Kirjoittanut: Grom Hardhammer
________________________________________________________
Sylvanian yö oli jälleen synkkä ja kolea. Ylänkölepakkoparvia lensi taivaan halki pitäen korkeaa vikisevää ääntä. Susien ulvonta kuului matkojen päästä ja jossakin vaelsi ryhmä zombeja tai kalmoja. Keskellä kaikkea vaelsi hahmo. Riutunut, nälkäinen, arpinen, surkea olento kuoleman partaalla. Laahaten kirvestään maata pitkin tämä vihreänahkainen olento lyyhistyi jälleen maahan keräämään voimiaan. Jossakin lorisi vesi. Hahmo nosti katseensa ja lähti ryömien hiekassa kohti ääntä. Pieni musta puro virtasi alaspäin kohti saastunutta lätäkköä, jossa kuolleet lepakot vetivät viimeisiä hengenvetojaan. Hahmo kumartui puron ylle ja hörppäsi vettä aimo kulauksen. Sylvanian vesi oli mustaa ja kuoleman saastuttamaa, mutta hahmo ei välittänyt siitä. Se hörppi vettä ja nousi jälleen jaloilleen. Toivoton matka jatkui. Hahmo odotti vain susia, luurankoja tai muita vihollisia, jotta saisi kuolla kunniakkaasti taistellen. Matkansa alussa se oli ottanut yhteen muutaman suden ja luurankojoukon kanssa ja oli selvinnyt hurjasti taistellen. Nyt se toivoi, että olisi kuollut siellä. Tuuli ujelsi ja palellutti matkaajaa. Lepakot kaartelivat jo yläpuolella. Hahmo nosti äkkiä päänsä. Se kuuli askeleita edestään. Harmaasta usvasta ilmestyi toinen hahmo. Suoraselkäinen ja solakka kädessään leveä miekka ja piikikäs kilpi ja päällään musta kaapu. Hahmot katsoivat hetken aikaa toisiaan. Riutunut hahmo näytti taas yhtäkkiä voimakkaalta ja solakan hahmon silmät kapenivat viiruiksi ja suu vääntyi irveeseen. Hahmot astuivat vielä lähemmäs toisiaan. Vampyyri ja örkki katsoivat toisiaan inhon vallassa.
- Grom Rautavasara, sanoi vampyyri.
- Mä nään, että sä oot ohittanut kuoleman, Patrick Branham, vastasi örkki nostaen kirvestään.
- Kas niin vanha ystävä. Polkumme alkoivat aikapäiviä sitten ja yhdistyivät sinun armeijasi murhatessa isäni. Nyt on aika ympyrän sulkeutua.
Vampyyri kohotti miekkansa ja lähti päättäväisin askelin kohti örkkiä, joka nosti kirveensä suojakseen.
***
… Patrick Branham tunsi elinvoimiensa hiipuvan. Hän näki kuolleen Tarak Sotakirveen vierellään kädettömänä ja miekkaan lävistettynä. Hän puristi maata käsillään ja rukoili Sigmaria. Mielensä syövereissä hän kuuli kuitenkin kuiskaavan äänen. Ääni voimistui ja lopulta peitti alleen Sigmarille kohdistetun rukouksen äänen. Patrick rypisti otsaansa ja tuskan hikipisarat kimalsivat hänen ohimollaan. Kuiskaus voimistui. ”Nagash” se sanoi. ”Nagash”. Ääni voimistui ja Patrickin tuska kasvoi. Lopulta hän itki maassa ja huomaamattaan rukoili Nagashia. Hänen näkökenttänsä heikkeni ja hän tunsi elämän jättävän hänet. Yhtäkkiä hän räväytti silmänsä auki ja näki alastoman itsensä riippumassa punaisesta palavasta köydestä. Liekit korvensivat hänen käsiään, mutta hän ei halunnut päästää irti. Alhaaltapäin kuolleet sielut kutsuivat häntä luokseen. Patrick kuuli äitinsä äänen. Se kutsui häntä luokseen. Hän oli jo vähällä päästää irti, kun äidin ääni muuttuikin huutavaksi paholaiseksi, joka nauroi lakkaamatta ja kurotteli käsiään kohti Patrickia. Mutta sitten alhaalla tapahtui jotain. Vanha mies sauva kädessä kävi paholaisen kimppuun ja kukisti tämän sauvasta lähteneellä mustalla liekillä. Vanhus ojensi kätensä kohti Patrickia ja tämä halusi mennä. Hän päästi irti ja tipahti suoraan vanhan miehen syleilyyn. Hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Kun Patrick seuraavan kerran avasi silmänsä hän näki vain kiviset seinät ja muutaman soihdun. Hän tunnusteli lattiaa, jolla hän makasi ja itseään. Hän nousi istumaan. Ei, hän ei ollut kuollut vaan elossa. Patrick katseli hämmästyneenä ympärilleen. Soihtujen valossa kylpevä huone näytti luolalta. Patrick käänsi päätään ja huomasi vastakkaisella seinällä hahmon, joka oli selin häneen. Patrick siirsi kätensä huotralleen, mutta muisti, että oli jättänyt miekkansa sen örkkijohtajan ruumiiseen. Patrick lähestyi hiljaa mustaa hahmoa. Hahmo käänsi päänsä ja Patrick totesi sen epäkuolleeksi.
- Kuka olet? kysyi Patrick epävarmana.
- No mutta vanha ystävä. Etkö muista minua? sanoi hahmo naurahtaen karmivasti ja veti mustan hupun päästään.
Alta paljastui paljas pääkallo ja ilkeässä virneessä oleva suu.
- Kyllä. Minä muistan sinut. Matkustit mustissa vaunuissa. Sinä olit todistamassa, kun vampyyri anasti sieluni, sanoi Patrick koventaen ääntään muistaessaan pahat tapahtumat Sylvaniassa.
- Aivan, ystäväiseni. Myydessäsi sielusi myit myös kuolevaisuutesi. Olet nyt yksi meistä Patrick Branham. Vampyyrien Sylvanian suku on saanut uuden jäsenen Patrick Sieluttoman. Ja kuulkaa! Kulkee Sieluton kädessään miekka, Sielunryöstäjä, ja päässään sarvellinen musta kypärä. Nousee uusi vampyyrien lordi, joka tulee osalliseksi mahtiteoista. Näin se on tarkoitettu! viikatemies huusi viimeiset sanat ja ne kaikuivat luolassa ja etenivät herättäen koko Sylvanian.
Hän veti viikatteensa esiin ja teki ilmaan merkkejä. Samalla Patrickin käsiin ilmestyi mustaa tulta leimuava miekka ja päähän valtava kypärä, jossa tummanpunaiset sarvet osoittivat alaspäin. Valtava miekka loimuten kädessään Patrick nosti painuneen katseensa.
- Olkoon siis niin, sanat nousivat Patrickin ruumiin syvyyksistä ja valtava kuolleiden laulu täytti luolan.
Patrick ymmärsi, että tämän oli täytynyt tapahtua. Hän tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin koskaan ja kohotti miekkansa ja virnisti voitonriemuisena. ”Nagash” hänen päänsä sisässä voimistui. Patrick Branham oli poissa. Tilalla oli vampyyri.
Patrick tunsi jotain. Hän tunsi jonkun läsnäolon. Hän yritti vangita tunteen.
- Anna sen mennä. Se ei kuulu sinulle. Ei vielä, sanoi viikatemies nurkasta.
Tunne Patrickin mielen sopukoissa oli kuitenkin kasvanut ja hän juoksi ulos luolasta pimeään Sylvanian yöhön.
- Kuulkaa! Patrick Sieluton on kärsimätön. Grom Rautavasaran hetki ei ole vielä koittanut, huusi viikatemies…
***
Grom Rautavasara oli huomannut vihollisessaan muutoksen heti. Patrick Branham oli astunut kuolemaan ja noussut pois epäkuolleena saastana. Gromin katse käväisi hetken tämän tuhkanharmaissa kasvoissa ja pitempään mustaa tulta leimuavassa miekassaan. Hänen kirveensä oli kokenut kovia ja haarniskansa halkeillut, mutta hän astui raivoavana voimissaan olevaa vampyyria vastaan. Vampyyri iski ensimmäisenä. Grom ehti täpärästi väistää miekan huitaisun, mutta kompastui hiekalle. Vampyyri lähestyi voitonriemuisena kohottaen jälleen miekkansa ja silmät leiskuen lähestyi avutonta örkkiä. Yhtäkkiä jokin kuitenkin iski vampyyriin ja tämä pysähtyi äkisti.
- Mitä nyt? Mitä tämä tarkoittaa? huusi vampyyri hätäisenä.
Grom hyödynsi tilanteen ja hyökkäsi kohti Patrickia. Tämä sai kuitenkin kilpensä tielle ja Grom oli heikkona jälleen horjahtaa.
- Tämän ei ole tarkoitettu vielä tapahtuvan. Mene örkki. Sinä tulet palaamaan. Ajan kuluessa hetkesi koittaa. Tehtävääsi ei ole kuitenkaan vielä täytetty, kuului ääni pimeydestä.
Grom katsoi ympärilleen ja oli hyökätä uudestaan, mutta ääni kuului taas.
- Mene hölmö! Patrick Sieluttoman viha leimuaa. Saat tuta hänen vihansa, mutta vielä aika ei ole suotuisa. Viimeisen kerran kehotan sinua menemään! karjui ääni ja Grom pinkaisi matkaan.
Grom pinkoi läpi pimeän maan. Susien ulvonta oli lakannut ja kaikkinainen liike oli poissa. Sylvania oli aivan tyhjillään. Grom aavisti, että jotain oli tapahtumassa, mutta jatkoi juoksuaan. Jostain hän oli saanut voimia paeta ja juoksi yön läpi kohti aamua. Vuoriston viertä kohti Mustaa Vettä hän juoksi levähtäen hetkisen ja jatkaen jälleen päämääränään Pahamaat.
- Mitä oikein teit aave? Grom Rautavasaraa kohtaan minulla on muistoissani vihaa sietämättömästi. Oikeuteni olisi ollut päättää omat tuskani, raivosi Patrick viikatemiehelle.
- Jospa kutsuisit minua tästä lähin Krystokseksi nuorukainen. Tein vain välttämättömän. Grom Rautavasaralle on luvattu oma kohtalonsa tulevaisuudessa. Tehtäväni on pitää siitä huolta, ettet sinä ryntäile päättömänä tappamassa jokaista vihaamaasi henkilöä nyt kun olet saanut voimat, jotka ovat sinulle uusia ja hallitsemattomia. Palatkaamme nyt ja ruvetkaamme täyttämään tehtävää, joka harteillemme on sälytetty.
Näin kuluivat päivät ja aika eteni. Pahamailla oltiin hyväksytty nuoren sotapäällikön kuolema ja armeijan menetys. Uutta johtajaa etsittiin ja ehdokkaat tappoivat toisiaan sotien. Elämä oli siis normaalissa kuosissaan. Keisarikunnassa Averheim oli uudelleenrakennettu ja sen johtajana toimi Johan Drysel. Drysel oli kuuluisa osallistumisestaan sotaan, jossa osapuolina sotivat örkit vastaan kääpiöt ja ihmiset. Sota oli nimetty myöhemmin turhaksi taisteluksi. Karak Kadrinin surmaajakääpiöt olivat vetäytyneet linnakkeensa suojiin ja ihmisten armeija oli Dryselin johdolla marssinut takaisin omien rajojensa sisään. Sodasta ei tultaisi kirjoittamaan eikä kertomaan tarinoita. Ainoa maininnan arvoinen asia oli örkkien täydellinen murskaaminen. Drysel suri tietysti ystävänsä Patrick Branhamin menetystä kuten myös kaikki muut armeijan sotilaat. Myös muita hyviä miehiä oli menetetty Karak Kadrinissa, mutta Averheim ja keisarikunta oli noussut uudestaan synkkyydestä ja asiat olivat hyvin.
Pelkuriksikin kutsuttu hiisipäällikkö Dubrok Snisbag johti pientä susiratsastajaiskujoukkoaan lähellä Veriset Keihäät –nimistä yöhiisien aluetta. Jonkin matkan päässä heistä siinsi metsä, jonka vierellä kulki Kallojoki. Snisbag katseli epävarmana metsään. Aurinko oli nousemassa ja ilmanala oli painostava enteillen ukkosta. Häntä ei liiemmin huvittanut asettua alttiiksi metsissä piileville vaaroille, kun kyseessä oli vaivaton kartoitusreitti. Hänen mukanaan ratsasti yhdeksäntoista muuta susiratsastajaa.
- Mä luulen et meitsit kiertää tän pöheikön, jos Dubrokist on kyse, sanoi yksi hiisistä hänen takaansa.
- Pelkuri mikä pelkuri. Mä voisin koittaa ees jonkinmoista vaaraan joutumista, sanoi toinen ja naurahti.
Snisbag kuunteli hetken aikaa ja pyyhkäisi valuvan rään pois nenänsä alta. Hän ei halunnut uudelleen joutua pelkurin varjoon, mutta metsä näytti todellakin melko pimeältä.
- No niin. Aika talsii ton metsän läpi, huudahti Snisbag väräjävällä äänellä ja hänen sotilaansa päästelivät yllättyneitä ääniä.
Snisbag ratsasti kevyesti panssaroidun sutensa kanssa kärjessä kuikuillen pelokkaasti metsään. ”Ei hätää” hän vakuutteli itselleen ja samalla hän kuvitteli mielessään jättiläishämähäkit ja suuret pedot, jotka asustavat puitten varjossa. Puut tuntuivat lähestyvän häntä uhkaavasti ja nopeasti ja huomaamattaan hän hiljensi vauhtiaan, niin että takana tulevan keihäs tökkäsi häntä selkään.
- Typerys, älä töki! huudahti Snisbag ja lähestyi tarkkaillen puustoa.
Aivan kuin metsästä olisi kuullut ääniä. Hän loikkasi alas sutensa selästä ja lähestyi puita. Hän painoi päänsä maata vasten ja tunsi askeleita. Sitten hänen edestään kuului lehtien kahinaa ja valtava varjo peitti hänet. Snisbag nosti katseensa täristen ja pökertyi nähdessään valtavan vettävaluvan ja kärsineen näköisen örkin seisovan hänen edessään raskas kirves laahaten maata.
Grom hotki jo kolmatta villikarjuaan. Lisäksi että ne olivat hyviä ratsuja, niillä kelpasi myös tyydyttää nälkänsä. Moni uudemman polven örkkijohtaja oli vaivautunut paikalle todistamaan Grom Rautavasaran heräämistä kuolleista. Snisbag pysytteli Gromin lähistöllä, sillä hänhän se tämän sotapäällikön oli löytänyt ja saattanut perille. Hänen mielestään oli kuitenkin parasta pitää pieni välimatka, sillä Rautavasarahan saattoi olla arvaamaton niin pitkän matkan jälkeen. Grom tunsi olonsa parhaaksi pitkiin aikoihin. Toki häntä harmitti ympärillä pyörivät örkit ja hiidet. Aika ajoin hänen mieleensä palautui muistoja. Päällimmäisinä olivat uhkaavat äänet Sylvaniassa, mutta toki hän muisti myös elämäntoveriaan Tarak Sotakirvestä ja ainoaa yöhiittä, jolle Grom oli suonut pientä salaista kunnioitusta Ni’Gobblaa. Lisäksi mainiot hiisisoturit olivat menehtyneet Sylvaniassa ja örkkishamaani Um oli saanut nuolen rintaansa. Lisäksi hän muisti inholla matkaa Mustan Veden halki ihmislautturin kyydissä, jonka hän oli toki rantaan päästyä tappanut. Grom pyyhkäisi kylläisenä suutaan ja röyhtäisi kuuluvasti.
- Nyt mä otan nokoset, hän ilmoitti ja painui itselleen varattuun huoneeseen ja heittäytyi massiiviselle sohvalle.
Sotaretki Karak Kadriniin oli ollut kammottava. Gromia oli hävettänyt palata takaisin. Niin suureen häviöön hän oli örkit johdattanut. Hän jopa tunsi pienoista halveksuntaa örkkijohtajien joukossa. Sotaretkeen oli todellakin tuhrautunut suuri armeija ja monta taitavaa örkkijohtajaa. Gromista tuntui että hän ei ollut enää tervetullut Pahamaille. Hän mietti mikä olisi parasta sen hetken tilanteessa ja tunsi olonsa vaivautuneeksi ventovieraiden ja innokkaiden nuorempien sotapäälliköiden läheisyydessä. Hän muisteli miksi oli ylipäätänsä lähtenyt Karak Kadriniin ja muisti Ni’Gobblan toteamus. ”Kääpiöt”. Ne olivat koituneet mainion yöhiiden kohtaloksi.
_________________________________________________________
Näin siis tarinakilpailun tekstin tuskailun jälkeen palasin takaisin mahtavien ja kaikkien rakastamien örkkien pariin ja kirjoitin jatkoa Gromin taivallukselle. Peliin astui siis melko über-hemmo, mutta älkää peljätkö, en kirjoita hänestä aivan niin paljon. (Ellette sitten sitä toivo
). Inspiraatiota oli ja minusta tuntuu, että tämä jollakin tavalla jopa onnistui. (Tietää sitten oletteko samalla kannalla arvon lukijat). Jatkoa tulee, kun jaksaa kirjoittaa. En lupaa mitään, mutta en myöskään halua, että tämä ketju täyttyy viesteistä tyyliin "Jatkoa ja vähän äkkiä!".PS: Hieno muuten tuo fontin suurennos. The Captainiltahan minä sen apinoin.
. Kirjota ihmeessä jatkoa kun jaksat.Gromin seikkailut ovat sen verran kiinnostavia että pakkohan näitä on lukea.
