Fb: Vihreän Ritarin metsästys, osa V

[Tapsa]

VIHREÄN RITARIN METSÄSTYS
Osa V (viimeinen… ja paras)

Herää…
Montglaive säpsähti istumaan hikisenä ja vapisten rajusti. Kesti muutaman hetken ennen kuin hän ymmärsi olevansa turvassa kotonaan, nukkumasalissaan Lehtien Linnassa. Oli vielä yö, mutta aamu valkenisi pian. Kuun hempeän hopeinen valo valaisi heikosti huonetta. Montglaive katsoi ympärilleen kuunnellen sydämensä sykettä. Rauhoituttuaan hän rojahti takaisin selälleen ja ajatteli että näistä painajaisista pitäisi tulla loppu.
”Niistä tulee loppu jos tahdot niin.”
Montglaive säpsähti uudelleen istumaan ja hänen sydänparkansa oli saada kohtauksen. Hänen vuoteensa jalkopäässä seisoi pitkä ja kaunis, yliluonnollisen kaunis nainen. Hänen kasvonsa olivat iättömät, niissä oli nuorekkuutta ja ne olivat rypyttömät mutta hänen silmissään oli tavatonta viisautta ja hän oli tyyni kuin lammen pinta josta näkee peilikuvansa niin tarkasti että voi ajaa partansa sen avulla. Hän oli verhoutunut valkeaan vaatteeseen joka kätki hänen täydelliset muotonsa, ja hän kantoi käsissään yhden ja puolen käden miekkaa, jonka terä kiilteli kuunvalossa. Neito piti sen terästä kiinni mutta se ei haavoittanut häntä mitenkään.
”Minä olen Lumoojatar Morgiana”, nainen sanoi. ”Järven Neito on lähettänyt minut luoksesi tuomaan tärkeää viestiä.”
”Minä teen mitä tahansa jos Neito sitä pyytää!” Montglaive uhosi ja nousi ylös sängystään.
”Siispä hae Hänen tiaransa kammiostasi linnan alla”, Lumoojatar komensi. ”Varusta ritarisi sotaretkelle ja vie tiara kuningas Louen Leoncoeurin linnaan Couronneen. Vartioi tiaraa henkesi uhalla äläkä missään nimessä anna sitä vihollistesi käsiin! Parempi olisi sen joutua meren pohjaan kuin Kaaoksen tahrimaksi. Mutta täällä se ei enää ole turvassa, kuten piiritys todisti. Pedot tietävät Lehtien Linnan sijainnin ja hyökkäävät sen kimppuun niin kauan kuin tiara on täällä.”
”Miksi?” kysyi Montglaive joka yritti pysyä mukana Lumoojattaren puheissa.
”Tiaran pyhyys vetää niitä puoleensa ja ne yrittävät saastuttaa sen kosketuksellaan. Muista tämä: kukaan ei saa edes hipaista tiaraa tai sen lumous ja pyhyys murtuvat!”
”Miten se voidaan sitten kuljettaa pois täältä?” Montglaive ihmetteli.
Lumoojatar hymyili. Hänen tyyneytensä oli rikkumaton. ”Minä siunaan sinut Montglaive. Sinä olet juonut Graalista ja saavuttanut Neidon suosion. Sinä olet taistellut rinta rinnan Vihreän Ritarin kanssa. Sinun tarkoitusperäsi ovat hyviä ja sinun uskollisuutesi horjumaton. Minä annan sinulle luvan: sinä ja sinä yksin voit ottaa tiaran ja kätkeä sen pedoilta, mutta kukaan muu ei saa siihen kajota.”
Montglaive nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.
Lumoojatar hymyili uudelleen. Hänen ilonsa oli kaunista katseltavaa. ”Siispä pue päällesi ja lähde matkaan ritareinesi.”

Puolisen tuntia myöhemmin, kun aurinko kipusi taivaanrannan ylle, Montglaive laskeutui aarrekammioonsa. Hän avasi sen kaikki seitsemän lukkoa, meni sisälle ja loi kunnioittavan katseen Neidon tiaraan. Se näytti yhtä lumoavan kauniilta joka kerta kun Montglaive näki sen. Hän nielaisi ja hyvin varovasti ojensi kätensä sitä kohti. Hän antoi sormiensa levähtää hetken sen yläpuolella ja sitten hän rohkaisi mielensä, lausui lyhyen rukouksen Neidolle ja nosti tiaran jalustaltaan.
Salama ei iskenyt häneen. Hän oli yhä Neidon suosiossa. Lumoojatar oli todella antanut hänelle luvan käsitellä tiaraa.
Sitten Montglaive keräsi ritarinsa. Linnassa olivat koolla kaikki Montglaiven komentamat ritarit, sillä muutaman päivän sisällä olisi vietetty suurta juhlaa. Ritarit olivat tulleet juhlimaan. Niinpä Montglaivea onnisti: hän sai mukaansa kolmesataa Valtakunnan Ritaria, viisikymmentä Aloittelevaa Ritaria sekä vielä kolmekymmentä Graalin Ritaria, jotka olivat tulleet viettämään juhlia Bretonnian kaikista osista. He olivat Montglaiven entisiä alaisia, jotka tiesivät Linnan sijainnin ja olivat luvanneet herralleen etteivät paljastaisi sen salaisuutta vaikka lähtivätkin sieltä. Näiden lisäksi Montglaive ei ottanut mukaan yhtään talonpoikia vaan jätti heidät puolustamaan Lehtien Linnaa sille varalle, että petomiehet hyökkäisivät sinne uudelleen. Sitä paitsi alempisyntyiset vain hidastaisivat matkantekoa ja siihen ei nyt ollut varaa.
Montglaive ritareineen lähti matkaan ennen puoltapäivää. Torvet soiden he ratsastivat pohjoiseen, kohti Chalônsin syvintä ydintä. Tiaran Montglaive pakkasi varmaan talteen: hän kääri sen valkoiseen liinaan jonka hän sulki pieneen puulippaaseen, jonka hän kiinnitti hevosensa satulavyöhön tiukasti, ja sellaiseen paikkaan josta hän näki sen koko ajan.
Montglaive vilkaisi taakseen kohti linnaansa ja kun puut peittivät sen näkyvistä, hänen mieleensä juolahti, että tämä saattoi olla viimeinen kerta kun hän näki sen.

He ratsastivat niin nopeasti kuin vaikea maasto salli. He etsivät polkuja joita pitkin he mahtuisivat kulkemaan ja toisinaan löysivät niitä, toisinaan eivät. Muodostelmassa ratsastaminen ei tullut kysymykseen. Montglaive oli koko ajan tuskallisen tietoinen, että jos he joutuisivat väijytykseen, pienikin joukko petomiehiä voisi helposti tuhota heidät koska he eivät olleet millään tavalla suotuisissa taisteluasemissa. Erik ja varsinkin Norrae jaksoivat myös huomautella tästä, ja se ei tehnyt Montglaiven oloa lainkaan paremmaksi.
”…ja jos tuolta hyökkäisi viisikin minotauria, ne tuhoaisivat selustanpitäjämme alta aikayksikön”, Norrae totesi hilpeästi osoittaen taakseen.
”He eivät koskaan saisi tietää, mikä heihin iski”, myönsi Montglaive hikoillen.
”Hei Monty, rauhoitu”, Norrae nauroi. ”Jos petomiehet hyökkäävät, niin pidetään edes hauskaa elämämme viimeiset minuutit.”
Montglaive katsoi Norraeen paheksuen ja yhä hermostuneempana. ”Et viitsisi”, hän tokaisi. ”Tämä on vakavaa. Jos joku hyökkää – ”
”Niin, mutta jos kukaan ei hyökkää, sinä olet hermoillut koko ajan turhan takia ja me voimme naureskella kustannuksellasi koko viikon”, Erik totesi hymyillen.
Montglaive pudisti päätään. Hän toivoi, että hänen ystävänsä tajuaisivat tilanteen vakavuuden, mutta pieni ääni hänen sisällään oli iloinen, että Erikin ja Norraen mieliala pysyi ylhäällä. Loppujen lopuksi oli hyvä että edes jollakin oli hauskaa.
Silloin pensaikosta kuului suhahdus. Montglaive tarttui miekkaansa ja veti sen hetkessä esiin. Muut ritarit noudattivat esimerkkiä, Montglaiven hämmästykseksi myös Erik ja Norrae. Ehkäpä he olivat enemmän varuillaan kuin miltä olivat näyttäneet.
Puut huojuivat äkillisen tuulenpuuskan voimasta. Ilmavirta toi aavemaista usvaa metsästä. Vihreän sävyn nähdessään Montglaive rauhoittui ja työnsi miekkansa takaisin huotraan. Vihreä Ritari ratsasti esiin uljaana ja ylpeänä, ryhdikkäänä ja voimakkaana ja samanaikaisesti läpikuultavana ja aavemaisena.
”Minä odotinkin jo sinua”, Montglaive sanoi Ritarille.
Älä ikinä pidä tulemistani varmana, tämä vastasi. Jonain päivänä en ehkä ehdikään luoksesi.
”Tiedätkö, mitä me olemme tekemässä?”
Tiedän. Neito ei salaa minulta mitään. Te viette Hänen tiaraansa kuninkaan luo. Minut lähetettiin auttamaan teitä, sillä monet pahat voimat havittelevat aarretta joka teillä on mukananne. Ette saa viivytellä.
”Selvä. Jatketaan!” Montglaive antoi komennon ja ritarit lähtivät uudelleen matkaan.
He ratsastivat muutaman tunnin kohtaamatta ketään. Montglaive alkoi käydä epäluuloiseksi. Hän oli harvoin ratsastanut näin pitkään Chalônsissa kohtaamatta yhtään petomiehiä. Hän mainitsi asiasta Vihreälle Ritarille, joka nyökkäsi.
Ennen ne liikkuivat yksin tai pienissä ryhmissä, joita kohtasi usein koska ne liikkuivat laajoilla alueilla. Mutta nyt näyttää siltä, että ne kokoontuvat isompiin laumoihin, suoranaisiin armeijoihin, ja siksi niitä tulee yksittäisinä vastaan aina vain vähemmän. Enää ei ole todennäköistä kohdata alle sadan gorin joukkoja kerrallaan.
Montglaive nielaisi. ”Sadan? Kun me emme ole järjestäytyneet muodostelmaan, puolet siitä riittäisi ajamaan meidät pakosalle.”
Ei jos se minusta riippuu, Vihreä Ritari totesi pahaenteisesti. Ja sinäkin, Montglaive, olet nyt Neidon ja Hänen Lumoojattarensa siunauksen ja lumouksen alla. Pieni joukko petomiehiä ei riitä varastamaan sinulta aarteita.
Montglaive tunsi ylpeyden kasvavan sisällään kun Vihreä Ritari itse kehui häntä näin. Mutta oli kehuihin toisaalta aihettakin: eikö hän ollutkin saanut pyhän tehtävän ja vielä itseltään Lumoojattarelta? Ajatus sai Montglaiven ryhdistäytymään ja karistamaan pelkonsa väijytyksistä. Häntä ei niin vain yllätettäisi.
Ja toden totta: puolisen tuntia myöhemmin Montglaiven korva tavoitti jonkin pienen, varoittavan rasahduksen edestäpäin. Hän oli äkkiä aivan varma mistä oli kyse.
”Pysähtykää!” hän huusi. ”Ne ovat väijyksissä!”
Ritarit pysähtyivät kuin seinään. He katsoivat epäluuloisina ympärilleen. Silloin kasvien seasta kuului pettyneitä mylvähdyksiä ja gorit nousivat esiin. Niiden jekku oli epäonnistunut, sillä ne olivat odottaneet ritareita vasta sadan metrin päässä edessä. Montglaiven joukot saivat hyvän silmäyksen vihollisistaan, kun ne kiljuen kuin siat juoksivat heitä kohti kilpineen ja miekkoineen. Montglaive arvioi niitä olevan monta sataa.
”Hyökätkää!” hän karjui ja tarttui peitseensä. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Ritarit eivät voineet muodostaa peitsimuodostelmaa eivätkä voineet kiihdyttää kunnon vauhtiin näin lyhyellä etäisyydellä, mutta saivat he ratsunsa liikkeelle ennen kuin gorit saavuttivat heidät. Goreilla oli ylivoima puolellaan, mutta bretonnialaiset olivat ylipäätään parempia taistelijoita. Niinpä taistelusta tuli hyvin tasaväkinen. Ritarit rysähtivät peitsenkärjet edellä päin goreja, joista etumaiset saivat terävät metallikärjet sydämiinsä ja singahtivat iskun voimasta ruohikkoon ja puita päin niskansa taittaen. Seuraavat kuitenkin syöksyivät ritarien kimppuun ja tavoittelivat heitä aseillaan. Monet kävivät julmasti hevosten kimppuun yrittäen surmata tai kaataa ne ja pudottaen näin ritarit satulastaan. Moni ritari kuoli näin, mutta myös moni gori joutui sitä yrittäessään haarniskoidun sotahevosen tallomaksi. Kun ritarien peitset katkesivat, he vetivät esiin miekkansa ja alkoivat vaihtaa iskuja petomiesten kanssa niillä. Näissä mittelöissä gorit hävisivät useammin kuin ritarit, ja ne joutuivat tarkkojen iskujen silpomiksi.
Montglaive päräytti suoraan päin harvinaisen isoa petomiestä, joka oli varmaankin joukon johtaja. Sillä oli päässään ihmiskallo kypäränä. Tarkalla väistöliikkeellä hirviö ohjasi Montglaiven peitsen sivuun mutta lordi itse ratsasti päin petoa. Se kaatui urahtaen mutta Montglaiven ratsu menetti tasapainonsa törmäyksessä. Montglaive kiskoi sen ohjaksista ja yritti saada sen pysymään pystyssä, mutta turhaan. Hevonen kaatui kyljelleen, mutta onnekas Montglaive sai keinoteltua itsensä pois satulasta ennen sitä. Hän putosi selälleen maahan ja isku löi hänen keuhkoistaan ilmat. Hän haukkoi henkeä ja pakotti itsensä ylös. Täydessä haarniskassa se ei ollut helppoa, mutta hän pääsi jaloilleen ennen kuin joku goreista tuli teurastamaan avuttoman ritarin kuin selälleen joutuneen kilpikonnan.
Montglaive nosti miekkansa ja katsoi ratsuaan. Se oli kaatunut suoraan gorijohtajan päälle ja hirviön ylöspäin törröttänyt miekka oli lävistänyt onnettoman eläimen keuhkot. Isku oli kuolettava mutta ratsu hengitti vielä, vaivalloisesti, selvästi tuskissaan. Montglaive katsoi näkyä suruissaan ja kirosi tuhannesti kaikki petomiehet. Hän otti miekkansa ja lopetti ratsunsa. Sitten hän otti Neidon tiaran ja kiinnitti sen omaan vyöhönsä. Sen tehtyään hän kääntyi raivoissaan ja suruissaan ympäri ja liittyi taisteluun. Hän halkaisi yhden petomiehen kallon antamatta sille mitään mahdollisuuksia torjua iskua. Hän siirtyi toisen otuksen taakse ja syöksi miekkansa sen sydämen läpi. Hän hakkasi pään irti yhdeltä ja jalan toiselta. Julmasti teurastaen hän maksoi kalavelat takaisin.
Erik oli varustautunut isolla, kaksiteräisellä taistelukirveellä jota hän heilutti tappavasti. Se halkaisi petoja kuin lammaspaisteja. Ritari silpoi vihollisiaan ja torjui niiden epätoivoiset vastahyökkäysyritykset kilvellään.
Norrae puolestaan käytteli kahta, pienempää kirvestä. Hän oli laittanut kirveensä sivuun ja panosti kaiken voimansa kirveidensä käyttöön. Hän oli taitava niiden kanssa: ritari eteni gorien massojen läpi leikellen osia ja iskien kasvoja verisiksi tohjoiksi.
Vihreä Ritari taas suoritti, kuten yleensäkin, kunniatekoja enemmän kuin Montglaive, Erik ja Norrae yhteensä. Hän liikkui paikasta toiseen aineellistuen sumusta aivan toisilla puolilla taistelua. Metsässä hän oli omassa elementissään ja taisteli yliluonnollisella vimmalla. Montglaive ei ikinä ollut nähnyt häntä niin nopeana ja kuolettavan tehokkaana. Vihreä Ritari ei piitannut mistään, hänen kaikki huomionsa oli keskittynyt gorien armottomaan teurastukseen. Hän surmasi joka lyönnillä, sivalluksella ja pistolla, ja useimmilla useamman kuin yhden vihollisen. Kukaan ei päässyt häntä pakoon. Monta kertaa hän ilmestyi vähän kauempana ja jostain oli ilmaantunut uutuuttaan hohtava peitsi hänen käteensä, ja hän otti kovan vauhdin ja seivästi jonkun isomman gorin peitsellään ja usein vielä toisen gorin joka seisoi ensimmäisen takana, ja näin hän sai monta kertaa hyökkääjän edut. Hänen miekkansa liikkui kuin se olisi ollut pelkkää ilmaa, se kulki petomiesten läpi vaivattomasti jättäen suunnatonta, veristä tuhoa jälkeensä. Päät lentelivät siellä missä hän ratsasti.
Mutta petomiehiä oli enemmän kuin Montglaive oli aluksi arvioinut. Niitä surmattiin urakalla mutta kaiken aikaa metsästä tuli lisää. Taistelu kesti ja kesti, ja viimein Montglaive tajusi mahdottomalta vaikuttavan seikan: he olivat hävinneet. Gorit piirittävät heitä joka suunnalta ja jokaista ritaria osoitti kymmenen miekkaa, keihästä tai hilparia. Montglaiven miehet olivat menettäneet puolet vahvuudestaan ja loputkin olivat ainakin vähän haavoittuneita. Päivä kallistui iltaan ja taistelun melu vaimeni. Ritarit pysähtyivät ja kerääntyivät yhteen tiiviiksi joukoksi. Enää Vihreä Ritari jatkoi taistelua; häntä ei voitu pysäyttää mitenkään. Gorit yrittivät pakottaa hänetkin muiden ritarien luo mutta hän ei antautunut. Viholaisten aseet menivät hänen ruumiittoman ruumiinsa läpi tekemättä siihen mitään vahinkoa.
Montglaive etsi katseellaan Erikiä ja Norraeta mutta ei nähnyt heitä. Sitten hän äkkiä hoksasi Norraen joka istui yhä satulassa molemmat kirveet verta tippuen, olkapää pahasti haavoittuneena.
Montglaive ei jaksanut uskoa tätä. Hän oli hävinnyt taistelun elämänsä ensimmäistä kertaa. Nyt näytti myös siltä, että se olisi hänen elämänsä viimeinen. Gorit odottivat vielä jotakin, mutta kohta ne varmasti syöksyisivät heidän kimppuunsa. Viimeinen taisto olisi lyhyt ja katkera. Montglaive rukoili Neitoa ja toivoi että saisi kunniallisen kuoleman.
Silloin, kaikkien hämmästykseksi, Vihreä Ritari äkkiä pysähtyi kuin seinään ja jäi tuijottamaan jotakin. Jokainen Bretonnian Ritari paikalla seurasi hänen katsettaan.
Polku, jota ritarit olivat seuranneet matkalla pohjoiseen, kulki matalan kukkulan ylitse. Polun keskellä tuon kukkulan laella seisoi laskevaa aurinkoa vasten pikimusta siluetti. Verenpunaisen auringon edessä oli yksinäisen ritarin ääriviivakuva. Se istui suuren mustan ratsun selässä ja sillä oli kädessään pitkä, kaksiteräinen miekka. Se katsoi suoraan Vihreän Ritarin silmiin ja Vihreä Ritari katsoi suoraan sen silmiin. Metsässä vallitsi rikkumaton haudanhiljaisuus.
Tuntematon ritari ratsasti hitaasti ja rauhallisesti alas kukkulalta. Niin ritarien kuin gorienkin katseet seurasivat hänen kulkuaan. Montglaive alkoi aavistella aina vain pahempaa ja hänen kaikkein pahimmat pelkonsa kävivät toteen kun hän näki ritarin mustan vaakunan johon oli kuvattu keltainen, kiemurteleva käärme.
Mallobaude, eräs suurimmista Moussilonin lordeista, kohotti miekkansa ja osoitti sillä Vihreää Ritaria. Neidon soturi ei liikahtanutkaan.
Mallobaude ratsasti lähemmäs Ritaria. Kun hän lähestyi goreja joiden keskellä tämä oli, ne vetäytyivät syrjään vastarintaa tekemättä ja kumarsivat maahan saakka kun musta ritari meni niiden ohitse. Hänen ratsunsa kavioiden kopina oli ainut ääni jonka kukaan saattoi kuulla. Mallobaude ratsasti epäröimättä aivan Vihreän Ritarin eteen. Ympäröivät gorit vetäytyivät oitis kauemmas tehden mahdollisimman paljon tilaa.
”Minä haastan sinut kaksintaisteluun”, Mallobaude ärähti. Hänen äänensä oli kuiva ja tunteeton, korkea ja kylmä. Hän katsoi Vihreän Ritarin silmikosta sisään. ”Minä olen voittanut sinut ja voitan uudestaan. Sinä et kieltäytynyt haasteesta viime kerralla etkä kieltäydy nytkään.”
Vihreän Ritarin silmät leiskuivat kypärän takana. Vihreä valo ympäröi hänet ja hän kohotti miekkansa ja kosketti sillä Mallobauden miekkaa. Kuului kalahdus kun teräs kohtasi teräksen.
Olkoon niin, Vihreä Ritari sanoi tuomiopäivän sävyyn. Montglaiven iho nousi kananlihalle pelkän äänen voimasta. Hän siirtyi hitusen nähdäkseen paremmin.
Sitten, aivan äkkiarvaamatta, miekat erkanivat ja heilahtivat täsmälleen samanaikaisesti. Mallobaude iski ja Vihreä Ritari torjui. Vihreä Ritari iski ja Mallobaude torjui. Äkillinen miekkojen kalke tuntui valtavan kovalta melulta äskeisen hiljaisuuden jälkeen. Vieläkään kukaan ei puhunut. Montglaive huomasi pidättävänsä hengitystä.
Taistelijat olivat tasaväkiset. Iskuja vaihdettiin puolin ja toisin, mutta kumpikaan ei tuntunut ylivoimaiselta. Taistelu oli hurja: molemmat pyrkivät tappamaan toisen yhdellä, ratkaisevalla iskulla. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Kumpikaan ei suostunut perääntymään eikä väistämään vaan vastasi jokaiseen hyökkäykseen.
Aurinko laski. Pitkät varjot hautasivat valon alleen. Pimeys koitti nopeasti. Kaksi ritaria jatkoivat taisteluaan pimeän laskeutuessa heidän ylleen. Kun varjot lankesivat Vihreän Ritarin ylle, hänen oma vihreä valonsa erottui paremmin ja nousi vastustamaan Mallobaudea.
Kumpikaan ei näyttänyt väsyvän, mutta Montglaive tunsi jo pelkkien jalkojensa väsyvän. Hän oli kiitollinen, ettei hänen tarvinnut taistella kumpaakaan vastaan. Hän näki että Vihreän Ritarin ja Mallobauden taistelutyylit olivat lähestulkoon identtiset, mutta molemmat erosivat paljon Montglaiven omasta. Mallobaude pyöritteli isoa miekkaansa ilmassa kuin se olisi ollut painoton, keräsi sille vauhtia ja mäjäytti sen Vihreää Ritaria kohti, joka pysäytti iskun omalla kalvallaan. Silloin kuului valtaisa kalahdus ja molemmat miekat tärähtivät iskun voimasta. Sitten Vihreä Ritari sivalsi Mallobaudea kohti mutta lyönti johdettiin välittömästi sivuun. Kun Mallobaude työnsi Vihreän Ritarin aseen sivuun, tämä hyödynsi sitä ja pyöräytti miekan ympäri kuten Mallobaude liikesarjan alussa. Tämä toistui vuorotellen monta kertaa, eikä kumpikaan näyttänyt väsyvän eikä kyllästyvän tähän tekniikkaan.
Mutta Mallobaude oli ovelampi. Vihreä Ritari oli elämiensä vuosisatojen orja, eikä hän ymmärtänyt maailman muutosta samalla tavoin kuin ajassa elävä kuolevainen. Vihreää Ritaria ei parhaallakaan tahdolla voinut sanoa uudistusmieliseksi. Niinpä hän ei osannut lainkaan odottaa että Mallobaude huijaisi häntä.
Kun Moussilonin ritari jälleen kerran heilautti miekkansa ympäri saadakseen iskuunsa lisää voimaa, Vihreä Ritari valmistautui torjumaan iskun kuten monta kertaa aikaisemminkin. Mutta iskua ei koskaan tullutkaan. Mallobaude pysäytti miekan liikeradan ja pistikin sen suoraan Vihreän Ritarin rintapanssarin läpi. Se lävisti kuolemattoman soturin sydämen ja tuli ulos tämän selästä. Vihreä Ritari taipui kaarelle ja Mallobaude nauroi voitonriemuisesti. Hän kiskaisi miekkansa ulos vastustajansa rinnasta ja potkaisi tämän alas satulasta. Vihreän Ritarin hevonen kavahti takajaloilleen ja sumu ympäröi sen ja Ritarin ruumiin. Vihreä usva tiivistyi ja hälveni, ja kun se katosi, olivat niin hevonen kuin Vihreä Ritarikin poissa.
”Ei!” Montglaive parkaisi epätoivoisena. Ilman Vihreää Ritaria heillä ei ollut minkäänlaisia voitonmahdollisuuksia. Gorit alkoivat hirnua ja mylviä riemuissaan, kun niiden noutaja olikin noudettu pois. Mallobaude käänsi katseensa bretonnialaisia kohti ja hymyili heille julmasti.
”Tappakaa heidät!” hän komensi. Petomiehet kiljaisivat ja hyökkäsivät. Montglaive huokaisi ja valmistautui viimeiseen taistoon. Häntä harmitti, ettei hänellä ollut hevosta allaan.
Gorit syöksyivät aseet tanassa ritarien kimppuun. Ritarit kyllä vastasivat rynnäkköön mutta eivät kovin innoissaan. Heidän taistelutahtonsa alkoi olla lopussa. Gorit kaatuivat ritarien epätoivoisiin miekaniskuihin mutta ritarit kuolivat kun gorit iskivät heidän hevostensa jalkoja aseillaan. Hevoset kaatuivat ja veivät urhoolliset ritarit mukanaan. Jo valmiiksi haavoittuneet ritarit irvistivät ja kävivät viimeiseen taistoon.
Montglaive kohotti oman miekkansa ja hyökkäsi gorien kimppuun. Hän keräsi kaiken voimansa ja mielenlujuutensa ja alkoi vaihtaa iskuja gorien kanssa. Kerran tai pari hän yritti vähän jäljitellä Mallobauden ja Vihreän Ritarin tehokkaita miekkailukuvioita mutta älysi pian etteivät ne olleet häntä varten. Sen sijaan hän pitäytyi omissa, perinteisissä menetelmissään joissa hän oli todennut olevansa parhaimmillaan. Gorit lakosivat maahan hänen edessään. Nyt hän ei enää jaksanut kiinnittää huomiota mihinkään muuhun. Hän ei etsinyt katseellaan Norraeta tai Erikiä, eikä toivonut viime hetken ihmepelastusta. Hän tiesi ettei sitä tulisi. Nyt ei pitäisi tehdä enää muuta kuin säilyttää kunnia kuolemaan saakka.
Mallobaude itsekin liittyi taisteluun. Karjuen hän hyökkäsi ritarien kimppuun. Hän ei ollut lainkaan väsynyt mittelöstään Vihreän Ritarin kanssa. Hän teurasti väsyneitä Valtakunnan Ritareita kuin he olivat taistelun alussa teurastaneet goreja. Hän karjui silpoessaan heitä ja antoi veren roiskua joka puolelle. Kun sitä tuli hänen kasvoilleen, hän ei tehnyt elettäkään pyyhkiäkseen sitä pois. Kun joku yritti haavoittaa häntä, hän löi miekan pilkallisesti nauraen pois ja surmasi sen käyttelijän.
Tappaen Mallobaude lähestyi sitä paikkaa, jossa Montglaive taisteli. Hänen voimansa ehtyivät ja nähdessään Vihreän Ritarin surmaajan tulevan kohti hän vaipui epätoivoon, mutta hän ei luovuttanut. Päinvastoin, varma kuolema antoi hänelle lisää voimia viimeiseen ponnistukseen.
Mallobaude ratsasti hänen lähelleen ja surmasi puolihuolimattomasti yhden Aloittelevista Ritareista. Samalla miekanliikkeellä hän aikoi tappaa Montglaiven, kiinnittämättä tähän sen kummempaa huomiota, edes katsomatta Montglaiveen päin. Lordia suututti suunnattomasti sellainen. Hän torjui iskun ja pysäytti Mallobauden miekan omallaan. Moussilonin ritari hämmästyi tavattomasti kun hänet sillä lailla torjuttiin. Hän käänsi katseensa jalkaväki-Montglaiveen. Montglaive iski miekkansa kohti Mallobaudea, mutta niin hämmästynyt tämä ei ollut etteikö hän olisi torjunut iskua ja palauttanut sitä. Mallobaude käänsi Montglaiven miekan suunnan yrittäen surmata tämän omalla aseellaan, mutta ritari tunsi tempun ja väisti. Valitettavasti hänen voimansa olivat lopussa ja Mallobaude oli niin vahva, että väistöliike suisti hänet tasapainosta ja musta ritari työnsi hänet kumoon. Montglaive kaatui jonkun kuolleen ritarin päälle selälleen ja Mallobaude laski miekkansa hänen kurkulleen.
”Torjuit iskuni, houkka”, Mallobaude sanoi kylmällä äänellään. ”Jos et olisi tehnyt sitä, olisit säästänyt henkesi.”
”Se oli ritarin velvollisuus!” Montglaive ärähti. Mallobaude vastasi naurulla. Montglaive karjaisi: ”Minä olen lordi Montglaive! Minä ansaitsen kunniallisen kuoleman. Lopeta se!”
Mallobaude vain nauroi. ”Vai lordi Montglaive!” Hän kumartui lähemmäs satulastaan. ”En ole koskaan kuullutkaan”, hän sihahti ja sylki Montglaiven kasvoille. ”Mutta sinä olet sinnikäs ja sinulla on kunniaa. Sinä torjuit iskun jonka minä annoin. Et ole hyödytön.”
Montglaive arvasi jo mihin tämä johti.
Mallobaude nosti miekkansa ja ojensi kätensä Montglaivelle. ”Minä annan sinulle mahdollisuuden säästää henkesi. Sinä voisit liittyä minun joukkoihini ja ansaita kunniaa Moussilonin ritareiden joukossa. Ennen pitkää me syrjäytämme Couronnen ja surmaamme Leoncoeurin. Se on Moussilonin kohtalo! Sinä voisit olla mukana siinä kohtalossa. Mitä sanot?”
Montglaive katsoi ojennettua kättä ja harkitsi tarkkaan.

Mallobaude oli yksi suurimpia Moussilonin lordeja. Hän oli sukua kuolleelle herttualle Maldredille. Jo kauan sitten hän oli luvannut sielunsa Kaaoksen pimeille voimille ja saanut komentoonsa valtavan joukon petomiehiä. Hän oli vienyt ne Chalônsin metsään ja antanut niiden lisääntyä. Ennen pitkää kaikki Chalônsin pahat olennot tottelivat Mallobaudea ja hän hallitsi niitä pelon voimalla. Gorit pitivät häntä jumalana, kenties Khornen ruumiillistumana, ja kaikkein suurimmatkin hirviöt kumarsivat häntä. Viime aikoina hän oli alkanut koota voimiaan ja odotti merkkiä Moussilonista.
Mallobaude oli juonut Graalin maljasta, sillä hän oli kerran kohdannut Vihreän Ritarin, haastanut tämän kaksintaisteluun ja voittanut tämän. Vaikka Neito, Lumoojatar ja Vihreä Ritari eivät olleet pitäneet siitä, muinaisia lakeja oli noudatettava. Mallobaude oli paha mutta koska hän oli Bretonnian ritari ja oli voittanut Vihreän Ritarin rehellisessä kaksintaistelussa, oli hänelle annettava kulaus Graalista.
Montglaive ei tästä kaikesta tiennyt mitään, mutta hän kyllä käsitti että Mallobaude oli erittäin mahtava ja hänen tarjoamansa valta olisi todellista, kouriintuntuvaa valtaa vaikka se olisikin pahaa. Toinen vaihtoehto oli kuolema. Hänen valintaansa vaikutti hänen hevosensa kuolema, mutta sitä enemmän vaikutti Mikaelin kuolema. Montglaivella ei ollut aavistustakaan siitä, että hän sattui makaamaan ystävänsä Norraen kuolleen ruumiin päällä, mutta sekin saattoi osaltaan vaikuttaa valintaan, samoin kuin se että Norraen toinen kirves lojui aivan Montglaiven käden vieressä.

Montglaive katsoi Mallobaudea ja tämän ojentamaa kättä. Sitten hän katsoi kirvestä joka makasi hänen vieressään.
Hän tunnisti sen ja se ratkaisi asian. Hän karjaisi, tarttui kirveeseen ja iski Mallobauden ojennetun käden poikki sillä. Veri suihkusi Montglaiven kasvoille katkenneesta ranteesta. Mallobaude huusi tuskasta ja veti käsivartensa äkkiä pois. Hän ähkyi ja ärisi. Sitten hän käänsi raivoissaan katseensa lordi Montglaiveen, joka pyrki seisomaan.
”Kuole!” Mallobaude ja Montglaive karjaisivat täsmälleen samaan aikaan ja iskivät toinen toisiaan kohti toinen kirveellä, toinen miekalla. Valitettavasti kirves oli niin lyhyt, ettei se lainkaan ylettynyt Mallobaudeen, toisin kuin miekka joka osui suoraan Montglaiveen ja katkaisi hänen henkensä.

Siitä taistelusta ei selvinnyt hengissä yksikään Bretonnian ritari. Seuraavana päivänä Mallobaude marssitti armeijansa Lehtien Linnaan ja tuhosi sen maan tasalle. Hän ei kuitenkaan itse osallistunut piiritystaisteluun johtuen pahasta haavoittumisestaan.
Mutta, kuten legenda tietää, Vihreää Ritaria ei voi kukaan surmata lopullisesti, ja pian Lehtien Linnan tuhon jälkeen alkoi petomiesten keskuuteen levitä tarina Vihreän Ritarin aineettomasta kumppanista, joka on läpinäkyvä henki ja teurastaa petomiehiä samalla loppumattomalla innolla kuin Vihreä Ritari itse.


LOPPU

[Tapsa]

Elikkä Montglaive pääsi hengestään ja pääsi Vihreän Ritarin apuriksi, jota oli salaa toivonutkin jossain osassa... Pidittekö lopetuksesta? Vai oliko se ihan ******stä? Harmittiko kun loppui jo? Ei hätää, seuraavaksi varmaan alkaakin sitten Montglaive-haamun metsästykset ja kosto Mallobaudille... Kyllä juttua piisaa...

Oliko liian pitkä/yksitoikkoinen/dramaattinen? Kommentoikaa!

[Huuhkaja]

haa...olen ensimmäinen kommentoija....tuo oli hyvä...mutta jos joku voisi selventää minulle tätä bretonnia fluffia....mitä on moussilonin ritarit...ja kuka on mallobaube.....ja jos joku voisi ystävällisesti sivistää minua asiasta joka tunnetaan nimellä vihreä ritari.....

[Karu]

Jiihuuu! Sehän oli huippu! Ei ole mitään negatiivista palutetta.. Mutta positiivista riittää vaikka kuinka! Teksti oli loistavaa, kaikki kuvailtu tarkkaan. Fiilis oli kuin suoraan mistä tahansa (hyvästä) ritari-tarusta. Loppu tuntui aluksi surulliselta ;(, mutta mainio lopetus. Luulenpa, että sinulla olisi suuri tulevaisuus kirjailijana . Harmi vain, että sarja loppui, mutta varmaan teet vielä muitakin tarinoita?

[Rune]

Ei hemmetti! Tämä oli aivan mahtavaa, ei ole tottakaan! Loppu oli niin yllättävä ja klassisuudellaan loistava että ei ole kovin paljoa näin laadukasta täällä nähtykään. En olisi tosiaankaan uskonut että ihan näin hyväksi olisi tarina edennyt, anna anteeksi. Yhden kirjoitusvirheen huomasin, joka oli varmaankin aivan sattumalta kirjoitettu, itsekin teen välillä sellaisia. Mutta onneksi raina ei kääntynyt kliseiseksi, tämä 'onneton' loppu oli juuri sitä mitä sen pitikin olla. Jopa brettinihtien romantisoinnilla täytyy olla rajansa, ja onneksi tämä pysähtyi siihen rajaan ja vielä todella onnistuneesti. Kun mietitään, ensimmäinen osa oli vain kappaleen pituinen. Mitähän mahtaa tulla jatkossa?

[Jesh]

Todella mahtavaa, itseasiassa todellatodella mahtavaa tekstiä. Montglaive oli yksi personnallisimpia hahmoja mitä SoTusta löytyy ja tarina ja taistelu eteni todella taitavasti. Harmi kun en tiedä Bretonniasta paljoakaan ja kaikki maakunnat ja paikat menivät yli hilseen, mutta ei se menoa haitannut. Loppu oli dramaattinen ja todella hyvin kirjoitettu. Erittäin hyvä tarina.
Sanoisin, että et jatkaisi kuitenkaan tätä sarjaa, koska tarina loppui hienosti ja tosta jäi sellainen fiilis, että hänestä tuli legendaarinen hahmo, jota ei enää nähty, mutta kuitenkin kerrotaan Vihreän Ritarin uudesta kumppanista, mutta jatkoa se enää tarvitse, sekä minusta se pilaisi tarinan jos Montglaive alkaisi haamuna riehumaan. Suosittelisin aloittamaan uusia tarinoita, vaikka se on vain minun mielipiteeni.

[Aco]

Loistavaa! aivan loistavaa! Tee ihmeessä lisää tarinoita, ei välttämättä enää gorejen hajotaamisesta, mutta jostain muusta sen tiaran kohtalo olisi kiinnostanut, mutta väliäkö hällä. Aivan upeata! Lopetus oli kieltämättä hyvä, vaikkakin surullinen.

[Karu]

Uusi Bretonnia-tarina, jonka lopussa Montglaive ilmestyisi? Tai jotain vastaavaa..

[Rune]

Pakkoko sitä Montglaivea on änkeä sinne? Ihan puhtaalta pöydältä, minä ehdottaisin tätä. Mutta aivan sama, tahdon silti lukea lisää Tapsalta. Tapsan tahtiin.

[Dw]

Aevan loistava. Paras näistä viidestä, selvä se. Ei sillä että edellisetkään olisivat huonoja. Tiaran kohtalo jäi kylläkin vaivaamaan hiukkasen..

[Tapsa]

No jos teitä kiinnostaa, niin suunnittelin että seuraavaksi alkaisi Mallobauden Kosto -sarja ja että siinä vilahtelisi aina Montglaive sivuroolissa, mutta pääosassa olisi itse Mallobaude-pahis. Kive että piditte, olin itsekin aika ylpeä tästä tarinasta. Lupaan, että koitan tehdä Mallobaudesta ainakin yhtä mielenkiintoisen hahmon kuin Montysta, ja että hän joutuu monenlaisiin päätähuimaaviin seikkailuihin...

Toivottavasti ette pahastu vaikka alankin kirjoittaa pahiksesta. Kyllä hänessä ilmenee hyvis-piirteitäkin...

[Tapsa]

Niin, ja siitä tiarastakin kerrotaan lisää siinä Mallobauden Kostossa.

[Tapsa]

Norrae puolestaan käytteli kahta, pienempää kirvestä. Hän oli laittanut kirveensä sivuun ja panosti kaiken voimansa kirveidensä käyttöön. Hän oli taitava niiden kanssa: ritari eteni gorien massojen läpi leikellen osia ja iskien kasvoja verisiksi tohjoiksi.

Elikkä tossa on aika ikävä painovirhepaholainen: tarkoitus oli tietysti sanoa "oli laittanut kilpensä sivuun ja panosti kaiken voimansa kirveidensä käyttöön". Toivottavasti hoksasitte mitä tarkoitin.

[Grom]

Aivan mahtavaa! Tämä lyö laudalta edelliset nekin aivan loistavat tarinat. Tämä "trilogia" oli aivan mahtava ja luin mielelläni ja nautin joka osasta. Tarinoissasi on aivan oikea bretonnialainen tunnelma ja osaat kuvata taistelun loistavasti. Kyllä näiden rinnalla kokeneempikin kirjoittaja kalpenee. En voi muuta kuin kehua. Ainoa asia mikä minua harmittaa on, että kirjoitat tarinoita liian nopeasti. En pysy enää mukana. Nyt kun olen lukenut tämän, huomaan että uusi tarina on jo ilmestynyt. Aion aivan varmasti lukea senkin! Siitä ei ole epäilystäkään.

GromEdit: Ei ole Andromedus vielä kommentoinut tätä. Olisi kiva nähdä mitä ehkäpä sotavasaran kriittisin kommenttaattoti tähän sanoisi .