Fb: Mallobauden kosto, osa III

[Tapsa]

_________________________________________________
MALLOBAUDEN KOSTO
Osa III

Lordi Mallobaude, Moussilonin musta ritari, vaelsi jalan valtavassa tyhjyydessä. Maa hänen ympärillään oli kaikkea muuta kuin tyhjä: se vavahteli ja vääntyili, siihen puhkesi rotkoja ja vuoria jotka ulottuivat taivaaseen muutaman hetken ajan vain sortuakseen sitten. Kivi aaltoili ja pirstoutui, peruskallio valitti ja repeili, tasoittui hetkessä sileäksi kuin peilin pinta ja muuttui äkkiä rosoiseksi kuin männyn kaarna. Mutta sisäisesti maa oli tyhjä: siinä ei ollut elämää eikä mitään elämän merkkejä, eikä ollut koskaan ollutkaan.
Taivaskin väreili ja vaihtoi tiuhaan tahtiin väriä. Pilvet kerääntyivät ja repesivät, paksuuntuivat ja hajosivat. Välillä taivaalle ilmestyi kammottavia kuvioita kuten äänettömästi kirkuvia kasvoja ja kuvia kauheista tapahtumista; teurastuksista ja verilöylyistä, suurista taisteluista ja suurten miesten kuolemista. Mallobaude näki tuttujen merkkien ja nimien muodostuvan taivaalla ja katoavan kun hän luki ne.
Äkkiä hänen eteensä ilmestyi valtavan korkea vuori, joka kohosi kaiken aikaa yhä korkeammaksi kunnes ulottui niin korkealle, ettei silmä kantanut. Näkymättömät kädet kaiversivat sen kylkeen kapean portaikon, joka kiersi vuorta yhä ylemmäksi ja ylemmäksi.
Mallobaude alkoi nousta portaita. Hän nousi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, hikoili ja väsyi valtavasti kunnes horjui niin pahasti että oli horjahtaa ja pudota takaisin maahan. Ajatus kauhistutti häntä, ei sen vuoksi että hän olisi kuollut, vaan sen vuoksi että hänen olisi pitänyt aloittaa kiipeäminen alusta.
Hän kiipesi ja kiipesi kunnes tuli vuoren huipulle. Siellä oli tasanne kaikkien pilvien ja taivaiden yläpuolella, ja tasanteella oli valtaistuin joka oli rakennettu lohikäärmeiden luista. Istuimella istui valtava hirviö, joka katsoi Mallobaudea läpitunkevalla katseellaan. Hän horjahti katseen voimasta ja kun hän yritti vastata siihen, hän kaatui ja putosi vuoren huipulta.

Sitten hänen silmänsä rävähtivät auki.
Hän pälyili villisti ympärilleen uskaltamatta liikuttaa muuta kuin silmiään, mutta rentoutui tajutessaan olevansa kotonaan Ruttoraunion valtavassa, mustassa linnassa. Hän huokaisi raskaasti ja alkoi miettiä unen tarkoitusta. Tämä oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun hän näki unta Kaaoksen Erämaista. Siellä ollessaan hän oli luopunut kaikista Bretonnian ritarien periaatteista ja luvannut sielunsa Menneisyyksien Hengelle, jos tämä antaisi hänelle valtaa ja mahtia. Nyt nuo tavoitteet tuntuivat hyvin vierailta ja kaukaisilta lordi Mallobaudille. Hän mietti tekisikö samoin, jos saisi valita nyt uudelleen. Tietenkin Henki oli antanut hänelle valtaa ja mahtia, mutta se ei ollut sellaista kuin hän oli kuvitellut. Nuoruudessaan hän oli uneksinut rikkauksista ja loistosta ja haaveillut siitä, että muut kumartaisivat häntä ja kutsuivat häntä herrakseen. Mutta hän ei ollut tiennyt mitään vallan vastuusta ja sen painosta. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä takaisin.
Hän ei ollut ennen nähnyt unessa näkemäänsä demonia. Hän mietti, kuka se mahtoi olla ja miksi oli nähnyt unta hänestä. Ehkäpä Menneisyyksien Henki oli tahtonut näyttää hänelle jotain, mutta hän ei ollut ollut tarpeeksi vahva nähdäkseen näyn loppuun asti.
”Heikko kun olet”, sanoi kuiva, matala ääni jostain lähettyviltä.
”Menneisyyksien Henki!” Mallobaude huudahti ponnahtaen istumaan.
”Niin, minä juuri. Sinä olet heikko kun et pysty edes kestämään näkyjä jotka ruhtinas Phak’aranh sinulle näyttää.”
”Se arkkidemoniko, joka tahtoo tuhota Bretonnian?” Mallobaude kysyi.
”Kas kun muistat vielä. Sinä olet heikko, vaikka oletkin vahva ihmisten mittapuulla. Mutta Phak’aranh on kiinnostunut sinusta – johtuen kylläkin lähinnä strategisista asemistasi. Et ole vaivautunut pitämään kiirettä. Sinä olet aikataulusta jäljessä. Olet vallannut Bordeleauxin tukikohdan pohjoisessa mutta et ole tehnyt mitään Quenellesin tai Bastonnen mailla. Ja armeijasi eivät ole kasvaneet yhtään – päinvastoin, et ole vielä edes saanut lisää sotilaita kaatuneita korvaamaan.”
”Gorit eivät kasva puussa”, Mallobaude kivahti ärtyneenä. Hän ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt Menneisyyksien Hengestä, koska ei koskaan voinut tietää, mihin päin pitäisi puhua kun sille sanoi jotakin. Ja sitä paitsi se osasi lukea ajatuksia, mistä Mallobaude ei ollut lainkaan ilahtunut.
”Pidä kiirettä”, Henki kehotti. ”Phak’aranh ei ole yhtä kärsivällinen kuin minä.” Sitten Henki vaikeni eikä enää puhunut lisää.
Mallobaude kirahti ja pureskeli hampaitaan. Hän oli järjestänyt itsensä aikamoiseen sotkuun. Arkkidemoni odotti, että hän valloittaisi koko Aquitainen maakunnan omin avuin. ”Tyypillistä tuuriani”, hän ajatteli katkerana.
Sitten hän nukahti uudelleen.

Seuraavana aamuna Mallobaude alkoi jälleen kerran järjestellä armeijoitaan. Hän aikoi pysytellä edes omassa aikataulussaan ja suunnitteli lähtevänsä valloittamaan Itä-Chalônsin, joka kuului Quenellesille, vielä ennen iltaa. Hyvällä tuurilla se saataisiin voitettua jo viikon sisällä. Mallobaude yritti olla suhtautumatta liian optimistisesti tuleviin taisteluihin, vaikka olikin ollut voitokas jo pitemmän aikaa.
Hänen mieltään painoi päivä päivältä vähemmän kosto Montglaivelle. Itse asiassa hän alkoi uskoa, ettei koskaan enää näkisi vihollistaan, mutta siitä huolimatta kävi joka sunnuntaiyö metsän siimeksessä etsimässä tätä. Mutta joka kerta hän viipyi yhä vähemmän aikaa näillä retkillään.
Petomiesarmeija lähti marssimaan jo iltapäivällä, ja auringon laskiessa he olivat jo hyvän matkan päässä Ruttorauniosta.

Sillä välin kaukana Mallobauden pääarmeijasta, Chalônsin pohjoisosissa gorit kävivät hermostuneemmiksi. Mallobauden toinen linnoitus oli kenraali Hundalen tukikohta jonka hän oli vallannut viekkaudella, ja siellä tapahtui nyt kummia. Mallobaude oli jättänyt sinne vähän joukkoja puolustamaan sitä, mutta ei odottanut että sinne oikeasti hyökättäisiin. Siksi hän oli pannut sitä vartioimaan vain sata ungoria, petomiehistä pienimpiä ja tyhmimpiä, lähinnä näön vuoksi. Ne katselivat pimenevää, talvista metsää ja hieroivat karvaisia kouriaan saadakseen ne lämpiämään. Jotkut vähän nujakoivat jotta veri alkaisi kiertää, mutta mellakoita ei syntynyt.
Kun pimeys saapui, alkoi maan tasalle tiivistyä sumua. Ungorit katselivat sitä tylsistyneinä. Usva kohosi metsän lumesta ja peitti maanpinnan alleen, kunnes näytti siltä, että öisen metsän puut olisivat pistäneet esiin pilvikerroksesta. Harmaa sumu sai sinertävän sävyn ja kävi paksuksi kuin hernerokka.
Typerät pedot eivät kuitenkaan jaksaneet kiinnittää usvaan huomiota, ennen kuin sieltä ratsasti satakunta ritaria.

Mallobaude johti armeijoitaan syvemmälle metsään. Pimeys kietoi julman sotajoukon syleilyynsä mutta ei toivottanut sitä tervetulleeksi. Mallobaude hermostui. Hänen mieltään vaivasi jokin. Hänestä tuntui kuin joku tarkkailisi hänen jokaista liikettään metsän suojista. Hän katseli ympärilleen mutta ei nähnyt muuta kuin valkeaa lunta, pimeyden sen yllä ja oksien tumman ja tiheän katoksen sen yllä.
Silloin kylmä viiva vavisutti häntä. Pakkanen puri kaikkien vaatteiden läpi. Ilmassa kajahti tuttu ääni, vaikka ketään ei näkynyt.
”Mallobaude, pysähdy!”
”Menneisyyksien Henki?”
”Niin, niin, niin, pysähdy nyt!”
Mallobaude kohotti oikean käsivartensa, josta puuttui käsi, pysähtymisen merkiksi. Petomiehet seisahtuivat.
”Mikä hätänä?”
”Sinä kävelet suoraan ansaan”, Menneisyyksien Henki paljasti. Se kuulosti hätääntyneeltä, jopa kauhistuneelta. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Mallobaude kuuli mitään tunteita (halveksunnan lisäksi) sen äänessä. ”Ne odottavat – aargh!”
Henki kirkaisi ja huusi tuskissaan. Kuului repimisen ääntä ja sitten valtavan kova huokaus. Tuulenpuuska humisutti puita rajusti ja vaimeni yhtä äkkiä kuin oli noussutkin. Saman tien pakkanen hellitti ja pureva viima laantui. Hetkessä tuli paljon lämpimämpi.
”Henki!” Mallobaude huusi. ”Menneisyyksien Henki! Mitä ihmettä –”
Mutta Henki oli poissa.
”Tämä on mahdotonta”, ritari ajatteli. ”Hyökkäsikö joku Menneisyyksien Hengen kimppuun? Ei se ole lainkaan mahdollista. Henkeä vastaan ei voi taistella, hän on näkymätön ja aineeton, ja… mutta jos se oli joku toinen näkymätön ja aineeton…”
Oli miten oli, Henki oli poissa ja ilmeisesti lopullisesti. Mallobaude nielaisi ja katseli ympärilleen pimeässä metsässä. Samoin tekivät petomiehet. Nekin olivat kuulleet äänen ja olivat kauhuissaan. Mallobaude nielaisi uudelleen ympärilleen pälyillen. Hän tajusi hätkähtäen pelkäävänsä. Hän oli peloissaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Kaaoksen Erämailta Menneisyyksien Hengen siunaamana – tai kiroamana. Nyt Henki oli poissa. Mallobaude tunsi olevansa yksin vihollistensa armoilla, vaikka hän olikin keskellä tuhatpäistä petomiesarmeijaa.
”Jatketaan”, Mallobaude pakotti itsensä sanomaan. Hän kuuli äänensä vavahtelevan. ”Jatkakaa marssia! Eteenpäin!”
Niinpä he jatkoivat matkaa. He marssivat läpi yön ja Mallobaude ei voinut olla huomaamatta, että tuli koko ajan lämpimämpi, niin nopeasti että lumikin alkoi sulaa vaikka aurinko ei ollut taivaalla. Hän tiesi mistä se johtui. Menneisyyksien Henki oli tuonut kylmyyden koska vihasi lämpöä. Nyt kun se oli poissa, pakkanen lähti sen mukana. Talven ote hellitti yhdessä yössä.
Muutama tunti ennen aamua, kun Mallobaude oli jo melkein kokonaan rauhoittunut, tunne siitä että häntä tarkkailtiin, palasi entistäkin vahvempana. Hän ei kuitenkaan antanut pedoilleen mitään käskyjä eikä pysähdellyt kuuntelemaan metsän ääniä. Itse asiassa hän epäili käyvänsä vainoharhaiseksi, eikä aikonut lähteä metsästämään varjoja vain sen takia, että hänen vaistonsa varoittivat häntä.
Sotajoukko saapui suolle. Se levittäytyi leveänä ja laakeana suurelle alueelle. Mallobaude erotti ison joen, joka virtasi suon läpi antaen sille vettä. Suo oli kosteaa rämettä: siellä kasvoi puita mutta hyvin harvakseltaan, se oli vetistä ja mustaa, lunta oli kasaantunut pienten, kiinteiden maakohtien päälle. Se näytti hyvin synkältä, kylmältä ja kuolleelta. Mitään ääniä ei kuulunut.
”Älkää kävelkö suohon!” Mallobaude komensi. ”Se on aivan liian vetinen. Se ei kanna jalkaa.”
”Mitäs tehdään?” kysyi vieressä seisova bestigorijohtaja. Mallobaude pähkäili hetken.
”Suo on liian leveä kierrettäväksi mutta tarpeeksi kapea ylitettäväksi”, hän tuumasi. ”Me rakennamme pitkospuut! Ottakaa kirveet esille ja kaatakaa puita. Valitkaa korkeimmat ja suorimmat. Jättäkää käyrärunkoiset paikoilleen. Kaadamme puut suohon ja kävelemme niiden yli toiselle puolelle.”
Mallobaude valvoi pitkospuiden rakentamista. Petomiehet kaatoivat satoja puita tunnissa ja ogret, peikot, jätit ja ogrelohikäärmeet kantoivat tukit suolle. Mallobaude valvoi niiden sijoittamista sellaisiin paikkoihin, joissa ne eivät uppoaisi suon pohjaan vaan saisivat tukea kantavista maaläikistä, jotka täplittivät nevaa.
He rakensivat kymmenet pitkospuut, jotka kaikki ylsivät suon toiselle puolelle. Rakentajat pääsivät ensimmäisinä toiselle puolelle ja valvoivat tukkeja ja katsoivat, etteivät ne heiluisi. Sotajoukot lähtivät ylittämään suota. Mallobaude itse jäi rannalle miettien, voisivatko isoimmat hirviöt kahlata suon poikki vai kannattaisivatko puut niitä.
Äkkiä hänen mietiskelynsä keskeytyivät. Kun etummaiset petomiehet tulivat keskelle suota joen yläpuolelle, alkoi suosta nousta valkeaa sumua. Mallobaude katsoi sitä, ensin täysin vailla mielenkiintoa, mutta kun se kohosi korkeammalle, tiivistyi tiheämmäksi ja sai siniharmaan sävyn, hän alkoi katsella sitä kasvava kauhu sydämessään.
Usva nousi pitkospuiden tasolle ja kävi niin paksuksi, ettei suon pintaa nähnyt enää sen läpi. Se peitti petojen sorkat ja kaviot, pyörteili niiden ympärillä ja hautasi sumun peittoonsa. Sitten usvaan alkoi muodostua värejä yhä selvemmin: valkea ja sininen erottuivat toisistaan ja pyörivät toistensa ympärillä mutta eivät enää sekoittuneet.
Mallobaude tuijotti suu auki loksahtaneena lordi Montglaiven värejä, jotka muodostuivat yhä selvemmin usvaan. Sitten hän äkkiä veti miekkansa esiin ja karjui kovaa: ”Pysähtykää! Miekat esiin! Ne hyökkäävät suosta!”
Petomiehet seisahtuivat välittömästi ja tottelivat käskyjä. Ne tarttuivat aseisiinsa ja ottivat kilvet selistään ja katsoivat säikähtäneinä sumua joka ympäröi ne. Kauempana suolla se kohosi puita korkeammalle ja siellä alkoi erottua tummempia varjohahmoja.
”Voi ei”, Mallobaude huokaisi ja huomasi, että sumu oli piirittänyt hänen armeijansa joka puolelta.
Varjot kävivät selvemmiksi ja tarkemmiksi, ja siinä samassa sumusta ratsasti esiin monta sataa Bretonnian ritaria. He kaikki olivat kypäräpäisiä ja kasvottomia, ja he ratsastivat sinivalkoisten siipilippujen alla. Ritarit syöksyivät kovaa vauhtia ratsastaen suon vetisen pinnan päällä kuin se olisi ollut kova maa-alusta ja tulivat petomiesten kimppuun joka puolelta. Heidän peitsensä olivat tanassa ja he tähtäsivät niillä petomiehiä kuolettavan tarkasti. Pedot joutuivat välittömästi kauhun valtaan ja kun ne yrittivät paeta kauhistavaa rynnäkköä, moni menetti tasapainonsa ja putosi suohon ja upposi sinne. Suurin osa Mallobauden joukoista oli kuitenkin vielä tasaisella maalla, ja ne juoksivat ritareita vastaan karjuen verenhimoisina.
Sitten ritarit rysähtivät päin petoja surmaten välittömästi jokaisen joka tielle osui ja pureutuivat kiiloina gorien rivistöjen läpi. Mallobauden isot hirviöt tekivät vastahyökkäyksen mutta ritarit seivästivät ne monesta kohtaa surmaten ne ennen kuin ne ehtivät saada perille iskuakaan. Mallobaude näki armeijoidensa hajoavan käsiinsä silmiensä edessä samalla kun hän ei nähnyt yhtäkään haavoittunutta ritaria, ei edes naarmua kiiltävien haarniskoiden pinnoilla. Hän kannusti ratsunsa laukkaan ja hyökkäsi miekkaansa heilutellen ritareiden kimppuun. Hän ratsasti kohti erästä ritaria ja iski tätä miekallaan. Ritari torjui mutta Mallobaude veti äkkiä pois oman miekkansa ja pisti ovelasta kulmasta. Miekka osui ritariin ja lävisti tämän, mutta ritari ei hätkähtänytkään ja Moussilonin ritarin ase soljui pois vihollisen sydämestä kuin se olisi ollut pelkkää ilmaa. Sitten ritari kävi vastahyökkäykseen. Mallobaude tajusi tilanteen salamana. Nämä eivät olleet oikeita ritareita vaan aaveita, haamuja kuten tarujen Vihreä Ritari. Jokainen oli voittamaton ja heitä oli satoja. Mallobaude perääntyi ja kohotti uudelleen miekkansa.
”Tämä on Kaaoksen jumalten lahja minulle, lordi Mallobaudelle”, hän huusi ritareille. ”Se pureutuu läpi sielujen siinä missä lihankin. Se leikkaa teitä siinä missä muitakin.” Näiden sanojen myötä musta miekka välkähti hetken kirkkaanvalkeana ja loiston sammuttua se kiilsi kirkkaampana ja mustempana kuin koskaan. Mallobaude kävi uudelleen hyökkäykseen ja tällä kertaa miekka surmasi ritareita kuin kuolevaisia konsanaan. Musta ritari silpoi vihollisiaan, keihästi heitä ja iski heihin valtavia haavoja. Bretonnialaiset aaveratsastajat kaatuivat maahan ja katosivat sumuun kun hän eteni heidän joukkojensa lävitse.
Mutta petomiehillä ei ollut lumottuja miekkoja eikä ritareiden taistelutaitoa. Ne lakosivat maahan kuin heinä ja pian koko taistelukenttä ja suo alkoivat muuttua yhdeksi veriseksi lihamassaksi. Pedot kuolivat peitsiin, miekkoihin, hevosten kavioihin, suon nieleminä ja jopa kauhun vieminä. Niitä surmattiin urakalla eikä kukaan saanut tehtyä vastarintaa. Ritarit ratsastivat joukkojen halki tuhoten kaiken, joka heitä kohtasi. Jokaisen ogren, peikon, ogrelohikäärmeen ja jättiläisen ympärille kerääntyi ryhmä ritareita, jotka iskivät niitä joka puolelta kunnes saivat sen kaadettua maahan tai suohon. Jotkut Mallobauden alaisista kääntyivät jo pakoon, mutta niitä ei päästetty edes näkömatkan ulkopuolelle suosta. Taistelu kääntyi metsästykseksi, ja kun aurinko nousi taivaanrantaan, se tervehti suota ja hakkuualuetta joka oli muuttunut tunneissa Chalônsin verisimmän verilöylyn tapahtumapaikaksi kautta historian. Ja edelleenkin Mallobaude oli ainoa, joka oli surmannut edes yhden ritarin.
Mutta Mallobaude olikin surmannut oikein olan takaa. Hän ei pitänyt lukua, mutta hänen miekkaansa oli kaatunut jo niin monta ritaria että Aloitteleva Ritari olisi ylennetty Valtakunnan Ritariksi kymmenen kertaa jos tämä olisi voittanut yhtä monta vihollista. Mallobaude heilutti kalpaansa väsymättä, kuin itse Kuolema joka keräsi sieluja, mutta viimein hänetkin piiritettiin ja voitettiin. Kolme ritaria kävi hänen kimppuunsa yhtä aikaa joka puolelta ja saivat Mallobauden suistumaan Yövarjon selästä. Uljas, musta ratsu ratsasti häkeltyneenä vähän matkaa ja pysähtyi sitten tajutessaan ettei sillä enää ollut ratsastajaa. Ritarit ratsastivat selällään makaavan Mallobauden ympärille ja hän näki heidän ääriviivansa valkenevaa taivasta vasten.
”Hyvä on”, hän mutisi. ”Näinkö tämä sitten päättyy.”
”Ei, Mallobaude, se ei pääty näin.”
Ympäröivät ritarit vetäytyivät kauemmas ja kumarsivat. Äänen kuullessaan Mallobaude loikkasi ketterästi pystyyn piittaamatta raskaasta haarniskastaan. Hän tuijotti silmästä silmään lordi Montglaivea, joka istui ratsunsa selässä kuin pyhä ilmestys. Aurinko paistoi hänen takanaan ja hänen kasvoillaan oli tyyni, täydellinen rauha. Hän oli täydessä haarniskassa ja häntä ympäröi heikko, sininen hohde. Hän ei näyttänyt aaveelta – hän näytti enkeliltä, Vihreän Ritarin sinivalkealta vastineelta. Hän kantoi miekkaa kädessään ja hänen kilvessään oli koristeellinen versio hänen vaakunastaan. Hänen hiuksensa laskeutuivat olkapäille kuin kullanhohtoinen vesiputous ja hänen silmänsä olivat läpitunkevammat kuin terävin miekka.
”Montglaive”, Mallobaude huokaisi.
”Mallobaude”, Montglaive tervehti nyökäten kunnioittavasti.
”Minä olen etsinyt sinua koko pitkän talven, siitä hetkestä asti kun sait surmasi, olen huutanut nimeäsi joka ikinen sunnuntaiyö siitä lähtien, olen… etsinyt sinua kauemmin kuin arvaatkaan!” Mallobaude sanoi kiihtyvällä äänensävyllä. Vanha kostonhimo syttyi uudelleen yhä suurempana. Hän nousi täyteen pituuteensa yhtä ryhdikkäänä kuin Montglaive. ”Lordi Montglaive, Ceryonin Puolustaja”, hän kailotti, ”minä haastan sinut kaksintaisteluun.”
”Minä otan haasteen vastaan”, Montglaive sanoi.
Mallobaude vihelsi ja Yövarjo tuli hänen luokseen. Musta ritari korjasi sen satulan suoraan ja nousi sen selkään. Sitten hän käänsi katseensa takaisin Montglaiveen.

Lordi Mallobaude ja lordi Montglaive katsoivat toisiaan silmiin ja kohottivat miekkansa hitaasti, kuin jossain muinaisessa rituaalissa. Taistelun melu oli vaiennut, kaikki henkiin jääneet pedot ja kaikki ritarit seurasivat heidän kaikkia liikkeitään.
Mallobaude hyökkäsi. Hän iski miekallaan ja Montglaive torjui iskun. Hyvä ritari sivalsi pahan ritarin miekan syrjään ja kävi vastahyökkäykseen. Mallobaude palautti tämän antamat iskut ja pisti vihollistaan miekalla. Taistelu kävi yhä raivoisammaksi. Mallobaude heitti kaikki pidäkkeet tuuleen ja hyökkäsi Montglaiven kimppuun kaikella raivollaan, voimallaan ja taidollaan. Hän käytti hyväkseen kaikki oppimansa kikat ja keinot, väistöt, harhautukset, huijaukset, pistot, lyönnit, sivallukset, miekkailukuviot ja -liikkeet. Mutta yksikään ei päässyt Montglaiven puolustuksen läpi. Ritari oli nopeampi kuin viime kerralla, paljon nopeampi. Hän ei väsynyt eikä rasittunut, hän oli niin vahva että pystyi pysäyttämään kaikkein raivoisimmatkin iskut. Koko ajan hänen kasvoillaan paistoi ilmeetön tyyneys ja se kertoi Mallobaudelle kaikkea muuta paremmin, että Lehtien Linnan isäntä ei ollut enää tämän maailman asukas.
Taistelu jatkui ja jatkui. Aurinko kipusi korkeammalle taivaalle ja valaisi suon ja taistelukentän, jossa ei enää liikkunut mikään muu kuin kaksi lordia jotka yrittivät vimmatusti päästä voitolle. Montglaive oli taitava mutta niin oli Mallobaudekin. Hänet oli koulutettu Kaaoksen Erämailla ja hänet oli siunattu voimilla, jotka lankesivat harvan kuolevaisen ylle. Mutta nyt tämä kaikki päti myös Montglaiveen, joka oli kuollut Mallobauden kädestä ja palannut kostamaan. Mallobauden mieleen juolahti, kumpi tässä kosti kummalle.
Viimein miekat kalahtivat yhteen ja pysähtyivät. Montglaive sivalsi ne molemmat sivulle ja silmäsi hetken vihollistaan. Sitten hän äkkiä jähmettyi liikkumattomaksi. Hän katsoi suoraan mustaan kruunuun, jota Mallobaude kantoi päässään. Montglaive tunnisti sen.
Ensi kertaa Mallobaude näki tunteita vihollisensa kasvolla. Montglaive järkyttyi luita ja ytimiä myöten. Hän tuijotti kauhuissaan Mallobauden häpäisemää aarretta, Järven Neidon tiaraa jonka smaragdit olivat värjäytyneet verenpunaisiksi ja jonka hopea oli tummunut kiiltävän mustaksi. Mallobaude hymyili nähdessään Montglaiven ilmeen.
”Aivan, se on juuri se tiara”, musta ritari sanoi mairealla äänellä. ”Löysin sen kupeeltasi. Jos sinua kiinnostaa, löysin lopunkin aarteen linnastasi – ai niin, ja linnasikin tuhottiin ja sen tilalle pystytettiin valtava musta tukikohta. Kutsun sitä Ruttoraunioksi. Pidätkö nimestä?”
Montglaive ei virkannut mitään. Hän tuijotti yhä kauhistuneempana ennen pyhää, nyt kirottua tiaraa. Mallobaude soi viholliselleen vielä yhden hymyn ja potkaisi tämän sitten satulasta.
Montglaive putosi huudahtaen maahan ja rysähti panssarit kalisten selälleen. Mallobaude nauroi voitonriemuisesti ja vei Yövarjon kaatuneen lordin viereen ja katsoi tätä suoraan ylhäältäpäin.
”Tuntuuko tutulta tilanteelta, Montglaive? Olet taas armoillani. Mutta tällä kertaa et pääse pakoon niin helposti. Tällä kertaa se ei käy nopeasti ja helposti. Tällä kertaa saat kärsiä! Nyt saat tuntea samaa tuskaa, jota minä tunsin. Valmistaudu kipuun!”
Mallobaude laski miekkansa kärjen Montglaiven ranteelle ja kohotti sen korkealle ilmaan. Montglaive katsoi Mallobauden kasvoja värähtämättä, lainkaan pelkäämättä.
”Olet saanut jo kostosi, Mallobaude”, ritari kuiskasi.
Mallobaude jähmettyi.
”Luuletko sinä, että kuoleminen on helppoa? Ajatteletko sinä sitä jonkinlaisena pakoon pääsynä? Sillä sitä se ei ole. Sinä et ole ikinä kokenut sellaista tuskaa, sitä elämän menetyksen kärsimystä. Vaikka taivaltaisit halki Kaaoksen Erämaiden kolmasti ja uisit Suuren Meren poikki, sinulla ei silti olisi mitään käsitystä siitä!”
Mallobaude tuijotti Montglaivea silmän värähtämättä.
”Keitä nämä ovat?” hän kysyi hyvin hiljaa.
”Ne ritarit, jotka kuolivat samassa taistelussa kuin minäkin. Tuon tiaran saattue, joka on tullut hakemaan sen, mikä sille kuuluu. Sinä veit meidän kunniamme voittamalla meidät – nyt me otamme kunniamme takaisin voittamalla teidät.”
”Ja varastamalla minun kunniani!” Mallobaude karjaisi.
”Ei, Mallobaude”, Montglaive sanoi pudistaen päätään. ”Sinä olet saanut kunniasi takaisin.”
Vasta nyt Mallobaude tajusi että hän oli pistänyt miekkansa takaisin huotraan. Hän tuijotti yhä Montglaivea ja ymmärsi viimein. Kunniaa ei voinut saavuttaa tappamalla.
”Hyvä on”, hän sanoi. ”Ottakaa kunnianne.”
Niiden sanojen myötä kaikki ritarit Montglaivea lukuun ottamatta katosivat usvaan. Sumu ympäröi heidät ja hälveni, eivätkä he enää olleet siellä.
”Mutta sinulta minä vaadin yhä jotain”, Montglaive sanoi nousten seisomaan.
”Niin, niin”, Mallobaude tokaisi. ”Tiedetään.” Hän otti tiaran päästään ja ojensi sen Montglaivelle. Siinä samassa kun Montglaiven sormet koskivat sitä, se sai takaisin hopeisen värinsä ja rubiinit palautuivat smaragdeiksi. Montglaive ei pistänyt sitä päähänsä vaan laittoi sen viittansa kätköihin.
”Muista, lordi Mallobaude, että pahakin voi kääntyä hyväksi. Vaikka onkin Moussilonin ritari, ei silti tarvitse palvella pimeyden voimia.”
”Jää hyvästi”, Mallobaude tokaisi.
”Jää hyvästi, Mallobaude. Ehkä näemme vielä.”
Sitten Montglaivekin katosi sumuun.

Usvan hälvennettyä Mallobaude huokaisi ja ratsasti pois. Loput petomiehet kuolivat metsään ja kun niiden ruhot myöhemmin löydettiin, ei kukaan voinut käsittää, mitä oli tapahtunut.
Sen jälkeen lordi Mallobaude ratsasti kuningas Leoncoeurin luo ja paljasti tälle Ruttoraunion olinpaikan. Kun sinne lähetettiin sotilaita, he eivät löytäneet mustaa linnaa vaan kauniin, vanhan linnan jota muratit ympäröivät ja jonka kellarista löytyi valtava aarre ja kaunis tiara. Linna nimettiin Lehtien Linnaksi ja se annettiin Bordeleauxin haltuun. Sieltä käsin johdettiin Chalônsin Puhdistusta, jonka aikana kaikki pahuus kitkettiin Chalônsista ja kauneus palasi metsään.
Mallobaude puolestaan palasi Moussiloniin ja alkoi tehdä siellä hyviä töitä, jotka saivat paljon aikaan kirotussa maakunnassa. Myöhempinä aikoina sanottiin, että vain Landuin oli aikoinaan tehnyt yhtä paljon Moussilonin parantamiseksi kuin lordi Mallobaude, joka taisteli rosvoja ja epäkuolleita vastaan, perusti kyliä ja rakensi patoja soistumisen estämiseksi. Hän sai lisänimen Kaunistaja, koska hänen aikanaan Moussilon sai takaisin osan aikaisemmasta loistostaan ja sinne syntyi kauniitakin paikkoja. Mallobaude puolusti myös talonpoikia ja antoi heille lisää oikeuksia Moussilonissa, ja opetti heille tarpeellisia keinoja epäkuolleilta puolustautumiseen.
Arkkidemoni Phak'aranhista ei myöskään enää ikinä kuultu sanaakaan.
Montglaivea ei enää koskaan nähty, tai ainakaan yksikään tarina ei kerro hänestä sen enempää. Kun lordi Mallobaudelta kyseltiin Montglaivesta, tämä sanoi vain että kostot oli kostettu.
Mutta yleiseen tietoon ei tullut, että joka sunnuntaiyö kaksi ritaria ratsastivat yhdessä Moussilonin mannuilla nauraen ja laulaen täyttäen synkät suot äänillä, joita siellä ei oltu kuultu vuosiin.



_________________________________________________
LOPPU

[Tapsa]

Toivottavasti loppu ei mennyt yli hilseen... Oliko liian onnellinen lopetus vai olisitteko kaivanneet samaa meininkiä kuin Vihreän Ritarin metsästyksen lopussa (elikkä että kaikki kuolee)?

Tämän oli tarkoitus olla paras tarina mitä olen lähettänyt Sotuun tähän mennessä, mutta en usko että tämä menee Vihreän Ritarin metsästys osa viitosen edelle.

[Aco]

Voih, eihän pahalainen saa kääntyä hyväksi.. Sehän on.. Sehän on.. epäluonnollista Tapsa, olet (varmaan) ylittänyt itsesi. Tämä oli aivan uskomattoman hieno tarina, ja äläkä pilaa sitä tekemällä jatkoa Chalonsista, vaan mielummin jostain muusta. 'Peitsimuodostelma'-sana on melkein loppuunkäytetty, olet toistanut kymmneiä kertoja tarinoissasi (et kuitenkaan tässä) Mutta äläpä lopeta vielä tarinoiden tekoa, vaikkakin tee niitä harvemmin, jotta kaikki ehtisivät lukea ne ja pysyisivät kärryillä. Vielä kerran: Mahtavaa!

[Tapsa]

No mutta kiitoksia. En enää kirjoitakaan Chalônsista, vaan seuraavaksi aloitan romanttisen ja eeppisen seikkailusaagan... ja kirjoitusnopeuttakin koetan vähän hidastaa, että kukaan ei putoa juonesta.

Kiva saada faneja. Nousee maine päähän =)

[Huuhkaja]

lisää lisää......tää oli hyvä....varmasti parempi kuin mikään muu noista tarinoistas tapsa......ja olen kyllä lukenut ne kaikki.....mutta jos joku nyt vihdoin ja viimein viitsisi sivistää minua näistä bretonnia fluffeista.....eli mitä on moussillonin ritarit...ja kuka on vihreä ritari....ja kuka on tuo mallobaube...vai onko se jotain tapsan omia juttuja.....

[Tapsa]

Mallobaude on omaa keksintöäni, mutta Moussilonin ritarit ei... Moussilon on yksi Bretonnian 14 maakunnasta, joita hallitsee herttuat. Moussilon on kirottu ja sen kunnia on painettu lokaan. Siellä on valtavia hautausmaita ja suoalueita, ja siellä asuu enää hyvin vähän ihmisiä. Kaiken maailman pahikset sen sijaan lymyää siellä (undeadit, beastmenit, necromancerit, vampyyrit jne.) Siellä ei ole ollut herttuaa sen jälkeen kun Moussilonin viimeinen herttua Maldred teeskenteli varastaneensa Pyhän Graalin, jota kaikki ritarit etsivät. Kuningas kirosi maan ja antoi käskyn, ettei sinne saisi tulla enää uutta herttuaa (ainakin näin minä olen käsittänyt).

Vihreä Ritari taas on hyvis, legendaarinen ritari joka metsästää Bretonnian vihollisia. Hän on haamu (eli se on siis ethereal special charru. Kaiken huipuksi se voi herätä henkiin jos sen tappaa taistelussa).

[Huuhkaja]

jaa...no kiitoksia tapsalle tuosta sivistyksestä....itse kun olen vain tälläinen keskenkasvuinen idiootti.....

[Rune]

Eieiei... Miten ihmeessä Mallobaude noin helposti kääntyi? Aivan luonnotonta. Toisaalta tietysti hommahan olisi karannut aivan käsistä jos Mallobaude olisi käynyt syömässä kuninkaan pöydästä ja pätkinyt Bretonnian paloihin, mutta ehkäpä tämä oli hieman väärä tapa... Ainakin minusta.

Mutta se siitä, omasta mielestäni ratkaisu ei ehkä ollut se paras mahdollinen, mutta makunsa kullakin. Teksti itseasiassa ei ollut aivan niin vetävää kuin se oli Montglaiven viidennessä osassa, mutta ei se siitä pahemmin huonontunutkaan. Eli älä säikähdä, homma toimii yhä. Mallobaudessa ja beasteissa oli kyllä asennetta, enemmän kuin tarpeeksi. Taistelut ja armeijat oli kuvattu loistavasti, kuten tavallista, ja hahmot olivat realistisen omaisia sekä persoonallisia. Tässähän oli taas kerran hieman herohammer meininkiä, mutta eihän se näissä haittaa, itsekin siihen olen useammin kuin kerran langennut. Aivan tasaista Tapsaa, elikkä ei ollenkaan huonoa.

Tähän loppui ilmeisesti tämäkin, eli mitä seuraavaksi ja milloin? Ajattelitko ehkäpä pitää hieman taukoa, äijä on suoltanut tekstiä järjettömän kasan viikon aikana. Eihän näitä edes kerkiä lukemaan.