Fb: Vihreän Ritarin metsästys, osa IV
Fb: Vihreän Ritarin metsästys, osa IV
VIHREÄN RITARIN METSÄSTYSOsa IV
Montglaive katseli syksyn kellertämiä lehtiä jotka riippuivat puiden käppyräisissä oksissa. Hän seisoi hautajaisissa Erikin, Norraen ja Harlandin vierellä. Paikalla oli muutama muu aatelinen ja pappi joka suoritti hautajaisseremoniat.
”Tämä Valtakunnan Ritari on urheudellaan tuonut itselleen ja Bretonnialle kunniaa, jopa oman henkensä uhalla. Neito on vaatinut hänen henkensä Tuonpuoleiseen luokseen, jossa hän tulee aina asumaan onnellisena. Jätämme jäähyväiset sinulle, Mikael Ardenginpoika Taerkandon…”
Montglaive yritti ajatella ystäväänsä elossa eikä arkussa, joka hänen edessään seisoi, mutta se oli liian vaikeaa. Sen sijaan hänen ajatuksensa harhaili kauas surusta ja tuskasta, Vihreän Ritarin luo. Montglaive mietti missä tuo salaperäinen oikeuden ja kunnian puolustaja mahtoi nyt olla. Hän katosi aina yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Häntä ei ollut näkynyt Minotaurisurman Taiston jälkeen. Montglaive ihmetteli, oliko hänen tehtävänsä jo suoritettu vai näkisikö hän Vihreää Ritaria enää koskaan. Rehellisesti puhuen hän kaipasi heidän yhteisiä metsästysretkiään Chalônsin metsässä petomiehiä jahdaten, kunniaa niittäen ja ystäviä tavaten.
”Nyt on yksi ystävä vähemmän”, ajatteli Montglaive katkerasti.
Kun Mikael oli laskettu hautaan ja se oli koristeltu valkosipulilla vanhan bretonnialaisen tradition mukaan, Montglaive jätti jäähyväiset myös Erikille ja Norraelle.
”Toivottavasti teistä tulee Valtakunnan Ritareita”, hän sanoi heille. ”Niittäkää kunniaa mutta älkää etsikö kuolemaa.”
”Ja toivottavasti näemme vielä uudelleen!” sanoi Erik. ”Minä ainakin haluan tavata sinut uudelleen.”
”Taistelut lähentävät aina ihmisiä”, Montglaive hymähti. ”Ehkä näemme, ehkä emme. Jääkää hyvästi!”
Sitten hän ratsasti pois.
Montglaive ratsasti pohjoiseen koko päivän ja koko yön. Hän ei pitänyt kovaa kiirettä mutta ei hidastellutkaan. Kylissä hän pysähtyi ja antoi hevosensa levätä ja juoda ja nautti itsekin tuopillisen olutta. Sitten hän jatkoi taas matkaa. Auringon laskettua hän tuli Chalônsin laitaan ja tunkeutui sisälle synkkenevään metsään. Siellä hänen oli hidastettava vauhtia entisestään, sillä pimeässä ei nähnyt selvästi juuria ja jos hänen hevosensa nyt kompastuisi, hän eksyisi heti.
Hän kaipasi takaisin Lehtien Linnaan. Hän rakasti paikkaa ja siitä oli tullut hänen kotinsa. Mutta vaikka hän oli ollut Chalônsin tässä osassa kymmeniä kertoja, hän tajusi olevansa eksyksissä. Puiden kuihtuvat oksat peittivät kuutamon näkyvistä eikä hänellä ollut mitään, minkä mukaan suunnistaa pohjoiseen.
Hän kirosi raskaasti ja tähyili metsään. Häntä ei pelottanut, mutta hän ei pitänyt ajatuksesta että hänen täytyisi käydä nukkumaan tähän suojattomaan, pimeään paikkaan.
Silloin hän erotti vihertävää valoa puiden välistä. Hän arvasi heti mikä se oli.
”Vihreä Ritari? Oletko se sinä?”
Valo ei lähestynyt. Se liikkui sivuttain jonkin matkan päässä hänen edessään, valonsäteet loistivat heikosti puiden runkojen väleistä. Montglaive lähti seuraamaan valoa. Se toi hänelle kiintopisteen pimeyteen ja valaisi metsää juuri sen verran, että hän näki olla ratsastamatta puita päin. Hyvin hitaasti ja varovasti hän ratsasti valon perässä. Se liikkui etäällä, niin ettei hän nähnyt se aiheuttajaa, ja täsmälleen samaa vauhtia kuin hänkin. Kun hän uskalsi lisätä vauhtia, valokin alkoi mennä kovempaa, ja kun hän pysähtyi, valokin lakkasi loittonemasta.
Tätä jatkui halki koko yön. Montglaive ajatteli koko ajan, että valo vei häntä harhaan, houkutteli hänet johonkin ansaan ja että pian jokin hirviö hyökkäisi hänen kimppuunsa metsän suojasta, mutta niin ei tapahtunut. Montglaive sai matkata rauhassa, omaan tahtiinsa, ja kärsivällinen kajo odotti häntä aina edessäpäin. Mitään ääntä hän ei sieltä kuullut, mutta metsä täyttyi öisistä äänistä. Pöllöt huhuilivat ja sirkat sirittivät. Jokin rastas lauloi kaunista, öistä laulua.
Viimein auringon valo kajasti puiden takaa. Sen valo voitti aavemaisen vihreän valon häivyttäen sen, ja Montglaive näki aivan lähellä Lehtien Linnan. Aurinko loi se pintaan kauniita varjoja, muratit kiemursivat sen ympärillä kuin vihreät helminauhat ja soivat sille varjonsa. Virvatulesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Se oli tuonut Montglaiven kotiin ja kadonnut tehtyään tehtävänsä.
Helpottuneena Montglaive meni sisälle linnaan. Hän otti kuuman kylvyn ja rauhoittavat päiväunet. Hän söi herkkuaterian joka koostui kanapaistista, erilaisista laatikoista, jäävuorisalaatista ja Couronnen tomaateista sekä Bretonnian Vuoden 1533 erinomaisesta vuosikertapunaviinistä. Sitten hän kävi linnan aarrekammiossa.
Hän kävi siellä usein linnassa ollessaan vain ihailemassa aarretta. Hän tiesi ettei se ollut hänen, ainoastaan hänen suojeluksessaan, mutta oli mukavaa tietää että hän tavallaan omisti moisia rikkauksia.
Aarrekammio oli syvällä maan alla, linnan viinikellareiden alapuolella. Sen tukevassa ovessa oli seitsemän lukkoa ja Montglaivella oli ainoat avaimet. Hän avasi jokaisen lukon, meni sisään, sytytti muutaman soihdun, sulki oven takanaan ja lukitsi uudelleen jokaisen lukon. Sitten hän loi silmäyksen aarteeseen. Se oli valtava kokoelma kultaa ja hopeaa jotka oli pakattu tiiviisti sataan puuarkkuun. Siellä oli käsiteltyä ja käsittelemätöntä jalometallia, koruja ja helmiä, kaulanauhoja ja rannekoruja, kruunuja, rubiinein koristeltuja miekkoja, muinaisaikojen taide-esineitä, nyrkin kokoisia smaragdeja, uskomattoman kauniita gobeliineja ja tarunhohtoisia lippuja ja tunnuksia, suurten sotasankareiden varusteita ja – kaikkein kalleimpana – hopeatiara, painava, kaunis, kaiverruksia täynnä. Se oli Bretonnian Suuren Lumoojattaren Morgianan tiara, johon oli upotettu kolme maagista smaragdia. Lumoojatar oli antanut sen Gilles Yhdistäjän haltuun joka oli antanut sen Aquitainen ensimmäisen herttuan Fredemundin haltuun. Fredemund oli lumoutunut esineen kauneudesta ja sen alkuperästä, eikä ollut tohtinut koskea siihen käsin. Tämä tapa oli periytynyt eteenpäin sukupolvelta toiselle tiaran mukana aina nykyiselle herttualle Armandille saakka. Hän oli antanut Montglaivelle luvan rakentaa salainen linna Chalônsiin tiaran säilytyspaikaksi, ja niin oli tapahtunut.
Tiaran näkeminen antoi toivoa ja voimaa Montglaivelle. Hän ei tiennyt mitään sen maagisista vaikutuksista, mutta uskoi hyvin että siinä oli valtavasti voimaa. Hän ei ollut koskaan epäillyt hetkeäkään, ettei tiaran omistaja olisi ollut alun perin Lumoojatar itse. Sen epäily olisi ollut jotenkin raukkamaista ja kunniatonta. Tuntui kuin tiara itse olisi kuullut kaiken mitä sen ympärillä puhuttiin ja jopa ajateltiin. Olisi ollut virhe häpäistä se moisilla ajatuksilla.
Montglaive huokaisi, ojensi sormensa kohti tiaraa muttei rohjennut saastuttaa sitä kuolevaisella kosketuksellaan. Niinpä hän lähti aarrekammiosta; avasi lukot, lähti ja sulki lukot.
Hän kiipesi linnan harjalle hengittääkseen raitista ilmaa. Mutta heti hän kurtisti kulmiaan. Ilma ei ollut raikasta. Se haisi.
”Tunnetko sinäkin sen, herra lordi?” kysyi vartiomies joka seisoi Montglaiven vierellä.
”Tunnen”, vastasi Montglaive. ”Tai pikemminkin haistan. Kaikki ei ole kohdallaan.”
”Mitä arvelet?”
Montglaive ei sanonut arveluitaan ääneen. ”Kutsu toverisikin vartioon. Kaksinkertaistakaa – ei, kolminkertaistakaa vartio! Olkaa valmiina! Kutsukaa talonpoikien jousimiehet muurinharjalle ja sanokaa että ottavat omat nuolensa mukaan!”
Montglaive alkoi säntäillä ympäri linnaa huutaen komentoja. Hän valmisti linnan taisteluun pahan aavistuksen vaivaamana. Hän tiesi että oli tyhmää toimia näin rajusti pelkän hajun perusteella mutta oli kuin sisäinen ääni olisi komentanut häntä tekemään näin. Hän suljetti portit ja komensi ritarit valmiiksi. Hän ei lähettänyt sanansaattajia matkaan, sillä hän ei voinut pyytää apua keneltäkään tai linnan salaisuus paljastuisi. Ja Armandia hän ei tahtonut vaivata ennakkoaavistuksillaan.
Puolessa tunnissa linna oli valmis taisteluun. Montglaive laskeskeli jo mielessään, kuinka kauan he kestäisivät piiritystä jos siihen olisi tarvetta. Muonavaroja oli melkein puoleksi vuodeksi, mutta leipä pahenisi nopeasti. Keripukki alkaisi vaivata miehiä. Sitten Montglaive pudisti päätään karkottaakseen nuo synkät mietteet.
Päivän kallistuessa iltaan Montglaivella oli aseissa sataviisikymmentä ritaria ja kolmesataa talonpoikaa, kaikki valmiina taisteluun metsän ilkimyksiä vastaan.
Valitettavasti Montglaive oli osunut aivan oikeaan. Illansuussa ympäröivästä metsästä kuului torvien toitotusta ja pahaenteisiä eläimellisiä ääniä. Linnassa vallitsi hermostunut ilmapiiri. Talonpojat ja ritarit yhtälailla vapisivat kuullessaan rumalla kielellä lausuttuja komentoja ja rumpujen kuminaa, tosin talonpojat vapisivat enemmän. Montglaive seurasi tapahtumia toisen kerroksen ikkunasta valmiina taisteluun. Jos portti yritettäisiin murtaa, lordi saattoi juosta alempaan kerrokseen, hypätä valmiiksi satuloidun hevosensa selkään ja olla heti valmiina taistoon.
Hetkeen aikaan ei näkynyt mitään, kuului vain pelottavia ääniä. Aurinko laski ja metsässä tuli pimeää, mutta sitten puiden väleissä syttyi soihtuja ja nuotioita. Linnan ikkunoista virtasi kultainen valo, mutta muuten oli pilkkopimeää, syksyn pimein yö siihen mennessä. Pilvet peittivät taivaan tähdet.
Sitten, aivan äkkiarvaamatta, metsän siimeksestä säntäsi esiin suuri armeija kaikenrotuisia petomiehiä. Niillä oli tehokkaat aseet ja niitä oli satamäärin. Ne syöksyivät linnan luo ja piirittivät sen oitis joka puolelta. Viisi minotauria kantoivat suurensuuren muurinmurtajan portin luo ja alkoivat käytellä sitä tappavan tehokkaasti. Luja portti vavahteli muttei murtunut.
Silloin talonpojat jännittivät jousensa ja lennättivät itse veistämänsä alkeelliset nuolet muurinharjalta petomiesten niskaan. Gorit kiljuivat tuskasta ja niitä vajosi kymmenittäin maahan joka kerta kun talonpojat ampuivat uuden nuoliryöpyn niiden päälle. Mutta aina kun yksi kaatui, astui metsän suojista sen tilalle yksi uusi.
”Niitä on loputtomiin”, ajatteli Montglaive epätoivoisesti, ja karjui: ”Tähdätkää minotaureihin!”
Sotilaat kuulivat tämän komennon ja juoksivat ylös välittämään viestin talonpojille. He käänsivät jousensa kohti minotaureja jotka hakkasivat porttia muurinmurtajallaan, ja ampuivat nuolisateen niitä kohti. Terävät väkäpäät lävistivät minotaurien paksun nahan mutta ne kestivät osumat tuskasta kiljuen. Yhä ne yrittivät saada portin kumoon. Montglaive saattoi kuulla sen ratkeilevan joka kerta kun muurinmurtaja pamahti puuta vasten. Puu petti vähitellen. Teräsvahvistukset valittivat ja vääntyilivät. Puutikut sinkoilivat joka iskulla.
Montglaive tajusi että portti oli hajoamaisillaan ja säntäsi portaat alas. Hän juoksi niin kovaa kuin haarniskassaan pääsi, kipusi ratsunsa selkään ja johti sen portin eteen. Siellä odottivat kaikki linnan ritarit valmiina rynnäkköön heti kun portti ei enää kestäisi.
Talonpojat saivat viimein minotaureja tapetuksi. Monta niistä kaatui maahan ja raskas tukki jolla ne iskivät porttia kävi yhä raskaammaksi. Viimein oli enää yksi minotauri jäljellä, suurin kaikista. Kamalasti vinkuen ja ärjyen se nosti yksin muurinmurtajan ilmaan ja paiskasi sen viimeisen kerran kohti porttia. Tukki rysähti porttia päin ja viimeisillään sinnitellyt portti halkesi ja lennähti auki. Iskun voimasta puu repesi ja ritarit saivat lastuja silmilleen. Hevoset kavahtivat. Minotauri korahti ja kuoli viimein.
”Hyökätkää!” karjui Montglaive.
Peitset laskeutuivat ja samalla hetkellä avonaisesta portista ryntäsi sisään kiljuva lauma goreja ja ungoreja. Niillä oli miekat ja keihäät ja kilvet, ja ne säntäsivät verenhimoisesti ritarien kimppuun. Mutta ne eivät olleet odottaneet ritarien rynnistävän niiden kimppuun ennen kuin ne ehtivät ritarien luokse. Montglaive kärjessä ritarit ratsastivat niin kovaa kuin lyhyellä kiihdytysajalla pääsivät suoraan kohti petomiehiä. Järjettömästi ne tulivat päin ja seivästyivät ritarien peitsiin. Ritarit ratsastivat ne kumoon ja tulivat ulos linnasta suoraan petomiesten päälle. Ne taistelivat vastaan huonoin tuloksin. Montglaive miehineen tappoi niitä satamäärin ja kaiken aikaa talonpoikien jouset vaativat veronsa. Mutta koko ajan metsästä tuli lisää. Montglaive surmasi petomiehiä jokaisella miekaniskulla mutta jo pelkkä miekan heiluttaminen kävi raskaaksi. Pimeässä hän ei aina nähnyt iskeä petomiehiä tappavimpaan kohtaan ja pari kertaa hän oli itse vähällä seivästyä kun gorien keihäät syöksyivät häntä kohti pimeästä. Yhä ritarit jatkoivat teurastusta mutta hirviöt eivät luovuttaneet. Metsästä tuli nyt lisää myös minotaureja ja isompiakin hirviöitä: Kaaoksen jättiläisiä ja Kaaoksen peikkoja, sekä epämuodostuneita lihahirviöitä jotka tavoittelivat ritareita monilla suillaan ja ulokkeillaan.
”Älkää luovuttako!” Montglaive karjui. ”Tappakaa ne! Tappakaa ne!”
Ritarit silpoivat aseillaan Kaaoksen epäsikiöitä. Veresliha sinkoili joka puolelle. Montglaive iski miekkansa suoraan yhden minotaurijohtajan sarvien väliin niin että kallo narskui, ja iski yhdeltä jätiltä kaulan puoliksi irti. Pää jäi puoliksi kiinni ja hirviö kaatui maahan kammottavasti sätkien.
Petomiehet alkoivat kiskoa ritareita alas satulasta piittaamatta valtavista tappioistaan. Niitä näytti olevan loputtomasti. Taistelu alkoi näyttää mahdottomalta voittaa, mutta Montglaive ei aikonut luovuttaa. Hän taistelisi viimeiseen asti puolustaen linnansa portteja.
Kun kaikki toivo tuntui kaikkoavan, sammuivat äkkiä kaikki valot metsästä. Petomiesten tulet sihahtivat kylmiksi. Tuttu, vihreä usva kohosi. Petomiehet hätääntyivät, nekin tiesivät mistä oli kyse. Isotkin hirviöt kavahtivat ja vilkuilivat peloissaan ympärilleen. Silloin kajahti metsästä hevosen hirnuntaa.
Vihreä Ritari ratsasti metsästä kuin koston henki. Hän surmasi petomiehiä luvuttomasti, seivästi niitä peitseensä ja ratsasti niiden yli. Hän iski peitsensä suoraan läpi yhdestä valtaisasta peikosta ja veti sitten miekkansa esiin. Mikään ase ei purrut häneen ja kun gorit yrittivät kiskoa hänet maahan satulastaan, niiden kourat kulkivat suoraan hänen lävitseen. Ritari teurasti puolenkymmentä petomiestä jokaisella miekkansa heilautuksella, ja teräs kulki vaivattomasti panssareiden, lihan ja luun läpi. Hän näytti täysin voittamattomalta lahdatessaan vihollisiaan.
Petomiehet vetäytyivät pois hänen luotaan ja pyrkivät vähemmän vaarallisten ritareiden kimppuun, mutta Ritari katosi sumuun ja ilmestyi siinä samassa aivan niiden eteen. Vääristyneet oliot kiljuivat kauhusta. Vihreä Ritari saattoi surmata niitä pelkän pelon voimalla.
Muutkin ritarit rohkaistuivat nähdessään tämän uljaan mutta verisen näyn ja noudattivat Ritarin esimerkkiä. Montglaive hurrasi Vihreälle Ritarille ja alkoi taistella aina vain tehokkaammin. Toivo palasi ritarien sydämiin.
Äkkiä tulivat lordi Harland ja Aloittelevat Ritarit Erik ja Norrae linnan tykö peitset tanassa. Norrae nauroi taistellessaan, hän surmasi isojakin goreja ja ungoreja kirveellään, ja Erik lauloi vanhoja kansanlauluja silpoen kaaosjättiä. Harland ei nauranut eikä laulanut, hän huusi sotahuutoja ja antoi komentoja ritareille ympärillä ja ennen kaikkea surmasi joukkokaupalla hirviöitä. Hän oli tehokas kun taisteli suurta ylivoimaa vastaan: isoja otuksia hän ei kohdannut mutta goreja ja ungoreja hän kaatoi kuin ne olisivat olleet pelkkää ilmaa. Kymmenittäin niitä kuoli hänen edessään.
Montglaive oli niin ilahtunut nähdessään ystävänsä ettei jaksanut edes ihmetellä. Vaikka he olivat pieni lisä taistelussa, Montglaiveen he valoivat lisää voimaa ja toivoa.
”Bretonnian ja Neidon puolesta!” hän huusi ja hyökkäsi hirvitysten kimppuun.
Taistelu oli voitokas.
Kesti koko yön ja koko aamun tappaa kaikki petomiehet, ja kolme seuraavaa päivää ritarit metsästivät paenneita, mutta viimein saatiin koko armeija tuhotuksi.
”Miten ihmeessä te tulitte paikalle?” Montglaive kysyi Norraelta, Erikiltä ja Harlandilta taistelua seuraavana päivänä.
”Vihreä Ritari kävi hakemassa meidät”, kertoi Norrae.
”Hän tuli hakemaan meitä kahta” – Erik osoitti itseään ja Norraeta – ”yöllä majatalosta ja kertoi että Montglaive tarvitsee apua. Me lähdimme heti matkaan.”
”Sitten he kolme tulivat minun linnaani ja pyysivät apuvoimia”, Harland jatkoi, ”mutta minulla ei ollut yhtään ritareita paikalla. Lähdin kuitenkin itse mukaan kun kuulin että sinä olet hädässä.”
”Tulitte kreivin aikaan”, Montglaive sanoi huoahtaen. ”Ilman Vihreää Ritaria me emme olisi voittaneet.”
”Missä hän nyt on?” kysyi Norrae.
”Katosi taistelun jälkeen – tapansa mukaan”, Montglaive vastasi. ”Minua kyllä kiinnostaisi tietää, mihin hän aina menee.” Hän katsoi kaukaisuuteen kuin haaveillen ja sanoi: ”Kukahan hän mahtaa olla? Hän on niin vapaa, aina valmis taisteluun Bretonnian puolesta… Uhraa kaiken vapaa-aikansa petomiesten metsästykseen…”
Norrae ja Erik katsoivat Montglaivea ja sitten toisiaan. Erik kohautti olkapäitään ja Norrae totesi puoliääneen: ”Joku taitaa olla ihastunut…”
Norrae ja Erik lyötiin Valtakunnan Ritareiksi saamansa kunnian vuoksi. He olivat onnensa kukkuroilla, ja Montglaive itse toimitti seremonian. Erik ja Norrae vannoivat valat ja ottivat vastaan uudet kilpensä. Tilaisuuden jälkeen he vetäytyivät viinikellariin juhlistamaan ritaruutta.
Harland puolestaan lähti takaisin omaan linnaansa pahoitellen lähtöään. ”Minulla on paljon asioita hoidettavana”, hän sanoi, ”enkä voi jäädä vaikka haluaisin kyllä kovasti.”
Kun Montglaive oli sitten jäänyt yksin, hän mietti vielä kuinka upeaa olisi olla yhtä ritarillinen kuin Vihreä Ritari. Kukaan ei noudattanut ritarin valoja yhtä tarkasti kuin hän. Montglaive mietti pystyisikö hän itse siihen laisinkaan. Hän oli melko varma, että Vihreän Ritarin ja lordi Montglaiven yhteiset taistelut olivat ohi ja että hän ei enää näkisi Neidon suosikkisoturia koskaan.
Seuraavana aamuna hän pyysi Norraeta ja Erikiä jäämään linnaansa asumaan ainakin toistaiseksi. Nämä suostuivat oitis ja olivat hyvillään, että Montglaive oli kysynyt sitä.
”Emme me täältä minnekään lähtisi muutenkaan”, virnisti Norrae.
Mutta Neidolla oli vielä suunnitelmia tiaraansa varten… ja Montglaiven osa ei ollut vieläkään ohi Vihreän Ritarin metsästyksessä.
TO BE CONTINUED…
Montglaive katseli syksyn kellertämiä lehtiä jotka riippuivat puiden käppyräisissä oksissa. Hän seisoi hautajaisissa Erikin, Norraen ja Harlandin vierellä. Paikalla oli muutama muu aatelinen ja pappi joka suoritti hautajaisseremoniat.
”Tämä Valtakunnan Ritari on urheudellaan tuonut itselleen ja Bretonnialle kunniaa, jopa oman henkensä uhalla. Neito on vaatinut hänen henkensä Tuonpuoleiseen luokseen, jossa hän tulee aina asumaan onnellisena. Jätämme jäähyväiset sinulle, Mikael Ardenginpoika Taerkandon…”
Montglaive yritti ajatella ystäväänsä elossa eikä arkussa, joka hänen edessään seisoi, mutta se oli liian vaikeaa. Sen sijaan hänen ajatuksensa harhaili kauas surusta ja tuskasta, Vihreän Ritarin luo. Montglaive mietti missä tuo salaperäinen oikeuden ja kunnian puolustaja mahtoi nyt olla. Hän katosi aina yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Häntä ei ollut näkynyt Minotaurisurman Taiston jälkeen. Montglaive ihmetteli, oliko hänen tehtävänsä jo suoritettu vai näkisikö hän Vihreää Ritaria enää koskaan. Rehellisesti puhuen hän kaipasi heidän yhteisiä metsästysretkiään Chalônsin metsässä petomiehiä jahdaten, kunniaa niittäen ja ystäviä tavaten.
”Nyt on yksi ystävä vähemmän”, ajatteli Montglaive katkerasti.
Kun Mikael oli laskettu hautaan ja se oli koristeltu valkosipulilla vanhan bretonnialaisen tradition mukaan, Montglaive jätti jäähyväiset myös Erikille ja Norraelle.
”Toivottavasti teistä tulee Valtakunnan Ritareita”, hän sanoi heille. ”Niittäkää kunniaa mutta älkää etsikö kuolemaa.”
”Ja toivottavasti näemme vielä uudelleen!” sanoi Erik. ”Minä ainakin haluan tavata sinut uudelleen.”
”Taistelut lähentävät aina ihmisiä”, Montglaive hymähti. ”Ehkä näemme, ehkä emme. Jääkää hyvästi!”
Sitten hän ratsasti pois.
Montglaive ratsasti pohjoiseen koko päivän ja koko yön. Hän ei pitänyt kovaa kiirettä mutta ei hidastellutkaan. Kylissä hän pysähtyi ja antoi hevosensa levätä ja juoda ja nautti itsekin tuopillisen olutta. Sitten hän jatkoi taas matkaa. Auringon laskettua hän tuli Chalônsin laitaan ja tunkeutui sisälle synkkenevään metsään. Siellä hänen oli hidastettava vauhtia entisestään, sillä pimeässä ei nähnyt selvästi juuria ja jos hänen hevosensa nyt kompastuisi, hän eksyisi heti.
Hän kaipasi takaisin Lehtien Linnaan. Hän rakasti paikkaa ja siitä oli tullut hänen kotinsa. Mutta vaikka hän oli ollut Chalônsin tässä osassa kymmeniä kertoja, hän tajusi olevansa eksyksissä. Puiden kuihtuvat oksat peittivät kuutamon näkyvistä eikä hänellä ollut mitään, minkä mukaan suunnistaa pohjoiseen.
Hän kirosi raskaasti ja tähyili metsään. Häntä ei pelottanut, mutta hän ei pitänyt ajatuksesta että hänen täytyisi käydä nukkumaan tähän suojattomaan, pimeään paikkaan.
Silloin hän erotti vihertävää valoa puiden välistä. Hän arvasi heti mikä se oli.
”Vihreä Ritari? Oletko se sinä?”
Valo ei lähestynyt. Se liikkui sivuttain jonkin matkan päässä hänen edessään, valonsäteet loistivat heikosti puiden runkojen väleistä. Montglaive lähti seuraamaan valoa. Se toi hänelle kiintopisteen pimeyteen ja valaisi metsää juuri sen verran, että hän näki olla ratsastamatta puita päin. Hyvin hitaasti ja varovasti hän ratsasti valon perässä. Se liikkui etäällä, niin ettei hän nähnyt se aiheuttajaa, ja täsmälleen samaa vauhtia kuin hänkin. Kun hän uskalsi lisätä vauhtia, valokin alkoi mennä kovempaa, ja kun hän pysähtyi, valokin lakkasi loittonemasta.
Tätä jatkui halki koko yön. Montglaive ajatteli koko ajan, että valo vei häntä harhaan, houkutteli hänet johonkin ansaan ja että pian jokin hirviö hyökkäisi hänen kimppuunsa metsän suojasta, mutta niin ei tapahtunut. Montglaive sai matkata rauhassa, omaan tahtiinsa, ja kärsivällinen kajo odotti häntä aina edessäpäin. Mitään ääntä hän ei sieltä kuullut, mutta metsä täyttyi öisistä äänistä. Pöllöt huhuilivat ja sirkat sirittivät. Jokin rastas lauloi kaunista, öistä laulua.
Viimein auringon valo kajasti puiden takaa. Sen valo voitti aavemaisen vihreän valon häivyttäen sen, ja Montglaive näki aivan lähellä Lehtien Linnan. Aurinko loi se pintaan kauniita varjoja, muratit kiemursivat sen ympärillä kuin vihreät helminauhat ja soivat sille varjonsa. Virvatulesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Se oli tuonut Montglaiven kotiin ja kadonnut tehtyään tehtävänsä.
Helpottuneena Montglaive meni sisälle linnaan. Hän otti kuuman kylvyn ja rauhoittavat päiväunet. Hän söi herkkuaterian joka koostui kanapaistista, erilaisista laatikoista, jäävuorisalaatista ja Couronnen tomaateista sekä Bretonnian Vuoden 1533 erinomaisesta vuosikertapunaviinistä. Sitten hän kävi linnan aarrekammiossa.
Hän kävi siellä usein linnassa ollessaan vain ihailemassa aarretta. Hän tiesi ettei se ollut hänen, ainoastaan hänen suojeluksessaan, mutta oli mukavaa tietää että hän tavallaan omisti moisia rikkauksia.
Aarrekammio oli syvällä maan alla, linnan viinikellareiden alapuolella. Sen tukevassa ovessa oli seitsemän lukkoa ja Montglaivella oli ainoat avaimet. Hän avasi jokaisen lukon, meni sisään, sytytti muutaman soihdun, sulki oven takanaan ja lukitsi uudelleen jokaisen lukon. Sitten hän loi silmäyksen aarteeseen. Se oli valtava kokoelma kultaa ja hopeaa jotka oli pakattu tiiviisti sataan puuarkkuun. Siellä oli käsiteltyä ja käsittelemätöntä jalometallia, koruja ja helmiä, kaulanauhoja ja rannekoruja, kruunuja, rubiinein koristeltuja miekkoja, muinaisaikojen taide-esineitä, nyrkin kokoisia smaragdeja, uskomattoman kauniita gobeliineja ja tarunhohtoisia lippuja ja tunnuksia, suurten sotasankareiden varusteita ja – kaikkein kalleimpana – hopeatiara, painava, kaunis, kaiverruksia täynnä. Se oli Bretonnian Suuren Lumoojattaren Morgianan tiara, johon oli upotettu kolme maagista smaragdia. Lumoojatar oli antanut sen Gilles Yhdistäjän haltuun joka oli antanut sen Aquitainen ensimmäisen herttuan Fredemundin haltuun. Fredemund oli lumoutunut esineen kauneudesta ja sen alkuperästä, eikä ollut tohtinut koskea siihen käsin. Tämä tapa oli periytynyt eteenpäin sukupolvelta toiselle tiaran mukana aina nykyiselle herttualle Armandille saakka. Hän oli antanut Montglaivelle luvan rakentaa salainen linna Chalônsiin tiaran säilytyspaikaksi, ja niin oli tapahtunut.
Tiaran näkeminen antoi toivoa ja voimaa Montglaivelle. Hän ei tiennyt mitään sen maagisista vaikutuksista, mutta uskoi hyvin että siinä oli valtavasti voimaa. Hän ei ollut koskaan epäillyt hetkeäkään, ettei tiaran omistaja olisi ollut alun perin Lumoojatar itse. Sen epäily olisi ollut jotenkin raukkamaista ja kunniatonta. Tuntui kuin tiara itse olisi kuullut kaiken mitä sen ympärillä puhuttiin ja jopa ajateltiin. Olisi ollut virhe häpäistä se moisilla ajatuksilla.
Montglaive huokaisi, ojensi sormensa kohti tiaraa muttei rohjennut saastuttaa sitä kuolevaisella kosketuksellaan. Niinpä hän lähti aarrekammiosta; avasi lukot, lähti ja sulki lukot.
Hän kiipesi linnan harjalle hengittääkseen raitista ilmaa. Mutta heti hän kurtisti kulmiaan. Ilma ei ollut raikasta. Se haisi.
”Tunnetko sinäkin sen, herra lordi?” kysyi vartiomies joka seisoi Montglaiven vierellä.
”Tunnen”, vastasi Montglaive. ”Tai pikemminkin haistan. Kaikki ei ole kohdallaan.”
”Mitä arvelet?”
Montglaive ei sanonut arveluitaan ääneen. ”Kutsu toverisikin vartioon. Kaksinkertaistakaa – ei, kolminkertaistakaa vartio! Olkaa valmiina! Kutsukaa talonpoikien jousimiehet muurinharjalle ja sanokaa että ottavat omat nuolensa mukaan!”
Montglaive alkoi säntäillä ympäri linnaa huutaen komentoja. Hän valmisti linnan taisteluun pahan aavistuksen vaivaamana. Hän tiesi että oli tyhmää toimia näin rajusti pelkän hajun perusteella mutta oli kuin sisäinen ääni olisi komentanut häntä tekemään näin. Hän suljetti portit ja komensi ritarit valmiiksi. Hän ei lähettänyt sanansaattajia matkaan, sillä hän ei voinut pyytää apua keneltäkään tai linnan salaisuus paljastuisi. Ja Armandia hän ei tahtonut vaivata ennakkoaavistuksillaan.
Puolessa tunnissa linna oli valmis taisteluun. Montglaive laskeskeli jo mielessään, kuinka kauan he kestäisivät piiritystä jos siihen olisi tarvetta. Muonavaroja oli melkein puoleksi vuodeksi, mutta leipä pahenisi nopeasti. Keripukki alkaisi vaivata miehiä. Sitten Montglaive pudisti päätään karkottaakseen nuo synkät mietteet.
Päivän kallistuessa iltaan Montglaivella oli aseissa sataviisikymmentä ritaria ja kolmesataa talonpoikaa, kaikki valmiina taisteluun metsän ilkimyksiä vastaan.
Valitettavasti Montglaive oli osunut aivan oikeaan. Illansuussa ympäröivästä metsästä kuului torvien toitotusta ja pahaenteisiä eläimellisiä ääniä. Linnassa vallitsi hermostunut ilmapiiri. Talonpojat ja ritarit yhtälailla vapisivat kuullessaan rumalla kielellä lausuttuja komentoja ja rumpujen kuminaa, tosin talonpojat vapisivat enemmän. Montglaive seurasi tapahtumia toisen kerroksen ikkunasta valmiina taisteluun. Jos portti yritettäisiin murtaa, lordi saattoi juosta alempaan kerrokseen, hypätä valmiiksi satuloidun hevosensa selkään ja olla heti valmiina taistoon.
Hetkeen aikaan ei näkynyt mitään, kuului vain pelottavia ääniä. Aurinko laski ja metsässä tuli pimeää, mutta sitten puiden väleissä syttyi soihtuja ja nuotioita. Linnan ikkunoista virtasi kultainen valo, mutta muuten oli pilkkopimeää, syksyn pimein yö siihen mennessä. Pilvet peittivät taivaan tähdet.
Sitten, aivan äkkiarvaamatta, metsän siimeksestä säntäsi esiin suuri armeija kaikenrotuisia petomiehiä. Niillä oli tehokkaat aseet ja niitä oli satamäärin. Ne syöksyivät linnan luo ja piirittivät sen oitis joka puolelta. Viisi minotauria kantoivat suurensuuren muurinmurtajan portin luo ja alkoivat käytellä sitä tappavan tehokkaasti. Luja portti vavahteli muttei murtunut.
Silloin talonpojat jännittivät jousensa ja lennättivät itse veistämänsä alkeelliset nuolet muurinharjalta petomiesten niskaan. Gorit kiljuivat tuskasta ja niitä vajosi kymmenittäin maahan joka kerta kun talonpojat ampuivat uuden nuoliryöpyn niiden päälle. Mutta aina kun yksi kaatui, astui metsän suojista sen tilalle yksi uusi.
”Niitä on loputtomiin”, ajatteli Montglaive epätoivoisesti, ja karjui: ”Tähdätkää minotaureihin!”
Sotilaat kuulivat tämän komennon ja juoksivat ylös välittämään viestin talonpojille. He käänsivät jousensa kohti minotaureja jotka hakkasivat porttia muurinmurtajallaan, ja ampuivat nuolisateen niitä kohti. Terävät väkäpäät lävistivät minotaurien paksun nahan mutta ne kestivät osumat tuskasta kiljuen. Yhä ne yrittivät saada portin kumoon. Montglaive saattoi kuulla sen ratkeilevan joka kerta kun muurinmurtaja pamahti puuta vasten. Puu petti vähitellen. Teräsvahvistukset valittivat ja vääntyilivät. Puutikut sinkoilivat joka iskulla.
Montglaive tajusi että portti oli hajoamaisillaan ja säntäsi portaat alas. Hän juoksi niin kovaa kuin haarniskassaan pääsi, kipusi ratsunsa selkään ja johti sen portin eteen. Siellä odottivat kaikki linnan ritarit valmiina rynnäkköön heti kun portti ei enää kestäisi.
Talonpojat saivat viimein minotaureja tapetuksi. Monta niistä kaatui maahan ja raskas tukki jolla ne iskivät porttia kävi yhä raskaammaksi. Viimein oli enää yksi minotauri jäljellä, suurin kaikista. Kamalasti vinkuen ja ärjyen se nosti yksin muurinmurtajan ilmaan ja paiskasi sen viimeisen kerran kohti porttia. Tukki rysähti porttia päin ja viimeisillään sinnitellyt portti halkesi ja lennähti auki. Iskun voimasta puu repesi ja ritarit saivat lastuja silmilleen. Hevoset kavahtivat. Minotauri korahti ja kuoli viimein.
”Hyökätkää!” karjui Montglaive.
Peitset laskeutuivat ja samalla hetkellä avonaisesta portista ryntäsi sisään kiljuva lauma goreja ja ungoreja. Niillä oli miekat ja keihäät ja kilvet, ja ne säntäsivät verenhimoisesti ritarien kimppuun. Mutta ne eivät olleet odottaneet ritarien rynnistävän niiden kimppuun ennen kuin ne ehtivät ritarien luokse. Montglaive kärjessä ritarit ratsastivat niin kovaa kuin lyhyellä kiihdytysajalla pääsivät suoraan kohti petomiehiä. Järjettömästi ne tulivat päin ja seivästyivät ritarien peitsiin. Ritarit ratsastivat ne kumoon ja tulivat ulos linnasta suoraan petomiesten päälle. Ne taistelivat vastaan huonoin tuloksin. Montglaive miehineen tappoi niitä satamäärin ja kaiken aikaa talonpoikien jouset vaativat veronsa. Mutta koko ajan metsästä tuli lisää. Montglaive surmasi petomiehiä jokaisella miekaniskulla mutta jo pelkkä miekan heiluttaminen kävi raskaaksi. Pimeässä hän ei aina nähnyt iskeä petomiehiä tappavimpaan kohtaan ja pari kertaa hän oli itse vähällä seivästyä kun gorien keihäät syöksyivät häntä kohti pimeästä. Yhä ritarit jatkoivat teurastusta mutta hirviöt eivät luovuttaneet. Metsästä tuli nyt lisää myös minotaureja ja isompiakin hirviöitä: Kaaoksen jättiläisiä ja Kaaoksen peikkoja, sekä epämuodostuneita lihahirviöitä jotka tavoittelivat ritareita monilla suillaan ja ulokkeillaan.
”Älkää luovuttako!” Montglaive karjui. ”Tappakaa ne! Tappakaa ne!”
Ritarit silpoivat aseillaan Kaaoksen epäsikiöitä. Veresliha sinkoili joka puolelle. Montglaive iski miekkansa suoraan yhden minotaurijohtajan sarvien väliin niin että kallo narskui, ja iski yhdeltä jätiltä kaulan puoliksi irti. Pää jäi puoliksi kiinni ja hirviö kaatui maahan kammottavasti sätkien.
Petomiehet alkoivat kiskoa ritareita alas satulasta piittaamatta valtavista tappioistaan. Niitä näytti olevan loputtomasti. Taistelu alkoi näyttää mahdottomalta voittaa, mutta Montglaive ei aikonut luovuttaa. Hän taistelisi viimeiseen asti puolustaen linnansa portteja.
Kun kaikki toivo tuntui kaikkoavan, sammuivat äkkiä kaikki valot metsästä. Petomiesten tulet sihahtivat kylmiksi. Tuttu, vihreä usva kohosi. Petomiehet hätääntyivät, nekin tiesivät mistä oli kyse. Isotkin hirviöt kavahtivat ja vilkuilivat peloissaan ympärilleen. Silloin kajahti metsästä hevosen hirnuntaa.
Vihreä Ritari ratsasti metsästä kuin koston henki. Hän surmasi petomiehiä luvuttomasti, seivästi niitä peitseensä ja ratsasti niiden yli. Hän iski peitsensä suoraan läpi yhdestä valtaisasta peikosta ja veti sitten miekkansa esiin. Mikään ase ei purrut häneen ja kun gorit yrittivät kiskoa hänet maahan satulastaan, niiden kourat kulkivat suoraan hänen lävitseen. Ritari teurasti puolenkymmentä petomiestä jokaisella miekkansa heilautuksella, ja teräs kulki vaivattomasti panssareiden, lihan ja luun läpi. Hän näytti täysin voittamattomalta lahdatessaan vihollisiaan.
Petomiehet vetäytyivät pois hänen luotaan ja pyrkivät vähemmän vaarallisten ritareiden kimppuun, mutta Ritari katosi sumuun ja ilmestyi siinä samassa aivan niiden eteen. Vääristyneet oliot kiljuivat kauhusta. Vihreä Ritari saattoi surmata niitä pelkän pelon voimalla.
Muutkin ritarit rohkaistuivat nähdessään tämän uljaan mutta verisen näyn ja noudattivat Ritarin esimerkkiä. Montglaive hurrasi Vihreälle Ritarille ja alkoi taistella aina vain tehokkaammin. Toivo palasi ritarien sydämiin.
Äkkiä tulivat lordi Harland ja Aloittelevat Ritarit Erik ja Norrae linnan tykö peitset tanassa. Norrae nauroi taistellessaan, hän surmasi isojakin goreja ja ungoreja kirveellään, ja Erik lauloi vanhoja kansanlauluja silpoen kaaosjättiä. Harland ei nauranut eikä laulanut, hän huusi sotahuutoja ja antoi komentoja ritareille ympärillä ja ennen kaikkea surmasi joukkokaupalla hirviöitä. Hän oli tehokas kun taisteli suurta ylivoimaa vastaan: isoja otuksia hän ei kohdannut mutta goreja ja ungoreja hän kaatoi kuin ne olisivat olleet pelkkää ilmaa. Kymmenittäin niitä kuoli hänen edessään.
Montglaive oli niin ilahtunut nähdessään ystävänsä ettei jaksanut edes ihmetellä. Vaikka he olivat pieni lisä taistelussa, Montglaiveen he valoivat lisää voimaa ja toivoa.
”Bretonnian ja Neidon puolesta!” hän huusi ja hyökkäsi hirvitysten kimppuun.
Taistelu oli voitokas.
Kesti koko yön ja koko aamun tappaa kaikki petomiehet, ja kolme seuraavaa päivää ritarit metsästivät paenneita, mutta viimein saatiin koko armeija tuhotuksi.
”Miten ihmeessä te tulitte paikalle?” Montglaive kysyi Norraelta, Erikiltä ja Harlandilta taistelua seuraavana päivänä.
”Vihreä Ritari kävi hakemassa meidät”, kertoi Norrae.
”Hän tuli hakemaan meitä kahta” – Erik osoitti itseään ja Norraeta – ”yöllä majatalosta ja kertoi että Montglaive tarvitsee apua. Me lähdimme heti matkaan.”
”Sitten he kolme tulivat minun linnaani ja pyysivät apuvoimia”, Harland jatkoi, ”mutta minulla ei ollut yhtään ritareita paikalla. Lähdin kuitenkin itse mukaan kun kuulin että sinä olet hädässä.”
”Tulitte kreivin aikaan”, Montglaive sanoi huoahtaen. ”Ilman Vihreää Ritaria me emme olisi voittaneet.”
”Missä hän nyt on?” kysyi Norrae.
”Katosi taistelun jälkeen – tapansa mukaan”, Montglaive vastasi. ”Minua kyllä kiinnostaisi tietää, mihin hän aina menee.” Hän katsoi kaukaisuuteen kuin haaveillen ja sanoi: ”Kukahan hän mahtaa olla? Hän on niin vapaa, aina valmis taisteluun Bretonnian puolesta… Uhraa kaiken vapaa-aikansa petomiesten metsästykseen…”
Norrae ja Erik katsoivat Montglaivea ja sitten toisiaan. Erik kohautti olkapäitään ja Norrae totesi puoliääneen: ”Joku taitaa olla ihastunut…”
Norrae ja Erik lyötiin Valtakunnan Ritareiksi saamansa kunnian vuoksi. He olivat onnensa kukkuroilla, ja Montglaive itse toimitti seremonian. Erik ja Norrae vannoivat valat ja ottivat vastaan uudet kilpensä. Tilaisuuden jälkeen he vetäytyivät viinikellariin juhlistamaan ritaruutta.
Harland puolestaan lähti takaisin omaan linnaansa pahoitellen lähtöään. ”Minulla on paljon asioita hoidettavana”, hän sanoi, ”enkä voi jäädä vaikka haluaisin kyllä kovasti.”
Kun Montglaive oli sitten jäänyt yksin, hän mietti vielä kuinka upeaa olisi olla yhtä ritarillinen kuin Vihreä Ritari. Kukaan ei noudattanut ritarin valoja yhtä tarkasti kuin hän. Montglaive mietti pystyisikö hän itse siihen laisinkaan. Hän oli melko varma, että Vihreän Ritarin ja lordi Montglaiven yhteiset taistelut olivat ohi ja että hän ei enää näkisi Neidon suosikkisoturia koskaan.
Seuraavana aamuna hän pyysi Norraeta ja Erikiä jäämään linnaansa asumaan ainakin toistaiseksi. Nämä suostuivat oitis ja olivat hyvillään, että Montglaive oli kysynyt sitä.
”Emme me täältä minnekään lähtisi muutenkaan”, virnisti Norrae.
Mutta Neidolla oli vielä suunnitelmia tiaraansa varten… ja Montglaiven osa ei ollut vieläkään ohi Vihreän Ritarin metsästyksessä.
TO BE CONTINUED…
Ja tässä on siis uusin Vihreän Ritarin metsästys, olkaapa hyvä vain. Kommentit edelleen sallittuja. Nyt oli vähän vaikeuksia hyvän lopun tekemisessä, mutta tuo nyt saa kelvata. Ja varoitus: seuraava osa taitaa olla viimeinen tätä sarjaa. Kirjoitan kyllä muutakin jos halutaan...
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
Luin just kaikki Vihreän Ritarin Metsästykset putkeen läpi ja on pakko sanoa, että vallan mainiota tekstiä. Nämä paranivat kerta kerralta ja kuvailu, hahmot ja varsinkin talonpoikien kuvailu oli todella hyvää.
Vihreä Ritari toimi itseasiassa todella hyvin tässä tarinassa, vaikka itse luulin aluksi, että se ei toimisi.
Jatka ihmeessä näitä, tai tee uusia tarinoita. Kaikissa tapauksissa täältä taitaa löytyä varma lukija.
Ah, mahtava uusi avatar! Go Goten, go Goten, go Goten...
Vihreä Ritari toimi itseasiassa todella hyvin tässä tarinassa, vaikka itse luulin aluksi, että se ei toimisi.
Jatka ihmeessä näitä, tai tee uusia tarinoita. Kaikissa tapauksissa täältä taitaa löytyä varma lukija.
Ah, mahtava uusi avatar! Go Goten, go Goten, go Goten...
Hyvä että pidätte! Veistelen paraikaa viidettä (ja, monettakohan kertaa) viimeistä osaa ja toivon että siitä tulisi sarjan paras. Kaipailenkin vielä rakentavia kommentteja. Olisiko jotain moitittavaa? Jos on, niin sanokaa ihmeessä, ettei samat virheet toistu osassa V.
Mutta jos kaikki on kohdallaan... Kyllä sekin kelpaa... =)
Mutta jos kaikki on kohdallaan... Kyllä sekin kelpaa... =)
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
Tämä oli sitten vähintäänkin yhtä hyvä kuin edellinen. Eli loistavaa työtä! Kyllä petomiehiä nyt pilkotaan. Jään innolla odottamaan mitä tuleman pitää. Eipä tässä oikeastaan keksi mitään moitittavaa. Jatka samaa linjaa, niin hyvä tulee. Yksi asia tuli mieleen... tuo taistelu oli ehkä turhankin nopeasti ohi heti, kun Vihreä hemmo saapui paikalle. Onhan se yliüber, mutta silti (jostakin pitää pystyä nipottamaan), mutta ei se pelkkä mättökään ole mitenkään niin nautittavaa. Joten kirjoitapa lisää.
Ai niin, yks juttu vielä:
Ai niin, yks juttu vielä:
Tuli pakostakin mieleen lord of the rings Return of the King....Tapsa kirjoitti:"Tähdätkää minotaureihin!"
Back in da biz and so deep in da bashin' game.
Ja samoin tuli siitä kun ritarit rynnäköivät portista ulosGrom Hardhammer kirjoitti:
Ai niin, yks juttu vielä:Tuli pakostakin mieleen lord of the rings Return of the King....Tapsa kirjoitti:"Tähdätkää minotaureihin!"
Tarinathan vain paranevat! Mahtavaa kuvailua. Mutta kuinka taistelu voi ratketa vain yhden ritarin apuun saapumisesta (no olihan green nihtillä mukanaan ne kolme, mutta ne oli n00bstereitä,joten niitä ei lasketa
Kirjoitusvirheitä ei löytynyt. Se kohta ei oikein sopinut missä kuvailtiin mitä se ritari söi. Liisääää! Ei se nyt seuraavaan voi loppua!
EDIT: vitos-osahan on vielä parempi!
Viimeksi muokannut Karu, Ma 29.03.2004 19:18. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Sori, että pistän toisen vastauksen, mutta olisi sanottavaa:
Tapsa, pistähän SEITSEMÄN osaa
Se on hieno luku, mutta juuri sopiva pituus tarinasarjalle (Sillä lisää on saatava
)
Saat vaikka kopioidakkin, tässähän tuntee itsensä hyväksi kirjoittajaksi. *röyhistää rintaansa*
Tapsa, pistähän SEITSEMÄN osaa
Tapsa vähän aikaa sitten kirjoitti:Ei ollenkaan! Olen kyllä käsittääkseni lukenut juttusi, että ehkä se oli alitajuisesti taustalla, mutta en kyllä meinannut apinoida...
Saat vaikka kopioidakkin, tässähän tuntee itsensä hyväksi kirjoittajaksi. *röyhistää rintaansa*
lojuu kuin kotka, ampuu kuin eläintarha