Näkijän riimut, osa 2: Kyynelvirta

[The Captain]

Näkijän riimut, osa 2: Kyynelvirta

1

Siniristilippu lepatti laiskasti vienossa tuulessa fennialaisten leirin yllä. Korpraali Lahtisen hautajaiset oli hoidettu hiljaisuuden ja synkkyyden vallitessa. Koska jääkäripataljoonaan ei kuulunut pappia, vänrikki Koskela oli lukenut rukouksen Keisarille, jotta tämä ottaisi vainajan sielun huomaansa.

Kersantti Rokka näki miestensä tyytymättömät ilmeet ja ymmärsi, mitä nämä ajattelivat. Hän itse tunsi samoin. Heidän toverinsa oli kuollut Keisarin, kasvottoman hallitsijan vuoksi.

Lahtinen ei edes ollut ainoa, vaan fennialaisia oli kuollut kymmenillä rintamilla Keisarin vihollisia vastaan. Keisarin vihollisia, ei fennialaisten. Mutta kun Fennia oli joutunut örkkien hyökkäyksen uhriksi, oliko Keisari tullut apuun? Ei, fennialaiset olivat joutuneet itse puolustamaan maailmaansa. Katkeruus Imperiumin valtiasta kohtaan ei ollut koskaan ollut näin voimakasta, ja Rokka tiesi, että miesten moraali oli luhistumassa. Niin kauan kuin fennialaiset puolustivat omia metsiään ja harjujaan, he taistelivat sisulla ja raivolla, joka veti vertoja mille tahansa Imperiumin valiojoukolle, mutta hyödytön taistelu, hyödyttömät uhrit, keskellä tuntematonta maailmaa kaukana kotoa, ei motivoinut miehiä. He eivät edes tienneet, minkä takia taistelivat ja kuolivat.

Juuri, kun Rokka mietti, miten tilanne voisi vielä mennä huonommaksi, pakkasilmassa kajahti kuulutus: ”Kaikki upseerit marsalkan komentotelttaan välittömästi!” Rokka huokaisi. Vaikka hän olikin sotilasarvoltaan vain kersantti, hän oli fennialaisten todellisessa komentoketjussa kapteenin arvoinen ja siksi kuului upseeristoon. Hän tervehti vänrikki Koskelaa, joka suunnisti samaan suuntaan, ja vanha vänrikki vastasi tervehdykseen kasvoillaan pahaa ennustava ilme.

Teltan hämärässä toverukset näkivät, että muut upseerit olivat jo paikalla. Lihava luutnantti Tapola, pieni, veijarimaisen näköinen luutnantti Näreranta sekä aina yhtä uljas marsalkka Mannerheim istuivat kamiinan ääressä vaitonaisina, kulmat kurtussa. Kun marsalkka näki kaikkien olevan paikalla, hän nousi seisomaan – hänen ylväs vartensa ylsi matalan teltan kattoon – ja sanoi:

”Arvon herrat, kuten lienette jo arvanneetkin, meidät on kutsuttu uuteen tehtävään.” Kaikki nyökyttelivät. No, ajatteli Rokka, ainakin pääsemme pois täältä torakoiden kynsistä. ”Tällä kertaa tilanne on kuitenkin erilainen kuin yleensä. Armeijamme johtoon tulee keisarillinen edustaja.” Tapola ähkäisi, Näreranta kiroili, Koskela veti kuuluvasti henkeä. Kersantti Rokka ärähti: ”Hemmettiikö niitten pittää meidän asioihi sotkee? Jos meidän on kerta tapeltava, niin tapellahan ny ees oman pomon komennos. Ne keisarilliset kumminkaan mittään tiijä mehtäsodankäynnistä.”

Marsalkka viittasi kersanttia vaikenemaan. ”Tiedän kyllä, että tämä on teille vaikeaa, mutta kyseessä on Inkvisition edustaja, ja hänellä on viralliset valtuudet ottaa komentoonsa mikä hyvänsä yksikkö, jos sen katsoo tarpeelliseksi. Inkvisiittorina hän on vastuussa vain Keisarille itselleen.”

Veteraanikersantti tuhahti. ”Sanonks mie, minne Keisari saa miun puolesta tunkee inkvisiittiönsä?”

”En suosittelisi, kersantti”, kuului selkäpiitä hyytävä, kylmä baritoniääni teltan oviaukosta. ”Sitä voitaisiin pitää kerettiläisyytenä.” Teltan suuaukkoon oli ilmestynyt pitkä, hontelo mies, harmaahiuksinen ja kaljuuntuva. Hänen tummat silmänsä olivat syvällä päässä, ja niiden katse näytti tunkeutuvan topattujen sissitakkien läpi suoraan sieluun ja sydämeen. Upseerit ponnahtivat jaloilleen ja tekivät kunniaa. Jopa Rokka sävähti miehen olemusta, joka tuntui herättävän kunnioitusta ja pelkoa.

”Minä olen suurinkvisiittori Bernard Gui. Olen saapunut ottamaan pataljoonan komentooni ja johtamaan sen taisteluun vihollisiamme eldareita vastaan.” Vanha mies antoi katseensa kiertää komentoteltassa. Lopulta hän suuntasi katseensa marsalkkaan ja kysyi: ”Missä on komissaarinne? Kyllähän tämän kokoisessa yksikössä tulisi olla joku valvomassa miesten uskollisuutta Keisarille.”

Mannerheim näytti kiusaantuneelta, mutta luutnantti Näreranta vastasi hänen puolestaan: ”Se eksy kerran matkalla riu’ulle, eikä ole ukkoo sen koommin nähty.” Tämä sai muilta miehiltä palkakseen naurahduksen, mutta Guin tuima ilme vaiensi heidät nopeasti. ”Poskisolisti, vai?” hän kysyi luutnantilta, joka muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan ja näytti kutistuvan entisestään. ”Hyvä on. Ensimmäisenä käskynäni Fennian ensimmäisen jääkäripataljoonan komennossa ja Keisarin minulle suomin valtuuksin nimitän tämän vänrikin tässä –” hän viittasi kädellään Koskelaan – ”pataljoonan komissaariksi. Te valvotte, että miehet pysyvät ruodussa, ylläpidätte kuria - ja teloitatte ne, joiden taistelutahdossa havaitaan puutteita. Ymmärrättekö tehtävänne?”

Koskelan kasvoilta kuvastui kauhun ilme. Hän oli aina noudattanut ohjeita ja määräyksiä, vaikkei ollutkaan turhantarkka mitä tuli muodollisuuksiin. Kuinka hän voisi totella, jos hänen käskettäisiin ampua yksi omista miehistään? Hän napautti kantapäänsä yhteen ja vastasi: ”Ylhäisyys, tämä on minulle liian suuri kunnia. En voi...” Inkvisiittori keskeytti: ”Ymmärrättekö, komissaari?” Vänrikki nyökkäsi. ”Ymmärrän, ylhäisyys. Kiitän, ylhäisyys.” Rokka näytti olevan aikeissa sanoa jotain, mutta vänrikin vilkaisu syrjäsilmällä häneen sai kersantin pitämään mölyt mahassaan.

Gui nyökkäsi. ”Selvä. Marsalkka, valmistautukaa siirtymään maahanlaskupaikalle ja nousemaan kuljetusalukseen. Lähdemme kahden tunnin kuluttua.”

Marsalkka suki lyhyitä viiksiään ja rohkeni vihdoin kysyä: ”Mitä kerron miehille?”

Inkvisiittori oli jo poistumassa teltasta, kääntyi vielä katsomaan marsalkkaa ja vastasi: ”Että lataavat aseensa ja lukevat rukouksensa Keisarille.”


2

Kosteat valkeat hiutaleet leijailivat taivaalta tasaisena virtana peittäen näkyvyyden valkopukuisiin vihollisiin. Vanhin Re-thelin mielestä hiutaleet vain korostivat tumma-asuisten aspektisoturien hahmoja ja tekivät heistä helpompia maaleja. Ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi vaikeaa jo muutenkin.

Vanhin Re-thel oli tuonut pääosin aspektisotureista koostuvan sotajoukkonsa Yurielin eksodiittimaailmaan aikomuksenaan etsiä lisää kannattajia omalle asialleen. Hän oli havainnut, että eksodiitit taistelivat olemassaolostaan mon-keigh-Imperiumin joukkoja vastaan – ja olivat jääneet pahasti tappiolle. Re-thel ei olisi voinut kuvitellakaan, että eksodiitteja parempia maastossa liikkujia olisikaan, ellei Alaitocin polunlöytäjiä laskettu, mutta nämä ihmiset liikkuivat kuin näkymättömät aaveet valkoiseen harsoon verhoutuneessa metsässä. He iskivät äänettömästi ja kuolettavasti, ja useita eksodiittien kyliä oli tuhottu.

Re-thel oli komentanut eliittijoukkonsa hyökkäämään varmana nopeasta voitosta. Ihmiset olivat heikkoja ja kömpelöitä, heidän teknologiansa oli alkeellista, eikä heidän valtavista sotakoneistaan ollut hyötyä sankassa metsässä. Itsevarmuus oli kostautunut nopeasti raskaina tappioina.

Maahan pudonneet valkoiset hiutaleet muodostivat tiiviin massan, joka hidasti jopa nopeajalkaisten eldareiden marssin mateluksi. Liitureitakaan ei voinut käyttää, sillä taivaalta satava tauhka tukki niiden suihkumoottorit. Typerät ihmiset sen sijaan sitoivat jalkoihinsa pitkät laudankappaleet, joiden avulla saattoivat kulkea töhkän päällä. Kaikkein hämmentävintä näkijän mielestä oli, että kun valkoista ainetta lämmitti, se muuttui vedeksi. Hän ei saattanut kuvitellakaan, että mon-keigh kykenisivät käyttämään tuolla tavoin luonnonvoimia vihollisiaan vastaan.

***

Kersantti Rokka oli huolissaan. Juuri kun he olivat pääsemäisillään niskan päälle yhdestä eldar-joukosta, toinen iski takaapäin. Onneksi tulokkaat eivät olleet valmistautuneet talvisodankäyntiin, joten heidän ensi-iskunsa oli ollut kömpelö ja tulokseton. Musta-asuiset eldarit oli lyöty takaisin ilman kovin suuria miestappioita. Rokka oli kuitenkin kokenut taistelija ja tiesi, että eldarit tointuisivat pian yllätyksestä ja keksisivät keinon voittaa sääolosuhteiden aiheuttama haitta. Toistaiseksi etu oli vielä fennialaisten puolella, mutta jos eldarit onnistuisivat ryhmittymään ja järjestämään koordinoidun hyökkäyksen, heidän eliittijoukkonsa saattaisi aiheuttaa raskaita tappioita. Kersantti Rokka ei halunnut menettää enää yhtäkään tovereistaan. Hän päätti, että olisi viisainta iskeä ensin, ja marssi suoraan marsalkan telttaan ehdottaakseen hyökkäystä.

Teltassa häntä odotti epämiellyttävä yllätys. Täyteen taisteluhaarniskaan pukeutunut suurinkvisiittori Gui istui epämukavan näköisesti kenttäpöydän ääressä marsalkkaa vastapäätä. Hän mulkaisi suin päin sisään ryntäävää kersanttia pahansuovasti ja rykäisi merkitsevästi, jolloin Rokka otti jonkinlaisen asennontapaisen ja tervehti ensin inkvisiittoria ja sitten marsalkkaa.

”Soppiikos puhutella?” kersantti kysyi, mutta juuri kun marsalkka aikoi vastata, Gui sanoi: ”Aioimmekin juuri kutsua upseerit kokoon taktiikkapalaveriin. Olkaa niin ystävällinen ja kutsukaa upseerit paikalle.”

”Mie mikkää siun juoksupoikas ole”, ärähti Rokka, mutta Mannerheim toisti inkvisiittorin käskyn rauhallisella äänellä ja katsoi kersanttiaan tavalla, jonka Rokka oli oppinut tuntemaan: nyt ei sopinut niskuroida. Kersantti kalautti kantansa yhteen liioitellun teatraalisesti, tervehti ja poistui teltasta.

Kun upseerit olivat saapuneet, inkvisiittori levitti pöydälle heidän eteensä kartan, jossa näkyivät heidän asemansa sekä tiedustelijoiden ilmoittamat eldarien asemapaikat. Hän osoitti heidän tukikohtansa paikkaa sormenpäänsä digitaalilaserilla ja totesi: ”Täällä ovat asemamme. Olemme tällä hetkellä alttiita eldarien hyökkäykselle, koska partiomme taistelevat pitkin metsiä. Jos vihollisemme heittää kaikki voimansa tukikohtaa vastaan, he saattavat onnistua tuhoamaan viestiyhteytemme ja tarvikevarastomme ja ehkä jopa surmaamaan päällystömme.” Lasersäde piirsi puoliympyrän heidän asemiensa ja eldarien välille. ”Meidän on linnoitettava tämä alue, tehtävä kulkuesteitä ja asetettava miinoja. Luutnantti te”, Gui osoitti Närerantaa, ”huolehditte miinakentästä, te”, sormi siirtyi osoittamaan Tapolaa, ”järjestätte ansalangat ja hälyttimet mailin päähän tukikohdasta, ja te”, Gui katsoi Rokkaa, ”linnoitatte tukikohdan ympäristön. Onko ymmärretty?”

Rokan kärsivällisyys alkoi loppua. Hän nojautui inkvisiittoria kohti sormeaan heristäen. ”Tiijät sie kuule ukko, jot miun eukkoin leikkajaa ruista kotopuoles ja sie meinaat panna miut tääl laittelemmaa kivilöi siun polkuloihes pielii! Ole sie mikä hyvänsä Keisarin perseennuolija, mut elä sie tuu neuvomahan asiois, joista et tiijä mittää.”

Guin kasvot punehtuivat raivosta, mutta ennen kuin hän ehti vastata, Rokka jatkoi vuodatustaan: ”Myö ollaa tapeltu mehtissä kakskyt vuotta ja tiijetää tasan tarkkaan, mitä millonki tehdä. Jos nuo eldarit saa joukkonsa kasaan ni myö jäähään kahen tulen vällii, ja sit ei auta mikkää linnotus. Ammuta sie miut tähän paikkaan jos tykkäät, mut se ei tätä sottaa voita.”

Inkvisiittori kohottautui täyteen mittaansa ja tuijotti kersanttia nenänvarttaan pitkin suoraan silmiin täysin tunteettomalla katseellaan. Äänetön tuijotuskilpailu jatkui minuutteja; muista upseereista aika tuntui pysähtyneen. Viimein, katsettaan kääntämättä, Gui rikkoi hiljaisuuden.

”Komissaari”, hän sanoi. Koskelan sydän hypähti hänen ajatellessaan, mitä seuraavaksi joutuisi tekemään. Hän avasi jo suunsa ja yritti epätoivoisesti keksiä keinon pelastaa ystävänsä hengen, kun inkvisiittori jatkoi: ”Valmistakaa miehet noudattamaan kersantin suunnitelmaa. Me hyökkäämme.”


3

Riimuluupala jäi leijumaan ilmaan ja lähti kiertämään lyhyttä rataansa Vanhin Ganaemonin pään ympärillä. Hän olisi tiennyt katsomattakin, mitä se merkitsi: sotaa. Viime aikoina hänen jokainen näkynsä oli alkanut tuolla riimulla. hän tiesi jo riimuluupussiinsa kurottaessaan, mikä tulisi seuraavaksi: tuho. Mor-Thyelin tuho. Eldarien tuho.

Vanhin Re-thel oli lähtenyt alusmaailmasta kaksi kuukautta sitten vieden mukanaan kolmanneksen heidän jo valmiiksi vähäisestä laivastostaan. Nyt kapinallinen näkijä oli ajautunut taisteluun Ihmiskunnan Imperiumia vastaan hyödyttömässä sodassa hyödyttömästä planeetasta. Ganaemon ihmetteli, miksi kumpikaan osapuoli ylipäätään taisteli mokoman taivaankappaleen takia. Ehkä siksi, että kumpikin kuvitteli toisen haluavan sen eikä kumpikaan halunnut toisen saavan sitä. He taistelivat, koska heidän kuului taistella keskenään. Tai niin he kuvittelivat. Ganaemon oli jo pitkään puhunut sen puolesta, että ihmiset ja eldarit voisivat elää rinnakkain, että galaksissa oli vielä tilaa kummallekin rodulle – ja että vihollisia oli tarpeeksi muutenkin. Yhteisiä vihollisia, jotka vain hyötyivät eldarien ja Imperiumin välisistä kahinoista.

Vanha näkijä oli tehnyt päätöksensä. Vaikka hän oli antanut Re-thelille vapauden poistua kannattajineen, hän ei voinut sallia tämän aiheuttavan enempää kärsimystä. Sodan oli loputtava, ja jonkun olisi oltava riittävän vahva lopettamaan se. Ganaemon rukoili, ettei hinta olisi liian korkea.

Näkijän käskystä kapteeni Dathain saapui hänen luokseen. Ganaemon selosti tälle heidän tehtävänsä: he matkustaisivat Yurieliin lopettamaan sodan – eivät asein vaan neuvottelemalla. Ganaemon olisi valmis suuriin myönnytyksiin saadakseen tappamisen loppumaan. Siksi Dathainin tulisi kerätä mukaan vain pieni kunniavartiosto, jotta alusmaailman puolustusta ei heikennettäisi liikaa. ”Kapteeni”, vanhus lisäsi vielä lopuksi, "älä ota tytärtäni mukaan. Pelkään jo nyt liikaa hänen puolestaan.” Vartija nyökkäsi ja vastasi: ”Teen parhaani, mutta tunnen tyttäresi. Hän ei halua jättää sinua.” Ganaemon hymyili; se oli hänelle liian harvinaista herkkua nykyään. ”Eikä sinua”, hän vastasi kysyvään sävyyn. Kapteenin kasvoille levisi hentoinen punerrus, kun hän myönsi: ”Eikä minua.”

***

He olivat hävinneet sodan. Mon-keighin yllätyshyökkäys oli ajanut eldarit pois asemistaan, ja nyt Re-thel näki aspektisotureidensa pakenevan silmittömästi joka puolelta hyökkäävää valkoista kuolemaa. Ryhmistään jälkeen jääneet jäivät ansaan ja hakattiin kappaleiksi, ja muutama vähäinen vastarintapesäke oli saarrettu. Re-thel itse seisoi Yön Viikatteiden joukossa, hänen soturinsa ampuivat nopeasti ja kuolettavan tarkasti rakettejaan vihollistensa riveihin, mutta saivat aikaan vain vähäistä vahinkoa. Mon-keigh olivat suojautuneet liian hyvin. Näkijän käsistä sinkoilevat sinihehkuiset salamat kaatoivat puita ja polttivat tuhkaksi jokaisen, joihin osuivat, mutta fennialaiset vain käyttivät kaadettuja puunrunkoja suojana ja jatkoivat etenemistään. Tilanne oli toivoton, mutta ylpeys esti näkijää perääntymästä.

Ganaemonkin ymmärsi sen. Re-thel antaisi mieluummin kaikkien sotureidensakin kuolla mukanaan kuin myöntäisi menettäneensä pelin. Katsellessaan tilannetta aavekristallinäytöstään Yurielin kiertoradalla hän näki vain yhden ratkaisun tilanteeseen. Hänen olisi kaukosiirrettävä eldar-armeijan rippeet alukseensa, mutta teleportaation epätarkkuuden takia joukkoon eksyisi varmasti myös muutama vihollinen. Täytyi vain toivoa, että heitä ei tulisi niin paljon, että he saisivat vahingoitettua alusta ja sen miehistöä. Etenkään Ithiliä. Dathain oli ollut oikeassa, neidon päätä ei voinut kääntää.

Näkijä lukitsi kaukosiirtimen taistelukenttään. Aktivoidessaan laitteen hän manasi vielä itsekseen, ettei ollut ehtinyt tutkia riimujaan. Hän pelkäsi tekevänsä virheen, mutta toisaalta – oliko hänellä vaihtoehtoja?

***

Kersantti Rokka iski konepistoolinsa perällä yhden raketinheitinsotureista tainnoksiin. Hän oli johtanut oman joukkueensa kiertotietä vihollisen tuliasemien kimppuun todettuaan, että vihollisen komentokeskuksen täytyi olla siellä. Hän huomasi olleensa oikeassa nähdessään hulmuavaan kaapuun sonnustautuneen eldarin, jonka riimuhaarniskaan upotetut kymmenet jalokivet heijastivat hänen käsistään leimuavien salamoiden hehkua. Pysähtymättä katsomaan omien miestensä etenemistä vanha kersantti veti voimamiekkansa ja loikkasi eldar-näkijää kohti karjahtaen ”Perrr-kele!”

Salamannopeasti vihollinen veti oman aaveluisen miekkansa, jonka terällä kulki psyykkisen energian virtoja, ja kohotti sen torjumaan Rokan sivalluksen. Terät kalahtivat yhteen vapauttaen sokaisevan energiapurkauksen, ja kamppailijat horjahtivat erilleen. Ennen kuin kumpikaan ehti toipua, seurasi toinen, kirkkaampi välähdys, ja Rokka huomasi maisemien muuttuneen ympärillään.

Korkea, kierteisten pylväiden kannattelema holvikaari kohosi hänen ylleen. Holvin seinät näyttivät kiillotetusta luusta tehdyltä ja niin taidokkaasti erilaisiin muotoihin veistetyiltä, että ne näyttivät eläviltä. Salia kiersi niinikään luinen parveke, jonka kaiteen takana seisoi joukko eldareita aseet tähdättynä saliin.

Fennialainen vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hänen vihollisensa näyttivät kaikki siirtyneen tähän saliin, missä hyvänsä se olikin. Joukossa oli muutamia fennialaisia, jotka näyttivät yhtä hölmistyneiltä kuin hänkin. Voimasuhteet olivat yllättäen kääntyneet heitä vastaan, ja eldarit alkoivat kohottaa aseitaan. Rokka valmistautui myymään nahkansa mahdollisimman kalliiseen hintaan.

”Seis!” kuului käsky jostain parvekkeelta. ”Laskekaa aseenne, jokainen.” Rokka ei tiennyt, miksi puhuja käytti alagootin kieltä tai miksi muut eldarit ymmärsivät sitä, mutta hän näki jokaisen tottelevan käskyä – vaikka hän näkikin kaapuun pukeutuneen vastustajansa tekevän niin hyvin vastahakoisesti. Jotkut fennialaisista epäröivät hiukan, mutta kersantin ärähdettyä heille, että taisteleminen tässä tilanteessa oli paitsi hyödytöntä myös varma itsemurha, hekin antoivat aseidensa vaipua.

Fennialaisten silmien edessä osa parveketta alkoi kasvaa ulospäin ja alas muodostaen kauniit, sirot portaat, joita pitkin asteli mustaan kaapuun sonnustautunut hahmo. Hitaista liikkeistä ja kumarasta olemuksesta Rokka päätteli tulijan olevan hyvin vanha, vaikka tämän kasvot olivatkin koristeellisen kypärän peitossa. Jokin tulijassa kuitenkin herätti vanhan kersantin kunnioituksen, ja hän tervehti vanhusta sotilaallisen ryhdikkäästi. Vanhus vastasi tervehdykseen nyökkäämällä hiukan. Hän pysähtyi muutaman askelen päähän Rokasta ja riisui kypäränsä paljastaen kersantille, että tämä oli osunut oikeaan.

Ryppyiset, sinertävänvalkoiset kasvot olivat murheelliset mutta vakaat. Kirkkaat, surumieliset silmät kertoivat älystä ja sisäisestä voimasta. Hänen hartiansa olivat painuneet kasaan suuren vastuun alla, eikä kersantti saattanut kuvitellakaan, mitä kaikkea tuo mies oli joutunut pitkän elämänsä aikana kantamaan harteillaan.

”Oletko sinä teidän joukkonne johtaja?” iäkäs eldar kysyi virheettömällä alagootilla. Rokka tajusi olevansa läsnä olevista fennialaisista korkea-arvoisin ja vastasi: ”Mie oon vaan upseeri. Meijän komentaja on vielä...” Hän tajusi, ettei tiennyt, missä oli, ja jatkoi epäröiden: ”siel, mis myö oltii.” Vanhus tuntui kuulevan ääneen lausumattoman kysymyksen ja sanoi. ”Älkää pelätkö. Olette meidän aluksessamme Yurielin kiertoradalla. Siirsimme teidät tänne vahingossa, tarkoituksemme oli vain pelastaa omat veljemme. Päästämme teidät palaamaan omienne luo heti, kun kaukosiirtimemme virta on palautunut.”

Kersantti raapi nenäänsä. ”Entäs sen jäläkee? Jatketaanko myö toistemme tappamista?” Näkijä pudisti päätään. ”Ei, jos jumalat suinkin suovat. Minä olen nähnyt muita vihollisia, eldarien ja ihmisten yhteisiä vihollisia, jotka ovat heränneet vuosituhantisesta unestaan. Kun palaatte joukkojenne luo, ilmoittakaa johtajallenne, että Vanhin Ganaemon Mor-Thyelin alusmaailmasta saapuu tapaamaan häntä tarkoituksenaan neuvotella eldarien ja ihmisten yhteistyöstä tätä vihollista vastaan. Meidän puolestamme vihollisuudet kansojemme välillä ovat ohi, ja teidän Imperiuminne saa pitää allamme olevan planeetan. Uskon, että meidän kaikkien tulevaisuus riippuu siitä, taistelemmeko keskenämme vai yhdessä.”

”Näköjää sotimisesta ei pääse millään eroon”, Rokka nurisi, ja vanhus nyökkäsi myötätuntoisena. ”Ei. Tästä sodasta on vain yksi poispääsy, ja velvollisuus estää meitä tavoittelemasta sitä liian aikaisin.” Hän käänsi hetkeksi katseensa pois kersantista ja oli kuin olisi kuunnellut jotakin muuta. Sitten hän kääntyi takaisin. ”Menkää nyt. Valmistakaa johtajanne tapaamiseen.”

”Ehkä teijän pitäis tietää yks juttu”, Rokka aloitti, kun valkoinen hehku jo ympäröi hänet ja muut fennialaiset. "Se meijän johtaja, se on yks mulkvisti", hän lopetti, mutta huomasi puhuvansa tyhjälle ilmalle.

Vanhin Ganaemon katsoi tyhjää tilaa, jossa kersantti ja hänen miehensä olivat hetkeä aiemmin seisseet. Heidän lyhyen tapaamisensa aikana näkijä oli luodannut miehen ajatukset ja todennut tämän olevan rehellinen, älykäs mies, jolle sotiminen ei ollut elämäntapa, toisin kuin Re-thelille. Sitten vanhus sysäsi ajatuksen syrjään mielestään. Re-thel oli yksi huolenaihe, mutta siitä täytyisi huolehtia toiste. Nyt oli aika valmistautua tapaamaan tämä ihminen. Oli aika tutkia riimuja.


4

Teleportaatio sai Ganaemonin aina voimaan huonosti. Hän yritti keskittää ajatuksensa pois vatsastaan astellessaan kaukosiirtokammioon. Hän saikin heti apua yritykselleen nähdessään, että Ithil ja viisi muuta Vartijaa seisoivat odottamassa häntä miekat ja pistoolit vyöllään.

"Mitä tämä on, korpraali Ithil?" Ganaemon tiukkasi. Pukeutuessaan seremonialliseen kypäräänsä ja riimuhaarniskaansa hän lakkasi olemasta isä, ystävä, naapuri. Hänestä tuli Näkijän polun seuraaja, Vanhin Ganaemon, Mor-Thyelin Vanhimpien neuvoston johtaja. Nuori neito vastasi: "Ajattelimme, että tarvitsisitte saattueen planeetalle, Vanhin Ganaemon." Tyttö inhosi näitä muodollisuuksia, mutta noudatti niitä yhtä kuuliaisesti kuin kuka tahansa muukin. Jotenkin se tuntui Ganaemonista pahalta.

Näkijä pohti vaihtoehtoja. Riimut eivät olleet näyttäneet mitään. Ensimmäistä kertaa kymmenen tuhannen vuoden aikana riimut olivat jättäneet hänet täysin vaille vastausta.

Ganaemonia pelotti. "Tehtävä on vaarallinen, korpraali." "Siksi emme haluakaan päästää teitä sinne yksin, Vanhin."

Vanhus riisui kypäränsä paljastaen kyynelten kastelemat, kurttuiset kasvonsa. "En halua saattaa sinua alttiiksi vaaralle, tytär." Ithil syleili isäänsä. "En päästä sinua lähtemään yksin, isä. Et pärjää ilman minua."

Ganaemon silitti tyttärensä punertavia kiharoita. "En ole koskaan pärjännyt sinulle, tytär. Jättäkää kuitenkin aseet pois. Emme ole menossa taistelemaan."

***

Pahoinvoinnin määrä oli vakio. Mitkään meditaatioharjoitukset eivät helpottaneet, ei myöskään tyttären seura. Ensimmäinen asia, jonka Vanhin Ganaemon teki päästyään Yurielin kamaralle, oli riisua kypäränsä ja oksentaa valkealle hangelle. Tämän tehtyään hän hengitti muutaman kerran syvään ennen kuin pani kypärän takaisin paikalleen. "Olen valmis. Mennään."

Nuotioista kohoava savu opasti Ganaemonin saattueineen fennialaisten leiriä kohti. Ennen kuin he olivat päässeet näköetäisyydelle leiristä puiden lomasta kuului huuto: "Seis! Tunnussana!"

Ganaemon ei nähnyt ketään, mutta hän tunsi vartiomiehen psyykkisen läsnäolon epäavaruudessa. Hän viittasi Vartijoitaan pysähtymään ja vastasi vartiomiehelle: "Olen Mor-Thyelin Vanhin Ganaemon. Johtajanne odottaa minua." "Odottakaa siinä", kuului vastaus, ja hetken kuluttua ääni jatkoi: "Suurinkvisiittori on tulossa tänne." Ganaemon kiitti kumartaen äänen suuntaan.

Näkijän huoli kasvoi entisestään, kun inkvisiittori saapui. Hänen mukanaan seurasi kaksikymmentä raskaasti aseistettua fennialaista, joiden joukosta Ganaemon erotti kersantin, jonka kanssa oli keskustellut. Inkvisiittori itse oli sonnustautunut täyteen taisteluhaarniskaan ja kantoi pitkäpiippuista kivääriä kädessään. Eniten Ganaemonia pelotti kuitenkin se, että hän ei aistinut miehen psyykkistä olemusta lainkaan. Aivan kuin miehellä ei olisi lainkaan sielua. Hän oli kuullut ihmisten paaria-mutaatiosta, mutta tässä ei voinut olla kyse sieluttomuudesta. Sen olisi aistinut muutenkin. Inkvisiittorilla täytyi siis olla jokin keino suojata itsensä epäavaruuden kosketukselta. Hänen työssään, taistelussa Kaaosta vastaan, siitä oli varmasti apua.

Ganaemon astui askelen eteenpäin ja kumarsi tervehdykseksi. Inkvisiittori ei vastannut tervehdykseen vaan alkoi puhua: "Minä olen Keisarin armosta Imperiumin suurinkvisiittori Bernard Gui. Olen tullut ilmoittamaan teille, epäihmiset, että Keisarin vihollisten kanssa ei neuvotella." Sen pitemmittä puheitta Gui kohotti aseensa ja alkoi ampua.

Järkyttynyt Ganaemon ehti hädin tuskin kohottaa psyykkisen kilven suojakseen. Vihertävänä häilyvä kenttä pysäyttäisi minkä tahansa ammuksen. Paitsi tätä. Psi-tykin ammukset oli suunniteltu läpäisemään psyykkiset suojaukset, ja niinpä ammus lävisti suojakentän ja aaveluisen riimuhaarniskan kuin paperin. Ganaemon tunsi voimakkaan nykäisyn vatsassaan, ja sitten jotakin lämmintä valui hänen kaapunsa alla hänen reisilleen. Vanhus haukkoi henkeä ja kellahti sitten kyljelleen maahan.

"Isä!" Ithil parahti ja syöksyi kaatuneen näkijän luo nostaen tämän pään syliinsä. Isä ei ollut koskaan näyttänyt niin hauraalta, niin heiveröiseltä. Muut Vartijat suojautuivat puiden taakse.

Gui tähtäsi uudelleen. Laukaus meni kuitenkin harhaan, kun kersantti Rokka tönäisi hänen aseensa sivuun. "Hulluko sie oot? Lahtaat avuttomii pappoi ja meinaat lahtaa tyttölöiki! On siinä meillä san..." Kersantin huuto katkesi, kun inkvisiittori tarttui häntä kurkusta ja kohotti taisteluhaarniskansa tuomin voimin hänet ilmaan. "Kersantti, tuollaista käytöstä pidetään petturuutena Keisarin silmissä." Hän heitti halveksuvasti Rokan maahan ja käski Koskelaa pitämään miehen tallessa. Sitten hän asteli tyynen rauhallisesti kohti kaatunutta näkijää ja hänen ruumiinsa vieressä kyhjöttävää tyttöä.

Ithil katsoi isänsä ampujaa. Kyynelet valuivat virtoina kalpeita poskia pitkin. Huulet muodostivat äänettömiä sanoja, mutta tytöllä ei ollut enää voimaa saada ääntä. Gui kohotti aseensa Ithilin otsalle. Neito katsoi inkvisiittoria anellen, epätoivo kuulsi hänen silmistään. Inkvisiittori vastasi katseeseen omilla kylmillä, jäisillä silmillään. Sitten hän veti liipaisimesta.

***

Inkvisiittori Bernard Gui käveli takaisin odottavien miesten luo. Kaksi sotilasta piteli aloillaan kersantti Rokkaa, joka sylki ja sähisi ja yritti päästä Guin kimppuun. Inkvisiittori astui aivan kersantin eteen ja jäi tuijottamaan tätä samalla jäisellä katseella, jonka Ithilkin oli nähnyt viimeiseksi tässä maailmassa. Sitten hän viittasi komissaari-vänrikki Koskelan vierelleen. "Komissaari, teloittakaa petturi", hän komensi äänellä, josta ei paljastunut tunteen häivääkään. Koskela kohotti konepistoolinsa.

"Mielihyvin", hän vastasi, nosti aseen piipun inkvisiittorin ohimolle ja ampui lyhyen sarjan. Suurinkvisiittori Bernard Gui ei ehtinyt edes tajuta kuolevansa, kun hänen päänsä sisältö värjäsi lumen punaiseksi. Ruumis nytkähteli vähän aikaa ja asettui sitten. Koskela sylkäisi ruumiin päälle ja sanoi sille: "Komissaarin tehtävä on teloittaa ne, jotka osoittavat raukkamaisuutta taistelukentällä." Sitten hän kääntyi tovereidensa puoleen. "Lähdetään täältä", vänrikki äyskähti. "Palataan kotiin."

***

Pimeys väistyi Ganaemonin silmistä. Hän tajusi hämärästi, että hänen päällään oli jotakin painavaa. Hän pinnisteli kaikin voimin ja onnistui kampeamaan itsensä istualleen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän tajusi, mitä hänen päällään oli lojunut. Sitten hän vajosi takaisin maahan.

"Herätkää, Vanhin", joku kuului sanovan. Vanhus avasi silmänsä ja näki yhden Vartijoistaan kumartuneena hänen ylleen. "Viholliset lähtivät. Meidän olisi aika tehdä samoin." Vartijat auttoivat Ganaemonin jalkeille; näkijä ei tahtonut pysyä pystyssä. Pitkän aikaa hän tuijotti mitään näkemättömin silmin tyttärensä särkynyttä ruumista ja itki.

"Vanhin?" yksi Vartijoista rohkeni kysyä. Ganaemon kohotti vetiset silmänsä kohti taivasta. Kiinnittämättä mitään huomiota Vartijoihin hän nosti Ithilin syliinsä. Tyttö tuntui niin kevyeltä, kuin höyheneltä. "Lähdetään kotiin", hän kuiskasi tyttärelleen. "Äiti odottaa."

[H.L]

Bravo! *taputapu* Taas loistavaa tekstiä sinulta! Juoni oli loistava, enkä huomannut yhtään kirjoitusvirhettä. Kai tähän tulee tulevaisuudessa jatkoa?

[Sopuli]

aivan fantastinen!! miten sä pystyt kirjottaan noin hyvin?

[Grond]

Normaalisti inhoan lukea näin pitkiä tarinoita näytöltä, mutta tuota ei malttanut lopettaa kesken. Eli sujuvaa kerrontaa, kuten Kapteenilta sopii odottaakin.

[JarLoz]

Hmm.. Ovelaa yhdistää kaksi tarinaa.

Muuten, juttu oli todella hyvä. Pidin paljon.

[High king Godric]

Yksi sana:M-A-H-T-A-V-A-A! Yleensäkkin omaperäinen idea yhdistää kaksi tarinaa. Fennialaiset rocks jne. Ja inkvisiittori sai ansionsa mukaan. Jatka Kapu samaa mallia.

[Ukkosleka]

Tosi hyvä!

Kirjoita toki lisempää.

[taunotonttu]

Kiva tarina

[Zyder]

Upea tekstiä! Aivan mahtavaa, toivottavasti tähän tulee jatkoa?

[Rune]

Ei tällaiseen enää tarvita jatkoa, voi luoja! En ole tosissaan vähään aikaan lukenut parempaa loppua tarinassa. Masentavan klishén huomasin siinä, kun eldarvanhus yritti suostutella ihmisiä taistelemaan eldarien rinnalla suurempaa vihollista vastaan, mutta eihän sellaisesta tietenkään tule mitään. Olisi nyt tuollaisen äijänkin pitänyt se tajuta. Ei ollut kauhean paljoa viisaampi sitä Aspect Warriorien johtajaa. Mutta tämän jutun jälkeen aloin vihata inquisiitoreita yhä enemmän (jos mahdollista), ja loppu oli aivan mahtava. Ei että, lisää samanlaista! Samaa laatua lukisi vaikka kuinka! Mutta tälle tarinalle oli varmaan loppu, vai? :?

[The Captain]

Normaalisti inhoan lukea näin pitkiä tarinoita näytöltä,

Saahan näitä tulostettuakin...

Masentavan klishén huomasin siinä, kun eldarvanhus yritti suostutella ihmisiä taistelemaan eldarien rinnalla suurempaa vihollista vastaan, mutta eihän sellaisesta tietenkään tule mitään. Olisi nyt tuollaisen äijänkin pitänyt se tajuta. Ei ollut kauhean paljoa viisaampi sitä Aspect Warriorien johtajaa.

Mahtavia kliseitä on joka tarinassani vähintään yksi... Mutta kuten ykkösosassa ilmeni, Ganaemon oli viime aikoina ruvennut hölmöilemään.

Mutta tälle tarinalle oli varmaan loppu, vai? :?

Malttaisinkohan lopettaa..? Ei, valitan, Näkijän riimut -sarjaan tulee vielä (ainakin) yksi osa, sitten joskus. Nyt täytyy alkaa tuottaa jotain kirjoituskilpailuunkin...

[Andromedus]

Bravo! Minulla tulee olemaan tarina kilpailussa vaikeaa...
No niin itse tarinasta, hyvää kerrontaa mutta jotain on matkittu Talvisodasta ja Tuntemattomasta sotilaasta, mutta ihan hyvä näin, tuo ainankin vaihtelua tämän foorumin tarinoihin.
Fennialaiset ovat ainankin tarkoituksellla tavallaan suomalaisia, varhaiskeskiajalla sana fennit viittasi suomalaisiin.
Eli erittäin hyvä tarina jossa on yhdistelty tuota 40k:ta ja samalla tuota vanhaa suomalaista sodankäyntiä.
Jatkoa vaan odottelen.

[Grond]

Nyt täytyy alkaa tuottaa jotain kirjoituskilpailuunkin...

Pitikö mennä kaikille tuo kertomaan? Tähän asti oli meillä muilla edes haave voitosta ;).

[The Captain]

Bravo! Minulla tulee olemaan tarina kilpailussa vaikeaa...
No niin itse tarinasta, hyvää kerrontaa mutta jotain on matkittu Talvisodasta ja Tuntemattomasta sotilaasta,

Tietysti. Ainakin yksi Rokan repliikki oli lähes suoraan kopioitu Tuntemattomasta. Älkää tehkö, niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon...

Fennialaiset ovat ainankin tarkoituksellla tavallaan suomalaisia, varhaiskeskiajalla sana fennit viittasi suomalaisiin.

Kiitos, kun kerroit...

Pitikö mennä kaikille tuo kertomaan? Tähän asti oli meillä muilla edes haave voitosta .

Jos minut olisi tarkoitettu voittajaksi, minulle olisi suotu lahjoja... Tähän mennessä en ole voittanut yhtäkään kilpailua, oli se sitten maalaus-, piirustus-, käännös- tai kirjoituskilpailu tai turnaus missä tahansa pelissä (GW:n tuotteet, Trivial Pursuit,...). Sitä paitsi väkisin kirjoittaessa tulee kuitenkin keskimääräistä huonompaa laatua, jota en sitten edes kehtaa julkaista.

[Andromedus]

Tietysti. Ainakin yksi Rokan repliikki oli lähes suoraan kopioitu Tuntemattomasta. Älkää tehkö, niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon...

Niin se kivenjärjestely juttu.

Kiitos, kun kerroit...

Tiesitkö vai sarkastisuuttako?

Pitikö mennä kaikille tuo kertomaan? Tähän asti oli meillä muilla edes haave voitosta .

Jos minut olisi tarkoitettu voittajaksi, minulle olisi suotu lahjoja... Tähän mennessä en ole voittanut yhtäkään kilpailua, oli se sitten maalaus-, piirustus-, käännös- tai kirjoituskilpailu tai turnaus missä tahansa pelissä (GW:n tuotteet, Trivial Pursuit,...). Sitä paitsi väkisin kirjoittaessa tulee kuitenkin keskimääräistä huonompaa laatua, jota en sitten edes kehtaa julkaista.

Tuo saattaa olla osittain totta mutta sinulla on kyllä lahjoja kirjoittamisen tasolla, ainankin sen verran että voitat tämän kirjoituskilpailun noin 80prosentin mahdollisuudelle.

[Duergar]

Hyvää tarinaa, todellakin.
Niin kuin Andromedus sanoikin, niin todella hyvin olit liittänyt WW2 ja 40k.
Lisää tälläistä

[The Captain]

Kiitos, kun kerroit...

Tiesitkö vai sarkastisuuttako?

Minut tuntien - sekä että.

Tuo saattaa olla osittain totta mutta sinulla on kyllä lahjoja kirjoittamisen tasolla, ainankin sen verran että voitat tämän kirjoituskilpailun noin 80prosentin mahdollisuudelle.

Eli minulla on vielä hyvä mahdollisuus (20 %) olla voittamatta. Kyllä minä siihen pystyn, uskokaa pois.

[Andromedus]

Kiitos, kun kerroit...

Tiesitkö vai sarkastisuuttako?

Minut tuntien - sekä että.

Tuo saattaa olla osittain totta mutta sinulla on kyllä lahjoja kirjoittamisen tasolla, ainankin sen verran että voitat tämän kirjoituskilpailun noin 80prosentin mahdollisuudelle.

Eli minulla on vielä hyvä mahdollisuus (20 %) olla voittamatta. Kyllä minä siihen pystyn, uskokaa pois.

Se kaksikymmentä prosenttia on muiden kilpailioiden osalta(montahan meitä on?). Meinasitko fabankin puolelle tehdä?
Tämä oli kyllä todella hyvä tarina, mutta pidin enemmän ykkösestä.

[Sea~Horde]

Upeaa!! Loistavaa!! BRavo bravo!!!! Tälläsen tekstin lukemisesta vois vaikka maksaa tää oli aivan upea!! Paha sanoa että parempi ku ykkönen se oli NIIN hyvä mutta aivan loistavaa tekstiä!!

[The Captain]

Tälläsen tekstin lukemisesta vois vaikka maksaa tää oli aivan upea!!

Lahjoituksia otetaan toki vastaan...

Hmm. Ihmettelen, kuinka kukaan ei vieläkään ole alkanut kitistä inkvisiittorini nimestä. Ehkä kaikki sivistyneet ihmiset vain pitävät suunsa tiukasti supussa, jotteivät loukkaisi herkkää persoonaani nipottamalla siitä, kuinka olen taas varastanut nimiä muualta...