tässä olis epäsuoraa jatkoo tohon epäonni vainoaa sarjaan.
tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden päähän edellisistä tapahtumista
tulee jatkoo jos yleisö kiinnostuu ja ei räiskinnän ystäville tiedoksi. tässä tarinassa ei tapeta ketään
voi olla hieman keskeneräinen. voin parannella jos yleisö sitä toivoo
no täs ois tää tarina:
”Hei Nelson! Viesti päämajasta”. Kuiskasi Jeff vierestäni möreällä äänellään, jota voisi luulla örkin ääneksi ja sitä Jeff toivoikin. Peräännyin hiljaa hitusen taaksepäin ja laitoin kuulokkeen korvalleni ja kuuntelin käskyt. Käsky oli hyvin yksinkertainen. Mielessäni syttyi pieni raivonliekki siitä, että oli pysyttävä paikallaan ja vahdittava vihreiden olioiden liikkeitä ja ilmoittaa niistä, kun taas minä olisi halunnut rynnätä päätä pahkaa taisteluun ja kostaa kuolleiden ystäviensä puolesta, mutta käsky oli käsky ja eikä sitä kävisi rikkominen, tai kosto jäisi saavuttamatta. ”Täällä on kylmä” rutisi Jason vieressäni puoliääneen vieressä istuvalle sotilaalle, joka hänkin tutisi kylmissään. He olivat olleet tässä samassa ja niin tylsässä ja kylmässä paikassa jo kaksi viikkoa ja olivat tappaneet muutaman lumihiutaleen. Örkeistä ei ollut nähty vilahdustakaan, sitten viime kuun. Kiedoin takkia tiukemmin ympärilleni ja kuvittelin itseni johonkin lämpimään paikkaan, jossa ei olisi sotaa, ei sekaannusta ja eikä örkkejä yhtään, ei yhtään. Ainoa vihreä olisi puut ja niiden hellästi tuulessa keinuvat pehmeät lehdet ja meri lainehtisi hiljaa somasti pauhaten ja hiekka olisi hienon hienoa, mutta tämä paikka on aivan muuta. Täällä on vyötäröön ylettäviä lumi kinoksia ja monen sadan metrin korkuisia jää vuoria ja eniten tässä paikassa inhottaa monta metriä puhaltava tuuli, joka nostattaa lunta maasta upeiksi pilviksi, jotka eivät anna armoa niille, jotka niiden sisälle eksyvät. Moni on hautautunut elävältä noihin pirullisiin valkoisiin pilviin ja kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Aurinko ei ollut näyttäytynyt moneen viikkoon ja tuuli ujelsi herkeämättä kasvoihin ja sai tehtyä kulmakarvoihin jalokiven muotoisia jäähiutaleita, jotka sulivat pian ja muuttuivat jälleen jääksi, kun pääsivät tuulen kanssa tekemisiin.
”Raportti päämajaan” minä lausun radiota pitelevälle sotilaalle, joka hätkähti rajusti hereille kuvitelmistaan. Seurasin syrjäsilmällä, kun hän etsi päämajan taajuutta kuumeisesti, yrittäen paikata aiemman torkahtamisensa. ”Valmis!” hän ilmoitti niin selvällä äänellä, että olisi voinut luulla hänen puhuvan mikrofoniin tai megafoniin. Saimme käskyn siirtyä 200 metriä kohti pohjoista, sillä siellä oli havaittu liikettä sensorien avulla, jotka oli asennettu lumeen aikoja sitten. Meidän oli määrä tarkistaa, mikä siellä oli. Lähdimme tarpomaan lumeen, vaikka meillä oli lumikengät jalassa oli eteneminen vaivalloista. ”Herra kersantti! Löysimme jotain muutaman metrin päästä kohteestamme ja teidän olisi parempi tulla katsomaan, koska selittäminen on vaikeaa” ilmoitti edestä juossut mies, joka oli määrätty tiedustelu tehtäviin. Kiihdytimme vauhtiamme hiukan ja, kun olimme muutaman metrin päässä, minä siirryin etummaisimmaksi ja jatkoin matkaani ryömien. Kaivoin pistoolin taskustani, koska kiväärin piippu oli jäätynyt. Latasin pistoolin hiljaa mahan allani ja kurkistin lumivallin yli. Näky oli järkyttävä. Viittoilin muita tarkistamaan lähialueet ja otin muutamia sotilaista mukaani hautaamaan ruumiit. Määräsin radiomiehen ilmoittamaan asiasta viipymättä esimiehelle. Tutkin lumeen hautautuneita telttoja ja verisiä ruumiita. Yksi teltta herätti mielenkiintoni, koska se oli täysin hajalla ja muut olivat vain luodin reikien puhkomia. Jostain syystä keskellä oli miehen menevä aukko. Laitoin pistoolin höllästi vyölle ja lähdin kapuamaan kolhiintuneita tikkaita alaspäin.
Alhaalla oli pilkkopimeää ja ennen kuin laskeutuisin alas, sytytin taskulamppuni ja tiputin sen alas varotoimenpiteenä. Se kilahti vaimeasti kiveen osuessaan. Odotin jonkin aikaa ja, kun mitään ei tapahtunut, päästin tikkaista irti. Muksahdin rosoiselle lattialle ja otin taskulampun toiseen käteen ja vapautin pistoolin kotelostaan. Osoitin sillä kohti sysimustaa pimeyttä. Nostin taskulampun valokeilaa hitaasti ylöspäin ja sivusuunnassa molemmille puolille. Näky sai minut melkein hyppimään ilosta. Nyt kun pystyin tarkastelemaan varastoa tarkemmin huomasin, että seisoin ilmeisesti kranaatin tekemässä pienessä montussa. Kuvittelin mielessäni tilanteen, kun örkki luulee, että varastossa on ihmisiä ja aikoo pirullisena tiputtaa sinne kranaatin, mutta pettyy pahemman kerran, kun ei kuule tuskan huutoja. Örkin masentunutta naamaa oli hauska kuvitella mielessään. Kapusin taas maan tasalle ja otin muutaman miehen mukaan kantamaan muutamia kranaatinheittimiä ja useita panoksia niihin ja muihin aseisiin ulkoilmaan. Monien iloksi maanalaisessa varastossa oli useita varatakkeja lämmikkeiksi. Onneksi takkeja riitti jokaiselle, sillä niistä saattaisi tulla verinen riita.
Kylmän vihreät silmät seurailivat maanalaisessa varastossa ihmisten hyörintää ja pientä kinastelua lämmikkeistä suurten bensa tynnyrien takaa. Kierous kuvastui sen viirusilmistä. Tätä hetkeä se oli odottanut siitä hetkestä lähtien, kun oli pettynyt kranaattiinsa ja nyt se aikoi kostaa tyhmille ja syötäväksi kelpaaville pikku ihmisille. Keltasilmäisen olion mielessä liikkui muutamia asioita, joskin erittäin hitaasti, mutta tätä se oli suunnitellut herkkupalojen saavuttua sen näköpiiriin. Tällä kertaa se aikoi uusia kranaatin pudottamisensa, mutta nyt se pudottaisi paljon isomman ja tappavamman kranaatin, jonka jälkeen se löntystelisi oman pomonsa luo ottamaan kiitokset ja uudet arvonsa vastaan. Mielessään piileskelijä ajatteli jo omaa tuhokynsi nyrkkiään ja omaa ryhmäänsä jota se saisi komennella mielensä mukaan, ei omaa armeijaa, joka toimisi vain ja vain hänen käskyjensä mukaan. Samaan aikaan muutaman metrin päässä haaveisiinsa uppoutuneesta haaveilijasta kersantti Nelsonin komentama ryhmä ryhtyi valmistelemaan makuupussejaan ja tarkastelemaan varusteitaan.
”Saisiko tänne enemmän lämpöä kersantti., ahteri jäätyy kalikaksi” valitti pahan tuulinen Luis. ”Ainahan sen voi liekinheittimellä sulattaa” tempaisi Marcus äkkiä nopeasti päästään ja saaden koko ryhmän remahtamaan järjettömän kuuloiseen käkätykseen. Nelsoniin vitsi ei tuntunut vaikuttavan mitenkään, paitsi, että suupielet kääntyivät pienoiseen hymyyn. He olivat asettaneet muutamia vahteja maanpäälle ja antaneet heille yhden kranaatinheittimen varmuudenvuoksi, jos örkkejä ilmestyisi laumoittain. Moni vaati Nelsonilta taas jotain vanhaa sotajuttua kerrottavaksi, kuten monena muunakin iltana, mutta tänä iltana ei heidän kersanttinsa ollut tarina tuulella ja itse asiassa hänen sisällään raivosi valtava myrsky, jossa taistelivat lojaalisuus ja viha. Moni sotilaista pettyi, koska hän oli monille kuin isä ja häneltä he olivat oppineet moni monituisia taitoja. Nelson oli pelastanut joidenkin hengen kerran ja joidenkin kahdesti. Moni piti tuota monta taistelua kärsinyttä sotilasta melkein keisarin veroisena. Nyt he näkivät hänet keskikokoisena ja suhteellisen rotevana veteraanina, joka tiesi kaiken. Hän oli heidän sankarinsa.
”Nyt olisi aika” mietti kiero ja ilkikurinen olio bensa tynnyreiden takana. Se lähti hiipimään kohti tikkaita pilkkopimeässä. Kuului pieni metallin kolahdus ja uudestaan. Juuri tikkaita laskeutuva Nelson ihmetteli mistä ääni kuului ja kierrätti katsettaan ympäri makuupaikkaa laskeuduttuaan alas asti. ”Aargh! Typerä suupala. Se pilasi miu suunnitelmat” hohtavat silmät omaava olio sadetteli mielessään. Tovin ajateltuaan se sai omasta mielestään mestarillisen ajatuksen. ”Määhän voisin yrittää ens pimeenä uudestaan ja, sitten se typerä ihmis hahmo ei estä mua. Hihii!” saapui sen aivoihin muutaman minuutin kuluttua älynväläyksestä.
Aamu valkeni tuulisena ja, mutta aurinkoisena. Moni sotilas oli haltioissaan maisemasta. Valkeata kauneutta oli silmänkantamattomiin ja siellä täällä oli lumisia kumpareita. Hanki oli aivan koskematon. Uusi ilma piristi kummasti sotilaiden mieltä ja kaikki rutiinit sujuivat ennätys tahtiin. Ainoa, joka jaksoi marista asioista oli ryhmän negatiivi Luis. Hän vain marisi ja marisi siitä miten kylmää lumi oli ja, että hänen varpaansa jäätyvät. Jotkut nuorimmat sotilaat ryhtyivät pienille lumisotasille. Nelson antoi ryhmänsä rentoutua näin kauniina päivänä hetken ja heille ei ollut tullut uutta tehtävää, joten he pysyivät siinä ja ottivat kaiken irti siitä riemuisasta aamupäivästä, mutta päivä ei kestänyt pitkään. Aurinko vaipui mailleen muutaman tunnin valveilla oltuaan. Pian taivaan täyttivät moniväriset kirkkaat nauhat, jotka olivat monille vielä tuntemattomia, mutta hekin oppivat niiden nimet nopeasti, koska osa pitempään tällä planeetalla ollut huuteli innoissaan: ”revontulia! Wau!”. Iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään ja pian hyiset napatuulet alkoivat nostattamaan aiemmin niin kirkkaasti hehkunutta lumi peitettä ilmaan ja lennättämään sitä sotilaiden naamaan. Kaikki tarpoivat takeistaan tiukasti pidellen maanalaiseen lepopaikkaan rentoutumaan ja kuivattelemaan vaatteita.
”Herra kersantti! Olemme havainneet liikettä pohjoisessa ja se ei ole oma miehemme, sillä tarkistimme sen päämajasta ja he kertoivat, että olemme ainoa joukkue, joka on tällä sektorilla, kunnes yhteys alkoi säristä ja lopuksi oli vain kuoleman hiljaista” Nelsonin viereen hiipinyt sotilas kuiskasi hiljaa hänen korvaansa. ”Ammunko valoraketin, jotta voimme varmistua asiasta?” hän jatkoi puhettaan kuiskaavalla äänellä ja saaden kielteisen vastauksen. Pieni maanalinen varasto tai ”koti”, niin kuin sotilaat sitä nimittivät oli vielä synkässä unessa ja eikä valoa tuikkinut mistään sisälle. Nelson nousi melua herättämättä täyteen mittaansa ja laittoi pistoolin taskuunsa ja lähti vaiston varassa kävelemään kohti rappusia vältellen nukkuvien sotilaiden jalkoja ja päitä ja siten herättämästä heitä unesta, jonka he olivat ansainneet kovalla työllä laajentaessaan tilaa jossa he nukkuivat ja oleskelivat, kun maa päällä raivosi hirmuinen lumimyrsky. Nelson toikkaroi säkkipimeässä kohti ruasteessa olevia metallitikkaita, jotka olivat ainoa tie ulos tuosta pilkkopimeästä paikasta, jossa hänen sielunsa ei koskaan levännyt rauhassa, sillä se aisti vihollisen läsnäolon, mutta järki ei sitä uskonut. Kersantti kiipesi natisevat tikkaat ylös hyiseen ilmaan, joka jäädytti veretkin suonissa. Kuin sattumalta hänet herättämään tullut sotilas ojensi kätensä jo näyttämään vastauksen kysymykseen, jota Nelson ei vielä edes ollut esittänyt. Hän painoi kiikarit silmilleen ja samassa hänessä heräsi menneisyyden muisto, siitä kuinka örkit olivat tappaneet hänen ensimmäisen ystävänsä, ensimmäisen kapteeninsa ja siitä kuinka hän oli osunut ensimmäistä kertaa keskelle ampuma taulua. Nelson pyyhkäisi muistot syrjään ja katsoi. ”Kyllä. Siellä ne ovat” Nelson hymähti hiljaa itsekseen.
Varastossa alkoi hirveä vipinä, kun kaikki aseet kannettiin kuunvalossa paikalleen. Tikkaat natisivat ja kirskuivat, kun niitä pitkin vedettiin köyden ja hartiavoimien avulla raskas painoinen kranaatin heitin ja monta kiloa painavia kranaatteja, joita se heittäisi taivaalle ja vihollisen niskaan. Lumi oli tamppaantunut luukun ympäriltä kokonaan ja siitä lähti lukuisia polkuja eri paikkoihin. Sotilaat olivat tehneet jäästä vallihautoja, siinä toivossa, että ne jäätyisivät kivikoviksi ja näin estäisivät vihollisen kulun osittain tai kokonaan. Kranaatinheittimet asetettiin niille varta vasten tehtyihin lumikuoppiin. Kaikki puhkuivat tarmoa ja olivat varmoja siitä, että voittaisivat tämän taistelun helposti ja löivät vetoa kuinka monta vihollista kukin tappoi. Nelson katseli huolestuneena miehiensä vedonlyöntiä, mutta seurasi samalla sivusilmällään valmisteluja. Aina välillä joku sotilas kysyi häneltä montako örkkiä oli vastassa ja aina kysyjä sai saman vastauksen: ”en tiedä ja jos haluat tietää käy itse katsomassa.” Nelson odotti kärsimättömänä sitä hetkeä, jolloin saisi katkaista örkki johtajan kaulan kahtia. Loppu oli hänelle yksi ja sama asia. Hän joko kuolisi tai eläisi, kunhan vain saisi kostonsa ja sitä kautta rauhan mieleensä, joka raivosi nyt enemmän kuin koskaan, mutta hän piti sen vaivoin kurissa. Raaka ja hyytävä tuuli pyyhki Nelsonin kasvoja hirveällä voimalla, mutta hän ei välittänyt siitä laisinkaan. Hän vain tähysi horisonttiin ja katseli kuinka örkkien pääluku kasvoi ja kasvoi. ”Tästä tulisi viimeinen taisteluni” Nelson ajatteli juuri ennen kuin marssi paikalleen etulinjaan.
Lumi narskuin vaimeasti kostonhimoisen kersantin saappaitten alla, hänen kävellessä kohti ensimmäistä jäämuuria, jossa moni sotilas vielä kerskui omilla ampumataidoillaan ja sillä kuinka rohkeita he olivat. Tämä oli monille tulikaste. Vain muutamat, jotka olivat olleet taistelussa örkkejä vastaan aiemmin, tiesivät mitä odottaa ja vapisivat pelosta, mutta pelko ei näkynyt heillä muista kuin silmistä, sillä niin hyvin he kätkivät pelkonsa.
”Missä ne ovat?” vihersilmäinen olento mietti hitaassa aivokopassaan, kunnes se vihdoin päätti poistua piilopaikastaan tehdäkseen omia urotekojaan. Se löntysteli ympäri huonetta kömpelöä pistoolia ja leveä teräistä kirvestä kokoajan iskuvalmiudessa pitäen. Se pettyi pahemmankerran, kun ei löytänyt ainoatakaan elävää olentoa, ei edes vikisevää hiirtä. Se tutki koko paikan kirkkailla ja hyvin pimeässä näkevillä silmillään useaan kertaan, mutta ei löytänyt mitään. Se alkoi kuulostelemaan korvillaan mitä maan pinnalla tapahtui ja siinä samassa se tajusi, että siellä oli taistelu ja se halusi päästä mukaan ehdottomasti. Aivan päättömästi se alkoi juoksemaan kohti tikkaita tai siihen suuntaan missä se luuli tikkaitten olevan, mutta törmäsi seinään sadetellen huonoa tuuriaan, kun silmät havaitsivat iskusta toivuttuaan tikkaitten olin paikan. Se lähti kävelemään niin varovasti tikkaita kohti kuin taisi. Tikkaat olivat melkein kiinni seinässä ja se vaikeutti tikkaitten nousemista ja muutaman kerran se tippuikin alas kiroten ihmisten tyhmyyttä, kun eivät suunnitelleet tikkaita örkkejä varteen ja näin helpottaen örkkien hyökkäyksiä ihmisiä vastaan. Vihdoinkin monen yrityksen jälkeen se pääsi tikkaitten yläpäähän ja muksautti päänsä lujaa rautaiseen luukkuun. Se irrotti kätensä tikkaista työntääkseen rautaisen lukuun auki, mutta liian myöhään tajusi tyhmyytensä ja rojahti selälleen kranaatin tekemään kuoppaan. Jälleen monesta yrityksestä viisastuneena se pääsi jälleen ylös ja tällä kertaa työnsi luukun yhdellä kädellä auki ja kirves heti valmiina iskun. Välittömästi heti luukun avaamisen jälkeen se heilautti kirvestä laajassa kaaressa, osuen vihreään ja paksuun jalkaan. "Ups! taisi tulla virhe" örkki ajatteli samalla, kun lähti hiljaksiin kapuamaan tikkaita alas pelo vallassa. Rautaluukku lyötiin lujalla voimalla kiinni ja samalla osuen örkkiä päähän ja sormiin. Se katsoi sormiaan hetken ja lopulta se irrotti kätensä tikkaista katsoakseen sormiaan tarkemmin ja pian se oli oma tekemässään kuopassaan mahallaan. Se kertasi mielessään, mitä piti tehdä avatakseen luukun ja päästäkseen mukaan taisteluun. Vahingosta viisastuneena lähti se kipuamaan tikkaita. Juuri ennen kuin se pääsi ylös, kuuli se läheltä laukauksen, mutta se jatkoi vain matkaansa. Ylhäälle päästyään se katsoi ympärilleen ja huomasi valtavan örkki ruhon vieressään. Sen silmät syttyivät innostuksesta, kun se huomasi mitä kuolleella oli vasemmassa kädessään. Raskaalla työllä se sai vedettyä ruohon luukulle. Se katsoi ympärilleen ja, kun se katsoi ruhoa, se ihmetteli hetken aikaa äkkinäistä katoamista, kunnes tajusi laskeutua alas, jonne ruho oli kadonnut. Iroitettuaan unelmansa toiselta örkiltä se alkoi miettimään miten se kiinnitettäisiin hänelle. Lopulta se sai loistavan ajatuksen katkaista oma käsi ja laittaa se siihen kiinni ja näin tapahtuikin, mutta yrittäessään kävellä se ihmetteli miksei päässyt eteen päin. Se tunnusteli tietään eteenpäin ja teki oudon löydöksen. kaksi veristä örkin jalkaa ja ne saivat sen tajuamaan mitä oli tapahtunut niille kirveen lyönneille, jotka olivat menneet ohi kädestä. Sinne se jäi jalattomana kuolemaan.
Nelson etsi kuumeisesti örkkien johtajaa katseellaan ja samalla vaistonvaraisesti lyöden hyökkääviä vihernahkoja, joita oli pilvinpimein. Moni sotilas ja hänen ystävänsä oli lähtenyt keisarin luo, mutta he olivat pitäneet pienen kukkulan hallussaan ja molemmat kranaatinheittimet oli kannettu sinne ja asetettu asemiin. Vaikka Nelsonin sotilaat olivat parempia ampumaan, verrattuna vihreisiin kilpailijoihinsa, oli niillä kuitenkin ylivoima ja, joka sekunti muutama sotilas heitti henkensä ja tahraten verellään, ennen niin valkoisena kimaltaneen lumen.
Kersantti havaitsi muita selvästi korkeamman örkin ja hän täyttyi vihasta, minkä veroista hän ei olut koskaan kokenut. Raivosta sokeana hän lähti juoksuun päällikköä kohti. Jos joku älykäs olento olisi nähnyt kersantin ilmeen olisi hän väistynyt pelon vallassa, sillä niin hurja oli Nelsonin raivo, mutta örkeillä olivat hyvin hitaat aivot ja ne jäivät seisomaan paikoilleen ja pian kaatuen päättöminä maahan edes tajuten mikä niihin iski. Saastaista verta roiskui kersantin vaatteille, kun hän raivoissaan katkoi vihollistensa kauloja. Pian hän oli raivannut tiensä johtajan luo ja yllätyksekseen tällä oli toinen jalka katkennut polven korkeudelta. Yhä takanaan hän kuuli sotilaittensa tuskan huutoja, mutta hän oli silmittömän vihan vallassa, samalla kohottaen miekkaansa.
Hän heilautti miekkaansa, mutta örkin pää räjähti juuri ennen, kun isku osui sitä kalloon. Kaikki veret lensivät Nelsonin kasvoille. Hän käänteli päätään etsien kohteensa tappajaa. Pian hän huomasi tankin, joka oli puoliksi kummun takana ja sen päällä miehen kiikaritähtäimellä varustettu kivääri käsissään, jonka piippu savusi. Raivon vallassa hän nosti miekkansa, samalla juosten veristä taistelu tannerta pitkin lumi häne jalkojensa alla rarskuen kohti vihollistaan. Ennen kuin mies ehti sanoa sanaakaan, niin murskasi raivopää hänen kallonsa miljooniksi palasiksi. Kääntyessään joukkojaan kohti hän pyyhkäisi tyynesti veren miekastaan ja silmistään. Kävellessään kohti tuhoutunutta joukkoaan ja nauraen mielipuolista nauruaan, alkoi hänen mahansa vuotaa rajusti verta ja pian oli hänen mahassaan useita reikiä lisää ja kaatuessaan maahan hän tahrasi lumen punaisella verellään. Nelson kuoli auringon noustessa. Sotilas pappi siunasi taistelukentällä kaatuneet sankarit. Ne örkit, jotka olivat selvinneet loppu taistelusta pakenivat niin pitkälle kuin pääsivät. Lovinen miekka heitettiin jäiseen mereen ja se upposi välittömästi, vaikka meri oli umpijäässä. Moni ihmetteli tätä suuresti ja huhuttiin jopa, että miekka olisi ollut kaaoksen valmistama, sillä niin paljon se nautti tappamisesta. Kaikkien kummastukseksi ei Nelsonia oltu löydetty, vaikka moni oli nähnyt hänen kuolleen.
EDIT:nyt I ja II osat on samas paikassa lukemisen helpottamiseks ja kolmas osa saattaa tulla suoraa tänne tai sitten yksinäiseks topiciks
risuja ja ruusuja!
nyt se mortar homma on korjattu ja kirjoitan minä persoonassa, koska edelliset osat on myös kirjoitettu sillä(kiroaa itsekseen tyhmyyttään)
40k: jäämaailma trilogia kokonaisuudessaan
40k: jäämaailma trilogia kokonaisuudessaan
Viimeksi muokannut Sopuli, Ma 12.01.2004 18:37. Yhteensä muokattu 5 kertaa.
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
-
Andromedus
- Viestit: 1968
- Liittynyt: Su 06.10.2002 19:57
- Paikkakunta: Savonlinna, Itäisten arojen linnake
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
Hyvää tarinaahan tämä. Minä-muodossa kirjoitetut eivät aina välttämättä ole parhaimpia, mutta tämä oli hyvä. Lopussa en heti ymmärtänyt minne se kersantti meni mutta ei se liian sekava ollut. Saattoihan vika olla täälläkin päässä. Mutta hyvä on ja jatkoa ainakin minä luen jos kirjoitat.
There is no "Overkill", there is only "Open fire" and "I need to reload".
-
Andromedus
- Viestit: 1968
- Liittynyt: Su 06.10.2002 19:57
- Paikkakunta: Savonlinna, Itäisten arojen linnake
Aika hyvä. Sen muokkaaminen toiseen persoonaan olisi kyllä hiukan arveluttava asia, ei välttämättä turha kuitenkaan. Voisit vaikka etsiä kaikki hyvät jutut (kuten sen hellyttävän örkin yms.) Hyvistä jutuista kokoat sitten kokonaan uuden tarinan. Katsot missä tuli hieman kömpelöityä ja varot niitä sitten seuraavassa tekstissä. Ja yhdyssanat...
Perusjuoni oli mielestäni todella hyvä.
Perusjuoni oli mielestäni todella hyvä.
I'm back.
annoin teille vapaat kädet palautteen paikasta. ei sitä oo "pakko" laittaa tänne. ja toosa örkki hommassa niin sen ei pitänyt kuolla vielä mutta loppu inspi, joten myöhemmissä vaiheissa se saattaa "herätä" eloon, kun tulee inspiä
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
