Teräksellä suojattu käsi siirsi kuusen matalalla roikkuvia oksia sivummalle. Kaksi pitkää miestä astui puiden keskelle, tallaten kosteaa sammalta saappaillaan. Kalju, pitkä kaapuun sonnustautunut mies heilautti raskaan kahdenkäden sotavasaran olalleen, pitäen katseensa maassa kulkiessaan eteenpäin. Nuorempi mies kiirehti hänen peräänsä, kantaen hieman miestä itseään pidempää hilparia kädessään. Auringon säteet pääsivät paikoitellen valaisemaan sammalmätästä harvenevien puiden keskellä, värjäten sen kirkkaanvihreäksi kuusien tummuuden kontrastiksi.
-“Altzheimer, meidän pitäisi jo olla leirissä!” Nuorempi mies selitti kaljulle, synkkäkasvoiselle miehelle tämän viereltä. Kun mies ei tuntunut reagoivan mitenkään nuorukaiseen, tämä pysähtyi huokaisten turhautuneena.
-“Altz, miten ihmeessä tämä muka auttaa meitä? Olemme seuranneet jo niiden ‘jälkiä’ koko päivän, vaikka minä en ole itse erottanut muuta kuin sammalta, puita ja lisää sammalta maa...” Nuorukaisen selitys keskeytyi rotevamman miehen kääntyessä ja ottaen tätä tiukasti vasemmalla kädellään kiinni paidankauluksesta. Nuorukainen ähkäisi kuuluvasti ja vei kasvojaan taaksepäin vanhemman miehen jatkuvasti lähestyvistä kasvoista. Lukuiset arvet risteilivät taisteluiden kuluttamilla kasvoilla, vaikka mies ei voinut olla kuin kolmekymmentävuotias.
-“Kuuntele Kristian. Kuuntele nyt tarkasti. Kerro minulle mitkä rodut on Sigmar kaikkivaltias siunannut pyhyydellään?” kysyi mies tiukalla äänellä, rypistäen kulmiaan. Kristian katsoi miestä kysyvästi.
-“Ihmiset, Keisarikunnan uljaat miehet ja naiset, heidät on Sigmar siunannut! Muista tämä poika, muista! Muista hän ei välitä, mutta joitakin hän vihaa, ja ne joita hän vihaa, niitä vihaamme myös me. Sigmar on säätänyt suojeluksen lait meidän maallemme, ja niiden täyttämiseen täytyy ihmisten tuhota uhat, jotka Keisarikuntaa ja Sigmarin maata uhkaavat. Ja petomiehet, petomiehet jos mitkä ovat uhka!” mies päätti luentonsa melkein huutaen, ja tönäisi Kristianin yllättäen selälleen sammaleeseen. Hän ähkäisi ja nousi hiljaa pystyyn. Vanha mies kääntyi poispäin, ja sanoi selkänsä taakse:
-“Jatkamme matkaa kunnes päivä lähenee loppua. Sitten käännymme takaisin”, ja mies jatkoi matkaansa jättäen Kristianin juoksemaan häntä kiinni.
Valtava kirves heilahti ilmassa, ja pitkä mies väisti iskun syöksymällä mättääseen, ja pyörähtäen siitä nopeasti polvilleen torjuen suuren miekan iskun takaansa. Hän vetäisi salamannopeasti veitsen saappaansa varresta ja iski sen taakseen vilkaisematta takanaan seisovan petomiehen reiteen saaden sen mylvähtämään kivusta. Kaksi muuta pässin näköistä hirviötä juoksi miestä päin, ja hän noukki nopeasti vierestään petomiehen suuren kirveen käytellen sitä kahdella kädellä, normaalin petomiehen pitäen sitä normaalisti yhdenkäden aseena. Hän nousi seisomaan ja väisti alas toisen iskun ja iski sivuun toisen petomiehen nuijan kirveen perällä, pyörähti ja survaisi kirveen petomiehen karvaisen selän läpi katkaisten selkärangan. Äännähtämättäkään olento kaatui kirves tiukasti selässään. Punainen veri roiskahti miehen pyörähtäessä ohi juossutta petoa päin ja iskien miekan syvälle tämän kylkeen. Petomies mylvähti ja katkaisi miekan terän poikki keskeltä, jättäen terän lujasti kylkiluiden väliin, tuntematta vähääkään kipua. Mies hätkähti ja katsahti petoa joka virnisti hänelle ilkeästi, ottaen tukevamman otteen valtavasta kirveestään. Tuollaisesta olisi normaali mies jo menettänyt tajuntansa! Mahtava karjaisu metsäaukean laidasta vavisutti veristä tannerta, ja ruskeaan raskaaseen kaapuun pukeutunut arpinen mies juoksi päin kaksikkoa, valtava sotavasaran pyörähtäen ilmassa. Petomies ei ennättänyt reagoida mitenkään ennen kuin sen pää lepäsi kevyesti sammaleen päällä, ruumiin kaatuessa sen viereen muutaman sekunnin viiveellä. Altzheimer Kraus vilkaisi repaleisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä syrjäsilmällään, nostaen samalla vasaransa olalleen. Miehet katsoivat pitkään toisiaan suoraan silmiin, tarkastellen toisiaan. Kraus oli kyllä tappanut petomiehen, ja pelastanut näin miehen hengen, mutta se ei suinkaan sanonut hänen luottavan rääsyisiin vaatteisiin pukeutuneeseen mieheen ollenkaan.
Mies huohotti raskaasti valtavan petomiehen vierellä seisten. Hänen piirteensä olivat lähes kulmikkaat, mutta komeat ja nuoret. Hänen kasvoiltaan kuulsi tuima ilme, joka oli tottunut tappamaan. Joko rahasta tai henkensä pelastamiseksi. Hän tarkasteli Altzheimeria tarkasti, tämän arpisia kasvoja, paksua niskaa ja vahvoja käsivarsia, jotka piiloutuivat pääosin paksun, pitkän ja koruttoman kaavun sisään. Olallaan hän kantoi suurta teräksistä sitavasaraa ja päällään hänellä oli kaavun päällä rintasuojus. Kaulallaan hänellä riippui koru, joka kuvasti kaksipyrstöistä komeettaa. Lintujen laulu särki hiljaisuuden vähänväliä. Miehen hengitys alkoi tasaantua, kun aivan yllättäen pusikko rapisi ja Kristian törmäsi veren peittämälle, pienelle aukealle kuusikon keskellä.
-“Altzheimer! Altz...”, lause jäi kesken kun hän huomasi veriset ruumiit ja vieraan miehen tuijottamassa häntä suoraan silmiin.
-“Altzheimer, kuka hän on?” Kristian kysyi varovasti siirtäen katseensa soturipappiin. Tämä vilkaisi syrjäsilmällä nuorta oppilastaan, ja jatkoi tiiviisti miehen tarkastelua. Miehen kääntäessä taas katseensa pappiin, tämä astui askelen eteenpäin ja iski vasaransa nuijapää edellä sammaleeseen.
-“Olen Altzheimer Kraus, Sigmarin veljeskunnan jäsen. Mikä on asiasi näihin metsiin, joka on valittu tehtäväksemme puhdistaa kaaoksen jätteestä?” Altzheimerin ääni oli syvä ja jykevä. Se kantoi kauas auringon valaisemalta aukealta, ja jäi kaikumaan metsän siimeksessä. Tuntematon mies katsahti häneen yllättymättä. Kyllähän hän oli jo ymmärtänyt tämän olevan soturipappi, ehkä vasta kokelas, mutta samapa tuo hänelle.
-“Nimeni on Karl von Mäyst, Stirlandista. Asiani on omani, mutta pahaa en tänne tullut tekemään. En tiennyt alueella olevan niin ihmisiä kuin petomiehiäkään”, mies vastasi Krausin kysymykseen. Krausin silmät kapenivat viiruiksi tämän kuunnellessa miehen selitystä. Kristian astui Altzheimerin selän taakse katsellen myös hänkin miestä epäillen.
-“Nyt, jos sallitte, jatkan matkaani”, Karl lausahti töksähtäen ja käänsi kaksikolle selkänsä. Hän noukki veitsensä kuolleen petomiehen reidestä ja asteli varmoin askelin metsään jättäen pojan ja miehen pimenevään iltaan. Kraus katsoi vähän aikaa hänen peräänsä ja vilkaisten Kristianiin kääntyi leiriin päin. Nyt olisi aika kääntyä takaisin.
Kraus asteli mietteissään pehmeällä sammalmatolla. Alamäkeen virtaava pieni puronpahanen lorisi iloisesti hänen oikealla puolellaan. Sankka metsä sulkeutui hänen molemmilla puolillaan, estäen näkyvyyden vain parin puun säteellä. Hän hypähti alas korkealta kiveltä ja jatkoi kaapu kahahtaen matkaansa. Laskevan auringon valo välkähti puiden välistä paikoitellen kimmahtaen terässuojuksista Altzheimerin olkapäillä. Hän tunsi itsensä turhautuneeksi. Tuolla miehellä oli jotain tekemistä jonkun kanssa. Ainut ongelma oli ettei hän tiennyt minkä. Hänen otsansa rypistyi harmista. Hänen täytyi saada tietää lisää. Mutta toisaalta hän tunsi että tapaisi tämän Karlin vielä joskus, ehkäpä piakkoin. Hän rukoilisi Sigmarilta ohjastusta tänä yönä. Kristian seurasi pieniä kiviä potkiskellen perässä jonkun metrin päässä. Yleensä Altzheimer oli vain hiljainen, nyt tunnelma oli sellainen että häntä painoit jokin. Kristian meinasi jo kysäistä mutta päätti pitää suunsa kiinni. Pian he olisivat leirissä ja hän pääsisi vaihtamaan kuulumiset Heinzin kanssa. Altzheimerin kanssa kulkiessa ei koskaan voinut olla varma mitä tapahtuisi seuraavaksi tai mitä hän seuraavaksi tekisi. Kristian potkaisi pienen kiven nätissä kaaressa solisevaan puroon, ja se loiskahti pohjaan virran viedessä sitä hetken ennen tömähtämistä muiden kivien joukkoon. Aurinko värjäsi kuusimetsää tummanpunaiseksi ja varjot pitenivät punertavaksi muuttuneiden puiden siimeksessä. Hän huokasi raskaasti ja hypähti kiveltä toiselle.
Heinz von Wurst istui nuotion valopiirissä kyljelleen kaadetulla puunrungolla. Kypärä lojui hänen vieressään heijastaen punertavan valon takaisin teräksisestä pinnastaan. Sänkeytynyt leuka, keskipitkät vaaleat hiukset ja hieman yli kahdenkymmenen vuoden ohittaneet kasvot värjäytyivät sysipimeää taustaa vasten viininpunaisiksi. Tumma hahmo astui hänen taakseen haarniskan solki helähtäen. Heinz pyörähti ympäri ja nousi seisomaan hengähtäen helpotuksesta. Vakavakasvoinen Altzheimer seisoi vakaasti hänen edessään, nuotion valopiirin valaisten korostetuimmat yksityiskohdat. Heinz syleili miestä ja taputti tätä olalle hymyillen.
-“Hyvä että palasitte. En tiedä miten olisin pärjännyt täällä ilman teitä keskellä yötä. Kyllähän sinäkin tiedät että petomiehet liikkuvat myös yllä, toisin kuin me”, hän sanoi naurahtaen. Altzheimer nyökkäsi hymähtäen ja laski kätensä vanhan ystävänsä olkapäälle.
-“Sigmar suojelee meitä täällä. Ei hätää”, hän vastasi rauhoittavasti. Hän katsahti itseään hieman lyhyempää miestä silmiin ja nyökkäsi taakseen. Kristian laahusti perässä nukahtamaisillaan seisaalteen.
-“Vie poika nukkumaan. Hän on ansainnut sen”, Altzheimer sanoi hiljaa, varmistaen ettei Kristian kuulisi. Hän ei halunnut antaa liian holhoavaa kuvaa, koulutus tapahtuisi vahvan kurin alla. Heinz nyökkäsi ja noukki maasta huopakäärön. Hän viskaisi sen nuokkuvan Kristianin syliin, saaden hänet huudahtamaan yllättyneenä. Hän neuvoi vakaasti Kristiania käymään maate ja vilkaisi Krausin perään. Altzheimer käveli suuri vasara yhä kädessään metsän laitaa kohden, kadoten kohta nuotion valopiiristä. Heinz irrotti rintapanssarinsa soljet ja antoi sen tömähtää maahan, astellen kohti makuupaikkaansa.
Puolikuun valo kajasti äänettömästi puiden keskelle. Pilvet lipuivat hiljalleen kuun ohi sumentaen valoa paikoitellen. Sinertävinä hohtavat kuuset ympäröivät kuun ja tähtien valossa kylpevää hahmoa. Altzheimer oli polvistunut kivenlohkareen eteen, pää painuksissa ja silmät kiinni. Hän lausui viimeisen rukouksen Sigmarille ennen kuin havahti hereille oksan rasahtaessa pensaassa. Hän nosti päänsä kuulostellen ympäristöä, kuulematta muuta kuin tuulen hennon suhinan pimeyden valtaamassa metsässä. Hän nousi seisomaan noukkien sotavasaransa maasta, kääntyi ja lähti kaapu hiljaa kahahdellen ruohikossa tuulen säestäessä tuskin kuuluvasti. Hän oli juuri pääsemässä metsän laitaan kun tuulen puuska kävi hänen selkäänsä. Hän tunsi hajun, sen saman hajun minkä hän oli tuntenut niin useasti. Muistikuva lapsuudesta välähti hänen silmissään ennen kuin hän tuli taas tajuihinsa ja raivokkaasti huudahtaen heilautti vasaransa kaksin käsin mylvähtävän petomiehen rintaan murskaten kylkiluut viimeistäkin luun sirpaletta myöten. Se lyyhistyi elottomana maahan ja Altzheimer astui muutaman askeleen keskemmälle ruohon peittämää aukiota ottaen tukevan otteen vasaransa kahvasta. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi valtavat gorit molemmilla puolillaan. Hän huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Sigmarin armo täytti hänen sielunsa ja hän keskittyi kuuntelemaan, yhdenkään lihaksen liikkumatta. Tuuli suhahti hänen korvassaan ja kavion kopsahdus hänen oikealla puolellaan kieli elävästi vihollisen tulleen liian lähelle. Karjaisten Kraussin vasara lennähti kohti petomiestä tämän menettäessä tasapainonsa ja kaatuessa maahan. Altzheimer kyykistyi ja suuri miekka viuhahti hänen päänsä yli. Nopea survaisu taaksepäin vasaran kahvalla tyhjensi ilman petomiehen keuhkoista ja se perääntyi muutaman askeleen, vain tullakseen murskatuksi Altzheimerin valtavalla vasaralla. Kraus kääntyi tuulen ulvahtaessa selällään makaavaa goria kohti. Se perääntyi kauhistunut ilme pukinkasvoillaan puolikkaan metrin katsoen suoraan pimeää hahmoa. Kuunvalo loisti suoraan Altzheimerin selän takaa jättäen kaiken pimeään, ja vain vihasta leiskuvat silmät välähtivät muuten pimeässä ruumiissa. Tuulenpuuska heilautti hiljaa kaavun helmaa, ja vasara rennosti kädessä roikkuen hahmo kuin suoraan helvetistä astui askeleen eteenpäin. Petomies ei ennättänyt huudahtaakaan ennen kuin suuri vasara tahriintui sen aivoista.
Heinz säpsähti hereille kun häntä potkaistiin kipeästi kylkeen. Hän hätkähti nähdessään tumman varjon seisomassa hänen viereensä tähtitaivasta vasten.
-“Pue päällesi, minä herätän Kristianin”, Kraus sanoit hiljaa. Petomiesten huudot kaikuivat muuten hiljaisessa yössä selkäpiitä karmivasti.
-“Karl, tule katsomaan, äkkiä!” Felix Mögenbaum huudahti aamuauringossa kylpevältä aukealta. Linnut sirkuttivat puissa ja valkoiset pilvet risteilivät harvakseltaan sinisellä taivaalla. Karl von Mäyst astui tiheästä kuusikosta mäen päälle ja katsoi Felixin osoittamaan suuntaan. Harvinaisen suurella metsäaukealla seisoi ränsistynyt, ikivanha hökkeli. Sen hirsiseinät olivat paikoitellen lahonneet poikki, ja katto oli romahtanut jo aikaa sitten sisään. Puoliksi romahtanut halkopino seisoi mökin vieressä. Karl katsahti syrjäsilmällä innosta huohottavaa Felixiä. Nuoren miehen punakoille kasvoille oli noussut leveä virnistys, ja hän katsoi odottavasti Karlia. Tämä nyökkäsi ja Felix lähti hölkkäämään mökkiä kohti.
Mökki oli pienen oloinen. Vain yhteen huoneeseen paistoi auringon valo romahtaneesta katosta, valaisten muuten suhteellisen hämärän huoneen. Mökin vasemmalla seinustalla oli sänky, jonka lakanat olivat aikaa sitten lahonneet käyttökelvottomiksi. Pieni uuni seisoi jykevänä vastakkaisella seinällä, ja viimeisellä seinustalla oli puinen pöytä, jonka viereen oli sahattu ikkunalle aukko. Lasi oli pirstoutunut ympäri pöytää, ja paikka oli muutenkin kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Paksu pölykerros peitti joka paikkaa ja auringon säteissä leikkivä pöly alkoi pyöriä villisti Felixin astuessa sisään saapas puulattiaan tömähtäen. Hän katseli ympärilleen pienessä mökissä ja iski silmänsä välittömästi pöydällä lojuvaan kirjaan. Hän harppasi pöydän luokse ja katseli haltioituneena vanhaa, lahonnutta kirjaa. Sen ruskeita nahkakansia peitti usean millin paksuinen pölykerros. Karlin saapas tömähti narisevalle lattialle hieman jäljessä ja pitkä mies jäi katselemaan ympärilleen, tarkkaillen ympäristöä. Felix puhalsi varovasti paksun pölykerroksen pois kirjan päältä ja nosti sen pöydältä. Hän kääntyi voitonriemuinen virne kasvoillaan ystäväänsä päin ja hymyillen näytti miehelle löytöään. Karl nyökkäsi hymyillen ja kääntyi ulos kasaan romahtavasta rakennuksesta. Felix harppasi innosta sekaisin perässä.
Karl ja Felix polvistuivat tasaisen kannon viereen ja Felix avasi varovasti kirjan ensimmäiseltä sivulta.
-“Se kertoo Arnbal Weissista. Muistatko, hän on se josta kuulimme Hergigissä!” Felix luki muistiinpanoja, jotka oli kirjattu kirjan kellastuneille sivuille tasaisella, vakaalla käsialalla. Karl nyökkäsi ja vaihtoi asentoa.
-“Arnbal Weiss oli Altdorfin magianeuvoston päämiehen Thyrus Gormannin opissa. Nuori kirkkauden jaoston oppilas ei ilmeisesti ollutkaan ihan niin pätevä kuin oltiin luultu. Mies ei ilmeisesti joko ollut viihtynyt siellä, tai sitten hänet karkotettiin. Jostain syystä hän kuitenkin tuli tänne viettämään loput elämästään. Mitäs luulet Karl?” Felix jatkoi lukemista, ja katsahti Karliin.
-“Luulisin että Weiss karkoitettiin. Ei kukaan lähde vapaaehtoisesti tunnustetusti Keisarikunnan mahtavimman velhon opista”, Karl vastasi lyhyesti. Felix nyökkäsi. Hän luki hieman eteenpäin hiljalleen ennen kuin löysi taas jotain mielenkiintoista.
-“‘Huhtikuu, 6 päivä, 2514.
Olen löytänyt vanhat rauniot metsän siimeksestä, joita olen jo pitkään etsinyt. Niitä tulin tänne hakemaankin. Kesän tullessa ajattelin tutkia paikan läpikotaisin, jos löytäisin viimein etsimäni. Usein en ole ollut näin haltioissani mistään, mikä ei ole tämän maan ‘Sigmarin’ siunaamaa. Minua on asioita tutkiessani alkanut yhä enemmän kuvottaa koko asia Sigmarin pyhyydestä. Jos löytäisin vielä todisteen todellisen voiman olemassaolosta... Kuulen nyt ensimmäistä kertaa tänä keväänä lintujen laulun ulkona, mutta sisimmässäni tiedän että tuokin kauneus on vain harhaa. Kun vain löydän totuuden...
Tänä iltana kaksi inkvisiittoria saapui tänne, mutta ennätin onneksi metsään piiloon. He penkoivat koko talon, mutta onneksi otin tämän kirjan mukaani metsään. He eivät löytäneet mitään olemassa olostani täällä, ja hyvä niin. Elämäni olisi saattanut loppua lyhyeen, sillä heidän tappamisensa olisi tietänyt minulle ennenaikaista kuolemaa. Ja sitä en vielä tahdo minulla on vielä paljon tehtävää’”, Felix lopetti lukemisen ja nosti hiljaisena päänsä katsoakseen Karlia. Tämä katseli taivasta ja sen sinessä uiskentelevia pilviä. Ruoho kohahti tuulessa. Karl huokaisi.
-“Mies karkotettiin. En tiedä miksi mutta jotain pahaa hän oli tehnyt, jos häntä kerta etsittiin inkvisiittorien voimin. Felix, tässä saattaa olla takana vaikka mitä”, hän sanoi asettaen kätensä tyynyksi niskansa alle. Felix jatkoi hiljaisena lukemista.
-“‘Huhtikuu, 23 päivä, 2514.
Kuinka tunnenkaan tämän voiman virtaavan suonissani. Tämä on paljon suloisempaa ja mahtavampaa kuin imperiumin korkeat salit. En vielä tiedä miksi kutsua tätä, mutta voin jo nyt sanoa, että täältä ei ole takaisin palaamista vaikka tahtoisinkin. Mutta en tahdo. En vielä tiedä mikä voima minua ravisuttaa, mutta se käskee minua etsimään lisää. Minun täytyy löytää tietoa, minun on pakko saada vastauksia. Maailman todellisesta luonnosta, siitä mikä tätä maailmaa pitää otteessaan. Muutos, se se on, mutta en vielä osaa antaa sille nimeä’”, Felix jatkoi. Hän luki hieman eteenpäin silmäillen ja Karl kuunteli tarkkaavaisena. Felixin ääni alkoi horjua.
-“‘Kesäkuu, 1 päivä, 2514.
Löysin sen, löysin sen viimein! En vielä osaa sitä avata, mutta nyt tiedän sen paikan. Sen tieto on suurempi kuin mikään muu, ja jos saan reitin avattua sen sisään pääsen viimein sen luokse mitä janoan. Nälkäni on alkanut kasvaa yhä enemmän. Nyt kun mietin, en saa enää mieleeni vanhoja ystäviäni, en muista edes miltä veljeni näytti kymmenen vuotta sitten... Tosin eipä väliä, hekään eivät tunnistaisi minua enää. Mutta millään ei ole enää väliä, minulla on nälkä. Tarvitsen tiedon siitä, mikä se on. Olen kuullut hänen äänensä yhä useammin unissani, enkä enää saa rauhaa. Minun on niin nälkä...’ Tässä kohtaa teksti alkaa vaappua ja horjua. Odotas, tässä hän kuvailee mitä hän löysi!
‘Kesäkuu, 2 päivä, 2514.
En ole enää vähään aikaan uskaltanut lukea mitä olen kirjoittanut edellisille sivuille, sillä säikähtäisin siitä mitä minulle on tapahtunut. Paikka jonne löysin on suuri kiviröykkiö. Valtavan kallion keskellä on railo jota pitkin pääsee aukealle, ja sieltä olen löytänyt portin. Suuri puuovi, mutta jota en ole vieläkään saanut auki. Jokin mekanismi siinä on, siitä ei ole epäilystäkään, mutta minun täytyy tutkia sitä vielä lähemmin. En osaa arvioida matkaa sinne, mutta puolipäivää minä olen sinne täältä kävellyt. Nyt ääni alkoi taas kuulua päässäni, en saa vieläkään selvää siitä... Ääni vaihtelee ja vääntelee sanoja niin etten saa selvää, ja vaikka ne olisivatkin selvät, en ymmärtäisi kieltä. Se valtaa päähämi, em saa aiatyksiani sekwilsi, OLE HILJAA!!!’” Felix nosti päänsä. Karl oli noussut istumaan. Hän kääntyi katsomaan Felixiä silmiin. Lintujen iloinen viserrys tuntui kaukaiselta, kuin se tulisi pitkän matkan päästä. Leppoisa kesätuuli sai molempien ihon kananlihalle, vaikka se oli äsken viilentänyt heidän oloaan kuumassa auringossa. Karl nyökkäsi, ja Felix jatkoi lukemista.
-“‘kesä, ? päivä, 2514.
Istun nytkin taloni nurkassa. Olen liian syvällä, liian syvällä ymmärtääkseni. Ääni joka ennen oli kutsuva, kertova ja viisas, soi nyt päässäni jatkuvasti. Se tulee ovesta sisään vaikka se on säpissä. Ikkunaluukut paukkuvat vaikka niiden edessä on kaappi. En enää itsekään tunnista itseäni. En ole tunnistanut sen jälkeen kun kävin sisällä... siellä. En sitä kuvaile, ei sille löydy sanoja. Yöllä ryömin sieltä pois, ja vaikka en edes tehnyt siellä mitään, en mihinkään koskenut, sain vastauksen kaikkeen. Ja nyt se kaikki karmaisee minua. Minulla ei ole enää jalkoja, olen ne menettänyt. Niiden tilalla on epämääräiset ulokkeet, violetit väriltään kuun valossa. Peiliin en uskaltaisi katsoakaan, ihmistä minussa ei ole jäljellä enää. Mielenikin on uhrattu vastoin tahtoani jumalalle, joka säätää ajan, ja muuttaa kaiken. Muutoksen herra on minut ottanut itselleen, ja minua hän pitää itsellään. Tunnen nytkin kun kehoni muuttuu, kohta en voi pitää kynää kädessäni kun sormeni kasvavat yhteen piikikkääksi möykyksi. Kun kokeilen päätäni olemattomalla kädelläni, jossa vielä viisi minuuttia sitten oli sormet, en tunne enää hiuksiani tai päätäni. Siinä on jotain muuta, jota tuskin uskallan kuvitella. Tahdon vain kuolla, mutta siihenkään en kykene. Ajaton kidutus on alkanut.
-nimetön yössä, joka tunnettiin Arnbal Weissina-‘” Felix antoi kirjan tömähtää ruohikkoon. Hänen kätensä vapisivat. Karl nousi ylös ja kääntyi katsomaan polvillaan istuvaa Felixiä.
-“Lähdetään. Meille ei ole täällä enää mitään”, Karl lausahti lyhyesti ja nosti reppunsa selkäänsä. Felix nyökkäsi.
”Altzheimer, juokse!” Altzheimer katsoi kun varjo hänen äitinsä takana kasvoi. Ja kuinka se kohotti jotain kädessään. Kyynelet valuivat juovina hänen äitinsä poskia pitkin ja hän aneli poikaansa lähtemään. Pian hänen eloton ruumiinsa rojahti maahan, ja irrotettu pää tömähti Altzheimerin eteen. Nuori poika katsoi epäuskoisena ensin ruumista, sitten valtavaa, karvaista hahmoa joka astui askeleen eteenpäin...
Kraus hätkähti hereille. Lintujen laulu palautti hänet takaisin siihen hetkeen. Oliko hän nukahtanut? Hän katseli ympärilleen ja näki Heinzin istuvan pölkyllä vähän matkaa hänen edessään. Auringon valo suodattui kuusien latvojen läpi sammalmättäälle. Heinz hymyili Krausille.
-“Lähetin Kristianin katsomaan jos hän löytäisi vähän juotavaa. Omat juomavaramme alkavat olla lopussa. Ruokaa kyllä on”, Heinz sanoi Krausille. Altzheimer nousi seisomaan ja tarkasti auringon aseman. Sitä ei näkynyt kuusien välistä, mutta kovin myöhä ei voinut vielä olla. Hän nyökkäsi Heinzille ja kävi istumaan tämän eteen kannolle.
“Olemme eksyneet pahasti suunnasta. Miten aioit löytää sen luolan mitä etsit? Sehän voi olla missä suunnassa tahansa”, Heinz aloitti keskustelun. Mutta oli siinä muutakin, hän oli oikeasti huolissaan tehtävästä jonka Altzheimer oli ottanut mielellään vastaan.
“Emme ole eksyneet suunnasta. Sitä paitsi, meidän täytyy vain löytää se mökki mistä kuulimme Altdorfissa. Sigmar näyttää meille tien. Se luopio Weiss täytyy saada kiinni ennen kuin hän saa mitään pahempaa aikaan. Hänethän saatiin kiinni Altdorfin kirjastossa lukemassa kaaosta käsitteleviä kirjoja päivät pitkät. Toisaalta, emme usko hänen saaneen mitään hälyttävää selville mutta nyt kun hän on kadonnut, hänet täytyy saada kiinni pian”, Altzheimer painotti sanojaan. Heinz ymmärsi toki. Altzheimer Kraus oli ottanut ensimmäiseksi tehtäväkseen soturipappina etsiä ja tutkia Arnbal Weissin taustat ja tekemiset, ja kun asiat olivat alkaneet näyttää siltä, että Weiss oli sotkeentunut kaaoksen jumalien touhuihin oli vastuuntuntoisella Krausilla vain yksi vaihtoehto jäljellä. Miehen epäpyhä sielu täytyi puhdistaa.
Kristian astui aukealle metsiköstä ja ilmoitti löytäneensä pienen puron, jossa oli hyvinkin juomakelpoista vettä. Kraus ja Heinz vilkaisivat toisiinsa ja Kraus noukki sotavasaransa maasta lähtiessään puron suuntaan kaavunhelma heilahtaen.
-“Karl, tänne päin!” huuto kaikui yössä, mielipuolisten karjaisujen saartamana. Karl vetäisi miekkansa korahtavan petomiehen vatsasta ja katsahti taivaalle. Morrslieb oli laskemassa ja Mannslieb antoi ensivalonsa alkavaan yöhön. Tähtien vyö peittyi pian kuusien neulasista, kun tiheä kuusikko esti näkyvyyden taivaalle. Karl juoksi yössä, seuraten edessä poukkoilevan soihdun valoa. Se välähteli pimeydessä, välistä lähempää ja välistä kauempaa puiden runkojen takaa. Valtava kirves rysähti Karlin pään ylitse puun runkoon ja lastut sinkoilivat ympäriinsä. Karl vilkaisi oikealle puolelleen kyyryssä, erottaen vain punaisena hohtavat silmät, ja kuullen raskaan, eläimellisen hengityksen. Karl hyppäsi taemmas ja väisti täpärästi nuijan heilautuksen, pinkaisten samassa juoksuun sammalmätästä pitkin. Jäkälä ja sammal peittivät koko metsän kamaraa, ja kuiden valo välähteli puiden välistä valaisten maisemaa avuttomasti sinisellä valollaan. Felix huudahti hädissään edessäpäin, ja Karl pinkoi pinkomasta päästyään karjaisujen suuntaan. Hän hypähti ulos metsän tiheydestä ja näki kuiden valossa kylpevän petomiehen ruumiin. Sammunut soihtu lojui sen vieressä, ja suurella kalliolla hänen edessään Felix väisteli täpärästi petomiehen raivokkaita iskuja. Karl huudahti ja Felix karjaisi takaisin. Karl katseli maata etsien jotain jolla auttaa ystäväänsä. Mylväisy hänen takanaan keskeytti kuumeisen mietinnän, ja Karl sai juuri ja juuri väistettyä valtavan kirveen terän, jonka oli määrä poistaa ylimääräistä taakkaa hänen harteiltaan. Hän torjui nuijan iskun, joka oli vähällä vääntää hänen kätensä sijoiltaan. Jotain raskasta tömähti hänen oikealle puolelleen, ja Karlin katse kiinnittyi muodottomaan möykkyyn maassa. Felix vihelsi korkealta kalliolta, ja Karl huokasi helpotuksesta. Hän syöksyi petomiehen ruumiin luo väistäen samalla mylväisevää petomiestä. Hän haroi käsillään märkää sammalta yrittäen löytää petomiehen aseen. Hänen käteensä osui jotain kovaa, ja sitten nahkapunos kädensijalla. Karjaisu hänen takanaan ilmoitti taas lähestyvästä petomiehestä. Avuton heilautus raskaalla kirveellä sai terän välähtämään sinisenä kuiden kelmeässä valossa. Terä upposi syvälle petomiehen vatsaan, puhkoen pallean ja keuhkot. Se örähti ja nuija tömähti kosteaan mättääseen. Karl henkäisi ja nosti miekkansa maastaan. Felix viittoi häntä kalliolle. He eivät olleet päässeet vielä läpi petomiesten väijytyksestä. Rauhallinen poistuminen alueelta oli muuttunut veriseksi ja hektiseksi pakomatkaksi läpi sankan kuusimetsän. Karl pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja lähti seuraamaan alhaalta käsin Felixiä joka näytti tietä nousupaikalle.
Altzheimer ähkäisi ja nosti verisen sotavasaransa ylös. Kenttä oli täynnänsä petomiesten ruumiita. Ainakin kymmenen epäonnista petomiestä oli sattunut Altzheimer Krausin tielle, ja nyt jokaisen verinen ruumis kylpi kuiden kelmeässä valossa. Kraus seisoi suorassa, sielun leimutessa hänen sisällään Sigmarin liekkiä, joka nosti mielipuolisen vihan kaaoksen epäsikiöitä kohtaan kerta toisensa jälkeen. Kristian huudahti Altzheimerille tämän takaa. Kraus käännähti ja heilautti vasaransa olalleen, astellen verkkaisesti tuulen heiluttamassa ruohikossa.
Heinz nojasi suureen kiveen kummulla, vain vähän matkan päässä lähes kohtisuorasta kallioseinämästä. Kuut ja tähdet eivät antaneet suurtakaan valoa pimeään yöhön, mutta aukealla kummun alla oli melkein kirkasta. Kraus astui hänen viereensä katsellen alas aukealle. Kaksi miestä juoksi kohti pientä halkeamaa seinämän keskellä. Krausin silmät kapenivat viiruiksi. Hän oli nähnyt toisen miehistä ennenkin, hän osasi sanoa sen jopa vain kuiden ja tähtien valossa. Miehet pysähtyivät vähän matkan päähän seinämästä, ilmeisesti neuvottelemaan jostain. Krausin mielessä kävi ajatus siitä, miksi he olivat täällä, ja miksi juuri tällä paikalla? Paksu pilvi lipui Mannsliebin eteen sumentaen maiseman lähes pilkkopimeäksi. Vain terävimmät yksityiskohdat näkyivät pimeydessä.
-“Karl, mitä hemmettiä me nyt tehdään? Me ei tiedetä mihin suuntaan me ollaan menossa, ja petomiehet ovat ihan kannoilla. Emmehän me nyt voi karkuunkaan juosta koko yötä”, Felix nojasi polviinsa puhuessaan. Karl katseli ympärilleen hetken. He olivat korkean, lähes kohtisuoran kiviseinämän vierellä. Oikealla ja vasemmalla tasainen aukea jatkui sinertävän vihreänä Mannsliebin valossa. Vastapäätä seinämää oli pieni kumpu, jonka päällä metsä jatkui sankkana. Karl huokaisi syvään, ja painoi päänsä. Äkkiä raskas pilvi lipui kuun eteen, peittäen näkyvyyden lähes kokonaan. Hän erotti Felixin ääriviivat edessään, mutta muuten oli lähes sysipimeää. Tähdet eivät valaisseet juuri ollenkaan, ja vain taivas oli selvästi nähtävissä. Kun pilven riekale valui hitaasti pois kuun tieltä, maisema kylpi taas tavalliseen tapaan valossa. Karl katsahti suuntaan josta he olivat tulleet, ja hänen silmänsä laajenivat. Tasainen seinämä, kuin muuri elävää lihaa kulki hitaasti heidän suuntaansa. Vaimean mylvinän saattoi aistia sieltä asti. Petomiehillä oli vain yksi tarkoitus, se oli selvä. Yksikään ihminen ei jäisi eloon, yksikään ihminen ei tallaisi tätä metsää enää jalallaan. Karl ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. Jos petomiehet olisivat rynnänneet suut vaahdoten heitä päin, hän olisi ollut valmis taistelemaan. Mutta nämä hitaasti laahustavat, hiljaa ölisevät aaveet eivät olleet mitään mihin kukaan olisi voinut vastata millään tavalla. Pakokauhu alkoi hiipiä Karlin sydämeen hänen katsellessa vaeltavaa massaa. Hän otti kalpeaksi valahtanutta Felixiä ranteesta kiinni ja alkoi kauhun riivaamana takoa kiviseinämää, ja etsiä jotain paikkaa mistä paeta. Hän iski äkkiä tyhjää ja oli kaatua vatsalleen miehenmentävään railoon seinässä. Hän jäi katsomaan sysipimeään railoon, ja nielaisten pinkaisi luolaan Felix seuraten.
Kraus katseli raskaasti hengittäen mäeltä kun kymmenisen petomiestä kulki varovasti kuun valossa kohti railoa minne kaksi miestä oli juuri häipynyt. Karl von Mäyst? Tottavie, hän se oli. Hänen kätensä puristui vasaran kahvan ympärille tiukemmin ja tiukemmin, pian hänen rystysensä muuttuivat täysin valkoisiksi. Kristian katsoi pelokkaana itseään pidempää kaljua miestä, joka puri huultaan täristen vimmasta. Muistikuva välähti hänen mielessään. Verinen kirves. Pitkä musta hahmo. Karjaisu värisytti vilpoisaa ilmaa, ja saapas painautui pehmeään nurmeen. Villisti karjuen silmittömästä raivosta Altzheimer Kraus ryntäsi vasara heiluen petomiehiä päin. Ensimmäinen ei ennättänyt tajuta mitään ennen kuin raskas sotavasara mursi sen leuan, vasaran jatkaessa matkaa ja murskatessa toisen gorin leuan. Seinämää lähimpänä olevat petomiehet katsahtivat tummaa hahmoa menettäen hermonsa, ja pinkaisivat ulvahtaen railoon. Kolmas petomies lysähti vasaran voimasta ruohikkoon, ja jäi makaamaan verisenä kuun kelmeään valoon. Kraus perääntyi askeleen muristen, kun neljä viimeistä goria astuivat askeleen häntä lähemmäs. Mylväisy kajahti yössä ja odottamattoman nopea isku siirsi petomiehen käden sijoiltaan. Ulvahtaen se lyyhistyi polvilleen, ja reunimmainen juoksi villisti railoon toveriensa perään, pudottaen aseensa ruohikkoon. Toinen petomiehistä hyökkäsi örähtäen vimmasta sekaisin seisovaa Krausia, vain huomatakseen aseensa viuhahtavan ilmassa, juuri sillä kohdalla missä miehen pää oli hetki sitten ollut. Pistävä kipu iski petomiehen vatsaan, ja kohta sen leuka murskaantui iskun voimasta. Viimeinen petomies pinkaisi kauhuissaan juoksuun. Kraus astui askelen eteenpäin teloittaakseen polvillaan viruvan petomiehen. Hän kuiskasi Sigmarin nimen ja murskasi petomiehen kallon palasiksi. Hitaasti hän otti askeleen railoa kohti, jäämättä odottamaan perässään juoksevia Kristiania ja Heinzia.
-“Tiedätkö mitä juuri tajusin?” Felixin ääni värähti sysipimeässä käytävässä. Karl kääntyi katsomaan taakseen soihdun valon valaistessa hiestä kiiltävät kasvot, joiden katse oli vääristynyt pakokauhuun. Felix nielaisi kuuluvasti.
-“Muistat kai sen kirjan. Mitä Weiss kirjoittikaan siitä luolasta minne hän oli mennyt?” Karl hätkähti ja tajusi äkkiä mitä Felix ajoi takaa. Railo keskellä jyrkkää kallioseinämää. Karl kuiskasi hiljaisen rukouksen Sigmarille, ja vetäisi samassa miekkansa esille.
-“Felix, ryhdistäydy. Takaisinpäin emme voi mennä, mutta meidän on pakko jatkaa matkaa”, Karl sähähti ystävälleen, joka oli menettämässä hermojensa hallinnan. Tämä nyökkäsi ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan, ja otti tukevamman otteen lyhyestä hilparistaan. He jatkoivat matkaa ahtaassa, matalassa käytävässä, askelten kopinan kaikuessa kiviseinissä.
Kristian astui pienelle aukealle, jota ympäröi joka puolelta kohtisuora kallioseinämä. Heinz oli törmätä häneen tullessaan Kristianin perästä. Molemmat jäivät tuijottamaan kuun valossa seisovaa Krausia. Tämä hengitti rauhallisesti, roikottaen verta tihkuvaa vasaraansa sivullaan. Hän seisoi suuren luola-aukon edessä, katsellen sisään pimeyteen. Kristian astui hänen vierelleen vetäen syvään henkeä. Raikas kesäyön ilma tunkeutui hänen keuhkoihinsa, ja hän päästi hiilidioksidiannoksen ulos suustaan. Heinz katsahti maahan, ja näki suoran verivanan kulkevan suoraan luolaan.
-“Kraus, mitä tämä on? Mikä paikka tämä on?” Heinz kysyi nojaten polviinsa. Kraus ei sanonut sanaakaan vaan astui muutamalla askeleella luolan pimeyteen, vain kaapu kahahtaen heikosti muuten lähes äänettömässä yössä. Tuuli kohahti puissa korkealla kallion päällä.
Karl näki äkkiä heikkoa valoa käytävän päässä. Hän otti muutaman varovaisen juoksuaskeleen, ja seisoi äkkiä valtavassa hallissa. Kattoa ei voinut nähdä, ja Karl astui muutaman askelen eteenpäin katsellen ihmetellen ympärilleen. Lattia oli täynnä rojua ja pienistä kivistä suuriin lohkareisiin. Suuret, ajan kuluttamat mutta yhä koristeelliset pylväät kohosivat korkeuksiin, kuin aavemaisen tornit hämärässä. Karl tajusi äkkiä ihmetellä erästä asiaa. Miten ihmeessä pylväissä kiinni olevat soihdut paloivat? Ellei sitten... Karl vilkaisi äkkiä Felixiä ja viittoi häntä olemaan ääneti. Karlin saappaat päästivät tuskin ääntäkään tuskallisen äänettömässä hallissa. Tuntui kuin neulan pudottaminen olisi kuulunut valtavana kuminana, jos sellaisen olisi joku pudottanut. Pylväiden takana varjot pimensivät alueen, mutta Karl havaitsi kiviseinien hahmot pylväiden välistä. Pitkän käytävän päässä saattoi erottaa jonkinlaisen korokkeen, joka oli valaistu. Jollain muilla kuin soihduilla, se oli varmaa. Tömähdys jäi kaikumaan lähes äänettömästi halliin. Karl pysähtyi välittömästi ja kääntyi katsomaan Felixiin. Ääni kuului uudestaan. Felixkin seisoi jähmettyneenä paikoillaan, kuunnellen. Tömähdys kuului vähän kovempaa, ja pian sitä seurasi uusi. Täydellinen hiljaisuus laskeutui saliin, niin luonnoton että Karlin keuhkoja alkoi pakottaa kun hän ei uskaltanut vetää henkeä. Hänen korvansa erottivat raskaan hengityksen, se oli selvä hengitysääni. Se kuulosti lähemmäs huohotukselta, tai vielä enemmän villikarjun raskaalta hengitykseltä. Hänen silmänsä revähtivät levälleen kun hän viimein tajusi mistä oli kyse. Felixin karjaisu palautti hänet sataprosenttisesti mukaan toimintaan, ja hän sai juuri ja juuri miekkansa mylväisevän gorin kirveen eteen. Nopea väistö alas ja survaisu miekalla lopettivat petomiehen elämän lyhyeen, mutta Karl joutui kääntymään välittömästi kohtaamaan uutta vastustajaa. Hän vilkaisi petomiehen kyljen ohi kahta goria loitolla pitelevää Felixiä, joka heilutteli raskasta hilpariaan tappavissa kaarissa. Karl kiepahti vasemmalle sivulleen ja viilsi syvän haavan petomiehen oikeaan hauikseen. Salamannopeasti hänellä oli kädessään saappaanvarressa ollut pitkä veitsi joka upposi samalla kädenliikkeellä petomiehen kylkeen. Karl torjui takanaan olevan petomiehen villin iskun tarkasti veitsensä väistimellä ja hypähti sivuun väistäen seuraavan iskun. Hypähdys ylöspäin väisti iskun, jonka oli tarkoitus irrottaa hänen jalkansa säären kohdalta. Raskas kirves räsähti kivilattiaan, ja jäi siihen kiinni. Sitä ei saisi nyt enää pois repimälläkään. Miekka sivalsi petomiehen pään puoliksi irti ja veri suihkusi pitkin lattiaa ennen kuin gorin raskas ruumis ennätti tömähtää lattiaankaan. Karl syöksähti mahtavan kirveen alta pois, ja heitti kuperkeikan kivilattialla käännähtäen viimeisten kahden petomiehen suuntaan. Vilkaistuaan oikealle hän näki Felixin olevan hyvässä asemassa viimeistä petomiestään vastaan, kahden maatessa jo hänen takanaan. Karl veti syvään henkeä ja valmistautui tappamaan kaksi viimeistä vihollistaan. Toinen heilautti mahtavasti mylväisten kahdenkäden kirvestään toisen jäädessä odottamaan lopputulosta. Sitä ei tarvinnut odottaa pitkään verisen miekan irrotessa petomiehen vatsasta. Silmät leimahtaen toinen petomies heilautti aseitaan ja kävi hyökkäykseen raivosta karjuen. Pian tämän pää vierähti lattialle. Karl virnisti voitonriemuisena Felixille, joka oli juuri iskemässä hilparinsa terää syvälle viimeisen vastustajansa rintakehää. Vasta nyt Karl huomasi viimeisen petomiehen varustuksen. Tällä ei ollut normaaleja petomiehien aseita, raskasta nuijaa tai kirvestä. Mallikkaasti suunniteltu haarniska välähti punertavana soihdun valossa ja pitkä, raskas miekka heilahti taidokkaasti vääntäen hilparin terän sivuun. Karl huudahti kauhusta kun miekka survoi ja leikkasi tiensä läpi Felixin rintakehän, pirstoen lapaluut ja puhkoen keuhkon ja maksan. Felixin verestä kiiltävä hilpari kalahti ontosti lattialle kun petomies veti hitaasti miekkansa Felixin veltosta ruumiista. Kuollut ruumis tömähti lattialle nostattaen pölypilven. Karl katseli epäuskoisena näkyä. Suu auki hän katsoi ensin himmeässä valaistuksessa lepäävää ystäväänsä, ja sitten hänen katseensa siirtyi hitaasti paksun turkin peittämään petomieheen. Mielipuolinen virnistys naamallaan se astui sorkallaan pienen lohkareen yli viimeistä oljenkortta kohti. Karlin silmät välähtivät, ja kapenivat viiruiksi. Hänen hengityksensä nopeutui jatkuvasti, kunnes hänen olkapäänsäkin nousivat ja laskivat hengityksen tahdissa. Petomies nosti miekkaansa taisteluasentoon, juuri ennen kuin laukaus kajahti valtavassa salissa. Petomiehen ilme vaihtui. Toinen laukaus. Valtava gor katsoi epäuskoisena rintaansa, josta valui verta kahdesta pienestä reiästä, jotka olivat puhkoneet tarkasti keuhkot ja sydämen. Se ennätti ärähtää raivosta ennen kuin viimeinen kuula puhkaisi sen takaraivon. Karl katsahti oviaukkoon hengittäen raskaasti. Altzheimer Kraus käveli nopeasti kaapu lepattaen lähemmäs Felixin ruumista. Karl vetäisi väristen henkeä, ja astui muutaman askeleen eteenpäin kohti ystäväänsä. Tasainen jyminä alkoi taas, ja pian se moninkertaistui tasaiseksi ryminäksi.
Karl polvistui ruumiin viereen ja katse tyhjänä hän pudotti miekkansa maahan. Hän nosti velton ruumiin syliinsä, vuodattamatta yhtäkään kyyneltä. Kristian ja Heinz astuivat Krausin rinnalle, joka seisoi Karlin ja Felixin vieressä katsoen alttaria hallin toisella puolella. Sen vierellä muutama musta aukko avasi reitin tunneliverkostoon, jossa petomiehet olivat varmasti asuneet useita kymmeniä vuosia. Krausin silmät alkoivat nykiä inhosta. Hän käänsi katseensa ystävänsä ruumista pitelevään Karliin.
-“Karl von Mäyst, täten olet valehdellut minulle kertoessasi olevasti tietämätön tämän metsän väestöstä”, syvä ääni kaikui huoneessa jopa halliin tunkevan jylyn yli. Karl käänsi katseensa pitkään ja lihaksikkaaseen soturipappiin. Tämän silmistä ei voinut aistia mitään.
-“Olen. Nyt tehtäväni on päästä täältä ulos, ja valheeni voin korvata. Tämä on lupaukseni”, Karl vastasi ääni värähtäen. Kraus nyökkäsi ja kääntyi alttaripäätyyn päin. Hän jäi odottamaan petomiehiä. Karl painoi päänsä.
Kavioiden kopina kaikui sysipimeässä hallissa. Seinillä lepattavat soihdut antoivat vain häivähdyksen valoa, joka ei tuonut minkäänlaista lohtua tilanteeseen. Karl antoi Felixin ruumiin valahtaa elottomana päättömän petomiehen viereen. Hän nousi ylös ja raivon sykkiessä sisällään nosti maasta Felixin kuluneen hilparin. Felix eläisi vielä hetken, hän ennättäisi kostaa kuolemastakin. Gorit alkoivat virrata tasaisena massana hallin päässä olevista käytävistä mylvien ja karjuen mielipuolisesti, talloen veljiensä ruumiita juostessaan nelikkoa päin. Altzheimer Kraus astui askelen eteenpäin vasaransa tyvestä kiinni pitäen. Hän otti toisen askeleen. Äänet hänen korvissaan sumenivat, ja sanat vuosivat hänen suustaan tuskin kuuluvina äänien täyttämään huoneeseen.
-“Sigmar, vapahtajamme ja herramme, rankaise näitä epäpyhän sikiöitä pyhällä tulellasi...” hän antoi vasaransa liukua kädessään ja otti tukevan otteen sen kahvasta. Silmäkulmistaan hän erotti varjoja sivuillaan.
-“...anna minulle ja palvelijoillesi voimasi ja siunauksesi. Anna meille vahvuus rankaista nimeesi...” Karl karjaisi ja Gorin pää vierähti hänen viereensä, ja ruumis seurasi kohta perässä. Hän väisti toisen petomiehen mielipuolisen iskun ja survoi hilparin terän sen vatsaan.
-“...kuin mekin annamme sielumme sinulle, koska olet meidät armahtanut pyhyydelläsi...” Kristian torjui täpärästi itseään kahta päätä pidemmän petomiehen iskun ja pyörähti sivulle iskiessään hilparinsa syvälle petomiehen kylkeen. Se ulvaisi ja valahti lattialle pää kohta vierellään irrotettuna ruumiista. Kristian huohotti ja kääntyi seuraavaa vastaan.
-“...Tulkoon sinun kädestäsi tuomio näille kaaoksen sikiöille, joita vastaan olet meidät vihallasi täyttänyt, vain päästääksemme ne puhdistaviin liekkeihin jotka pelastavat tämän maailman...” Pistoolin kuula tunkeutui petomiehen otsalohkosta sisään tuhoten kaiken aivotoiminnan. Heinz tähtäsi toisella aseellaan ja seuraavan gorin silmä puhkesi seuraavasta kuulasta. Heinz viskasi aseensa sivuilleen lattialle. Ennen kuin pistoolien metalliosat kilahtivat kiviseen lattiaan, Heinz oli jo vetäissyt takkinsa taskuista uudet aseet jotka tyhjenivät myös nopeasti. Tyhjä pistooli kalahti lattialle.
-“...ja olkoon sinun puhdistava voimasi nyt portti autuaiden puutarhaan, jossa kaksi mustakätistä tuomion neitsyttä suojelevat rauhaa vihreillä kedoilla...” Altzheimer Kraus nosti kaksin käsin vasaransa kasvojensa eteen, astuen askeleen askeleelta kuolleiden petomiesten ruumiiden keskellä. Yhä elävien gorien eläimellisesti mylvivä seinämä lähestyi rauhallisesti kävelevää miestä.
-“...Herra, ole miekkani ja kilpeni.” Hänen silmänsä välähtivät raivosta ja karjaisten Kraus heilautti vasaraansa laajassa kaaressa murskaten lähimmän petomiehen ohimon.
Pilvet lipuivat hiljaa kasvavan kuun ohi, värjäytyen keltaiseksi ja siniseksi muuten lähes mustaa taivasta vasten. Tähdet loistivat puiden latvojen keskeltä kirkkaasti, antaen nekin valonsa korkeaan ruohikkoon. Tuuli havisutti neulasia puissa, ja ruoho heilahteli leppoisasti viileässä yötuulessa. Pieni rusakko istahti mättäälle ja jäi pureskelemaan ruohonkortta kiviseinämän lähellä. Äkkiä se valpastui, ja katseli terävillä, ruskeilla silmillään ympärilleen. Tasainen kilinä kaikui yössä. Rusakko pinkaisi salamannopeasti metsän siimekseen näkemättä hahmoa joka alkoi erottua luolan pimeydestä kiviseinämässä. Terässuojus välähti kuunvalossa sinisenä, ja Altzheimer Kraus katseli sinertävänharmaaksi värjäytynyttä metsämaisemaa. Hän jatkoi ilmeenkään värähtämättä matkaansa haarniskan irronneet lenkit kilisten vilpoisassa yössä. Hän pysähtyi viimein kummulle ja kääntyi puoliksi katsomaan aavemaisena kolmea ihmismiestä jotka astuivat ulos hänen perässään. Kristian valahti raskaasti hengittäen ruohikkoon, ja Heinz jäi nojaamaan polviinsa. Karl von Mäyst viskasi katkenneen hilparinsa ruohikkoon. Hän tuijotti silmät viiruiksi kavenneina epäuskoisena lähes mustaa hahmoa kumpareella hänen edessään. Majesteettinen hahmo roikutti valtavaa sotavasaraa kädessään ja ruskean kaavun helma heilahti hiljaa tuulenpuuskassa. Raskas kyynel vierähti hänen poskeaan pitkin, ja se hävisi pitkään ruohikkoon.
* * *
Oikolukua en ennättänyt harrastaa, sain viimeisen lauseen tässä kymmenen minuuttia sitten kirjoitettua.
Ei välttämättä ole 'sitä normaalia Rune-laatua', mutta olkoon nyt. Kunhan pääsi kirjoittamaan. Voisin ehkä huomenissa katsoa tämän vielä kerran läpi ja korjata joidenkin lauseiden kieliasun ja hieman juonellista rikkonaisuutta (jota siis tiedän tässä esiintyvän) mutta katsokaa alustavasti tämä läpi. Ei välttämättä kovin paljoa muutoksia tule kun (jos jaksan) tulee. Enjoy!Edit\\ Ja se saa muuten pointsit kun löytää piilotetun otteen nimeltämainitsemattomasta anime-sarjasta.
Ei ole kovin vaikea.
. Kerronta on sujuvaa ja varsinkin taistelut on kuvattu OIKEIN Upeasti.Pientä epäselvyyttä tosin löytyy(esim. Karlin osuus jäi hiukan epäselväksi, ainakin omalta osaltani), muttei se lukemista haittaa. Lisää tätä!!
(olen soturipappi friikki) Mutta ei tästä kyllä keksi mitään pahaa sanottavaa ,yksinkertaisesti mahtavaa
Mutta nyt kun katselin taas Noirin 21 jakson pitkästä aikaa, niin sain nimittäin aivan henkeäsalpaavan idean seuraavaan Kraus-stooriin. Mutta sitä saatte valitettavasti kyllä odotella. Ja ne kirjoitusvirheet nyt tulivat kun kirjoitin vain silloin kun huvitti kirjoittamaan, en pahemmin jäänyt lueskelemaan tekstiä kirjoituksen jälkeen.
