40k: siviilin silmien takaa

[Frenzy]

Miehen nimi oli Kell Keaton. Hän asui Imperiumin hallussa olevassa kaupungissa, pienessä asunnossa, jossa hän myös piti liikettä. Kellillä oli kapea nenä, laihat kasvot ja pitkä suippo parta, vaikkei hän ollutkaan kauhean vanha, siinä neljänkymmenen paikkeilla. Hän käytti usein pitkää harmaata takkia, jonka sisäpuolella oli paljon pieniä taskuja, joita hän rakasti. Niissä hän kantoi jos jonkinmoista tavaraa, mihin tahansa hän meni. Hänellä oli ruskeat pitkävartiset saappaat, jotka vilahtelivat hänen kävellessään hulmuavan takin alta. Kell ontui hieman saatuaan nuorenpana räjähteestä nilkkaansa, örkkien iskussa. Miehellä ei ollut perhettä, hän ei ollut tavannut vanhempiaan, mutta hänellä oli paljon ystäviä. Hän tunsi miltei kaikki lähikorttelin ihmiset, erityisesti vakioasiakkaat.
Hän ajatteli paljon; imperiumin kohtaloa ja keisarin oppeja. Olivatko ne tosia, vai suurloordien selityksiä pysyäkseen vallassa? Mitä space marinet olivat, Kell oli nähnyt yhden, joka oli murskannut korttelia uhanneen mutantin helposti kuin hammastikun. Ja ne kaikki avaruuden oliot, ah, niissä riitti ajateltavaa ja pähkälyä eliniäksi. Mutta eniten hän mietti kaupunkia valvovia komissaareja ja kanslerihallitusta. Hän oli nähnyt näiden ampuvan viattomia, syyttä, Keisarin nimissä. Tuollainen lahtaaminen ei ollut inhimillistä, mikään korkeampi voima ei voisi sallia moista turhuutta. Komissaarit olivat taatusti vain kanslerien ja komentajien pelinappuloita.
Hän käveli usein avaruusalusten maihinlaskukeskukseen kuuntelemaan pilottien tarinoita sekä antamaan apua moottorien ja yksinkertaisten kiiturien korjailussa. Sieltä hän oli oppinut paljon, jopa saanut idean pikku liikkestään, jossa myytiin elektroniikkaesineitä. Myös hänen monet ystävänsä olivat satamalta.
Sinä päivanä hän oli jälleen matkalla asemalle, tuttuun tapaan ontuen hieman vasenta jalkaansa. Harmaa taivas oli tavallista vaaleampi, oli lämmin, vaikkei aurinkoa näkynytkään. Tosin planeetan aurinko saattoi olla pilvessä viikkoja, joten se ei ollut mitään uutta. Mukulakivikatu jatkui pitkälle, mutta Kell kääntyi mutkan taakse. Käveltyään hetken, komissaari pyyhälsi selkä suorana hänen ohitseen, nopein loikkivin askelin. Muutama kaartilainen kääntyi oitis sivukujalle huomattuaan upseerin ja osa teki heti täyskäännöksen. Kellkin loi halveksivan katseen komissaarin takinselkämykseen. Hän oli monesti joutunut pieniin sanasotiin näiden järjestyksenvalvojien kanssa, muttei sen vakavampaan. Häntä oli uhattu rangaistuksilla ja sakoilla, turhaan. Kell ei ollut ikinä kumarrellut tai pokkuroinut komissaarien edessä, eikä tehnyt niin nytkään. Hän vain käveli rauhallisesti, nousten lyhyet portaat ja saapui avaruusasemalle.
Näky oli kaunis. Korkean rakennuksen torni ulottui pilviin asti ja jatkuvasti avaruuslaiva ilmestyi taivaalta laskeutumisjalustat valmiina. Kun suuret alukset saapuivat, pilvipeite repesi ja paljasti muutaman kirkkaan auringonsäteen. Kell huokasi, tämä oli kaunis päivä. Kevein sydämin hän astui kuusimetrisestä portista sisään hangaariin, johon ukkoshaukka juuri laskeutui. Hän käveli tiivistyvän vesihöyryn läpi ja nousi kaiteen ylitse, matkallaan kohti alusta. Sen moottori ulvoi, puhkui lisää savua ulos ja sammui sitten. Ohjaamon ja ruuman luukut aukesivat samaan aikaan ja muutama marine-samooja loikkasi ulos kantaen suurta teräslaatikkoa. Siihen oli upotettu imperiumin kotkasymboli ja kantajat varoivat visusti askeliaan. Ohjaaja nousi tuolistaan ja Kell huomasi tämän olevan space marine. Hiljaa hän hivuttautui lähemmäs alusta, tutkiakseen avonaista moottoria, jonka kimpussa muutama mekaanikko parhaillaan hyöri. Space marine rysähti laskualustalle, kranaatit vyöllä kolisten.
Silloin paikalle saapui aamuinen komissaari. Tämä suoristautui täyteen mittaansa ja karjaisi samoojille; "Keisari teitä auttakoon, jos pudotatte sarkofagin!" Samoojat hidastivat vielä askeliaan ja vilkuilivat hermostuneina ympärilleen, mutta Kell vain naurahti hiljaa. Mutta komissaari kuuli tämän ja kääntyi nopeasti Kellin puoleen. "Mitä kuulin?" se tiukkasi Kelliltä, joka näytti äkkiä äärettömän kiinnostuneilta mekaanikon jakoavaimesta. "En mitään." Kell vastasi hiljaa ja kääntyi lähteäkseen. Mutta upseeri ei luovuttanut, vaan huusi hänen peräänsä nostaen kätensä miekan kahvalle. Kell kääntyi hiljaa ja lausahti; "En tarkoittanut mitään. Ehkäpä, ei sillä, että minä jotain tietäisin, uskosi on mennyt turhan pitkälle, samoojat takuulla tekevät parhaansa. Minusta on väärin ammuskella ja uhkailla ihmisiä keisarin nimissä, oli synti kuinka suuri tahansa." Komissaari oli kuin olisi saanut iskun kasvoihin. Hänen käskyjään ei ilmeisestikään ollut kuunaan kyseenalaistettu, kunnes tämä kummallinen pitkätakkinen siviili tekee sen päin upseerin naamaa.
Pistooli naksahti nopeasti tupesta ja upseeri tähtäsi Kellin otsaa. "Seuraa minua, liikettä. Pääset tutustumaan kaupungin kerman mielipiteisiin." He kävelivät rivakasti pois hallista, toiselle puolelle asemaa. He matkasivat ilmeisesti kohti kaupungintaloa. Purkaus oli ehkä mennyt liian pitkälle, mutta Kell oli pidätellyt sitä sisällään niin kauan. Tulipahan ainakin sanottua. Komissaari vilkuili välissä olkansa yli, varmistaen ettei siviili karannut. Mutta Kell seurasi, hieman hymyillen ja ajatellen mitä tapahtuisi.

Kansleri Reed istui tuolissaan korkealla, kaukana lattian punaisesta matosta. Hän teki loppumattomia paperitöitä ja pyyhki miettiessään leukaansa kynällään. Pian oveen koputettiin ja kaapuun pukeutunut veteraanikaartilainen avasi oven. "Komissaari Stone saapuu!" se huusi ja astui pois upseerin tieltä. Reed kumartui pöytänsä yli tutkiskelemaan tutun komissaarin kasvoja. "Mitä nyt?" Reed kysyi hiljaa ja komissaari vastasi oitis; "Nappasin tämän vanhuksen pilkkaamasta Keisaria, oi valtuutettu." Kell huomasi, että hänet ´napannut´ upseeri oli harkinnut sanavalinnat tarkasti ja kenties harjoitellut puhettaan matkalla talolle. Kansleri näytti miettivän, kun komissaari selitti tapahtuneen nopeasti ja paisutellen, muistaen lisätä ´oi valtuutetut´ joka väliin. Lopulta kansleri nousi ylös. Hän katseli Kelliä ja komissaari Stonea ja kostutti sitten huuliaan. "Siviili pääsee tällä kertaa vapaaksi." Stonen ryhti kosahti. "Mutta seuraava rike tuo rangaistuksen, Keisarin valtaa ei tule epäillä. Hän ON suurin! Mikäli järkipuhe ei tehoa, inkvisiittori saa selittää sen tarkemmin."- kansleri lopetti ja hautautui papereihin. Stone katsahti Kelliin jäätävästi, hymyili väkinäisesti ja kääntyi viitta hulmahtaen mennäkseen. Kell jäi seisomaan kultareunaiselle, syvänpunaiselle matolle. Reed nosti vielä katseensa ja hymyili vienosti. "Stone on hieman virkaintoinen." hän sanoi. "Mutta oikeassa hän on, Keisari johtaa, Keisari suojelee. Älä unohda sitä, tai olet pulassa. Voit mennä." Ilme värähtämättä Kell kääntyi ja ontui ulkoilmaan.

Hän matkasi nopeasti kohti asuntoaan. Hän otti yhdestä taskustaan pienen pullollisen hajusuolaa ja hengitti sitä hieman. Että häntä sieppasi tuollainen komentelu ja uskonpakko. Todellakin, hän haluaisi elävän todisteen ja näyttöä keisarista, eikä tarinoita ja legendaa. Hän pujotti pullon takinkauluksesta sisään ja rauhoittuneina hidasti askeliaan. Silloin hän huomasi suuren väkijoukon erään talon vierellä. Hän käänsi askeleensa rinkiä kohden ja yritti tähyillä näiden olan yli. Saapuessaan paikalle, hän huomasi miehen, jota oli ilmeisesti ammuttu jalkaan. Kell ei hämmästynyt, kun komissaari Stone seisoi pistooli kädessään ihmisten keskellä ja osoitti edelleen miestä. Mies voihki ja piteli jalkaansa, joka vuosi verta. Hymähtäen äänekkästi Stone kääntyi ja raivasi olemuksellaan reitin ihmismuurin lävitse. Kuiskutellen katsojat hajaantuivat ja mies jäi yksin kasvavaan verilammikkoon. Kell polvistui nopeasti tämän viereen ja veti taskuistaan sidetarpeita ja muita lääkintävälineitä. Nopeasti, mutta tarkasti hän sitoi miehen jalan ja nosti tämän seisaalleen. Mies katsahti hänene sotkuisen tukkapehkon alta ja vaikersi hiljaisen kiitoksen. "Missä asut?" Kell kysyi tukien miestä. "Kulman takana, tuossa vasemmalla." mies voihkaisi ja lähti Kelliin nojaten nilkuttamaan kohti harmaata, kiviseinäistä rakennusta.
"Sinä olet hyvä mies." mies sanoi laskeuduttuaan sängylle. Kell katsahti huonetta ja huomasi tämän olevan yksi niistä huonoimmista. Lattialaudat olivat osin erittäin lahoja, eikä kalusteita ollut nimeksikään. Vieras arvasi ehkä jotain hänen ilmeestään ja puhui hiljaa; "Kyllä, tällaiset ne antavat pienemmiltä planeetoilta tulleille. Minun nimeni on Joe Castor." Kell esittäytyi kohteliaasti ja veti pienen tuolin istuakseen. Hetken juteltuaan Castor tarkkaili häntä hetken, päästä jalkoihin ja painautui kivusta irvistäen lähemmäksi Kelliä. "Voinko uskoutua sinulle?" hän kysyi. Kell nyökkäsi, miettien mitä Castor aikoisi sanoa. "Meillä on salaseura joka taistelee komissaarien ja kanslerien tyranniaa vastaan. Stone epäilee jotain ja ampui minua varoitukseksi. Kokoonnumme kellariini joka viikko." hän sanoi nopeasti vilkuillen ympärilleen. "Olen kuullut, ettet sinäkään rakasta hallitusta, ajattelin, että voisit olla kiinnostunut. Tuhoamme kanslerin määräysvallan." hän jatkoi. Kellin mielessä pyöri monia asioita, hän oli miettinytkin, olisiko muita jotka ajattelisivat samaan tapaan hänen kanssaan. Tämä olisi tilaisuus. Tilaisuus lopettaa komissaarien pelko ja siinä sivussa selvittää totuus loordien ja kanslerien vallasta. "Olen mukana." Kell sanoi hymyillen.


Joka viikko, yömyöhään, hän livahti muiden "kapinallisten" mukana kellariin puimaan ja suunnittelemaan asioita. Seuraan kuului kymmenisen jäsentä, muutama kookaskin kaveri, joten Kell arveli heillä olevan mahdollisuuksia. Pian kehkeytyi suunnitelma, jota harkittiin kauan. "Eli, livahtaminen kanslerin huoneeseen ei ole helppoa." Castor sanoi hieroen leukaansa. "Mutta arkistoissa olisi kaikki tieto, mtä tarvitsisimme." "Saamme luultavasti apua lähteistäni." eräs kaapuun pukeutunut mustatukkainen jäsen kuiskasi nurkasta. "Auttavat takuulla mielellään."
Gadal, järjestön vanhin jäsen,levitti kartan pienelle pöydälle. Kaikki kumartuivat lähemmäs ja Gadal esitteli kansleritornin pohjapiirrustuksen. Kell näki käytävän kulkeutuvan arkistoihin, reitin, jota ei vartioitaisi. "Hienoa, tuo kanava kelpaa. Huomenna iskemme, luulen, että kello kymmeneltä on tarpeeksi rauhallista. Kaikki jotka ovat mukana, nostakoon kätensä!" Castor psyykkasi. Käsiä nousi.
Kell tähyili taas kelloa. Koko päivän hän oli hikoillut ja miettinyt uhkayritystä, mutta tullut siihen tulokseen, että ottaisi riskin. Komissaari oli aamutuimaan teloittanut yhden kansalaisen hänen liikkeensä seinustalla ja tapaus oli vain vahvistanut Kellin uskoa soluttautumisen kannattavuudesta. Hän myi jälleen yhden akun, vilkutti asiakkaalle kiitokseksi ja meni hetkeksi takahuoneeseen. Varovasti hän sulki ikkunaverhot ja otti hyllyn alta pitkän laatikon. Hiljaa sen soljet naksahtivat auki ja Kell nosti kantta. Hellpistol kimalteli ahtaan huoneen varjoissa. Tuliterä akku naksahti paikoilleen ja Kell tähtäsi eteensä. "Hieno ase." hän ajatteli. Silloin hän säikähti puolikuoliaaksi, kun komissaari Stonen ääni karjahti liikkeen puolelta. "Palvellaanko
täällä?!" Kell alkoi nopeasti tunkea asetta takaisin koteloon. Siviilit eivät saaneet pitää rekistöröimättömiä aseita, Stone ampuisi takuulla pienimmästäkin verukkeesta. Mutta hän ei ehtinyt, kun Stone aukaisi takahuoneen verhot ja astui sisään. "Mitäs täällä?" tämä kysyi mukaystävällisesti, kuvottava virne kasvoillaan. Kell potkaisi äänettömästi laatikon takaisin kaapin alle ja piilotti pistoolin selkänsä taakse. "Mukava kolo sinulla." -Stone jatkoi piittaamatta Kellistä. Komissaarin kääntyessä Kell työnsi aseen takkinsa sisään ja yritti näyttää viattomalta. Mutta Stone huomasi puoliksi piilotetun aselaatikon ja nosti sen lattialta, tönäistyään Kellin pois tieltä. Hän tutkaili sitä hetken ja kuiskasi sitten; "Selitä." Kylmä hiki norui pitkin Kellin selkää, kun tämä yritti keksiä sopivaa veruketta. Hän ei halunnut kuolla, ainakaan komissaarin kädestä, joten ensikertaa hän kumarsi lyhyesti upseerille. "Pe-pelkkää rihkamaa, tiedäthän, mitä romukauppialla yleensä on." Stone kohautti kulmakarvojaan, astui ulos huoneesta ja vinkkasi siviilin peräänsä. He astuivat kirkkaaseen myymälähuoneeseen ja komissaari avasi oman pistoolikotelonsa. Hitaasti Stone astui lähemmäs, koko ajan pahaenteisesti tuijottaen. "Teen pienen tarkastuksen, riisu takkisi." Kell säikähti, muttei antanut sen näkyä. "Mutten ikinä riisu takkiani..." Kell yritti, mutta Stone taputti miekkaansa. Hitaasti Kell riisui takin ja tunsi pistoolin vasemmassa povitaskussaan. Komissaari riuhtaisi vaatteen hänen kädestään ja asetti sen pöydälle. Stone hymyili pirullisesti ja otti bolt pistoolin avonaisesta kotelostaan ja alkoi tulittaa. Kell loikkasi taaksepäin, mutta luodit sinkoilivat piipusta hänen takkiinsa. Tavarat sen taskuissa hajoilivat ja kangas repeytyi muodottomaksi. Kell oli tyrmistynyt, hänen takkinsa oli tunnearvoltaan mittaamaton. Nyt se hiiltyi ampuma-aseen voimasta ja voimakkaat ammukset repivät siihen suuria, ammottavia reikiä. Luodit lähestyivät toistaiseksi vahingoittumatonta taskua, jossa pistooli lepäsi. Nyt se tapahtuisi, metallin kilahdettua Stone arvaisi kaiken ja telottaisi hänet. Luodit repivät vasenta puolta, lähestyivät pistoolia, ja kaupan ovi räsähti auki. Massiivinen hahmo, verenpunaisessa haarniskassa osoitti boltgunilla Stonea. Komissaari pelästyi, lopetti tulituksen ja kääntyi marinea kohti. "Kaikki on kunnossa, vaate oli vain korruptoitunut." tämä selitti nopeasti ja huitaisi vaatteen lattialle. Marine laski aseen, murahti suurpiirteisesti ja kääntyi pois. Se kumartui ovesta ja rymisteli ulkoilmaan jättäen muutaman tuuman jalanjäljet katukiveykseen. Stone vilkaisi Kelliä, veti miekan huotrasta ja iski kauppatiskin kahtia. "Varo vain, Keisari on takanani." hän murahti ja poistui hänkin. Kell katsoi lattialla höyryäviä hylsyjä, puunlastuja ja tuhottua takkiaan. Nopeasti hän tarttui puhelimeen, valitsi vimmoissan Castorin numeron ja kuiskasi; "Mitä jos aikaistamme hyökkäystä?"

Sinä iltana liikkui varjoissa sekalainen ryhmä kapinallisia. Komissaareja ei näkynyt, mutta siellä he olivat, väijyivät. Hiljaa ja varoen joukko lähestyi kansleritornia. Gadal oli kutsunut ystävänsä auttamaan, jos taistelu syttyisi. Minkähänlaista väkeä ne lienevät, kävi Kellin mielessä usein, mutta apua he kaipasivatkin. Samapa tuo jos kerran kannattivat heidän kapina-aikeitaan. Kell oli vetänyt ylleen mustan liivin, taskullisen tietty ja ottanut vyölleen pistoolinsa. Joukon etummaisena hän ja Castor johtivat ryhmää. Pian he saapuivat porteille, eikä vartioita näkynyt. Kuunvalo ei löytänyt heitä valaistavakseen ja seurue heitti köydet muurinharjalle. Pian niiden päässä olevat koukut takertuivat muuriin ja kapinalliset kiipesivät yli. Yleensä suuret valonheittimet ja lukuisat veteraanivartijat lakaisivat pihamaata, mutta nyt se oli tumma ja hiljainen. Kell aavisti pahaa, mutta laittoi asian hyvän onnen piikkiin. He pudottautuivat alas ja etenivät kyyryssä kohti pienen käytävän ovea. Siitä pääsisi suoraan arkistoon, ainakin, jos Gadalin karttaan oli uskomista. Hiljalleen, Haloyrin tiirikoitua alkeellisen lukon, ovi narahti auki ja seurue saapui varjoiseen käytävään. Castor hymyili ja taputti Gadalia selkään. "Olemma sisällä, näen ma." hän sanoi ja kiihdytti juoksuun. Koko ryhmä ravasi rappusia minkä jaloistaan ehti, sillä suuri into ja seikkailunhalu ajoi heitä. Pian portaat päättyivät ja lujatekoinen ovi pysäytti heidät. Kell olisi odottanut oven oleva lukittu, mutta se avautui narahtaen pienestäkin kosketuksesta. "Tässä on jotain mätää. Ikäänkuin meidän haluttaisiin pääsevän sisään." Kell ajatteli. He astuivat yksitellen pimeään, yllättävän suureen saliin ja hajaantuivat etsimään arkistokaappia. Salissa oli suuret ikkunat, joiden eteen oli vedetty verhot ja lukuisia hyllyköitä. Punainen, pehmeä matto peitti koko lattia-alan ja sitä reunustivat samanlaiset kultakirjailut kuin kanslerin istuinhuoneessa. Taskulamppujen valokeilat pyyhkivät pimeyden hetkeksi ja paljastivat marmoripilarien harmaan hohteen. Yhtäkkiä alkoi sataa, kaikki säpsähtivät kun sadepisarat alkoivat rummuttaa kattoa. Mutta pian, kaikkien toivuttua äkillisestä äänestä, salin vasemmasta nurkasta kuului ilonen hihkaisu; "Löytyipäs!" Kaikki kerääntyivät Viarein ympärille ja huitoivat lampuillaan kansion suuntaan. "Hienoa!" Kell ja Costar huudahtivat yhteen ääneen ja kääntyivät viittoen muita mukaansa. Sade rummutti kattoa ja heidän askeleensa nopeutuivat kun joukko lähestyi uloskäyntiä. Mutta sillä hetkellä välähti salama, valaisten ikkunat ja huoneen hetkeksi. Kell näki kammottavan näyn; verhojen takana näkyvät kookkaat varjot ja marineiden ääriviivat. "Ansa!" Kell karjaisi äkkiä ja verhon takaa hulmahti täysin varustettu marineryhmä ja kammottavasti hymyilevä komissaari Stone. "Kiinni rysän päältä, vai?!" tämä huusi tulitti lähintä varasta. Kapinallisjoukko meni paniikkiin ja lähti varomatta juoksemaan täyttä vauhtia rappusia alas. "Arvasin tämän olevan huono idea." Laukaukset takanapäin raastoivat Kellin omatuntoa, mutta Costar oli edelleen hänen vierellään- puristaen varastettua kansiota kainalossaan. Stonen kalsea ääni kantautui heidän korviinsa; "Noh, Brooke, juokse juokse. Ei kai jalka vaivaa? Ja Viarei rukka, ajattelinkin sinulla olevan tekemistä näiden kapinallisten kanssa." Laukaukset ja kivunhuudot saivat heidät juoksemaan entistä nopeammin. Kylmä hiki ja kamalat rangaistukset piinasivat Kellin mieltä, mutta he pääsivät raikkaaseen ulkoilmaan. Viisi heistä oli kuollut ja kuusi hengissä, mutta mitä he pystyisivät tekemään space marineita vastaan? Kell otti pistoolinsa takkinsa sisältä ja tähtäsi suuaukolle. Loput jäsenet rämpivät pihalle; osa vuosi verta ja toiset kompuroivat paniikissa poipäin ovelta.
Gadal heilutti kättään ylös viereiseen rakennukseen. Sieltä annettiin pieni valomerkki ja monta pientä hahmoa alkoi laskeutua pitkin talon seiniä. "Vauhtia, ne tulevat jo!" Costar karjui, mutta ensimmäinen marine tunki itsensä pienestä luukusta ja latasi aseensa. Mutta Gadalin ystävät tulivat hätiin; suuri raketinheittimen ammus heitti uhkaajan kauas taaksepäin. Stone ja muutama uusi marine tunkeutuivat aukealle ja tulitaistelu alkoi. Kell heittäytyi maahan ja ryömi pelosta hulluna kohti kapinallisia. Mutta Gadalin apurit saivat hänen silmänsä revähtämään ammolleen; kaaoksen kultisteja, suuret huput ja kaavut yllään. "Tämä ei ole oikein! Ei, ei mitä nämä miehet oikein ovat? Miksen ajatellut kahdesti!" hän mietti ja nousi ylös kahlattuaan sivummalle. Kell kääntyi häkeltyneenä ja näki Keisarin joukkojen tulittavan hurjana pienten betonilaattojen takaa. Oikealla kaaoksen palvojat ja kapinalliset, hänen ystävänsä, vastasivat tuleen. Tämä oli hänen elämänsä kamalin ja stressaavin hetki. Kell itki. Hän nosti aseensa kohti marineita ja Stonea. Kuinka hän vihasikaan noita! Sormi löysi liipasimen, hän oli valmis. Mutta silloin hänen päänsä täytti kummallinen ja rauhoittava ääni; "Älä pelkää. Minä suojelen, taistele oikean asian puolesta." Kell haukkoi henkeään ja kuiskasi; "Keisari..." ja käänsi aseensa kohti kultisteja. Sillä hetkellä myös imperiumin joukot rynnäköivät suojistaan ja Kell yhtyi heidän hyökkäykseensä. Costar huusi hänelle raivoissaan; "Mitä oikein teet, muista mikä on tärkeintä!" Mutta Kell juoksi täysin parantuneella jalallaan, Stone hänen vierellään ja he ampuivat kultisteja palasiksi. Kell ampui muutaman laukauksen kohti taivasta, vieräytti muutaman kyynelen ja huusi; "Keisari johtaa, Keisari suojelee!"

[Frenzy]

Ajattelin kokeilla väliin tällaista erilaista juttua. Okei, se on paikoin "yritelmän" tuntuinen, mutta tulipahan kirjoitettua. Ottaisin mielelläni palautetta hahmoista ja juonesta, ynnä oikeinkirjoituksesta; mikä meni pieleen.
Myös fluffioppia saa tarjota.

Kiitti moi.

[Rune]

Ah, loppu oli hieno! Juuri tällaista kaipasinkin tältä tarinalta. Alku oli vähän lattea, tottakai Stone oli kuvailtu hyvin ja muuta, mutta fluffin mukaan olisin voinut kuvitella että Stone olisi ampunut Kellin paloihin jo alussa. Marineitakin olisi voinut kuvailla vähän enemmän. Mutta loppujenlopuksi, ihan nätti stoori. Ja kuten sanottu, aivan loppu oli aika hienosti tehty.

[Frenzy]

Niin. Mutta nääh, ehkäpä komissaari tiesi keisarilla olevan suunnitelmia Kellin varalle. Kiitos palautteesta!

[High king Godric]

Hieno stoori, kieltämättä. Kuvailu jne. oli hienoa. Muutama kirjoitusvirhe oli mutta ne voi korjata. Keep up the good work.

[Frenzy]

Juu. Missä niitä kirjoitusvirheitä sitten oli? Kun yritin mahdollisimman hyvin niitä suodattaa... Kieliopillisia virheitä voin sitten ola enemmänkin, tarkoititko niitä?

Kiitos sinullekin!

[High king Godric]

Mitä space marinet olivat, Kell oli nähnyt yhden, joka oli murskannut korttelia uhanneen mutantit helposti kuin hammastikun.

Tuossa nyt vaikka yksi. Mutta ei niitä siellä tekstissä paria enempää ollut.

[Frenzy]

Ahaa. Bugi korjattu...

[Hukka]

Ihan mukava stoori ei siinä mitään, mutta yks kohta jäi mua häiritsemään. Se missä Stone ampui Kellin takin palasiksi pikku kaupan sisällä. Olen saanut sellaisen käsityksen, että bolt pistooli on sen verta tehokas, että tollasen tulituksen jälkeen tuo kauppa oli suoraan sanottuna aika paskana ja Kelliltä kuulo veks... Mutta hyvä tarina muuten!

[Sopuli]

totta sillä ne luodit räjähtää. laita sille las-pistol. tarinassa ei ollut valittamista

[Wolffer]

Komissaareilla on boltit ei ne nyt mitään mini-fikkaria mukana pidä.

[Frenzy]

Ihan mukava stoori ei siinä mitään, mutta yks kohta jäi mua häiritsemään. Se missä Stone ampui Kellin takin palasiksi pikku kaupan sisällä. Olen saanut sellaisen käsityksen, että bolt pistooli on sen verta tehokas, että tollasen tulituksen jälkeen tuo kauppa oli suoraan sanottuna aika paskana ja Kelliltä kuulo veks... Mutta hyvä tarina muuten

Nojuu. Idea oli, että komissaarit kuvattais kamalina paholaisina, mutta ei ne nyt marineiden katseen alla asuntoja tuhoa. Joten ehkäpä Kellin pöytä oli tehty Land Raiderin panssarilevyistä ja kaverin kuulo oli muutenkin huono...

Mutta kiitos palautteesta, lisääkin saisi laittaa!

[JarLoz]

Mainio tarina. Pidin tästä ideasta kuvata "tavallista" kansalaista. Pidin myös siitä, miten Kell oli epäluuloinen Keisaria kohtaan, se toi häneen paljon inhimillisyyttä.

Space Mariineita olisi voinut tosiaan kuvata hieman enemmän, ja tehdä niistä pelottavampia ja muutenkin ylhäisempiä.

Mutta, erittäin hyvä tarina kuitenkin.