raapustin tämän nopeammin valmiiksi. Edellinen osa kannattaa lukea ennen tätä.___________________________________________________________
Grom Rautavasara: Sotaretket III
Kirjoittanut: Grom Hardhammer
Poikki Sylvanian
Grom otti käsiinsä Sylvanian maan mustaa hiekkaa, joka valui hänen kätensä raoista ja aiheutti tumman pölypilven. Se tuoksahti homeiselta. Grom ei nähnyt lähitienoilla, kuin kuolleita puita ja kiviä ja hiekkaa. Oli aivan tyyntä. Ei tuulenvirettäkään. Maa oli tosiaan kuollut.
- Täält täytyy päästä haneen ja vauhdilla, murahti Grom inhoten.
Tarak käyskenteli lähistöllä hänkin ympärilleen katsellen.
- Ei ristinsieluu koko kirotulla alueella. Pelkkää tasaista kuollutta maata. Mä haluun hitoille täältä, Tarak narisi.
- Selkäpiitä karmii, sanoi Marz naurahtaen typerästi.
- Suus kiinni! ärähti Borak.
Grom voihkaisi.
- Se on jo alkanu. Tää alue laskee mielialaa niin pirusti.
Hän antoi komennon jatkaa eteenpäin nopeasti. Hän lähetti Marzin susiratsastajineen tutkimaan ympäristöä mahdollisten esteiden tai yllätysten varalta.
- Synkeä paikka on aina yllätyksiä täynnä, vanha örkkishamaani oli ilmestynyt hänen viereensä.
- Oo sä nyt hiljaa! Mä en kaipaa enää synkkii yllätyksii. Eihän täällä harmaudessa erotu ees vihree nahka, Grom mutisi.
- Mutta luunvalkea erottuu, sanoi shamaani salaperäisellä äänellä.
Grom pyöräytti silmiään ja siirtyi Ni’Gobblan vierelle.
- Miten sujuu?
- Ihan hyvin. Me Yön hiidet ei hätkähdetä pimeyttä ja synkkyyttä. Kato ku eletään semmosessa. Mutta hiisillä on kohta kuset housussa ellei päästä pois. Sanovat että kuuluu ääniä ja naurua, kertoi Ni’Gobbla.
Grom oli toki kuullut tarinoita, että Sylvaniassa oli moni matkaaja kadonnut tai kuollut selittämättömään kauhuun, mutta uskoako moisia. Hän oli huomaamattaan siirtänyt kätensä kirveensä kahvalle. Se toi turvallisuutta. Jotakin lensi taivaalla heidän yläpuolellaan. Hiisien joukosta kuului parahduksia.
- Kuoleman lähetit! Kaaos on läsnä! Paetkaa! Kuolema on parempi kohtalo! he huusivat.
- Ritzgit! Voitko tehdä mitään noille? Grom huusi.
Ritzgit mumisi jotain ja keskittyi ankarasti. Sitten matkaan lähti näkymätön energia, joka iskeytyi keskelle heidän yllään häälyvää parvea ja hajotti sen. Muutama suuri lentäjä tipahti maahan.
- Kautta Gorkin! Nehän on suurempii, kun maahiset! huudahti Tarak.
Grom kiiruhti toverinsa luo ja näki maassa makaavan jättimäisen lepakon.
- Nämä eivät oo tavallisii lepakoita. Kutsuisin näitä ylänkölepakoiksi. Isoja ja ilkeitä. Niitä elää vain… Grom jätti lauseensa kesken ja katsoi Tarakiin.
- Vampyyrit, vastasi Tarak ja kavahti.
Patrick oli jo hyvässä vauhdissa Averheimin raunioiden läheisyydessä. Hän ratsasti jonkin matkaa edellä armeijastaan omassa rauhassaan. Takaa kuuluvat marssilaulut ja rummutus loivat häneen voitontahtoa, kuten varmasti koko armeijaan. Hän saapui suurelle kivelle, jossa oli muutama kuukausi aikaisemmin tappanut kasan rottaihmisiä. Hän hyppäsi pois ratsunsa selästä ja kiipesi kivelle. Hän pystyi näkemään Averheimia ympäröivät muurit ja sen ulkopuolella olevan asutuksen. Kaikki oli kuitenkin edelleen raunioina ja näky toi Patrickin mieleen katkerat muistot Averheimin viemäreistä. Hän ymmärsi vasta nyt, että ne miehet jotka olivat selvinneet hengissä Averheimista olivat nyt hänen mukanaan. Hän ymmärsi, että hekin olivat kokeneet moni saman kohtalon kuin hän. He olivat menettäneet rakkaitaan ja läheisiään örkkien raa’an hyökkäyksen aikana. Hän nielaisi palan kurkustaan. Hän oli ollut itsekäs. Hän oli elänyt vain omissa tuskissaan ja koonnut armeijan täysin omia tarkoituksiaan vastaten. Mutta moni hänen armeijansa miehistä oli tekemässä samaa, kuin Patrick. Kostamassa perheidensä puolesta. Hän pysähtyi ja jäi odottamaan marssivaa armeijaansa kiven huipulle.
Marz ratsasti vilkuillen pelokkaana ympärilleen. Joka puolelta kuului ääniä. Voihketta, huminaa ja sairasta naurua. Moni hiisi oli ottanut jalat alleen ja paennut pimeyteen, mutta Marz ei olisi pelkuri. Hän tutkisi seudun ja raportoisi Gromille. Hän tunsi kaikkialla ympärillään pelon ja näki ilmassa lentelevät suuret olennot. Maa hänen allaan tuntui petolliselta. Aivan kuin se yhtäkkiä voisi pettää ja suistaa hänet kuolemaan. Hän tarttui lujemmin kirveeseensä. Lähistöllä näkyi luola.
- Tulkaa. Pidetään tauko tuolla luolassa, hän ilmoitti jo kovasti vähentyneelle joukolleen.
He ratsastivat pelottomien susiensa kanssa luolan suulle. Heidän takaansa kuului pehmeitä askelia. Marz vilkaisi taakseen ja kauhistui. Heidän takanaan vaelsi hirvittävä lauma susia. Ne olivat jotenkin erilaisia, kuin se jolla hän ratsasti. Pelottavalla tavalla erilaisia ja hänen korvansa nousivat pystyyn. Hän ohjasi sutensa ensimmäisenä luolaan. Koko muu joukko tuli perässä. Se oli varmaa, etteivät he voisi poistua ennen, kuin aavemaiset sudet luolan edestä poistuisivat. Jotenkin se lohdutti Marzia, sillä hän saisi olla poissa Sylvanian kammottavalta maalta edes jonkin aikaa. Luola oli pimeä, mutta jostakin tuli pieni valonhäivähdys. Marz etsi valonlähdettä, mutta ei uskaltanut lähteä yksin pimeään luolaan. Hän otti mukaansa kaksi luotettavinta soturiaan. He hiipivät ilman susiaan syvälle luolaan ja löysivät soihdun.
- Miten tääl voi olla soihtu? kysyi yksi sotureista ääni väristen.
- Älä ees kysy, vastasi Marz ja tarttui soihtuun.
Hän nosti soihdun ilmaan ja valaisi ympärilleen. Hänen onnekseen luola oli tyhjä. Hän löysi luolan perältä jopa lisää jo poltettuja soihtuja.
- Saadaan näistä tehtyy nuotio, hän kuiskasi ja ryhtyi pinoamaan puita.
- Käyään hakemassa muut. Saahaan lämmitellä. Ja eikös me voitas joku niistä surkimuksista napostella? ehdotti yksi soturi.
- Kahellaan.
He lähtivät huolettomammin kohti heidän tulosuuntaansa. Marz valaisi soihdulla eteenpäin. Sitten hän kompastui johonkin ja soihtu tipahti maahan sammuen.
- Samperin samperi, hän kirosi ja yritti saada soihdun syttymään uudelleen.
Hän yritti nähdä mihin oli kompastunut, mutta oli liian pimeää. Hän tunnusteli. Maassa oli jokin kylmä möykky. Värähtäen hän tajusi möykyn kuolleeksi hiideksi, jolta oli toinen käsi poissa.
- He on aloittanut herkuttelun ilman meitsii, hän ärähti ja jatkoi pimeässä.
Hänen ihmeekseen luolan suulla paloi nuotio.
- Kautta Morkin!
Nuotion valossa hän näki maassa makaavat kuolleet hiidet ja sudet, joilta puuttui keneltä mitäkin raajoja ja osia.
- Mitä tääl on tapahtunu? hän ihmetteli kauhuissaan.
Sitten luolan suulla näkyi liikettä. Marz heittäytyi maihin luolan seinämän viereen. Hänen henkensä salpaantui, kun hän näki tulijat. Zombeja vaikka millä mitalla. Kuolleen ja mädäntyneen haju levisi luolaan ja sen täytti kammottava mutina ja valitus. Kaksi muuta soturia seisoivat aseet paljastettuina, mutta lamaantuneina zombien edessä. Nämä laahustivat kohti avuttomia pelon lannistamia hiisiä ja kylmästi pilkkoivat ja mätkivät nämä kuoliaiksi. Toinen menetti päänsä ja toinen halkaistiin kahtia viikatteella. Marz arvio mahdollisuuksiaan paeta, mutta huomasi ne hyvin vähäisiksi. Hän joutui paniikkiin ja hurjasti huutaen ja hosuen kirveellään lähti raivokkaaseen pakoon. Hän juoksi suoraan zombijoukkoon ja pilkkoi epäkuolleita kirveellään, kuin heinää. Zombeilla kesti hetken tajuta hiisijohtajan hyökkäystä ja oli jo liian myöhäistä. Raivokas hiisi oli hakannut tiensä luolan suulle ja astui ulos kylmään ulkoilmaan. Kaksi askelta otettuaan hän kuitenkin ehti tajuta yläruumiinsa erkanevan alaruumiista vyötärön kohdalta ja hänen taipaleensa tässä maailmassa oli ohitse. Viikatemies katsahti tyynenä vihernahan maassa lojuvaa alaruumista ja potkaisi sen ilottomasti nauraen pois tieltä.
Grom kuulosteli. Marz oli lähtenyt matkaan jo aikoja sitten, muttei ollut palannut. Oliko kenties tapahtunut jotain. Hän katsoi taivaalle, joka oli lepakoiden täyttämä. Kuun hailakka valo häälyi tummien pilvien takana. Gromkin oli kuullut ympäriltään luonnottomia ääniä ja rupesi jo uskomaan vanhaa örkkishamaania, joka oli varoittanut kuolleiden valtakunnasta. Tarak ratsasti hänen luokseen.
- Kaukana näkyy liikettä, joka tulee kohti, hän ilmoitti synkeänä.
- Varmaankin Marzin joukkio, Grom tokaisi toiveikkaasti.
- Toivottavasti.
Grom lähti Uskollistensa kanssa nopeaa kävelyä kohti lähestyvää joukkiota ja Grom huomasi pettymyksekseen, että ne eivät olleen vihreänahkoja. Kun hän tarkemmin katseli, hän erotti vaaleita ihmishahmoja.
- Mitä ihmettä? hän murahti.
Hän veti kirveensä esille ja Uskolliset seurasivat hänen esimerkkiään. He aloittivat marssin kohti lähestyvää joukkoa, joka näytti olevan suunnilleen yhtä suuri, kuin heidän omansa. Tarkemmin katsellessaan Grom näki, etteivät tulijat olleet ihmisiä, vaan jonkinlaisia neliraajaisia epäsikiöitä. Ne valittivat ja huokailivat kammottavasti ja örähtelivät ärsyyntyneinä. Grom epäröi hetken. Mitä nämä oliot oikein ovat? Sitten hänen takaansa kuului ääni.
- Anna olla Grom. Peräänny! Ne on zombeja. Vampyyrien luomuksia, jotka manaajat herättää henkiin yhä uuestaan ja uuestaan. Mä nään manaajan. Se seisoo tuolla matkan päässä. Anna, kun mä hoitelen sen, niin sä pääset riahuu, puhui vanha örkkishamaani, jota Grom oli jo oppinut välttämään.
Grom oli väittää vastaan, mutta piti lopulta suunsa kiinni ja perääntyi jonkin matkaa kauemmas zombeista. Sitten hän kuuli takaansa huutoja ja kääntyi katsomaan. Hänen muu armeijansa oli joutunut kahakkaan suuren määrän luurankoja kanssa. Grom karjahti innoissaan ja syöksyi taisteluun luukasoja vastaan. Örkkishamaani seisoi hiljaa mumisten kauempana. Hänen verisuonensa pullistuivat, kun hän ahkeroi Waaagh!-magian kanssa. Pian hänen ympärillään tiivistyikin energiaa ja kaukana tapahtumia seuraava manaaja sai tuta vihreän nyrkin iskuvoiman.
- Hah, Gork on kanssani! vanha shamaani naurahti ja ryhtyi uudestaan ahkeroimaan.
Toisella puolella vanha manaaja oli ärsyyntynyt. Typerä örkki oli mojauttanut häntä pahemman kerran. Hän aikoi vastata. Hän keskittyi ja kammottava tuulenvire pyyhkäisi matkaan ja saavuttaessaan shamaanin torppasi tämän polvilleen. Hän naurahti ivallisesti. Kesken kaiken jostakin kantautui kammottavaa jyrinää ja manaaja katsahti ylöspäin. Hirvittävä vihreä jalka oli jyräämässä hänet alleen. Manaaja ei voinut tehdä mitään ennen, kuin Gorkin mahtava jalka litisti hänet alleen. Ritzgit hymähti tyytyväisenä toisaalla. Gork oli ollut heidän kanssaan. Vanha shamaani tuli hänen luokseen.
- Olisin mä sen ittekin voinut hoidella, hän ärähti.
Ritzgit käänsi katseensa massiiviseen otteluun, jossa luurangot ja örkit olivat tasapäisinä vastakkain. Gromin Uskolliset tekivät vakuuttavaa jälkeä luurangoista, jotka eivät kuitenkaan perääntyneet. Tarakin villisikaratsastajat tekivät voimakkaita iskuja luurankojen selustaan, mutta nämä taistelivat yhä, vaikka heidän joukkonsa olivat puolittuneet. Reissu Sylvaniassa oli saanut pelottavan käänteen. Luurangot ja zombiet olivat saapuneet tyhjästä ja hyökänneet armeijan lailla örkkien kimppuun. Sylvanian vampyyreilla täytyi olla sormensa pelissä. Sitten Ritzgit näki liikettä paikalla, jolla vanha shamaani oli seissyt ja loihtinut. Hän kuulosteli. Aivan kuin kavioiden kopsetta. Riztgit lähti hiljaa hiipien kohti ääntä ja veti miekkansa esille. Hän lähes ryömi paikalle ja kurkisti kiven takaa. Hän kauhistui. Jonkin matkan päässä hänestä seisoi kaksi pelottavaa hahmoa. Toinen oli luuranko, jolla oli aseenaan pitkä viikate ja päällään musta kaapu. Ritzgit tiesi näitä olentoja kutsuttavan viikatemiehiksi tai aaveiksi. Toinen oli ilmiselvä vampyyri. Ritzgit mietti mahdollisuuksiaan tuhota vampyyri ja huomasi ne melko hyviksi. Hän kokosi ajatuksiaan ja oli valmiina suuntaamaan energianpurkauksen kohti vampyyria. Hän keskittyi ja suuntasi matkaan energiapurkauksen, joka suuntasi suoraan kohti vampyyria ja lannisti tämän.
- Hienoa! hän murahti hiljaa.
Viikatemies oli nyt valpastunut. Hän oli ihmeissään vampyyrin kohdistuneesta äkillisestä iskusta ja lähti kohti kiveä, jonka takana Ritzgit piileskeli. Ritzgit mietti mahdollisuuksiaan taikoa uudestaan, mutta totesi sen mahdottomaksi. Viikatemies oli jo liian lähellä. Olisi aika taistella. Ritzgit veti miekkansa esille ja loikkasi viikatemiehen kimppuun rääkyen. Hän saikin sivallettua vihollisensa kaapua, mutta kompastui. Vain kerran heilahti viikatemiehen pelottava ase leikaten taitavan hiisishamaanin pään irti muusta ruumiista. Näin oli myös Ritzgitin elämän kirja suljettu. Viikatemies vilkaisi tyynesti hiiden ruumista ja loikkasi sitten vampyyrin ratsun selkään napaten taintuneen vampyyrin kainaloonsa ja poistui.
Grom iski viimeisen luurangon palasiksi ja karjahti voitonhuudon.
- Todella veretön taistelu sanoisin, vitsaili Tarak.
Grom katsoi paikalle, jossa susiratsastajat olivat ottaneet voiton zombeista ja etsi katseellaan muita johtajia. Tarak ei ollut kärsinyt naarmun naarmua eikä myöskään Arbag. Borakilla oli pahan näköinen viilto olkapäässään, mutta hänkin selviäisi. Ni’Gobbla asteli tyynenä kaapu repaleina Gromin luo.
- Tarviin uuden vaatteen, hän tokaisi ärtyneenä.
Vanha örkkishamaani seisoi yksinään tuijotellen kaukaisuuteen. Grom etsi Marzia tai Ritzgitia, mutta kumpikin hiisijohtaja oli kadoksissa. Grom juoksi örkkishamaanin luokse.
- Huomaan että tuun tarvitseen sua yhä enemmän joten voitasko ees puhutella toisiimme nimeltä? Grom esitti.
- Mikäs siinä. Meitsii kutsutaan vaan Umiksi. Koko nimi on joku hemmetin monimutkanen, niin sano vaan Um, sanoi örkkishamaani.
- Selvä Um. Ootko nähnyt Ritzgitia tai Marzia?
- Ritzgit lähti johonki tonne päin seikkailee. Käyhän vaikka kattoo sieltä, sanoi Um osoittaen suurta kiveä edellä päin.
Grom lähti hölkäten kivelle ja katseli kauas jos vaikka Ritzgit olisi tutkimassa lähiympäristöä. Sitten hän kauhukseen näki Ritzgitin pään kivien seassa hieman edelläpäin. Grom kirosi pitkään ja hartaasti ja karjaisi sitten vihaisena. Kaksi tarpeeksi pätevää hiisijohtajaa oli kuollut tai kadonnut päivän aikana. Grom palasi synkkänä armeijansa johtoon ja pakotti sen jatkamaan vauhdilla läpi kuolleen maan.
Patrick oli kulkenut Mootin läpi vauhdilla. Grom Rautavasaran armeija oli todellakin jakanut sen keskeltä kahtia. Keskeltä Mootia kulki valtava tuhon polku, jonka varrelta oli tuhottu jokainen varasto ja kolo, jossa oli ollut vähänkin jotain arvokasta tai ruokaa ja juomaa. Patrick oli vieraillut nopeasti muualla Mootissa tarkastamassa, että asiat olivat kunnossa ja onnekseen oli todennut muun Mootin selvinneen hyökkäyksestä. Rautavasaran tarkoitus oli siis ollut läpikulku ja jonkinmoinen mässäily.
- Kaikkialta missä ne saastaiset pedot ovat kulkeneet löytyy vain tuhoa ja tuhkaa, oli Johan todennut.
Patrick oli samaa mieltä. Hän käytti örkeistä vielä kamalampia nimityksiä, mutta todellisuudessa hän vihasi näitä keisarikunnan ikuisia raiskaajia yli ihmisen käsityksen. Armeija oli nyt Sylvanian rajalla. Tästä lähtien marssi olisi vaarojen ja kauhun täyttämä. Vampyyrit päästäisivät heidät luultavasti helpommin läpi, kuin Rautavasaran armeijan, sillä kuuluihan Sylvania kuitenkin keisarikuntaan.
- Älkööt peljätkö urheat soturit. Kulkekaamme kuolleiden maan läpi selvin mielin ja peloitta, niin olemme toisella puolella mitä pikemmin. Olkoon Sigmar kanssamme ja älköön Sylvanian vampyyrilordi tulkoon tiellemme tällä kostoretkellä, puhui Patrick.
- Ken tiellemme tahtoo, se hän vaipukoon ainaiseen hävitykseen, kuului sotilaiden joukosta.
Armeija hurrasi ja lähti rohkeina matkaan halki Sylvanian kuolleiden maiden.
Grom oli rääkännyt armeijaansa ja marssinut yön yli Sylvanian poikki, mutta niin oli Patrickin. Nulnilaisten armeija saavutti suunnatonta örkkiarmeijaa ja Grom oli pian ulkona Sylvaniasta. Tulossa oli takaa-ajo, joka riippuisi Gromin ehtimisestä Karak Kadriniin ja Patrickin selviämisestä vaikeuksitta Sylvanian poikki. Grom oli menettänyt Sylvaniassa urheimmat hiisijohtajat, mitä hän oli tuntenut ja oli katkera. Hän marssi suuressa vihassa kohti Karak Kadrinia ja aikoisi vuodattaa kääpiöiden verta niin, että koko kääpiöiden tanakka rotu itkisi partaansa ja kippaisi sen liiankin oluen kurkkuunsa. Viha oli paatunut myös Patrickin mielessä. Päivä päivältä hän hoki mielessään äitinsä viimeisiä sanoja: ”Kosta perheesi puolesta. Kosta Grom Rautavasaralle.”
____________________________________________________________
Ja viimeisessä osassa sitten kaikki ratkeaa. En ole vielä ryhtynyt kirjoittamaan joten menee vuoden 2004 puolelle varmaankin.
).
