Keskiyö: Marcus Nasarin tarina

[Juliwer]

Kirjoitin tarinaa FB:stä,
kun kaverit alkoivat inistä:
"Kirjoitat liian takkuisesti!"
Kaun mun pinnani kesti.
Mut' sitten mä päätin niille näyttää
ja näppäimistöä käyttää.
Ja tarina alkaa.



Marcus Nasarin tarina

Oli keskiyö. Pieni tuulenvire heilutti pitkää ruohoa. Kuu ja tähdet valaisivat mustassa yössä kaunista niittyä, jonka keskellä olevalla kukkulalla kasvoi vanhan näköinen puu. Olisikohan ollut tammi. Kuunsäteet osuivat kauniisti puun lehdille ja jättivät keveän hopeanhohteen niiden päälle. Puun alla oli kaksi, noin 14 vuotiaan lapsen hahmoa. Toinen oli selvästi tyttö. Hänellä oli pitkät mustat hiukset, kauniit siniset silmät ja vastustamaton hymy kasvoillaan. Hän oli kaunis, todella kaunis. Kuunsäteet koskettivat hänen kauniita hiuksiaan hellästi, saaden ne näyttämään vieläkin upeammilta. ”Katso taivaalle!” tyttö huudahti. ”Eivätkö tähdet olekin kauniita Nasar?” Tytön vieressä ollut poika liikahti. Hän istui puun varjossa, jonne kuun- eikä tähtienvalo osunut, jonka takia hänen kasvojen piirteitä ei voinut erottaa. Poika oli ikäisekseen suuri, niin vahvan näköinen että häntä olisi voinut luulla muutaman vuoden vanhemmaksi kuin oli. ”Minun ei tarvitse katsella taivaalle löytääkseni kaunista, Lusia hyvä.” vastasi pojan hahmo joka käänsi katseensa tyttöön. ”Älä viitsi!” tyttö kikatti. ”Mitä pidät tästä paikasta?”. Poika suuntasi katseensa maahan ja nosti siitä pienen liljan. ”Pidänhän minä. Pidän oikein kovasti.” poika vastasi ”Pikkuveli on tehnyt hyvää työtä. Hän osaa käsitellä kaikkea kaunista hellästi ja varovasti.” Pojan hahmo piti tauon. Pojan toinen kämmen hyväili tytön kauniita hiuksia. ”Entä sinä nuppuseni?” Poika jatkoi. ”Pidätkö sinä tästä paikasta?”. ”Kyllä.” Naurahti tyttö. ”Minä suorastaan rakastan sitä!” Saapui pitkä hiljaisuus. Tyttö katseli taivaan tähtiä. Poika taas oli suunnannut katseensa tyttöön. Tuuli heilutti tammen oksia että pienen hetken ajan, aivan pienen, lehtien välistä pilkahti kuunvaloa, joka osui viistosti pojan kasvoille. Siinä himmeässä valossa pystyi erottamaan pitkät vitivalkoiset hiukset, kalpean ihon ja punaiset silmät, jotka olivat kuin palavat kekäleet. Nämä kasvot olisivat näyttäneet pelottavilta, ellei niiden huulilla olisi ollut sitä hyväntahtoista hymyä, ja silmissä se hyvänmielenpilke. Rauha lepäsi hänen kasvoillaan. Rakkaudeksi sitä voisi kutsua. Ja tämän rakkauden kohde oli tuo hento tyttö, jolla oli mustat kauniit hiukset, kirkkaan siniset silmät ja kasvoilla ihastuttava hymy kasvoillaan. Pian pojan kasvot olivat taas kuitenkin varjoissa ja kasvojen rauhallinen ilme piilossa. ”Nuppu.” sanoi poika. Tyttö käänsi katseensa tähdistä seuralaiseensa. ”Mitä?” tyttö kysyi. ”Tiedätkö miltä minusta tuntuisi jos sinulle kävisi jotain.” poika kysyi. Tyttö ei vastannut. ”Minä…” poika sanoi ”Minä en pystyisi elämään ilman sinua. Olet ihanin asia mitä minulle on tapahtunut koko elämässäni. Ymmärrätkö? Koko elämässäni. Äidin kuoleman jälkeen olin niin masentunut. Olin allapäin en tiennyt mitä tehdä. Olin niin surullinen. Sitten sinä tulit. Sinä olet elämäni ainut valopiste.” Tyttö ei sanonut mitään, mutta siirtyi lähemmäksi poikaa ja suuteli tätä poskelle. Poika kietoi toisen käsivartensa tytön olkapäille ja suuteli tätä takaisin otsalle.

Jonkin matkan päässä niitystä oli vanha puun kanto, olisikohan ollut tammen, jonka päällä istui noin 16 vuotiaan pojan hahmo, joka näytti lukevan jotain suurta musta kantista kirjaa. Poika oli pitkä. Hänellä oli voimakkaat hartiat, pitkät ruskeat hiukset ja kasvoilla erittäin keskittynyt ilme. Yhtäkkiä hän nosti katseensa kirjasta ja näytti kuulostelevan jotain. Sitten hänen kasvoilleen ilmestyi huolestunut, erittäin huolestunut ilme. Hän käänsi katseensa meren rannalle päin. Kuu valaisi meren mustia laineita ja sai sen näyttämään suurelta ja uhkaavalta. Hän erotti laineiden keskellä joukon laivoja. Hän näki niiden kansilla pieniä liekkejä, jotka luultavasti kuuluivat soihduille, ja niiden valossa pitkiä hahmoja joilla oli keihäitä, miekkoja, kirveitä ja kilpiä. Yhtäkkiä poika tajusi mitä oli tekeillä ja pudotti kirjansa. Nopeasti hän oli jaloillaan ja lähti juoksemaan kohti niityllä sijaitsevaa tammea.

Kuu valaisi pienen niityn keskellä olevan tammen hahmoa, jonka alla istuskeli kaksi hahmoa, jotka näyttivät supattelevan toisilleen. Yhtäkkiä he huomasivat tumman hahmon joka juoksi niityn yli, suoraan heitä kohti. ”Mitä nyt Juli?” Murahti puun alla oleskeleva poika juoksevalle hahmolle, selvästi loukkaantuneena, kun hänen ja tytön yhteistä hetkeä oli häiritty. ”Äläpäs minulle ärise!” Huusi juokseva hahmo, selvästi hermostuneena. ”Tiedän että tämä on teille kahdelle tärkeä ilta, mutta nyt on asiat hullusti. Saisitte olla minulle helvetillisen kiitollisia, kun tulin teitä varoittamaan! Ne nimittäin on täällä!” Hahmon äänessä oli pieni hätäännyksen hiven. ”Mitä?” Ähkäisi puun juurella istuva poika joka pomppasi välittömästi pystyyn ja alkoi jaella käskyjä. ”Juli! Varoita Daria, Schweriä ja Wolfgangia. Minä lähden varoittamaan isää, Arneria, Tinaa, Linaa. Ja tietenkin Nicolasia, jos löydän hänet. Ja sinä Lusia. Sinä jäät tänne!” Kuunvalo osui pojan vaaleille kasvoille, ja niistä kuvastui suuri huoli. Pojan katse oli kohdistunut tyttöön joka istui puun varjossa. Tyttö nousi seisomaan ja katsoi poikaa takaisin silmiin. Yhtäkkiä hän heittäytyi pojan syliin ja halasi tätä niin kuin hän ei koskaan aikoisi päästää irti. ”Älä mene!” Tyttö aneli ”Ne tappavat sinut jos ne löytävät sinut!” Taas kerran tuuli liikutti puun oksia että niiden välistä livahti kuunvaloa joka osui tytön kasvoille ja paljasti sen asian että tämä itki, sillä hänen poskillaan näkyi kyyneliä. ”Älä hätäile.” poika sanoi, halasi tytön hentoa hahmoa ja silitti tämän kauniita hiuksia. ”Eivät ne minua löydä.”




Niin ja odottelen palauttetta. Tarinaa on entisestä hieman muokattu.

[Anki]

Kuulosti erittäin hyvältä. Odotan jatkoa.

[Sea~Horde]

Hieno toi "alkuruno" joo...Ihan hyvä. Ei kirjoitusvirheitä ollut lukuunottamatta muutamaa pahaa yhdyssana juttua. Pahinta oli että vähän meni "imeläksi"

Mutta jatka vain kai se tulee siitä mielenkiintoisemmaksi pidetessään
Eikä kirjoituksesi suinkaan ollut takkuista

PS: Vähän klisheetäkin löytyi

”Mitä?” tyttö kysyi. ”Tiedätkö miltä minusta tuntuisi jos sinulle kävisi jotain.” poika kysyi. Tyttö ei vastannut. ”Minä…” poika sanoi ”Minä en pystyisi elämään ilman sinua. Olet ihanin asia mitä minulle on tapahtunut koko elämässäni. Ymmärrätkö? Koko elämässäni.

[Juliwer]

Noh... Ei sille klisheelle voi mitään.

Kiitos palautteesta. Yritän saada nuo yhdyssana virheet tästä lähtien kuriin.

[Rune]

Olen nähnyt tämän jossain... Odottakaas, etsin sen teille ---> *Selaa sivuja*

Aa, se olikin sama kirjoittaja. Mutta täysin samaa sanon nyt kuin silloin. Toisaalta, se edellinen vastaava oli vielä pidemmälle ennättänyt, miksi et vain copypastea sieltä? Elikkäs, jos haluat kuulla aivan järjetöntä kehumista niin lue edellinen kertasi tätä kirjoittaessasi, nyt saat vain tyytyä tähän: Upea, kerrassaan!

[Juliwer]

miksi et vain copypastea sieltä?

Koska yritän hiukan parannella ja muutella sitä parmepaan suuntaan.