Nyt tahtoisin vain saada kaikilta osallistuneilta/ei osallistuneilta sotulaisilta vähän pidemmästi arvostelun tästä kuin tuolla äänestystopicissa. Kritiikkiä ei ole koskaan liikaa. 
Olkaapa hyvät:Syysjuhla
Oli vilpoisa loppukesän yö. Kalpea täysikuu antoi valoaan ohuen pilviharson läpi. Tuulen kuuli humisevan korkeissa haavoissa ja tammissa kapeilla metsäpoluilla, kauempana suuresta keskuskokosta kylän keskellä, jonka ympärillä ihmiset juhlivat iloisina. Oli vuosittaisen syysjuhlan aika. Sitä vietettiin aina hieman aikaisemmin kuin muualla oli tapa. Ihmiset halusivat vielä nauttia kesän viimelämmöstä öiseen aikaan, ennen lopullista pimeyttä ja kylmyyttä. Vain toriaukea pienen kylän keskellä oli valaistu ja täynnä väkeä. Lämmin, punertava valo riitti juuri ja juuri valaisemaan puiset pöydät täynnänsä kesän viime antimia. Aukeat kadut pienien ja hajanaisten rakennusten väleillä olivat tyhjät ja pimeät, vain pehmeää kuiskuttelua nuorten rakastavaisten välillä saattoi erottaa joko suuren yksittäisen puun juurella, tai pimeällä ruohon päällystämällä kujalla. Katuvalot oli jätetty sytyttämättä, sillä se kuului syysjuhlan viettoon. Arnold vaistosi pehmeän tunnelman vain kuun ja tähtien valaisemalla kadulla. Matalat rakennukset seisoivat hänen ympärillään, vailla häiritsevää melua ja kiirettä jonka pystyi normaalisti päivällä vaistoamaan. Pieni kylä olisi ollut ihanteellinen lepopaikka yhdellekään kiireisistä Nulnin tai Altdorfin virkamiehistä, mutta leuto loppukesän yö pimeällä kadulla oli taivas jopa nuorelle miehelle, joka oli koko lyhyen ikänsä asunut maalla.
Arnoldilla ei ollut sillä hetkellä seuraa, hän oli itseasiassa juuri sillä hetkellä menossa hakemaan tyttöystäväänsä. Arnold ei itse ollut kovin innostunut riehakkaista tansseista ja leikeistä, joita tanssittiin ja leikittiin silläkin hetkellä keskuskokon ympärillä. Hän tiesi, ettei myöskään Lina ollut kovin innostunut tällaisista asioista. Kesken mietiskelyn, Arnold tunsi jonkun hyppäävän niskaansa ja painavan pehmeät kätensä hänen silmilleen. Kuiskaus kuului hänen korvassaan:
- “Arvaa kuka?” Ääni kysyi vienosti. Arnold käännähti ympäri ja veti tytön syleilyynsä. Hän kieputti tyttöä vähän aikaa ilmassa tytön kikattaessa innoissaan. Molemmat olivat sillä hetkellä onnellisia.
- “Tule, tahdon näyttää sinulle yhden paikan”, Arnold sanoi hiljaa laskien Linan maahan. Lina katsoi leikkisän kysyvästi itseään pidempää poikaa silmiin, ja kysyi tarkoitusta.
-“Ei se ole niin tärkeää... Äh, no kunhan näet sen. Se riittää minulle”, Arnold jatkoi ja otti tyttöä ranteesta kiinni, vieden häntä läheistä metsää päin.
- “Hei, söpöläinen, tahtoisitkos lähteä tanssimaan?”, roteva nuorukainen kysyi nojaten kömpelösti toisella kädellään tammipöytään, pidellen toisella kädellä oluttuoppia kädessään. Tarjoilijatyttö esiliina päällään vilkaisi poikaa syrjäsilmällään, muttei kiinnittänyt enempää huomiota häneen pientä hymynhäivähdystä lukuun ottamatta.
- “Anna jo olla, Smith”, laihempi, mutta muuten saman pituinen, ilmeisesti saman ikäinenkin poika sanoi ottaen toverillisesti rotevampaa miestä olkapäästä kiinni. Smith käännähti ja hymyili toverilleen, ja myönsi tämän olevan oikeassa. Toisaalta, kaikki oli sallittua syysjuhlassa, sen ikäisten poikien lempi puuhaa oli juuri törkeän huonot iskuyritykset. Siitä oli tullut lähemmäs tapa kyseisessä juhlassa, ja tytöt olivat jo oppineet olemaan ottamatta mitään tosissaan, tai sitten hakemaan itse omat parinsa. Mielellään sellaisen joka ei ollut juonut itseään vielä liian juovuksiin. Railakas musiikki täytti naurunremakan kanssa ilmaa, joka oli yllättävän lämmin suuren kokon takia. Punertavan valon syleilyssä saattoi erottaa nuorten tanssijoiden ääriviivoja ja varjommassa, puisten pöytien luona, ihmiset joko juorusivat, joivat, söivät tai naureskelivat yleensä tyytyväisinä elämäänsä. Useimmat tekivät tätä kaikkea yhtä aikaa. Smith antoi kaverinsa johdattaa itseään poispäin juhlan keskeltä, ja pian he olivat saavuttaneet metsän rajan. Smith istuutui kannolle hämärään ja toinen nuorukainen jäi nojaamaan häntä vastapäätä lähimmän talon kiviseinää vasten. Yön viileys tuntui hyvältä kokon kuumuuden jälkeen, ja monet lähtivät välillä vilvoittelemaan metsän laitaan.
- “Sanohan, Astin, mikseivät tytöt tahdo tanssia kanssani?” Smith kysyi nuorukaiselta hieman huvittavan tökerösti. Astin käänsi päätään ja katsoi suoraan ruskeisiin silmiin, pilke silmäkulmassaan.
- “Koska olet juonut, ja kaikilla näyttäisi olevan nyt enemmän tekemistä, pölkkypää”, Astin vastasi toverillisesti naurahtaen. “Kaiken lisäksi, sinulla on ollut viimeisen kuukauden aikana vähintäänkin kolme eri naista, turha sinun olisi valittaa nyt!”
- “Mutta ne olivat ihan pieniä”, Smith laukaisi yleisen vitsin nostaen kaksi sormeaan ja jättäen pienen raon niiden väliin. Molemmat repesivät nauramaan, ja Astin jäi vähäksi aikaa katsomaan hymy huulillaan heti Smithin takana avautuvaa sysipimeää metsikköä. Vain muutama ensimmäinen puu eturivistä oli näkyvillä, muut jäivät varjoon. Vilpoisa tuulenvire humahti metsikössä ja sai puiden lehdet humisemaan leppoisasti.
- “Mistä muuten Smith sanoisit, pitäisikö minun jo viimein pyytää Lydiaa ulos? Olen miettinyt sitä jo vähän aikaa”, Astin kysäisi aloittaakseen uuden keskustelunaiheen. Hän vilkaisi Smithiä, ja hymy hänen huuliltaan katosi. Puinen tuoppi tömähti äänettömästi ruohikkoon, ja leppoisalta tuntunut tuulenvire alkoi Astinin korvissa saada aavemaisen soinnun. Smith katsoi tyhjästi eteenpäin, tuijotti talon ränniä, jonka vieressä Astin nojasi seinään. Smith yskäisi, ja kuun valossa erottuva verivana alkoi hiljalleen valua tämän suupieltä pitkin. Astin rojahti maahan polvilleen ystävänsä eteen, ja tarttui rivakasti tätä olkapäistä, ravistaen kouristelevaa ruumista rajusti.
- “Smith, mikä helvetti sinulle tuli? Smith!?” Nuorukainen nosti katseensa ystävänsä kasvojen eteen, ja rojautti päänsä alas päästäen muutamia paksuja verivanoja valumaan suustaan. Astin huomasi jotain ystävänsä selän takana, ja nosti päänsä katsoakseen. Kuun valo paljasti ihmisen hahmon, päällään resuiset vaatteet, puurajan vieressä. Se päästi otteensa hitaasti ja elottomasti veitsen kahvasta, joka nyt sojotti esiin Smithin selästä, ja päästi ruumiin rojahtamaan alas kannolta. Astin alkoi huohottaa kiihkeästi, ja perääntyi hätääntyneenä talon seinää vasten, ja katsoi kauhun lamaannuttamana, miten kaksi muuta ihmisenkokoista, laahaavaa hahmoa erkani puiden varjoista. Railakas soitto kaikui vieläkin juhlakokon suunnalta, eikä kukaan kuullut vaikeroivaa huutoa metsän suunnalta.
Pitkä, vanha mies heilautti takin olalleen. Pitkä lyömämiekka kupeella kahahdellen hän käveli hieman metsän huippua korkeammalla olevaa tietä pitkin alas kylälle päin. Metsästyshaukan kiekaisu kaikui yläilmoissa. Miehen oikealla puolella seisoi lähes kohtisuora kiviseinämä, osa korkeaa mäkeä, jonka huipulla kylän ja lähitienoiden paroni asui. Vasemmalla puolellaan mies näki aavan ja loputtomalta tuntuvat metsämaiseman, jonka yllä lepäsi kirkas tähtitaivas, ja kauempana näkyvän järven pintaan kuu heijastui. Tunnelma oli rauhallinen, mutta mies potki harmistuneena ja turhautuneena pikkukiviä tieltään. Miksi paroni ei kuunnellut hänen neuvojaan? Vankoilla ja arpisilla kasvoilla pystyi näkemään vuosien kokemuksen, sekä iän tuomat kolhut. Nekin omalta osaltaan olivat kasvattaneet sitä taitoa mitä mies omasi. Kohta mies oli jo puiden tasalla, ja laskeutunut alas kukkulalta. Sankka, pimeä metsä, joka ympäröi pientä kylää jonkin matkan päässä sulki vähänkäytetyn tien väliinsä. Äkillinen huudahdus rikkoi ilmapiiriä ja raastoi rauhallisuuden pieniksi palasiksi. Mies seisahtui paikalleen, ja vilkaisi ympärilleen. Nopeasti hän sitoi takin vyölleen pieneksi mytyksi ja vetäisi miekkansa esille. Sytyttäen soihdun hän juoksi synkkään metsään, etsien äänen aiheuttajaa peläten pahinta.
Metsän keskellä oli pieni lampi, jolle useat polut veivät. Täältä suurin osa juomavedestä haettiin, sillä vesi oli raikasta ja kirkasta, mistä lie pulpunnutkaan. Kelmeän täysikuun kuvajainen heijastui kevyesti väreilevästä vedestä. Korkeahkon puoleinen kaislikko reunusti lampea, jakaen kulkuväylän lammen ja metsänreunan välille. Astin pinkaisi lammen luo metsiköstä ja pysähtyi huohottaen raskaasti. Hiljaa vikisten hän kääntyi katsomaan metsänreunaa ja vilkuili mielipuolisesti ympärilleen. Hänen oli päästävä takaisin kylään, ihmisten luo, siellä hän olisi turvassa. Heti tämän ajatuksen jälkeen hän sai ajatuksen muiden varoittamisesta. Hän ei osannut ajatella enää, muistot pyörivät hänen päässään ja häntä huimasi. Painaen päänsä käsiinsä hän horjui pari askelta eteenpäin ja oli lyyhistyä maahan. Mädäntynyt käsi tarttui Astinia ranteesta ja toinen leuasta, kääntäen kauhua kuultavat kasvot katsomaan ajan syövyttämiä kasvoja, tai sitä, mitä niistä oli jäljellä. Kirkaisten kauhusta Astin heilautti oikeaa kättään olentoa kohti, ja osui leukaan saaden aikaan läsähtävän äänen. Nyrkki painui pehmeään, lahonneeseen lihaan, ja Astin vetäisi nopeasti kätensä pois olion kasvoilta, menettäen tasapainonsa ja kaatuen kontalleen pehmeään nurmeen. Hän ei enää onnekseen tuntenut mitään oikeassa kädessään, lihasta tihkunut neste oli vienyt kaiken tunnon hänen kädestään. Tai sitten Astin ei vain halunnut tuntea sitä. Kauhusta sekaisin hän alkoi kömpiä eteenpäin, poispäin tuosta kauhun olennosta. Hän rääkäisi kun kouristuksenomainen ote tarrasi hänen reiteensä, pitkien kynsien tunkeutuen hänen lihaansa. Kädet haroivat maata kun Astinia vedettiin taaksepäin. Hän tunsi toisen puoliksi maatuneen käden keskellä selkäänsä, ja kuolaa, vai oliko tippuvia lihanpalasia, valui tahmeana vanana hänen paidalleen. Mielipuolinen karjaisu kuului hänen viereltään, ja Astin kääntyi juuri katsomaan kun suurikokoinen mies kohotti lyömämiekkansa ja pätkäisi otuksen pään parin metrin päähän. Loput ruumiista rojahti Astinin päälle, ja hän työnsi inhosta huutaen ruumiin pois päältään. Mies työnsi aseen tuppeen ja ojensi kätensä Astinille, johon hän tarttui helpottuneena.
- “Mitä Sigmarin nimessä tuo oli?” pitkä poika kysyi pysähtyen vetämään henkeä. Hieman tätä vanhempi, lyhythiuksinen tyttö kääntyi miekka kädessään. Kapealla metsäpolulla ei nähnyt juuri paria metriä pidemmälle.
- “En tiedä, mutta niitä voi hyvinkin olla enemmänkin. Meidän täytyy hakea apua ja varoittaa kyläläisiä. Isä on taitava soturi, joten lähden hänen luokseen."
- “Sisko, ei! Älä jätä minua!” Poika huudahti hädissään. Tämä vilkaisi olkansa yli pimeälle polulle, josta he olivat juuri tulleet. Sama polku jatkui myös heidän edessään, taivasta ei näkynyt juuri ollenkaan. Puut näyttivät molemmissa suunnissa kaatuvan heidän päälleen. Tyttö harppasi pojan luo ja läiskäisi tätä pari kertaa poskille. Poika katsoi siskoaan vedet silmissä.
- “Olenko harjoittanut sinua kaikki nämä vuodet isän kanssa, vain tullaksesi tuollaiseksi nyhveröksi!?” Tyttö sihahti ääni väristen. Poika tuijotti syvälle ruskeisiin silmiin, pyytäen siskoaan äänettömästi jäämään luokseen. Tyttö nousi varpailleen antaakseen veljelleen suudelman otsalle, ja neuvoi tätä:
- “Braham, mene tätä polkua kylälle, varoita kaikkia ja käske etsiä Alfred. Hän on ainut joka tietää tarkalleen mitä tehdä, ja mitä nuo olivat.” Braham nyökkäsi nopeasti ja katsoi vielä hetken metsään katoavan siskonsa perään. Lopulta hän veti syvään värähtäen henkeä ja lähti juoksemaan kompastellen kivikkoisella polulla.
Nevilla istui nyyhkyttäen puisen juhlapöydän alla. Hän ei kuullut enää mitään muuta kuin nopean hengityksensä ja suuren kokon lämpimän rätinän. Ihmisten, kyläläisten, niiden jotka hän oli niin hyvin tuntenut, ruumiita makasi nyt kuin säkkejä nuotion valossa. Ne eivät olleet liikkuneet viiteentoista minuuttiin. Niin pitkä aika oli siitä kun ne olivat lähteneet. Niin pitkän aikaa Nevilla oli istunut pöydän alla yhä esiliinaansa pukeutuneena. Vielä puolisen tuntia sitten Smith oli yrittänyt tavalliseen tapaan iskeä häntä, ja normaalisti hän olisikin lähtenyt Smithin mukaan. Sillä hetkellä Nevillalla oli ollut kiireitä, ja tottapuhuen hän olisi toivonut Astinin pyytävän häntä. Hän alkoi varovasti ryömiä pois pöydän alta kokon valoa kohti. Päästyään pihanurmelle, hän vinkaisten ryömi poispäin pöydästä tuijottaen kauhusta laajennein silmin näkyä. Raadeltu mies makasi selällään pöydän päällä, pää ja käsi roikkuen pöydän reunalta. Kasvot olivat vääntäytyneet äänettömään huutoon, ja silmät lähes pullistuneet ulos kuopistaan. Nevilla nousi seisomaan ja katseli syvään hengittäen maisemaa. Niin pitkälle kun kokon valoa riitti, oli kyläläisten ruumiita. Osa makasi puoliksi pöydän päällä joko kuristettuina tai puukotettuina. Mädäntyneitä irtoraajoja näkyi siellä täällä, kuin painajaisissa liha oli vihertävää ja elotonta. Mutta niihin ei tyttö kiinnittänyt tarkemmin huomiota. Napaten lähimmältä pöydältä paistinpannun, hän lähti horjuen pimeille kaduille, mutta pääsi vain ensimmäiseen risteykseen asti. Siinä hän oksensi kaiken illan myötä syömänsä lähimmän talon vierelle, ja vähän aikaa vedettyään henkeä lähti taas liikkeelle. Hänen oli päästävä kotiin, sieltä hän löytäisi vastauksen. Ainakin toivottavasti.
Tuulen henkäys huojutti sinisenä kuunvalossa loistavia kukkia. Niitä kasvoi koko pelto täynnä, vain yksi suuri puu rikkoi täydellisyyttä keskellä ketoa. Se oli kuin pieni laakso, vähän metsänreunaa alempana, vihreiden vuorten saartamana. Linan silmät kirkastuivat kauniista näystä, ja jokainen joka katsoi, pystyi huomaamaan kuunvalon leikin syvänsinisissä silmissä. Ihastuksesta hihkaisten tyttö lähti juoksemaan ketoa pitkin, pitkä mekko hulmuten. Arnold hyppäsi pieneltä ruohomättäältä kukkapaljouteen, ja seurasi nauraen katseellaan tyttöä, jonka vaaleat hiukset kilpailivat säkenöiden kirkkaudesta kuun ja tähtien kanssa. Arnold juoksi tytön luokse, joka huudahtaen kompastui kukkapaljouden alla piilevään kiveen. Lina tömähti maahan selälleen kikattaen, ja katsoi Arnoldia suoraan silmiin tämän laskeutuessa hänen viereensä. Silmät kosteina hän huokaisi onnesta Arnoldin hyväillessä kädellään tämän kasvoja. Äkkiä hänen silmänsä laajenivat ja ne jäivät tuijottamaan tähtitaivasta, jonka pienen osan Arnoldin selän takana oli peittänyt varjo, jonka läpi ei tähtiä näkynyt. Lina kirkaisi ja Arnold vierähti sivuun huudahtaen järkytyksestä. Hän ennätti juuri potkaista liikkuvaa ruumista kylkeen, ennen kuin se kaatui Linan päälle valmiina tappamaan. Olio tömähti hiljaa önähtäen maahan, ja hetkeäkään epäröimättä Arnold tarttui Linaa kädestä ja vetäisi tämän ylös nopealla vetäisyllä. Seuraavassa sekunnissa he juoksivat jo hempeästi loistavan kukkapaljouden läpi metsän reunaa kohti. Ohut pilviharso lipui hiljaa täysikuun eteen, ja kukista loistava valo hiipui vain kipinäksi entisestä. Musta hahmo seisoi suuren puun alla, kukkakedon keskellä. Puu oli matala, mutta sen runko oli paksu ja jykevä. Luunvalkeat hampaat vääntyivät irvistykseen tyhjien silmäkuoppien seuratessa kahta pakenevaa ihmistä. Valtava viikate nousi luisessa kädessä ja siitä tukea ottaen mustakaapuinen hahmo laskeutui matalalta kummulta kukkakedon keskelle suunnaten nuorukaisten suuntaan. Kylälle päin.
Nyrkki takoi jykevää puuovea pienen, syrjässä seisovan talon edessä. Verinen miekka toisessa kädessä lyhythiuksinen tyttö vilkuili välillä ympärilleen huutaen isäänsä avaamaan oven. Pieni metsäaukea oli aivan pimeä, talon ikkunoistakaan ei näkynyt valoa.
- “Mene pois! Mene pois! Tänne et pääse!” Talosta kuului tukahtunut huuto. Tyttö säpsähti.
- “Isä? Isä! Onko siellä joku?” Tyttö huusi oven läpi. Kun valitus jatkui vielä, tyttö perääntyi hieman ovesta ja potkaisi tukevan oven auki. Onneksi heillä ei ollut kovin vahvaa lukkoa ovessa. Hän ryntäsi sisään ja yritti saada pimeydessä jotain selvää huoneesta. Mitään ei näkynyt. Hän kuuli edestään, jonkin matkan päässä raskasta hengitystä, ja kun hänen silmänsä alkoivat tottua pimeyteen, hän erotti leveäharteisen miehen hahmon, puristamassa kuin henkensä hädässä suurta miekkaa käsissään. Tyttö juoksi isänsä luokse ja sai hänet laskemaan miekkansa. Raskas teräsase kalahti ontosti puulattialle.
- “Isä, meillä ei ole aikaa. Joukko jotain... olentoja hyökkäsi minun ja Brahamin kimppuun kaksi varttia sitten. Braham on nyt varmaan jo kylällä varoittamassa muita. Meidän täytyy mennä äkkiä ja... Isä?” Tyttö pysäytti selontekonsa ja katsoi isäänsä kysyvästi? Hikikarpalot erottuivat ikkunoista jo huoneen perälle suodattuvassa kuunvalossa. Pitkä mies yritti turhaan haukkoa henkeään. Tyttö astui muutaman askelen poispäin isästään, ja huomasi pian valtavat viiltohaavat ympäri hänen kehoaan. Kaksi veitsen kädensijaa sojotti ulos hänen kyljistään.
- “Marian, juokse pois”, tytön isä henkäisi lopulta ennen kuin lysähti elottomana maahan. Marian kirkaisi avuttomasti ja perääntyi miekkaa puristaen avoimen oven viereen ja lysähti istumaan, nojaten seinään. Hän tuijotti eteensä, ja kavahti kun lahonnut käsivarsi tarrasi hänen nilkkaansa ja mielettömästi ölisten jo valmiiksi kuolleet kasvot nousivat nurkasta hänen viereensä. Puolikkaaksi siististi leikattu ruumis veti käsillään itseään kirkaisevaa tyttöä kohti. Nopealla miekaniskulla olennon pää vierähti erilleen ruumiista, mutta seuraavaksi Marian huomasi laahaavan hahmon siirtyvän häntä kohti huoneen perältä. Epätoivoinen sivallus erotti jalat muusta ruumiista polvien kohdalta, mutta tauoton mumina jatkui yhä maasta. Marian nousi seinästä tukea ottaen seisomaan, ja horjui mahdollisimman nopeasti pois kodistaan, jossa nyt hänen isänsä makasi kuolleena. Hän juoksi poispäin ruumishuoneeksi muuttuneesta talosta, jättäen sen kylpemään kylmään täysikuuhun. Olennon huuto kaikui vieläkin hänen korvissaan, ja silloin hän ymmärsi mitä oli sanonut isälleen. Seuraava ajatus hänen päässään oli kylä ja Braham. Epätoivoissaan hän lähti juoksemaan kylälle päin, rukoillen Sigmarilta olevansa väärässä.
Verinen huopa lojui nurkassa istuvan ruumiin päällä, huolimattomasti viskattuna peittämään karmaisevaa näkyä. Kyyneleet silmissä Nevilla penkoi rojuja kotonaan. Pieni vajanoloinen mökki oli pistetty aivan sekaisin, ja nyt oli jo ihme jos jotain löytyisi. Nevilla viskoi tavaroita pienestä rojukasasta keskelle rakennusta, eikä kuullut oven hiljaa narahtavan. Ei kuullut hiljaa laahaavaa ääntä, joka hankasi puulattiaa vasten. Ei nähnyt tummaa varjoa hänen selkänsä takana, ennen kuin voimakas käsi tarttui Nevillan käsivarteen. Kiljaisten tämä kääntyi ja haroi toisella kädellään jotain, millä puolustaa itseään.
- “Nevilla, rauhoitu! Se olen minä!”, Astin huudahti pitäen vielä tiukasti kiinni nuoren tytön kädestä. Tämä kiljaisi uudestaan ja heilautti kaaressa ensimmäistä käteensä sattunutta esinettä. Raskas valurautapannu kumahti Astinin ohimolle ja tämä rojahti puolikuolleeksi säikähtäneen tytön syliin. Tämä kiljaisi vielä kerran ja nopeasti hengittäen potkaisi tajuttoman miehen pois päältään. Nyt vasta hän tajusi mitä oli tapahtunut. Avoimesta ovesta tuulenpuuska hengähti sisään ja hulmutti kankaita pienessä huoneessa. Nevilla käännähti ympäri ja jatkoi penkomista, kunnes hänen käteensä osui pitkä puuvarsi. Hän vetäisi vanhan, pronssisen antiikkikirveen esille, tarkasteli kauniita hopeakoristeita aseessa. Alunperin se oli riippunut puisen, todellisuudessa käyttökelvottoman kilven kanssa seinällä. Nyt kilpi oli poissa, mutta kirveen terä oli yhä terävä. Nevilla käännähti henkäisten kuullessaan äännähdyksen takaansa. Astin voihkaisi ja nousi istumaan päätään pidellen.
- “Mitä Sigmarin nimeen?” Astin huudahti huomatessaan Nevillan istuvan rojukasassa häntä vastapäätä kirves kädessään, ja valurautapannu vieressään. Nevilla vilkaisi ensin valurautapannuun, ja sitten Astinin veristä ohimoa.
- “Anteeksi”, hän sai vaivoin änkytettyä. Astin nousi pystyyn ja astui hermostuneen tytön eteen, nostaen tämän seisomaan. Hän väänsi kirveen tytön kädestä.
“Tule, meidän täytyy yrittää etsiä eloonjääneitä. Jos sinäkin jäit eloon, muitakin pitäisi olla. Alfred sanoi niin”, Astin selitti Nevillalle nopeasti. Alfredin nimen kuuleminen sai Nevillan havahtumaan. Jos hän olisi täällä, niin ei pitäisi olla ongelmaa. Hän tietäisi varmasti mitä on tapahtunut, hän oli aina tiennyt.
- “Koko kylä on ruumiiden peitossa, Alfred. Jos on totta, mitä epäilit, on mahdotonta päästä kylän läpi talleille!” Astin selitti pitkälle, arpiselle soturille. Nevilla seisoi väristen Astinin takana vilkuillen ympärilleen, puristaen valurautapannua rystyset valkoisin.
- “Kuuntele, poika”, Alfred tiuskaisi ja tarrasi nuorukaisen paidankauluksesta kiinni. Astin ähkäisi. “Jonkun täytyy päästä Wolfenburgiin, kertomaan uutiset. Tämän kylän tuho ei jää viimeiseksi, ja Keisarin nimeen meidän velvollisuutemme on ilmoittaa provinssin pääkaupunkiin uhkaavasta vaarasta. Eloonjääneiden on varmistettava, että ne jäävät tänne mahdollisimman pitkäksi aikaa. Ja me tarvitsemme hevosen, että saamme sanan perille.” Alfred riuhtaisi kätensä irti ja Astin henkäisi hermostuneena.
- “Mutta miksi ihmeessä emme sitten kierrä kylää? Jos... ‘ne’ ovat todella tartuttaneet sen minkä olikaan kaikkiin kyläläisiin, meidän on aivan mieletöntä lähteä kylän läpi!”
- “Voimme ainoastaan toivoa, etteivät ne ole alkaneet jo heräillä. Lähimetsät ovat jo täynnä niitä, ja jos nyt kuljemme kylän läpi, meillä on vielä toivoa päästä läpi ennen kuin kuolleet heräävät eloon.” Tämän sanottuaan Alfred otti tukevamman otteen aseestaan ja jättäen paksun takkinsa maahan, lähti kulkemaan kylän keskustaa päin. Astin vetäisi henkeä ja kuiskasi Nevillaa seuraamaan. Sysipimeät kadut, kuun kajoa lukuun ottamatta, lipuivat hiljaisuuden vallitessa läpi. Vaikka kylä oli pienehkö, sen läpi kulkeminen oli kuitenkin aikaa vievä urakka. Tilastollisesti asukasmäärä oli pieni, mutta ihmiset asuivat erillään toisistaan, ja useat rakennukset olivat hylättyjä, kun niitä ei asumisen jälkeen oltu raaskittu purkaakaan. Myös uusien asukkaiden toivossa niitä oli jätetty seisoskelemaan ympäri katuja.
Keskusaukoin kokko oli hiipunut vain hiillokseksi, joka oli jossain vaiheessa romahtanut korkeasta kasasta puuta leveäksi kasaksi hiillosta. Se valaisi kuitenkin yhä ruohokenttää jonkin verran, korostaen varjoja esineiden takana, tuottamatta kuitenkaan lämpöä koleaan yöhön. Alfred, Astin ja tämän selässä kiinni roikkuva Nevilla astuivat kentän laitaan varuillaan, katsellen näkymää jota keskelle levinnyt hiillos valaisi aavemaisesti. Kentälle vei neljä päätietä, muualta ei sinne tai sieltä päässyt. Alfred jäi kentän laitaan katselemaan epäilevänä maisemaa, tyhjää maisemaa. Tuolit ja pöydät olivat samanlaiset kuin ennenkin, ja ruoho oli useissa kohdissa tahmea tummasta verestä. Rikkomaton hiljaisuus vallitsi keskusaukiolla. Nevilla astui ihmeissään eteenpäin, katsoen silmät pyöreinä maisemaa.
- “Tämä paikka oli täynnä ruumiita. Suurin osa kyläläisistä surmattiin tänne. Missä kaikki ovat?” Nevilla ihmetteli hiljaisella äänellä, säikähtäen omaa ääntään joka rikkoi hiljaisuuden. Hän käänsi katseensa Alfrediin, pelokas ilme silmissään. Alfred säpsähti kuullessaan tämän ja kääntyi katsomaan tyttöön. Hänen silmänsä kapenivat, ja hän käänsi katseensa aukiolle.
- “Mennään takaisin, äkkiä. Etsimme toisen tien”, Alfred käski pikaisesti nostaen lyömämiekkansa taisteluasentoon, valmiina ottamaan vihollisen vastaan. Astin ihmetteli miehen käytöstä, ennen kuin tajusi mistä oli kyse. Hänen silmänsä laajenivat ja hän otti muutaman askelen taakse päin, ennen kuin kääntyi kokonaan valmiina juoksemaan pois henkensä edestä. Kauhunhuudahdus viilsi hiljaisuutta, ja Alfred käännähti katsomaan taakseen. Astin istui maassa katsoen hiljaa inisten neljää veristä ruumista, liikkuvaa ruumista, jotka laahasivat jalkojaan kolmikkoa päin. Ruoho kahahteli luonnottomassa hiljaisuudessa ja vetäisten Astinin ylös Alfred kääntyi ruohokentälle päin ja käski Nevillaa sekä Astinia juoksemaan. Päästyään hiilloksen luokse Alfred pysähtyi äkkiä ja jäi uskomatta silmiään ja surkeaa tuuriaan katsomaan tielle heidän edessään. Rakennusta välisestä pimeydestä laahusti kuristettuja ja silvottuja kyläläisiä yhä juhlavaatteet päällä suoraan heitä päin, mumisten epäselvästi. Alfred vilkaisi oikealle ja vasemmalle puolelleen ja sama näky odotti häntä kaikkialla. Nevilla painautui kauhistuneen Astinin selkää vasten pudottaen valurautapannunsa, jota hän kuljetti yhä mukanaan. Vikisten kauhusta hän sulki silmänsä ja rukoili Sigmaria tämän kaiken olevan jo ohi, että kaikki olisi ollut pahaa unta. Alfred seisoi paikallaan tarkkaillen joka suuntaan, etsien heikkoa kohtaa elävien kuolleiden saartorenkaassa. He olivat astuneet suoraan sinne, minne Alfred ei olisi tahtonut heidän joutuvan. Hammasta purren hän puristi asettaan rystyset valkoisina. Sillä hetkellä kiljaisu rikkoi hiljaisuutta, ja kolmikko kääntyi katsomaan vasemmalle puolelleen, missä kahden laahustavan kuolleen päät vierähtivät niiden harteilta maahan, ja yksi halkesi kahtia pitkämiekan terästä. Marian seisoi kuolleiden muuriin syntyneessä aukossa hengittäen raskaasti, pidellen miekkaansa kahdella kädellä ja valmistautuen ottamaan kolme viimeistä epäkuollutta vastaan. Alfredin silmät välähtivät, ja karjaisten hän juoksi taistelun suuntaan, nähden taas toivon paossa. Astin huudahti hänen peräänsä ja vetäen Nevillan mukaansa seurasi epäkuolleita tarkkaillen Alfredia, joka sillä hetkellä heilautti miekkaansa laajassa kaaressa erottaen vihollisensa ylä- ja alaruumiit toisistaan alavatsan kohdalta. Hän nyökkäsi Marianille ja huusi Nevillaa ja Astinia seuraamaan. He olisivat turvassa toistaiseksi, kunhan juoksisivat karkuun kuin hullut.
Arnold antoi verisen veitsen tipahtaa kädestään, ja se tömähti ruohikkoon hiljaa. Hän nojasi suureen puuhun raskaasti huohottaen, pitäen vatsaansa. Hän tunsi lämpimän nesteen valuvan sormiensa välistä, mutta nyt hänellä oli mielessään vain Linan turvaan saaminen. Tyttö makasi hengästyneenä kyljellään ruohikossa hänen edessään. Vain yksin painostava ilma ja kauhun hiipuminen heidän mielistään vei voimat molempien raajoista. Puut näyttivät olevan loppumattomia heidän jokaisella puolellaan. Oli sysipimeää, kuunvalo ei valaissut havupuiden tuuheuden läpi. Pihkan saattoi haistaa metsässä, ja maata peitti jatkuva sammalmätäs.
- “Lina, voitko jatkaa matkaa? Meidän täytyy päästä kylälle, siellä on varmasti joku joka tietää mitä on tekeillä”, Arnold kysyi hiljaa, rauhallisella äänellä. Lina nousi istumaan ja nyökkäsi hengitys väristen. Hän nosti katseensa nuorukaiseen päin ja katsoi tätä anovasti vettyneillä silmillään. Kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin. Arnold katsoi syvälle noihin silmiin, ja nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Hän ei antaisi mitään tapahtua tytölle, kaikki olisi pian ohi. Hän lupasi.
Nevilla tärisi istuen pimeän talon nurkassa. Seinien ja oven jyskytys ja aivoton ölinä kaikuivat hänen päässään loputtomiin. Hän itki, vaikkei sitä voinut kuulla metelin yli. Alfred, Marian ja Astin keskustelivat kiihkeästi keskellä huonetta, kynttilän valossa. Ikkunat oli naulattu sisäpuolelta kiinni ja painava astiakaappi oli raahattu oven eteen. Alfred selitti jotain Astinille, ja hän nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Valtava kaappi liikahti ja astioita pirstoutui lattialle. Kolmikko kääntyi katsomaan, ja Alfred ohjasi Marianille nyökäten Astinin takahuoneeseen. Marian vilkaisi nyyhkyttävää Nevillaa vetäisten miekkansa huotrasta.
- “Tule, Nevilla. Ne pääsevät kohta läpi ja taistellen on tuskattomampi kuolla kuin nurkassa kuristettuna ja raadeltuna”, hän neuvoi Nevillaa. Tämä nyökkäsi hengitys väristen, aivottoman möykän ulkona kasvaen. Hän nousi ottaen tukea seinästä ja noukki valurautapannunsa maasta. Kuollut, kouristeleva käsi pirstoi lankut, jotka oli naulattu hätäisesti ikkunoihin kiinni ja kirkaisten valurautapannua heilauttaen tyttö murskasi sen lautoja vasten. Hän perääntyi Marianin luokse, joka tuijotti huolestuneena kuinka zombiet hakkasivat lauta laudalta esteen pois tieltään, ja vilkaisi hitaasti aukeavaa ovea. Kädet haroivat jo sisälle ja pian kaappi räsähti palasiksi lattialle. Nevilla kirkui ja perääntyi seinää vasten, Marianin seisoessa paikallaan huoneen keskellä miekka pystyssä. Hän ymmärsi että hän kuolisi kuitenkin, parempi kuolla taistellen. Olisihan hän ainakin maksanut velkansa Keisarikunnalle.
Astin ratsasti kuun valaisemalle hiekka tielle, ja näki valtavan zombie lauman ryskyttävän talon etuovea. Hän epäröi hetken nähdessään oven murtuvan sisään, mutta Alfredin karjaisu palautti tehtävän hänen mieleensä. Musta ori karautti pitkin hiekkatietä päämääränään Wolfenburg. Se oli ensimmäinen velvoite mitä Astinin tulisi tehdä koskaan elämässään, ja vaikkei hän sitä kokonaan ymmärtänytkään, hänen pääsemisensä Wolfenburgiin voisi pelastaa satoja ihmishenkiä. Alfred tiesi sen, ja luotti sydämensä Astinin matkaan. Sama tie, jota Alfred oli illalla kävellyt, vei päätielle, joka veisi Wolfenburgiin. Hevonen laukkasi kapeaa tietä ylös, ja täysikuu valaisi lähes kohtisuoran kallioseinämän. Astinin oikealla puolella suuri järvi kimmelsi tähtien valossa. Tämä olisi viimeinen kerta kun hän näkisi koskaan tuon tutun metsän, tuon kirkkaan järven, jonka vesi oli lämmintä ja kirkasta kesäisin. Hänen elämäänsä ei enää ollut, se oli tuhottu. Hän aloittaisi uuden elämänsä uutena ihmisenä, uudessa kaupungissa, ei enää sinä samana Astinina. Se kaikki oli nyt takana päin, tuhottuna ja murhattuna. Hän hidasti hevostaan nähdessään äkkiä laihan, täysin mustaan kaapuun pukeutuneen hahmon. Teräs välähti, ja hevonen kaatui päättömänä kyljelleen, ja huudahtaen Astin kaatui sen alle. Hän yritti turhaan vetää jalkaansa pois ruhon alta, mutta nosti pian päänsä katsomaan lähestyvää hahmoa. Vain musta kaapu näkyi pitkän hahmon päällä, huppu oli kasvojen peittona ja kaavun hihat liian pitkät käsien näkemiseen. Luiset kädet nostivat hupun pois paljastaen pelkän ikuiseen virneeseen vääristyneen pääkallon. Astin haukkoi henkeä Wraithin astuessa askeleen lähemmäs ja leikaten äänettömästi ja siististi nuorukaisen pään tämän harteilta. Kohta kuunvalo ei valaissut enää muuta kuin kaksi päätöntä hahmoa, hevosen ja nuoren miehen, joka oli epäonnistunut tehtävässään.
Karjaisten raivoissaan Alfred loikkasi elävien kuolleiden joukkoon pyörittäen ja silpoen miekallaan. Veriset raajat halkoivat ilmaa ja pitkä mies jätti puolikkaita ruumiita jälkeensä pinoittain. Raastavat ja kouristuksenomaiset kädet tarttuivat häntä jaloista ja estivät tätä liikkumasta mihinkään. Hän huitoi mielettömän raivon vallassa kaikkia lähellä olevia vihollisia, mutta yhä elävät, puolikkaat zombiet repivät hänet hitaasti mutta varmasti maahan, kohti varmaa ja tuskaista kuolemaa. Alfred tunsi kynsien raastavan hänen vaatteensa ja ihonsa riekaleiksi, ja tunsi hampaiden painuvan hänen lihaansa. Alfred eli vielä ikuisuudelta kestävän minuutin ennen kuin hän viimein kuoli verenhukkaan. Nevilla katsoi kuin halvaantuneena Marianin kylmää odottamista. Kuinka hän olisikaan lähtenyt mielellään Astinin mukaan, päässyt pois tästä painajaisesta, päässyt ihmisten ilmoille. Hän oli kuullut millaista Wolfenburgissa oli, suuri kaupunki täynnä mahdollisuuksia elämään. Hän olisi jäänyt sinne rauhaan Astinin kanssa, perustanut perheen. Mitä hänellä nyt oli jäljellä? Hän näki Marianin heilauttavan miekkaansa laajassa kaaressa oven murtuessa sisään. Hän ei kestänyt massaa pitkään ja kaatui pian ruosteisien veitsien lävistämänä. Nevilla lysähti istumaan seinää vasten, nyyhkyttäen. Hän katsoi sumenneilla silmillä kun veriset ruumiit laahustivat häntä päin, hitaasti. Niillä ei ollut kiire. Nevilla painoi päänsä polviaan vasten antaen kyyneltensä virrata. Hän toivoi kaiken olevan unta, että hän heräisi pian omassa vuoteessaan. Hänen isänsä vetäisisi verhot ikkunan edestä pois, ja kirkas aamuaurinko valtaisi huoneen, valaisisi jokaisen sopukan. Astin odottaisi häntä hänen kotinsa ovella, viedäkseen hänet kedolle täynnänsä kukkia, ja siellä he viettäisivät päivän. Mutta hän ei herännyt.
Linan polvet pettivät, ja hän romahti itkien polvilleen maahan. Hän painoi kätensä kosteaan sammaleeseen, ja Arnold kääntyi katsomaan. Hän polvistui tytön eteen ja otti kädet omiinsa. Ne olivat kylmät. Lina nosti kyynelistä kosteat silmänsä katsomaan nuorukaista, avuttomina.
- “Me olemme yksin. En tunne enää muita”, tyttö nyyhkytti. Arnold nyökkäsi. Hän tiesi saman. Viimeinen nuora kylään oli katkennut vähän aikaa sitten. Silloin hän tiesi että he olivat yksin, ainoat. Tyttö painautui Arnoldia vasten itkunpuuskien vavisuttamina, ja poika kietoi kätensä vahvasti tytön hennon ruumiin ympärille. Molemmat puristivat toista itseään vasten, Arnold painaen päänsä tytön pehmeisiin hiuksiin, tuntien tutun tuoksun. Tumma varjo astui metsän pimeydestä heidän vierelleen. He molemmat löytäisivät toisensa myöhemmin, molemmat tiesivät sen. Viikate välähti pimeydessä.
