asiakirjat olivat kadonneet. Hän ei myy niitä, hän pitää ne itsellään. Miksi, sitä en tiedä. Mutta jokin oikea syy hänellä vaikuttaisi olevan, Petruska sanoi ja istuutui.
-Ja kaupungin vartijoilta ei ole saatu apua? Ulk Vinterbaum kysyi epävarmana. Hän sai välittömästi kieltävän vastauksen.
-Marienburgin alamaailma on jo kaupungin kaartin hallinnan ulkopuolella. He eivät tiedä eivätkä kertoisi jos tietäisivät. Aivan turha yrittääkään.
-Eikös se yksi mies puhunut jostain miehestä, joka oli saapunut vasta äskettäin kertoen omistavansa jotain yllättävän arvokasta? Olenko väärässä? Ulk jatkoi, muistellen edellisiä iltoja.
-Kyllä puhui, mutta nimeä hän ei tiennyt tai ei halunnut mainita, Petruska vastasi. -Kävimme Parkinson Krausin kanssa jututtamassa häntä uudemman kerran. Ei sanonut tietävänsä mitään. Jotenkin epäilen tätä. Hän tietää jotain, mutta tietää keitä olemme ja miksi olemme täällä.
-Eli minusta tuntuu että saattaisimme saada hänestä vielä jotain irti. Muut tähän mennessä vastaan tulleet ovat olleet autuaan tietämättömiä mistään, tai sellaisen kuvan olen saanut. Tämä mies tuntui tietävän jotain, ja edellisen käsittelyn jälkeen hän varmasti keskustelee siitä jollekulle. Aika varmasti seuraavana iltana, nuori Stiina huomautti. Hän vilkaisi Petruskaa ja hän nyökkäsi.
-Loistavaa, sinä ja Ulk pidätte häntä silmällä huomisen ajan, ja illalla minä, Kraus, Astin ja Johann olemme valmiina. Ulk antaa merkin jos jokin menee pieleen, mutta Stiina, luotan että yrität saada mahdollisimman paljon selville ennen kuin teidät huomataan. En halua saada kokonaista varkaiden kiltaa niskaani, Petruska puhui ja tämän jälkeen kokous oli ohi. Kynttilä sammui ja jätti jälkeensä ohuen sinertävän savujuovan, joka hävisi lämpimään pimeyteen joka valtasi huoneen.
-
Jatkoa olisi sitten tulossa. Hahmot ovat fiktiivisiä ja suurin osa tosi pelitilanteisiin viittaavista tapahtumista voi olla totta, on voinut olla totta tai tulee joskus mahdollisesti olemaan totta. Eli Wolfenstein Chronicles perustuu nyt meneillään olevaan Mordheim kampanjaan Joensuussa. Pöydän ääressä ollut porukka on minun hero kaartini.
The Wolfenstein chronicles, V
The Wolfenstein chronicles, V
Viimeksi muokannut Rune, La 27.12.2003 00:15. Yhteensä muokattu 4 kertaa.
Jätin tahallani vähän vielä epäselväksi, paljastin jo liikaakin... Schait. Ja minulla on kirjoittaminen vähän vielä ruosteessa, mutta eiköhän se siitä kunhan vähän totuttelee. Pitää huomenna kirjoittaa pikkusiskon synttärien aikana vähän lisää tekstiä. Jos kukaan jaksaa lukea, tuo ei nimittäin mitään kovin jännää tekstiä vielä ole. Sain inspiraatiota kun luin aivan kamalaa fluffitarinaa yhden toisen meidän kampanjaan osallistuvan henkilön warbandista. Oli pakko kirjoittaa omaa, ja mielellään vähän parempaa... 
Laatu toivottavasti paranee loppua kohden.
-
...Petruska työnsi vielä yhden vaalean paidan reppuunsa ja kiinnitti tavaroita suojaavan läpän paikoilleen. Ovi avautui hiljaa ja Petruska kääntyi katsomaan oven suuntaan. Ilta-auringon valossa pölyhiukkaset leijailivat leikkisästi huoneessa, ja Stiina Wolfenstein astui sisään.
-En vieläkään ymmärrä miksi juuri sinun pitää lähteä, Stiina totesi vielä kerran, vaikka tiesi että tämä keskustelu oli käyty jo liian useaan kertaan.
-Tiedän ettet haluaisi jättää linnaa, mutta minulla itselläni ei ole muuta vaihtoehtoa. Kukaan ei ole pakottamassa sinua mukaan, Parkinson tulee jo mukaani, Petruska vastasi hiljaa ja astui Stiinan luo pidellen reppua olallaan toisella kädellään. Stiina painautui hänen toista rintaansa vasten ja sanoi tulevansa mukaan kuitenkin. Petruska tiesi sen, miksi hänen olisikaan pitänyt epäillä sitä. Puolisen tunnin kuluttua yö kietoi huoneen, rakennukset vankkojen muurien sisäpuolella sekä mannut niiden ulkopuolella viileään harsoon, joka tulisi olemaan viimeinen rauhallinen yö Wolfensteinin linnassa...
Stiina näki vielä viimeisen vilauksen neljästä hahmosta ennen kuin ne katosivat yöhön, pois lamppujen valopiiristä. Ulkin hän näki, hän istui katon harjalla suoraan Stiinan yläpuolella. Pimeä kuja oli samanlainen kuin lähes kaikki muutkin Marienburgissa, lyhyt, pimeä, likainen ja kapea. Stiina tiesi, että mies oli tulossa siihen suuntaan. Nyt täytyisi vain odottaa kärsivällisesti. Muutama vartija käveli hiljaa keskustellen kadun puolella ohi, huomaamatta mitään ihmeellistä. Kissa vinkaisi jossain läheisellä kujalla. Äkkiä varovasti kulkeva, huppuun verhoutunut hahmo näkyi kujan päässä. Stiina hätkähti ja jäi katsomaan hahmoa. Hän kuuli ylhäältä rasahduksen ja tiesi Ulkinkin olevan valmiina toimintaan. Hahmo katosi pimeälle kujalle ja Stiina erkani seinän suojaavasta varjosta seuratakseen häntä.
Ulk juoksi katon harjaa pitkin hypäten äänettömästi aina seuraavalle. Kuun valo heijastui metallisista räystäistä ja tähdet valaisivat kaiken kelmeällä valollaan. Eri korkuisia taloja näkyi silmän kantamattomiin, korkeampi siellä täällä. Hän vilkaisi alas räystäältä ja näki tumman miehen yhä kulkevan varovasti samaa kujaa eteenpäin. Taakse vilkaistuaan hän huomasi Stiinan olevan yhä perässä maan tasolla. Hän jatkoi matkaa hypäten taas seuraavalle katonharjalle.
Stiina ei enää nähnyt miestä missään. Hän vilkuili ympärilleen sysipimeässä risteyksessä. Tähdet näkyivät ylhäällä talojen välistä ja pieni rasahdus katon rajassa kertoi Ulkin olevan lähellä. Minne ihmeeseen se mies katosi? Hän vilkaisi seinää vieressään ja vetäisi pienen lyhdyn esiin. Hän sytytti sen, vilkaisi seinää ja sammutti sen saman tien. Seinässä oli verinen kämmenen jälki. Stiina kääntyi oikealle ja pinkaisi kevyeen juoksuun saadakseen miehen kiinni. Parin kujanpituuden verran juostuaan hän pysähtyi äkkiä ja vilkaisi vasemmalle puolelleen. Kodikas kellertävä valo näkyi kujan päässä, aika varmasti majatalon ikkuna tai jotain. Mikä kiinnitti Stiinan huomion, oli ikkunanvaloa vasten poispäin hänestä kulkeva mies, joka hetken päästä katosi nurkan taakse. Stiina hiipi kujan päähän ja vilkaisi näkyä. Suuri kaksikerroksinen rakennus kohosi hänen edessään ja sen seinustalla sijaitsi suuri ikkuna ja ovi, joka sulkeutui paukahtaen. Mies oli astunut rakennukseen sisään.
Ulk tuli samaisen rakennuksen luo, ja vilkaisi alas kujan päähän. Stiina seisoi painautuneena seinää vasten ja vilkaisi nurkan takaa ikkunaan päin. Rakennus oli selvästi joko toiminnassa oleva, tai suljettu majatalo. Se sijaitsi suoraan pääkadun vierellä ja sen vasemmalla puolella oli avointa tilaa oleskeluun. Ulk katseli räystään yli kun Stiina siirtyi hiljalleen seinän vierestä ikkunan viereen ja kyyristyi varjoon pää aivan ikkunan vieressä. Nyt se olisi Ulkista kiinni, jos Stiina huomattaisiin. Hän otti pienen lyhdyn esille, sytytti sen jättäen yhden sivustan auki, otti nuolen ja jousen esille ja jäi odottamaan varjoon katonharjalle.
Stiina vilkaisi ylös ja näki tumman varjon öistä taivasta vasten vastakkaisen talon katolla. Hän keskittyi kuuntelemaan, mitä talossa keskusteltiin. Vaimeaa puheensorinaa kuului huoneesta, mahdollisesti kolme henkilöä. Stiinalla ei ollut aavistustakaan millainen huone oli, hänen täytyi vain käyttää mielikuvitustaan. Ovi narahti huoneessa ja äänet hiljenivät sisällä. Kohta ovi suljettiin hiljaa ja nuoren miehen ääni puhui.
-He ovat nyt täällä, seurasivat minua. En tiedä tietävätkö he vielä mitään, mutta Wertrenistä heillä ei ole vielä aavistustakaan.
-Seurasivat, ja tulit vielä tänne!? Matala miesääni vastasi ja tuoli narahti lattialla.
-Eivät nyt, eivät he tiedä että olen täällä tai että te olette täällä. Eilen illalla, pitkä mies hakkasi minut lähemmäs henkihieveriin. En tietenkään paljastanut mitään, nuori mies puolustautui. Hetken oli hiljaista ja joku astui askelia.
-Tämä voi käydä vaaralliseksi. En yhtään tahdo niitä Wolfensteinilaisia (joku sylkäisi) niskaani. Heitä ei kannata aliarvioida, naisääni puuttui keskusteluun. Ääni oli rauhallinen ja toteava.
-Ei väliä, he eivät tiedä mitään. Meidän ei tarvitse vielä huolehtia siitä, voimme hoitaa asioitamme miten mielii. Loppujen lopuksi Wertrenin kaupat eivät ole meidän kontollamme, hän tekee mitä tahtoo, taas sama matalaääninen mies huomautti.
-Meidän kannattaisi pitää silti silmällä häntä, minä en ainakaan halua löytää veistä selästäni jonain yönä. Ei välttämättä Wertremin toimesta, mutta jonkun muun jolle Wertrem on kertonut meistä. Hän kai myy tavaransa yleensä Vi... Kissan rääkäisy lopetti keskustelun ja Stiina hätkähti ja katsahti taakseen. Kujalta jolta hän oli juuri tullut hyppäsi kissa alas roskatynnyriltä ja kaatoi sen kovalla ryminällä. Stiina huomasi liian myöhään, että hänen päänsä näkyi puoliksi ikkunassa. Kovan huudon säestämänä lasinen pullo räsähti ikkunan läpi juuri Stiinan pään vierestä ja pirstoutui lasinpalojen sekaan rikki katukiveykselle. Hän vilkaisi Ulkin suuntaan ja näki tulisen nuolen lentävän taivaalla suoraan ylöspäin. Stiina repäisi vasaransa vyöltään ja lähti juoksemaan poispäin pääkadulle kiertäen taloa. Ovi hänen vierellään potkaistiin auki rivakasti ja nuoli singahti Stiinan hiuksien läpi hänen kadoten talon nurkan taakse.
Ulk jätti lyhdyn sikseen ja hyppi talojen katolta toiselle pääkadun puolelle seuraten viittä ihmistä majatalon edustalla. He liikkuivat ripeästi ja hyvässä järjestyksessä kaksi Stiinan perään ja kolme kadulle päin. Ulk otti viimeisen talon kohdalla räystäästä kiinni ja heilautti itsensä lähimmästä ikkunasta sisään suoraan pimeään makuuhuoneeseen. Lasin pirstoutuminen herätti vanhan miehen joka nousi hölmistyneenä istumaan vuoteessaan katsellen ympärilleen. Ulk harppoi nopeasti ovelle, riuhtaisi sen auki ja juoksi portaat alas ensimmäiseen kerrokseen, siitä eteisaulaan ja ulos pääkadulle nähdäkseen Stiinan juoksevan häntä kohti kolme rotevaa ihmismiestä ja yksi nainen perässään. Huudot kaikuivat valaistulla kadulla ja Ulkin nuolet lävistivät pisimmän ja lihaksikkaimman miehen käsivarren. Se ei näyttänyt auttavan mitään, ja hän liittyi poispäin juoksevaan Stiinaan.
-Miten meni? Ulk kysyi huohottavalta Stiinalta juostessaan
-No miltä näyttää, idiootti! Mene vasemmalle, Stiina huusi hänelle ja nielaisi. Ulk katosi kujalle vasemmalla puolella ja Stiina kääntyi oikealle jatkaen juoksua pääkadun suuntaisesti. Hän pysähtyi nurkan taakse ja kyyristyi tynnyrin viereen tasaamaan hengitystään. Huohottaen hän istui siinä ainakin minuutin, kunnes kuuli kevyitä askelia kujalta. Samalta mistä hän oli juuri tullut. Pehmyt naisen ääni puhui yöhön.
-Tiedän että olet täällä. Sinun on turha piiloutua, lähemmäs kuiskaus kuului yössä. Stiina veti nopeasti henkeä ja tarrasi vasaroihinsa kuin henkensä hädässä. Ääni oli viekoitteleva ja rauhoitteleva. Se ei yhtään sopinut jännittyneeseen tunnelmaan.
-Mikset tulisi esille? Voisimme leikkiä hieman... erästä leikkiä, nainen jatkoi. Stiina nielaisi kuuluvasti, ja säikähti itsekin äänen lujuutta. Askelet loppuivat, jatkoivat taas, loppuivat, jatkoivat taas. Nainen tarkisti jokaisen kolon kujalla, jatkaen keskusteluaan. Taistelusta ei voisi estyä enää. Tosin hän voisi etsiä paremman alueen. Stiina ponkaisi ylös ja lähti juoksemaan oikealle. Hän ei enää kuullut mitään muuta kuin oman hengityksensä, mutta hän oli varma, että toinen nainen seurasi häntä. Parin korttelin jälkeen Stiina löysi juuri loistavan paikan, sellaisen mitä oli hakenut. Laaja hautausmaa lepäsi kelmeän kuun valossa, ja hautakivien vaalea kivi hohti vaaleana. Stiina hyppäsi matalan hajonneen aidan yli ja jäi odottamaan vastustajaansa suuren haudan luo.
-
Ei ollut tämäkään mikään mestariteos... Ei tiedä, pitäisi kai tehdä jonkinlainen juonikaavio tähän. Oliko yhtään parempaa tekstiä? :?
Laatu toivottavasti paranee loppua kohden.-
...Petruska työnsi vielä yhden vaalean paidan reppuunsa ja kiinnitti tavaroita suojaavan läpän paikoilleen. Ovi avautui hiljaa ja Petruska kääntyi katsomaan oven suuntaan. Ilta-auringon valossa pölyhiukkaset leijailivat leikkisästi huoneessa, ja Stiina Wolfenstein astui sisään.
-En vieläkään ymmärrä miksi juuri sinun pitää lähteä, Stiina totesi vielä kerran, vaikka tiesi että tämä keskustelu oli käyty jo liian useaan kertaan.
-Tiedän ettet haluaisi jättää linnaa, mutta minulla itselläni ei ole muuta vaihtoehtoa. Kukaan ei ole pakottamassa sinua mukaan, Parkinson tulee jo mukaani, Petruska vastasi hiljaa ja astui Stiinan luo pidellen reppua olallaan toisella kädellään. Stiina painautui hänen toista rintaansa vasten ja sanoi tulevansa mukaan kuitenkin. Petruska tiesi sen, miksi hänen olisikaan pitänyt epäillä sitä. Puolisen tunnin kuluttua yö kietoi huoneen, rakennukset vankkojen muurien sisäpuolella sekä mannut niiden ulkopuolella viileään harsoon, joka tulisi olemaan viimeinen rauhallinen yö Wolfensteinin linnassa...
Stiina näki vielä viimeisen vilauksen neljästä hahmosta ennen kuin ne katosivat yöhön, pois lamppujen valopiiristä. Ulkin hän näki, hän istui katon harjalla suoraan Stiinan yläpuolella. Pimeä kuja oli samanlainen kuin lähes kaikki muutkin Marienburgissa, lyhyt, pimeä, likainen ja kapea. Stiina tiesi, että mies oli tulossa siihen suuntaan. Nyt täytyisi vain odottaa kärsivällisesti. Muutama vartija käveli hiljaa keskustellen kadun puolella ohi, huomaamatta mitään ihmeellistä. Kissa vinkaisi jossain läheisellä kujalla. Äkkiä varovasti kulkeva, huppuun verhoutunut hahmo näkyi kujan päässä. Stiina hätkähti ja jäi katsomaan hahmoa. Hän kuuli ylhäältä rasahduksen ja tiesi Ulkinkin olevan valmiina toimintaan. Hahmo katosi pimeälle kujalle ja Stiina erkani seinän suojaavasta varjosta seuratakseen häntä.
Ulk juoksi katon harjaa pitkin hypäten äänettömästi aina seuraavalle. Kuun valo heijastui metallisista räystäistä ja tähdet valaisivat kaiken kelmeällä valollaan. Eri korkuisia taloja näkyi silmän kantamattomiin, korkeampi siellä täällä. Hän vilkaisi alas räystäältä ja näki tumman miehen yhä kulkevan varovasti samaa kujaa eteenpäin. Taakse vilkaistuaan hän huomasi Stiinan olevan yhä perässä maan tasolla. Hän jatkoi matkaa hypäten taas seuraavalle katonharjalle.
Stiina ei enää nähnyt miestä missään. Hän vilkuili ympärilleen sysipimeässä risteyksessä. Tähdet näkyivät ylhäällä talojen välistä ja pieni rasahdus katon rajassa kertoi Ulkin olevan lähellä. Minne ihmeeseen se mies katosi? Hän vilkaisi seinää vieressään ja vetäisi pienen lyhdyn esiin. Hän sytytti sen, vilkaisi seinää ja sammutti sen saman tien. Seinässä oli verinen kämmenen jälki. Stiina kääntyi oikealle ja pinkaisi kevyeen juoksuun saadakseen miehen kiinni. Parin kujanpituuden verran juostuaan hän pysähtyi äkkiä ja vilkaisi vasemmalle puolelleen. Kodikas kellertävä valo näkyi kujan päässä, aika varmasti majatalon ikkuna tai jotain. Mikä kiinnitti Stiinan huomion, oli ikkunanvaloa vasten poispäin hänestä kulkeva mies, joka hetken päästä katosi nurkan taakse. Stiina hiipi kujan päähän ja vilkaisi näkyä. Suuri kaksikerroksinen rakennus kohosi hänen edessään ja sen seinustalla sijaitsi suuri ikkuna ja ovi, joka sulkeutui paukahtaen. Mies oli astunut rakennukseen sisään.
Ulk tuli samaisen rakennuksen luo, ja vilkaisi alas kujan päähän. Stiina seisoi painautuneena seinää vasten ja vilkaisi nurkan takaa ikkunaan päin. Rakennus oli selvästi joko toiminnassa oleva, tai suljettu majatalo. Se sijaitsi suoraan pääkadun vierellä ja sen vasemmalla puolella oli avointa tilaa oleskeluun. Ulk katseli räystään yli kun Stiina siirtyi hiljalleen seinän vierestä ikkunan viereen ja kyyristyi varjoon pää aivan ikkunan vieressä. Nyt se olisi Ulkista kiinni, jos Stiina huomattaisiin. Hän otti pienen lyhdyn esille, sytytti sen jättäen yhden sivustan auki, otti nuolen ja jousen esille ja jäi odottamaan varjoon katonharjalle.
Stiina vilkaisi ylös ja näki tumman varjon öistä taivasta vasten vastakkaisen talon katolla. Hän keskittyi kuuntelemaan, mitä talossa keskusteltiin. Vaimeaa puheensorinaa kuului huoneesta, mahdollisesti kolme henkilöä. Stiinalla ei ollut aavistustakaan millainen huone oli, hänen täytyi vain käyttää mielikuvitustaan. Ovi narahti huoneessa ja äänet hiljenivät sisällä. Kohta ovi suljettiin hiljaa ja nuoren miehen ääni puhui.
-He ovat nyt täällä, seurasivat minua. En tiedä tietävätkö he vielä mitään, mutta Wertrenistä heillä ei ole vielä aavistustakaan.
-Seurasivat, ja tulit vielä tänne!? Matala miesääni vastasi ja tuoli narahti lattialla.
-Eivät nyt, eivät he tiedä että olen täällä tai että te olette täällä. Eilen illalla, pitkä mies hakkasi minut lähemmäs henkihieveriin. En tietenkään paljastanut mitään, nuori mies puolustautui. Hetken oli hiljaista ja joku astui askelia.
-Tämä voi käydä vaaralliseksi. En yhtään tahdo niitä Wolfensteinilaisia (joku sylkäisi) niskaani. Heitä ei kannata aliarvioida, naisääni puuttui keskusteluun. Ääni oli rauhallinen ja toteava.
-Ei väliä, he eivät tiedä mitään. Meidän ei tarvitse vielä huolehtia siitä, voimme hoitaa asioitamme miten mielii. Loppujen lopuksi Wertrenin kaupat eivät ole meidän kontollamme, hän tekee mitä tahtoo, taas sama matalaääninen mies huomautti.
-Meidän kannattaisi pitää silti silmällä häntä, minä en ainakaan halua löytää veistä selästäni jonain yönä. Ei välttämättä Wertremin toimesta, mutta jonkun muun jolle Wertrem on kertonut meistä. Hän kai myy tavaransa yleensä Vi... Kissan rääkäisy lopetti keskustelun ja Stiina hätkähti ja katsahti taakseen. Kujalta jolta hän oli juuri tullut hyppäsi kissa alas roskatynnyriltä ja kaatoi sen kovalla ryminällä. Stiina huomasi liian myöhään, että hänen päänsä näkyi puoliksi ikkunassa. Kovan huudon säestämänä lasinen pullo räsähti ikkunan läpi juuri Stiinan pään vierestä ja pirstoutui lasinpalojen sekaan rikki katukiveykselle. Hän vilkaisi Ulkin suuntaan ja näki tulisen nuolen lentävän taivaalla suoraan ylöspäin. Stiina repäisi vasaransa vyöltään ja lähti juoksemaan poispäin pääkadulle kiertäen taloa. Ovi hänen vierellään potkaistiin auki rivakasti ja nuoli singahti Stiinan hiuksien läpi hänen kadoten talon nurkan taakse.
Ulk jätti lyhdyn sikseen ja hyppi talojen katolta toiselle pääkadun puolelle seuraten viittä ihmistä majatalon edustalla. He liikkuivat ripeästi ja hyvässä järjestyksessä kaksi Stiinan perään ja kolme kadulle päin. Ulk otti viimeisen talon kohdalla räystäästä kiinni ja heilautti itsensä lähimmästä ikkunasta sisään suoraan pimeään makuuhuoneeseen. Lasin pirstoutuminen herätti vanhan miehen joka nousi hölmistyneenä istumaan vuoteessaan katsellen ympärilleen. Ulk harppoi nopeasti ovelle, riuhtaisi sen auki ja juoksi portaat alas ensimmäiseen kerrokseen, siitä eteisaulaan ja ulos pääkadulle nähdäkseen Stiinan juoksevan häntä kohti kolme rotevaa ihmismiestä ja yksi nainen perässään. Huudot kaikuivat valaistulla kadulla ja Ulkin nuolet lävistivät pisimmän ja lihaksikkaimman miehen käsivarren. Se ei näyttänyt auttavan mitään, ja hän liittyi poispäin juoksevaan Stiinaan.
-Miten meni? Ulk kysyi huohottavalta Stiinalta juostessaan
-No miltä näyttää, idiootti! Mene vasemmalle, Stiina huusi hänelle ja nielaisi. Ulk katosi kujalle vasemmalla puolella ja Stiina kääntyi oikealle jatkaen juoksua pääkadun suuntaisesti. Hän pysähtyi nurkan taakse ja kyyristyi tynnyrin viereen tasaamaan hengitystään. Huohottaen hän istui siinä ainakin minuutin, kunnes kuuli kevyitä askelia kujalta. Samalta mistä hän oli juuri tullut. Pehmyt naisen ääni puhui yöhön.
-Tiedän että olet täällä. Sinun on turha piiloutua, lähemmäs kuiskaus kuului yössä. Stiina veti nopeasti henkeä ja tarrasi vasaroihinsa kuin henkensä hädässä. Ääni oli viekoitteleva ja rauhoitteleva. Se ei yhtään sopinut jännittyneeseen tunnelmaan.
-Mikset tulisi esille? Voisimme leikkiä hieman... erästä leikkiä, nainen jatkoi. Stiina nielaisi kuuluvasti, ja säikähti itsekin äänen lujuutta. Askelet loppuivat, jatkoivat taas, loppuivat, jatkoivat taas. Nainen tarkisti jokaisen kolon kujalla, jatkaen keskusteluaan. Taistelusta ei voisi estyä enää. Tosin hän voisi etsiä paremman alueen. Stiina ponkaisi ylös ja lähti juoksemaan oikealle. Hän ei enää kuullut mitään muuta kuin oman hengityksensä, mutta hän oli varma, että toinen nainen seurasi häntä. Parin korttelin jälkeen Stiina löysi juuri loistavan paikan, sellaisen mitä oli hakenut. Laaja hautausmaa lepäsi kelmeän kuun valossa, ja hautakivien vaalea kivi hohti vaaleana. Stiina hyppäsi matalan hajonneen aidan yli ja jäi odottamaan vastustajaansa suuren haudan luo.
-
Ei ollut tämäkään mikään mestariteos... Ei tiedä, pitäisi kai tehdä jonkinlainen juonikaavio tähän. Oliko yhtään parempaa tekstiä? :?
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
...hänen äitinsä syleili vielä kerran Petruskaa, silmät itkusta punaisina. Hän nyyhkytti kuuluvasti muiden naisten kanssa linnan pihalla varhaisessa aamussa. Kaste ei ollut vielä haihtunut ja Petruskan isä astui viimein poikansa eteen. Hän laski murheellisin silmin kätensä poikansa olkapäälle.
-Poika, tästä eteenpäin kaikki riippuu sinusta. Kun palaat, palasitpa voittajana tai häviäjänä, palaat takaisin miehenä. Sinulla on Parkinson mukanasi, joten kaiken tulisi olla hyvin. Etsi valtakirjat, ja palaa takaisin mahdollisimman nopeasti, hän sanoi ääni täynnä huolta. Petruska läimäytti isäänsä toverillisesti olalle ja syleili häntä hymyillen.
-Lupaan tulla takaisin, lupaan tulla voittoisana. Lupaan tulla miehenä, sillä siksi minut tälle matkalle lähetettiin Ulricin tahdosta, Petruska sanoi vaimealla äänellä. Hän nosti vasaransa maasta ja heitti repun olalleen. Maailma tuntui aavalta linnan muurien ulkopuolella, enemmän kuin koskaan ennen. Tie näytti vievän äärettömyyksiin ja hän viittasi nuorta vaimoaan ja hyvää ystäväänsä seuraamaan. Parkinson ja Stiina seurasivat syvään huokaisten...
Kelmeä kuunvalo paistoi Stiinan lumivalkoisiin hiuksiin ja sai sudenturkin hänen harteillaan hohtamaan aavemaisesti. Jos kukaan olisi nyt astunut näköpiiriin, niin hän olisi varmasti juossut pitemmittä puheitta karukuun nähdessään vaaleana hohtavan hahmon kasvonpiirteet ja yksityiskohdat varjossa, seisomassa hautuumaan keskellä. Stiina riiputti käsiään alhaalla pidellen vasaroistaan silti lujasti kiinni. Hän tasasi hengitystään ja koleassa syysilmassa hengitys höyrystyi ilmaan, näkyen hopeana kuun ja tähtien valossa. Hän piti silmänsä tiukasti kujalla, jolta hän oli vasta tullut. Odottaen vastustajaansa.
Hoikka hahmo erkani varjoista. Nuori nainen silmälappu toisen silmänsä päällä nojasi lantioonsa rakennuksen edessä kantaen miekkaa ja tikaria. Hän lepuutti kättä lanteillaan ja hymyili Stiinalle, joka odotti ilmeenkään värähtämättä. Hän oli taistellut paljon, hän oli tottunut taistelemaan, ja hän oli jo todistanut monien hyvien ystäviensä kuolemaa tässä kirotussa kaupungissa. Toinen nainen sipaisi hiuksiaan.
-Jaahas, jaahas. Wolfensteinilaisia, oletan? nainen puhui hieman huvittuneisuutta äänessään. Hän tiesi olevansa hyvä, eikä epäröinyt näyttää sitä.
-Niin, näkyykö se sinne asti? Vain yhdellä silmällä? Stiina pisti takaisin astuen muutaman varovan askelen avoimelle maalle. Naisen ilme värähti, ja hänen silmänsä välähtivät julmaan katseeseen.
-Niin, ja kohta sinulla ei ole kumpiakaan! Nainen syöksähti salamannopeasti liikkeelle ja Stiina yllättyi täysin. Hän ennätti juuri ja juuri heilauttaa vasaransa laajassa kaaressa ylöspäin kupeeltaan torjuen sattumalta miekan piston. Hän väisti pyörähtäen tikarin ja hypähti taaksepäin toivoen myös vastustajan ottavan vähän etäisyyttä. Vihollinen kääntyi yllättäen perässä ja viilsi miekallaan laajassa kaaressa vain senttien päästä Stiinan olkapäästä. Stiina alkoi päästä tasapainoonsa ja ymmärsi kohta mitä ympärillä tapahtui. Hän otti muutaman villien iskun vihollisen suuntaan pakottaen hänet perääntymään ketterästi muutaman askeleen. Pilvi lipui kuun eteen pimentäen maan ja kaiken mitä siellä liikkui. Molemmat taistelijat häkeltyivät näkyvyyden lähes minimaalisesta määrästä, ja Stiina tunsi pian pistävän kivun kyljessään. Terästä työntyi milli milliltä syvemmälle ja Stiina vaipui polvilleen. Kuun valo pääsi taas vapaasti valaisemaan ympäristöä. Majatalossa ollut nainen seisoi hänen edessään leveä virne naamallaan ja hän survaisi yllättäen terää taas pari milliä syvemmälle kiertäen terästä haavassa. Stiina ulvoi kivusta ja vaikeroi luhistuen lähes kasaan. Ainut mitä hän ennätti nähdä kivun sumentamilla silmillään oli jonkun liikkuvan naisen takana. Hän kuuli tuulen ulvonnan loputtua laahaavan äänen. Ei, toisenkin. Hän nosti päätään kyynelten valuessa hänen poskillaan, nyyhkyttäen katsahtaen ensin naiseen anovasti hänen riuhtaistessaan miekan pois syvästä haavasta. Kohta Stiinan katse siirtyi naisen taakse, ja hänen suunsa jäi puoliksi auki ja hänen silmänsä jäivät tuijottamaan tyhjinä, tahtomatta uskoa.
Olentojen kädet roikkuivat sivuilla tylsästi ja resuiset vaatteet olivat enemmän kuin puoliksi mädäntyneet ja maatuneet. Toisen olennon jalan tynkä laahasi maata, ja polvihousut olivat aivan riekaleina. Ihon tai luun määrästä ei pysty puhumaan, ja Stiina sai kiittää onneaan nähdessään ne vain epäselvinä hahmoina kuun valossa. Kauheinta olivat näissä silmät. Liha ja iho suun ympäriltä oli maatunut ja tippunut pois, vain muutama suikale huulista roikkui enää luussa kiinni. Paljaat hampaan olivat vääristäytyneet ikuiseen virneeseen, kun poskia ei enää ollut säätelemään tunnetilojen vaihtelua. Eipä siinä, eivät nämä olennot olisi tunteneetkaan mitään. Silmät olivat täysin tyhjät, niissä ei ollut ihmistä jäljellä. Edes eläimen villiä vaistoa ei pystynyt erottamaan. Silmäkuopissa olevat pallot eivät kiiltäneet eläimen silmien tavoin, iiriksiä tai silmän osia ei pystynyt erottamaan valkean harmaasta massasta. Niissä ei ollut elämää, vaikka nämä olennot kävelivät pystyssä. Kylmyys hohkasi niistä, Stiina tunsi sen jo. Tunnon palatessa hänen ruumiiseensa hän tunsi lämpimän nesteen virtaavan hänen reidellään asti.
Nainen Stiinan edessä säpsähti. Hänen hymynsä katosi niin nopeasti kuin oli välähtänytkin, ja hän käännähti nopeasti ympärituima ilme naamallaan, valmistautuen tappamaan jokaisen elävän olennon, joka häiritsisi häntä nyt. Tosin kuolleisiin hän ei ollut varautunut. Avuton kirkaisu kaikui koleassa alkusyksyn ilmassa, se kiiri läheisillä kujilla kimpoillen kivisistä seinistä. Haudan takainen huurre valtasi nurmen hautuumaalla ja jäätävä usva leijui kuun valaiseman maan pinnalla. Stiina nousi ja hoiperteli pois nuoren naisen ruumiin luota, läheisimmälle kujalle. Lähimpään turvaan sydän vieläkin jyskyttäen. Hän alkoi vasta ymmärtää tapahtunutta, vaikka kaikki oli tapahtunut hitaan rauhallisesti. Se kaikki oli silti ollut kuin unta. Hän kääntyi pois ja oksensi kujan nurkkaan peittäen korvansa pehmeältä, elottomalta mässytykseltä ja aivottomalta ölinältä, joka kaikui yhä hänen takanaan. Lyyhistyen, pitäen käsiä korvillaan hän vaikeroi niitä lopettamaan, lopettamaan sen äänen, menemään pois. Nyyhkyttäen hän jäi siihen, kuuli sen äänen koko yön, sen laahaavan astunnan ja lihan repimisen yhä lämpimästä ruumiista...
-
Tähän loppuun en mielestäni saanut sellaista tunnetilaa mitä olin tahtonut... Mitä olin kuvitellut mielessäni. Toivottavasti se antoi oikeaa kuvaa tapahtuneesta, ja jos ette vielä huomanneet niin tämä ei vienyt juonta eteenpäin. Aika tyhjä taistelukohtaus. Tahtoi vain kirjoittaa tällaista pitkästä aikaa...
-Poika, tästä eteenpäin kaikki riippuu sinusta. Kun palaat, palasitpa voittajana tai häviäjänä, palaat takaisin miehenä. Sinulla on Parkinson mukanasi, joten kaiken tulisi olla hyvin. Etsi valtakirjat, ja palaa takaisin mahdollisimman nopeasti, hän sanoi ääni täynnä huolta. Petruska läimäytti isäänsä toverillisesti olalle ja syleili häntä hymyillen.
-Lupaan tulla takaisin, lupaan tulla voittoisana. Lupaan tulla miehenä, sillä siksi minut tälle matkalle lähetettiin Ulricin tahdosta, Petruska sanoi vaimealla äänellä. Hän nosti vasaransa maasta ja heitti repun olalleen. Maailma tuntui aavalta linnan muurien ulkopuolella, enemmän kuin koskaan ennen. Tie näytti vievän äärettömyyksiin ja hän viittasi nuorta vaimoaan ja hyvää ystäväänsä seuraamaan. Parkinson ja Stiina seurasivat syvään huokaisten...
Kelmeä kuunvalo paistoi Stiinan lumivalkoisiin hiuksiin ja sai sudenturkin hänen harteillaan hohtamaan aavemaisesti. Jos kukaan olisi nyt astunut näköpiiriin, niin hän olisi varmasti juossut pitemmittä puheitta karukuun nähdessään vaaleana hohtavan hahmon kasvonpiirteet ja yksityiskohdat varjossa, seisomassa hautuumaan keskellä. Stiina riiputti käsiään alhaalla pidellen vasaroistaan silti lujasti kiinni. Hän tasasi hengitystään ja koleassa syysilmassa hengitys höyrystyi ilmaan, näkyen hopeana kuun ja tähtien valossa. Hän piti silmänsä tiukasti kujalla, jolta hän oli vasta tullut. Odottaen vastustajaansa.
Hoikka hahmo erkani varjoista. Nuori nainen silmälappu toisen silmänsä päällä nojasi lantioonsa rakennuksen edessä kantaen miekkaa ja tikaria. Hän lepuutti kättä lanteillaan ja hymyili Stiinalle, joka odotti ilmeenkään värähtämättä. Hän oli taistellut paljon, hän oli tottunut taistelemaan, ja hän oli jo todistanut monien hyvien ystäviensä kuolemaa tässä kirotussa kaupungissa. Toinen nainen sipaisi hiuksiaan.
-Jaahas, jaahas. Wolfensteinilaisia, oletan? nainen puhui hieman huvittuneisuutta äänessään. Hän tiesi olevansa hyvä, eikä epäröinyt näyttää sitä.
-Niin, näkyykö se sinne asti? Vain yhdellä silmällä? Stiina pisti takaisin astuen muutaman varovan askelen avoimelle maalle. Naisen ilme värähti, ja hänen silmänsä välähtivät julmaan katseeseen.
-Niin, ja kohta sinulla ei ole kumpiakaan! Nainen syöksähti salamannopeasti liikkeelle ja Stiina yllättyi täysin. Hän ennätti juuri ja juuri heilauttaa vasaransa laajassa kaaressa ylöspäin kupeeltaan torjuen sattumalta miekan piston. Hän väisti pyörähtäen tikarin ja hypähti taaksepäin toivoen myös vastustajan ottavan vähän etäisyyttä. Vihollinen kääntyi yllättäen perässä ja viilsi miekallaan laajassa kaaressa vain senttien päästä Stiinan olkapäästä. Stiina alkoi päästä tasapainoonsa ja ymmärsi kohta mitä ympärillä tapahtui. Hän otti muutaman villien iskun vihollisen suuntaan pakottaen hänet perääntymään ketterästi muutaman askeleen. Pilvi lipui kuun eteen pimentäen maan ja kaiken mitä siellä liikkui. Molemmat taistelijat häkeltyivät näkyvyyden lähes minimaalisesta määrästä, ja Stiina tunsi pian pistävän kivun kyljessään. Terästä työntyi milli milliltä syvemmälle ja Stiina vaipui polvilleen. Kuun valo pääsi taas vapaasti valaisemaan ympäristöä. Majatalossa ollut nainen seisoi hänen edessään leveä virne naamallaan ja hän survaisi yllättäen terää taas pari milliä syvemmälle kiertäen terästä haavassa. Stiina ulvoi kivusta ja vaikeroi luhistuen lähes kasaan. Ainut mitä hän ennätti nähdä kivun sumentamilla silmillään oli jonkun liikkuvan naisen takana. Hän kuuli tuulen ulvonnan loputtua laahaavan äänen. Ei, toisenkin. Hän nosti päätään kyynelten valuessa hänen poskillaan, nyyhkyttäen katsahtaen ensin naiseen anovasti hänen riuhtaistessaan miekan pois syvästä haavasta. Kohta Stiinan katse siirtyi naisen taakse, ja hänen suunsa jäi puoliksi auki ja hänen silmänsä jäivät tuijottamaan tyhjinä, tahtomatta uskoa.
Olentojen kädet roikkuivat sivuilla tylsästi ja resuiset vaatteet olivat enemmän kuin puoliksi mädäntyneet ja maatuneet. Toisen olennon jalan tynkä laahasi maata, ja polvihousut olivat aivan riekaleina. Ihon tai luun määrästä ei pysty puhumaan, ja Stiina sai kiittää onneaan nähdessään ne vain epäselvinä hahmoina kuun valossa. Kauheinta olivat näissä silmät. Liha ja iho suun ympäriltä oli maatunut ja tippunut pois, vain muutama suikale huulista roikkui enää luussa kiinni. Paljaat hampaan olivat vääristäytyneet ikuiseen virneeseen, kun poskia ei enää ollut säätelemään tunnetilojen vaihtelua. Eipä siinä, eivät nämä olennot olisi tunteneetkaan mitään. Silmät olivat täysin tyhjät, niissä ei ollut ihmistä jäljellä. Edes eläimen villiä vaistoa ei pystynyt erottamaan. Silmäkuopissa olevat pallot eivät kiiltäneet eläimen silmien tavoin, iiriksiä tai silmän osia ei pystynyt erottamaan valkean harmaasta massasta. Niissä ei ollut elämää, vaikka nämä olennot kävelivät pystyssä. Kylmyys hohkasi niistä, Stiina tunsi sen jo. Tunnon palatessa hänen ruumiiseensa hän tunsi lämpimän nesteen virtaavan hänen reidellään asti.
Nainen Stiinan edessä säpsähti. Hänen hymynsä katosi niin nopeasti kuin oli välähtänytkin, ja hän käännähti nopeasti ympärituima ilme naamallaan, valmistautuen tappamaan jokaisen elävän olennon, joka häiritsisi häntä nyt. Tosin kuolleisiin hän ei ollut varautunut. Avuton kirkaisu kaikui koleassa alkusyksyn ilmassa, se kiiri läheisillä kujilla kimpoillen kivisistä seinistä. Haudan takainen huurre valtasi nurmen hautuumaalla ja jäätävä usva leijui kuun valaiseman maan pinnalla. Stiina nousi ja hoiperteli pois nuoren naisen ruumiin luota, läheisimmälle kujalle. Lähimpään turvaan sydän vieläkin jyskyttäen. Hän alkoi vasta ymmärtää tapahtunutta, vaikka kaikki oli tapahtunut hitaan rauhallisesti. Se kaikki oli silti ollut kuin unta. Hän kääntyi pois ja oksensi kujan nurkkaan peittäen korvansa pehmeältä, elottomalta mässytykseltä ja aivottomalta ölinältä, joka kaikui yhä hänen takanaan. Lyyhistyen, pitäen käsiä korvillaan hän vaikeroi niitä lopettamaan, lopettamaan sen äänen, menemään pois. Nyyhkyttäen hän jäi siihen, kuuli sen äänen koko yön, sen laahaavan astunnan ja lihan repimisen yhä lämpimästä ruumiista...
-
Tähän loppuun en mielestäni saanut sellaista tunnetilaa mitä olin tahtonut... Mitä olin kuvitellut mielessäni. Toivottavasti se antoi oikeaa kuvaa tapahtuneesta, ja jos ette vielä huomanneet niin tämä ei vienyt juonta eteenpäin. Aika tyhjä taistelukohtaus. Tahtoi vain kirjoittaa tällaista pitkästä aikaa...
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
...Se oli kai viimeinen”, Petruska voihkaisi ja nousi seisomaan, repäisten verisen kirveensä petomiehen ruumiista. Samanlaisia näkyi ympäri tietä, Parkinson Kraus lähimmän luona katkaisten pedon pään hilparillaan. Stiina hihkaisi tien toiselta puolelta katsomaan. Parkinson ja Petruska nostivat aseensa ja kyykistyivät Stiinan viereen tutkimaan näkyä. Petomiesten joukossa lepäsi verinen mies, silti hengittäen selvästi. “Osuimmepa sopivaan aikaan, muuta en voi sanoa”, Parkinson huomautti hymy huulillaan. “Tämä mies olisi kuollut kohta...
Oli kolea syysaamu. Korkealla paistava aurinko ei lämmittänyt katukiveystä ohuen pilviharson läpi, ja maa oli roudassa. Alkusyksy ei ollut ollut Marienburgissa ennen näin kolea, tosin Middenheimin pohjoispuolella siihen oli totuttu. Lintujen heikko liverrys kaikui luonnottomasti huurteisessa ilmassa. Petruska ja Johann juoksentelivat kapeilla kujilla hautausmaan lähettyvillä, vilkuillen kujille ja tarkastaen hätäisesti nurkat. Ulk oli sanonut Stiinan tulleen tähän suuntaan, ainut ongelma oli vielä hänen löytämisensä. Oli täysin mahdollista, että hän olisi lähtenyt omille teilleen päästyään pakoon, mutta pian hän olisi palannut majataloon. Koko yönä häntä ei ollut näkynyt, ja nyt Petruska pelkäsi pahinta. He astuivat suurelle aukealle, joka oli täynnä kohmeisia hautakiviä, ja siellä täällä näkyi pystyyn kuollut puu. Ankea näkymä sai Johannin ja Petruskan varuilleen, tämä hautausmaa ei ollut normaali. Siitä he olivat varmoja. He etenivät hitaasti ja tarkkaillen ympäristöä, vaikka näin aikaiseen aamusta tuskin ketään liikkuisi kaupungilla, kaikkein vähiten tällaisella paikalla. Johann taputti Petruskaa olkapäälle ja osoitti heidän oikealle puolelleen, pienelle aukealle suuren hautakiven luona. Maa oli tahrautunut lumeen, ja Petruska joutui ottamaan tukea läheisestä hautakivestä nähdessään näyn. Ruohoon sekoittuneessa verilammikossa makasi puoliksi raadeltu ruumis, elon merkkiäkään ei voinut huomata. Tämän sukupuolen pystyi huomaamaan vain puoliksi syödyistä kasvoista, jotka olivat vääristyneet kammottavasti ja suu oli jähmettynyt kiljaisuun. Johann katseli suu puoliksi auki Petruskan oksentaessa viereensä. He kääntyivät pois kuvottavasta näystä ja keskustelivat hiljaa.
-Mitä helvettiä täällä on tapahtunut? Petruska kysyi haukkoen henkeään. Ulos hengittäessään hän päästi ilmoille vaalean huurun.
-Mitä jos Stiinalla on jotain osuutta tähän? En tietenkään epäile, että hän olisi tehnyt tuota, mutta jotenkin muuten hän on voinut sekaantua tähän, Johann sanoi painaen päänsä. Huoli kuulsi hänen äänestään, ja Petruska vilkaisi häneen.
-Ei varmasti, mutta hän voi olla tässä lähellä. Jatketaan etsimistä, Petruska tuhahti. Mutta loppujen lopuksi, hän ei voinut olla ajattelematta samaa asiaa. He jatkoivat matkaa.
Ovi avautui ja sulkeutui aamuauringon valaisemassa huoneessa. Sirot kädet nostivat vesivadin puiselle pöydälle, ja kastoivat pyyhkeen kirkkaassa vedessä. Stiina Wolfenstein makasi pehmeällä sängyllä hengittäen raskaasti, silmät kiinni. Pyyhe päätyi Stiinan huulille, ja siitä puristettiin hieman nestettä nuoren naisen huulille. Sievä hahmo istuutui tuolille pöydän ääreen, ja otti käsiinsä pienen mukin, josta nousi höyryävää juomaa. Stiina alkoi ynistä hieman unessaan, ja pian hän äänteli kovaäänisesti ja heittelehti vuoteen laidalta toiselle. Hän reväytti itsensä istumaan sängyssään ja huudahti hädissään, huohottaen sitten hiljaa paikallaan. Hän katsahti ympärilleen, ja näki nuoren, mustatukkaisen naisen istumassa edessään teekippo kädessään. Hänellä oli yllättävän vähän päällään, kolealta säältä suojaamassa vain pitkä ja paksu turkisviitta. Korkea kaulus peitti puolet naisen kasvoista näkyvistä, ja Stiina erotti kalpean ihon keskeltä vain kaksi luonnottoman punaista silmää, jotka vilkaisivat häntä. Stiinan silmät laajenivat hänen tunnistaessa nuo silmät. Nainen puhui hiljaisella äänellä, pitäen katseensa jatkuvasti Stiinan silmissä.
-Hei sisko, hauska nähdä taas. Vuodet ovat kohdelleet sinua hyvin, ja Stiina tyytyi vain nyökkäämään suu auki. Ruskea haukka rääkäisi huoneen nurkassa, saaden häkkinsä heilumaan.
Ulk juoksi hautausmaan polkua pitkin, etsien katseellaan ympäriltään jotain. Hän vilkuili poluille hautakivien välistä ja pysähtyi pian huomatessaan edessään liikettä. Kaksi miestä juoksi häntä päin kovalla kiireellä.
-Petruska, Johann! Löysimme Stiinan! Ulk huusi ja vilkutti vastaantuleville. Nämä pysähtyivät hänen kohdallaan ja katsoivat häneen kysyvästi.
-Niin, saimme tietää missä Stiina on. Jotkut ihmiset kaupungilla olivat nähneet jonkun kantavan nuorta naista Vinf Puntsiin päin, Ulk selitti nopeasti, ja lähti seuraamaan jo vauhdissa olevia Petruskaa ja Johannia. He poikkesivat pian tieltä päätielle ja risteilivät tiensä kapeiden kujien läpi, kohti majataloaan etsimään muita vahvistukseksi. Stiina haettaisiin välittömästi takaisin, ja se tehtäisiin vaikka viimeisetkin veritipat ryystettäisiin heidän suonistaan.
-
Joo, tämä on kirjoitettu todella väsyneenä, kun pakotin itseni kirjoittamaan, kamalan teksitinkin uhalla. Kuvailu on kädestä ja tarinan eteenpäin vienti ei taaskaan onnistunut, suurinpana syynä kamala inspiksen puute sekä vääääääsymys. Mutta oli pakko nostaa tämä esiin, ja mennä sitten nukkumaan, että jaksaa kirjoittaa vähän sentään laadukkaampaa huomenissa.
Oli kolea syysaamu. Korkealla paistava aurinko ei lämmittänyt katukiveystä ohuen pilviharson läpi, ja maa oli roudassa. Alkusyksy ei ollut ollut Marienburgissa ennen näin kolea, tosin Middenheimin pohjoispuolella siihen oli totuttu. Lintujen heikko liverrys kaikui luonnottomasti huurteisessa ilmassa. Petruska ja Johann juoksentelivat kapeilla kujilla hautausmaan lähettyvillä, vilkuillen kujille ja tarkastaen hätäisesti nurkat. Ulk oli sanonut Stiinan tulleen tähän suuntaan, ainut ongelma oli vielä hänen löytämisensä. Oli täysin mahdollista, että hän olisi lähtenyt omille teilleen päästyään pakoon, mutta pian hän olisi palannut majataloon. Koko yönä häntä ei ollut näkynyt, ja nyt Petruska pelkäsi pahinta. He astuivat suurelle aukealle, joka oli täynnä kohmeisia hautakiviä, ja siellä täällä näkyi pystyyn kuollut puu. Ankea näkymä sai Johannin ja Petruskan varuilleen, tämä hautausmaa ei ollut normaali. Siitä he olivat varmoja. He etenivät hitaasti ja tarkkaillen ympäristöä, vaikka näin aikaiseen aamusta tuskin ketään liikkuisi kaupungilla, kaikkein vähiten tällaisella paikalla. Johann taputti Petruskaa olkapäälle ja osoitti heidän oikealle puolelleen, pienelle aukealle suuren hautakiven luona. Maa oli tahrautunut lumeen, ja Petruska joutui ottamaan tukea läheisestä hautakivestä nähdessään näyn. Ruohoon sekoittuneessa verilammikossa makasi puoliksi raadeltu ruumis, elon merkkiäkään ei voinut huomata. Tämän sukupuolen pystyi huomaamaan vain puoliksi syödyistä kasvoista, jotka olivat vääristyneet kammottavasti ja suu oli jähmettynyt kiljaisuun. Johann katseli suu puoliksi auki Petruskan oksentaessa viereensä. He kääntyivät pois kuvottavasta näystä ja keskustelivat hiljaa.
-Mitä helvettiä täällä on tapahtunut? Petruska kysyi haukkoen henkeään. Ulos hengittäessään hän päästi ilmoille vaalean huurun.
-Mitä jos Stiinalla on jotain osuutta tähän? En tietenkään epäile, että hän olisi tehnyt tuota, mutta jotenkin muuten hän on voinut sekaantua tähän, Johann sanoi painaen päänsä. Huoli kuulsi hänen äänestään, ja Petruska vilkaisi häneen.
-Ei varmasti, mutta hän voi olla tässä lähellä. Jatketaan etsimistä, Petruska tuhahti. Mutta loppujen lopuksi, hän ei voinut olla ajattelematta samaa asiaa. He jatkoivat matkaa.
Ovi avautui ja sulkeutui aamuauringon valaisemassa huoneessa. Sirot kädet nostivat vesivadin puiselle pöydälle, ja kastoivat pyyhkeen kirkkaassa vedessä. Stiina Wolfenstein makasi pehmeällä sängyllä hengittäen raskaasti, silmät kiinni. Pyyhe päätyi Stiinan huulille, ja siitä puristettiin hieman nestettä nuoren naisen huulille. Sievä hahmo istuutui tuolille pöydän ääreen, ja otti käsiinsä pienen mukin, josta nousi höyryävää juomaa. Stiina alkoi ynistä hieman unessaan, ja pian hän äänteli kovaäänisesti ja heittelehti vuoteen laidalta toiselle. Hän reväytti itsensä istumaan sängyssään ja huudahti hädissään, huohottaen sitten hiljaa paikallaan. Hän katsahti ympärilleen, ja näki nuoren, mustatukkaisen naisen istumassa edessään teekippo kädessään. Hänellä oli yllättävän vähän päällään, kolealta säältä suojaamassa vain pitkä ja paksu turkisviitta. Korkea kaulus peitti puolet naisen kasvoista näkyvistä, ja Stiina erotti kalpean ihon keskeltä vain kaksi luonnottoman punaista silmää, jotka vilkaisivat häntä. Stiinan silmät laajenivat hänen tunnistaessa nuo silmät. Nainen puhui hiljaisella äänellä, pitäen katseensa jatkuvasti Stiinan silmissä.
-Hei sisko, hauska nähdä taas. Vuodet ovat kohdelleet sinua hyvin, ja Stiina tyytyi vain nyökkäämään suu auki. Ruskea haukka rääkäisi huoneen nurkassa, saaden häkkinsä heilumaan.
Ulk juoksi hautausmaan polkua pitkin, etsien katseellaan ympäriltään jotain. Hän vilkuili poluille hautakivien välistä ja pysähtyi pian huomatessaan edessään liikettä. Kaksi miestä juoksi häntä päin kovalla kiireellä.
-Petruska, Johann! Löysimme Stiinan! Ulk huusi ja vilkutti vastaantuleville. Nämä pysähtyivät hänen kohdallaan ja katsoivat häneen kysyvästi.
-Niin, saimme tietää missä Stiina on. Jotkut ihmiset kaupungilla olivat nähneet jonkun kantavan nuorta naista Vinf Puntsiin päin, Ulk selitti nopeasti, ja lähti seuraamaan jo vauhdissa olevia Petruskaa ja Johannia. He poikkesivat pian tieltä päätielle ja risteilivät tiensä kapeiden kujien läpi, kohti majataloaan etsimään muita vahvistukseksi. Stiina haettaisiin välittömästi takaisin, ja se tehtäisiin vaikka viimeisetkin veritipat ryystettäisiin heidän suonistaan.
-
Joo, tämä on kirjoitettu todella väsyneenä, kun pakotin itseni kirjoittamaan, kamalan teksitinkin uhalla. Kuvailu on kädestä ja tarinan eteenpäin vienti ei taaskaan onnistunut, suurinpana syynä kamala inspiksen puute sekä vääääääsymys. Mutta oli pakko nostaa tämä esiin, ja mennä sitten nukkumaan, että jaksaa kirjoittaa vähän sentään laadukkaampaa huomenissa.
...Johann, niinkö sanoit?” Petruska toisti kuulemansa. “Niin, Johann. Johann Üllerwo”, kookas ja lihaksikas mies toisti sanomansa. Stiina ja Parkinson vilkaisivat toisiinsa. Mies ei vaikuttanut kovin vaaralliselta tai uhkaavalta siinä istuessaan hiekkatiellä aamuauringon paisteessa. Hän sitoi kämmenessä olevaa haavaa kieputtamalla sideharsoa haavan ympärille. Hän vetäisi lopussa nauhan kireälle ja repäisi harson katki, sitoen vapautuneen pään sidoksen alle. Ottaen paremman asennon, mies kääntyi katsomaan kolmikkoa ja kysyi heidän nimiään ja asiaansa näille tienoille...
-Kotona oli tapahtunut niin paljon kaikenlaista lähtösi jälkeen. Itse lähdin vasta kun oli liian myöhäistä, tosin en olisi voinutkaan kevein sydämin lähteä aiemmin. Elimme kotona viitisen vuotta lähtösi jälkeen, mutta minä yhtenä monista ei tointunut päätöksestäsi. Stiina, niin paljon tapahtui silloin... Nuori nainen painoi päänsä ja katsoi jykevään tammipöytään. Stiina piteli puista mukiaan kaksinkäsin ja tunsi lämpimän höyryn kasvoillaan. Hän katseli edessään istuvaa siskoaan huolissaan, tietämättä mitä sanoa. Kun hän lähti kahdeksan vuotta sitten Middenheimiin kotoa, Petruskan kanssa, hän ei tajunnut mitä se kaikki merkitsi hänen perheelleen ja suvulleen. Tottakai kaikki olivat olleet ‘onnellisia’ hänen puolestaan, vasta nyt hän tajusi asian oikean laidan. Mutta siitä oli pitkä aika, vain se yksi asia ei olisi saanut hänen vahvaa pikkusiskoaan tuollaisen järkytyksen partaalle. Stiina kurottautui pöydän yli ja nosti siskonsa kasvot katsomaan häneen päin. Silmät täynnä huolta hän kysyi hiljaa.
-Mariannah, mitä tapahtui? Mariannah ei saanut sanaa suustaan, ja siirsi katseensa pois.
-Mitä tapahtui!? Stiina raivostui ja nousi raivokkaasti tuoliltaan kaataen sen ja heittäen mukinsa seinään. Koko ajan hän piti Mariannahin kasvoista kädellään kiinni, puristaen sormillaan hänen poskiaan, kivuliaasti. Stiinan hengitys oli katkonaista ja äänekästä, kuin nieleskellen vihaansa hän hengitti. Nuori ja häkeltynyt nainen katsoi häntä takaisin, ja raskas kyynel vierähti hänen poskelleen, ja siitä tipahti pöydälle. Stiinan hengitys tasaantui, ja hänen otteensa kirposi. Nyt hän ymmärsi, ja vaipui istumaan sängylle, katsoen tyhjin silmin suoraan eteenpäin. Haukka huoneen nurkassa liikahti, mikään muu ei rikkonut hiljaisuutta. Pienestä ikkunasta auringon viimesäteet muuttivat huoneen oranssinpunaiseksi vielä vähäksi aikaa, ennen kuin sulki sen pimentoon. Edes katuvalot rakennuksen ulkopuolella eivät yltäneet luomaan valoaan yläkerroksiin. Pehmeä pimeä laskeutui huoneeseen, ja sitä säesti vain vieno nyyhkytys pöydän luota.
Petruska paiskasi miehen jo monettako kertaa seinää vasten, ja tällä kertaa hän otti tätä paidankauluksesta kiinni ja nosti hänet ylös. Silmät leimuten hän toisti saman kysymyksen, jonka hän oli kysynyt jo niin monesti saman illan aikana. Tällä kertaa mies ymmärsi tilanteen, ja miehen vakavuuden katsoessaan tämän hulluuden vääristämiin silmiin. Hän nosti kätensä ja osoitti kadun päähän, jossa suuri talo seisoi pimeässä. Petruska vilkaisi tähän suuntaan, ja viskasi miehen kuin rievun pimeälle kujalle. Äänekkäästi puuskuttaen hän repäisi kirveensä vyöltään, ja lähti astelemaan pimeässä yössä kiveystä pitkin. Varjoista erkani kolme hahmoa, jotka seurasivat häntä. Katuvalojen valopiirissä neljä miestä kulki hiljaisuuden ympäröiminä. Ulk Vinterbaum, jousi valmiina kädessään, nuoli jänteellä, valmiina tappamaan kenet tahansa heidän tielleen astuvan. Johann Üllerwo, suurikokoinen ja lihaksikas sepänpoika, astellen muutaman askelen Petruskan takana. Vanha, valkopartainen Parkinson Kraus, Wolfensteinin huoneen uskonnollinen neuvonantaja, puristaen raskasta hilparia kädessään. Nyt kuu sekoittui katuvalojen kellertävään valaistukseen.
Hiljaisuuden rikkoi äkillinen räsähdys, kun ulko-ovi potkaistiin sisään raskaasti. Puunkappaleet sinkoilivat alakerrassa ympäriinsä, ja miehen vahva huuto kaikui portaikossa. Stiina ei säpsähtänytkään kuullessaan Petruskan äänen, vaikka normaalisti hän olisi juossut helpottuneena tätä vastaan ja hypännyt hänen kaulaansa rutistaen vahvaa niskaa onnellisena. Ei tällä kertaa, nyt kuullessaan ja ymmärtäessään, mitä oli tapahtunut sinä onnellisena aikana, minkä hän oli viettänyt rakkaansa kanssa. Kyynel vierähti paikallaan seisovilta kasvoilta patjalle, päästämättä ääntäkään. Stiina ei tuntenut sitä, eikä hän kuullut saappaiden jyskettä portaikossa, ei lautojen natinaa painon alla. Hän ei sävähtänytkään oven rämähtäessä sisään ja lyhdyn valaistessa huonetta. Vasta kun lihaksikkaat kädet kiertyivät hänen ympärilleen, Stiina huokaisi ja alkoi itkeä kuin lapsi. Hän itki itkemistään ja puristi kätensä toivottomasti miehen ympärille, vahvojen käsien sulkien hänet syleilyyn. Siihen syleilyyn, mistä hän nyt haki lohtua, mistään muualta hän ei ollut tottunut sitä hakemaan. Nyt kun hän sitä eniten tarvitsi, se oli siinä lohduttamassa, ymmärtämässä sanomattakin.
Huudot ja metallin kolinan alkaminen kuului ylös asti, mutta se ei häirinnyt vielä ketään, ei ollut sen aika. Petruska alkoi vasta pikkuhiljaa tajuta, että Johann, Ulk ja Parkinson olivat vaarassa, taistelun äänistä ei voinut erehtyä.
-Kotona oli tapahtunut niin paljon kaikenlaista lähtösi jälkeen. Itse lähdin vasta kun oli liian myöhäistä, tosin en olisi voinutkaan kevein sydämin lähteä aiemmin. Elimme kotona viitisen vuotta lähtösi jälkeen, mutta minä yhtenä monista ei tointunut päätöksestäsi. Stiina, niin paljon tapahtui silloin... Nuori nainen painoi päänsä ja katsoi jykevään tammipöytään. Stiina piteli puista mukiaan kaksinkäsin ja tunsi lämpimän höyryn kasvoillaan. Hän katseli edessään istuvaa siskoaan huolissaan, tietämättä mitä sanoa. Kun hän lähti kahdeksan vuotta sitten Middenheimiin kotoa, Petruskan kanssa, hän ei tajunnut mitä se kaikki merkitsi hänen perheelleen ja suvulleen. Tottakai kaikki olivat olleet ‘onnellisia’ hänen puolestaan, vasta nyt hän tajusi asian oikean laidan. Mutta siitä oli pitkä aika, vain se yksi asia ei olisi saanut hänen vahvaa pikkusiskoaan tuollaisen järkytyksen partaalle. Stiina kurottautui pöydän yli ja nosti siskonsa kasvot katsomaan häneen päin. Silmät täynnä huolta hän kysyi hiljaa.
-Mariannah, mitä tapahtui? Mariannah ei saanut sanaa suustaan, ja siirsi katseensa pois.
-Mitä tapahtui!? Stiina raivostui ja nousi raivokkaasti tuoliltaan kaataen sen ja heittäen mukinsa seinään. Koko ajan hän piti Mariannahin kasvoista kädellään kiinni, puristaen sormillaan hänen poskiaan, kivuliaasti. Stiinan hengitys oli katkonaista ja äänekästä, kuin nieleskellen vihaansa hän hengitti. Nuori ja häkeltynyt nainen katsoi häntä takaisin, ja raskas kyynel vierähti hänen poskelleen, ja siitä tipahti pöydälle. Stiinan hengitys tasaantui, ja hänen otteensa kirposi. Nyt hän ymmärsi, ja vaipui istumaan sängylle, katsoen tyhjin silmin suoraan eteenpäin. Haukka huoneen nurkassa liikahti, mikään muu ei rikkonut hiljaisuutta. Pienestä ikkunasta auringon viimesäteet muuttivat huoneen oranssinpunaiseksi vielä vähäksi aikaa, ennen kuin sulki sen pimentoon. Edes katuvalot rakennuksen ulkopuolella eivät yltäneet luomaan valoaan yläkerroksiin. Pehmeä pimeä laskeutui huoneeseen, ja sitä säesti vain vieno nyyhkytys pöydän luota.
Petruska paiskasi miehen jo monettako kertaa seinää vasten, ja tällä kertaa hän otti tätä paidankauluksesta kiinni ja nosti hänet ylös. Silmät leimuten hän toisti saman kysymyksen, jonka hän oli kysynyt jo niin monesti saman illan aikana. Tällä kertaa mies ymmärsi tilanteen, ja miehen vakavuuden katsoessaan tämän hulluuden vääristämiin silmiin. Hän nosti kätensä ja osoitti kadun päähän, jossa suuri talo seisoi pimeässä. Petruska vilkaisi tähän suuntaan, ja viskasi miehen kuin rievun pimeälle kujalle. Äänekkäästi puuskuttaen hän repäisi kirveensä vyöltään, ja lähti astelemaan pimeässä yössä kiveystä pitkin. Varjoista erkani kolme hahmoa, jotka seurasivat häntä. Katuvalojen valopiirissä neljä miestä kulki hiljaisuuden ympäröiminä. Ulk Vinterbaum, jousi valmiina kädessään, nuoli jänteellä, valmiina tappamaan kenet tahansa heidän tielleen astuvan. Johann Üllerwo, suurikokoinen ja lihaksikas sepänpoika, astellen muutaman askelen Petruskan takana. Vanha, valkopartainen Parkinson Kraus, Wolfensteinin huoneen uskonnollinen neuvonantaja, puristaen raskasta hilparia kädessään. Nyt kuu sekoittui katuvalojen kellertävään valaistukseen.
Hiljaisuuden rikkoi äkillinen räsähdys, kun ulko-ovi potkaistiin sisään raskaasti. Puunkappaleet sinkoilivat alakerrassa ympäriinsä, ja miehen vahva huuto kaikui portaikossa. Stiina ei säpsähtänytkään kuullessaan Petruskan äänen, vaikka normaalisti hän olisi juossut helpottuneena tätä vastaan ja hypännyt hänen kaulaansa rutistaen vahvaa niskaa onnellisena. Ei tällä kertaa, nyt kuullessaan ja ymmärtäessään, mitä oli tapahtunut sinä onnellisena aikana, minkä hän oli viettänyt rakkaansa kanssa. Kyynel vierähti paikallaan seisovilta kasvoilta patjalle, päästämättä ääntäkään. Stiina ei tuntenut sitä, eikä hän kuullut saappaiden jyskettä portaikossa, ei lautojen natinaa painon alla. Hän ei sävähtänytkään oven rämähtäessä sisään ja lyhdyn valaistessa huonetta. Vasta kun lihaksikkaat kädet kiertyivät hänen ympärilleen, Stiina huokaisi ja alkoi itkeä kuin lapsi. Hän itki itkemistään ja puristi kätensä toivottomasti miehen ympärille, vahvojen käsien sulkien hänet syleilyyn. Siihen syleilyyn, mistä hän nyt haki lohtua, mistään muualta hän ei ollut tottunut sitä hakemaan. Nyt kun hän sitä eniten tarvitsi, se oli siinä lohduttamassa, ymmärtämässä sanomattakin.
Huudot ja metallin kolinan alkaminen kuului ylös asti, mutta se ei häirinnyt vielä ketään, ei ollut sen aika. Petruska alkoi vasta pikkuhiljaa tajuta, että Johann, Ulk ja Parkinson olivat vaarassa, taistelun äänistä ei voinut erehtyä.