Fb: L'angeillen valloitus, osa I

[Tapsa]

L’ANGEILLEN VALLOITUS
_________________________________________________
Osa I

Myrsky ravisteli laivaa, heitteli sitä puolelta toiselle ja puhkui kaikella voimallaan sen kylkeen yrittäen kaataa sen väkivoimin. Sen purjeet repeilivät ja mastot nitisivät uhkaavasti. Miehistö syöksähteli ympäriinsä kannella yrittäen pelastaa laivan. Valtavat aallot huuhtoivat kannen yli vieden joka kerta mukanaan monta miestä. Sade piiskasi alusta yrittäen täyttää sen vedellä äyräitä myöten, mutta se valui mereen raoista ja aukoista. Meri paiskoi laivaa, salamat välkähtelivät ja ukonilma jyrisi kuin tuomiopäivänä.
Laivan nimi oli L’angeille, ja se oli matkalla Naggarothiin sotaretkelle. Kapteeni O’Hare ja sotilaiden johtaja kreivi Lannore vihasivat toisiaan, mutta nyt he olivat yhtä mieltä: he eivät koskaan pääsisi Valtameren yli Uuteen Maailmaan asti.
7. päivä, kapteeni O’Hare kirjoitti lokikirjaansa, eikä vieläkään maata näkyvissä. Myrsky pahenee päivä päivältä. Muonavarat ovat kastuneet ja käyneet käyttökelvottomiksi. Miehistö rukoilee apua merijumala Manannilta, mutta hän ei näytä välittävän meidän kohtalostamme. Mastot narisevat ja epäilen, etteivät ne kestä iltaan saakka. L’angeille vajoaa meren pohjaan ja vie kaikki sotamiehensä mukanaan. Uskon, että sama kohtalo odottaa myös niitä kuutta muuta laivaa, jotka lähtivät L’anguillen satamasta meidän mukanamme seitsemän päivää sitten. Sotaretkemme epäonnistuu surkeasti, ellei myrsky lakkaa pian. Neito meitä varje-
Joku alkoi jyskyttää O’Haren kajuutan ovea ja kapteeni säpsähti niin, että viimeinen sana ”varjelkoon” peittyi mustetahran alle. Kapteeni mutristi huuliaan, sulki lokikirjan, pisti sulkakynänsä pois ja avasi oven.
Kreivi Lannore astui sisään. ”Miehistö vaatii, että käännymme ympäri”, hän ilmoitti. ”He eivät ole aloittaneet avointa kapinaa, mutta he huutavat että tahtovat takaisin kotiin.”
”Niin minäkin”, O’Hare tuhahti, ”mutta me emme selviytyisi edes takaisin Bretonniaan. Peräsin ei kestä täyskäännöstä tällaisessa myrskyssä. Emme me paljon eteenpäinkään pääse, mutta ympäri yrittäminen olisi itsemurha. Onko saaria näkyvissä?”
”Näkyvyys on niin huono, että vaikka Ulthuan olisi lähistöllä, tähystäjät eivät näkisi kuin tummia varjoja jotka voisivat olla yhtä hyvin pilviä”, Lannore vastasi. ”Ei siitä pääse mihinkään – me kuolemme tänne.”
O’Hare murahti. ”Olenkin aina tahtonut kuolla myrskyävässä meressä kaukana kotoa nälkää ja vilua kärsien”, hän totesi synkästi. Lannore naurahti ja vastasi: ”Tämä on historian epäonnistunein sotaretki. Oli huono ajatus ylipäätänsä lähteä Naggarothiin.”
”Ne pirulaiset kyllä ansaitsisivat olla tässä myrskyssä meidän sijastamme”, O’Hare murahti viitaten pimentohaltioihin, jotka olivat ryöstelleet L’anguillen rannikkoa jo vuosia. Herttua Taubert oli viimein saanut siitä tarpeekseen ja lähettänyt armeijan ritareita kostamaan (no sille merirosvokaupungille).
Lannore katsahti syrjäsilmin manailevaa kapteenia. Hän oli vihannut tätä sydämensä kyllyydestä vuosia, mutta nyt suurimman hädän keskellä he olivat näyttäneet löytäneen yhteisen kielen. ”Kapteeni”, hän sanoi, ”meillä ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä, ellei lähistöllä ole saaria. Tulkaa kannelle katsomaan, josko niitä olisi näkyvissä.”
O’Hare katsoi Lannorea, mietti hetken ja nyökkäsi. ”Ei ole mitään järkeä kuolla täällä hytissä. Mennään kannelle.”
Miehet nousivat portaat ottaen tukea mistä milloinkin jotteivät kaatuisi laivan kallistuessa puolelta toiselle. Kannella vallitsi sekasorto; enää muutamat miehistön jäsenet yrittivät hallita alusta. Sotilaat säntäilivät ympäriinsä, mutta heidän aseistaan ei ollut hyötyä raivoavaa vettä vastaan. Aallot huuhtoivat heidän ylitseen yrittäen repiä heidät alas jääkylmään mereen. Uhkarohkeasti O’Hare ja Lannore uskaltautuivat aivan laivan partaalle ja katsoivat kaiteiden yli yrittäen erottaa jotain myrskyävän meren keskellä. Pimeyden, aaltojen ja laivan heilumisen vuoksi se oli kuitenkin täysin mahdotonta. Näkyvyys oli surkea merelle, joskin laiva näkyi hyvin päästä päähän.
”Kreivi Lannore”, kapteeni aloitti katsomatta kreiviin, ”näyttää siltä että kuolemme yhdessä kaikkien niiden kiistojen ja sanasotien jälkeen.”
”Niin”, myönsi Lannore. Vaivautunut hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, vaikka tuhoutuvan laivan meteli kävi heidän ylitseen. Viimein Lannore jatkoi: ”Enpä olisi uskonut.”
”Me olemme käyttäytyneet typerästi maalla”, O’Hare sanoi. ”Nyt merellä me voisimme koettaa sopia riitamme.”
”Varsinkin kun kuolemme millä hetkellä hyvänsä”, Lannore sanoi kuivasti.
”Harmi ettei ole kaljaa”, kapteeni totesi. ”Nyt voitaisiin ottaa ryyppy sovinnon merkiksi.”
Lannore oli juuri aikeissa harmitella samaa asiaa, kun kuului valtava karahdus ja laiva pysähtyi kuin taikaiskusta. Sen kylki kallistui niin paljon, että kaikki irtaimisto laivan kannella – kuten köydet, laatikot ja miehet – valuivat kaiteita vasten. Ne antoivat periksi monesta kohtaa ja tavarat ja miehet putosivat mustaan kuolemaansa. Mastot katkeilivat. O’Hare keikahti partaan yli, huudahti ja katosi. Lannore sai juuri ja juuri kiinni kaiteista ja puristi nyrkkinsä tiukasti niiden ympärille.
”O’Hare!” hän huusi saamatta vastausta.
L’angeille narisi ja ratisi. Sitten se äkkiä repesi keskeltä kahtia ja vajosi veteen.

Kaikeksi onneksi laiva kuitenkaan ei ollut ajanut karille keskellä avomerta vaan saaren rantaan.
Lannore sävähti ja heräsi siihen. Hän tunsi jonkin pehmeän pinnan allaan, tunsi lämmön joka hipoi hänen kasvojaan, tunsi kylmän veden joka loiskui hänen jaloissaan. Hän voihkaisi ja liikahti tuuman. Oli hyvin hiljaista. Hän kuuli lokkien kirkunaa ja meren aaltojen vaimeaa kohinaa. Hän avasi hitaasti ja tuskallisesti silmänsä ja aurinko paistoi suoraan niihin. Lannore kavahti, suojasi kädellään silmiään ja nousi vaivalloisesti istumaan.
Hän makasi leveällä ja laajalla valkealla hiekkarannalla. Meri nuoleskeli hänen jalkojaan ja hänen vaatteensa olivat kauttaaltaan likomärät. Aurinko lämmitti häntä korkealta ja suurena. Hän nousi seisomaan ja katseli ympärilleen. Rantahietikko loppui karumpaan maastoon, louhikkoon ja kivikkoon, ja sen takana oli suuri, laakea tasanko jonka ruoho oli korkeaa ja vaaleaa. Merellä, vähän matkan päässä, oli laivan tuhoutunut hylky. Se oli kahtena kappaleena, mastot olivat katkenneet ja lojuivat pitkällään yläpäät vedessä. Purjeiden repaleet roikkuivat kuin laivan rääsyvaatteet. Lannore näki paljon hylkytavaraa kellumassa vedessä ja rantaan huuhtoutuneina; suuria puulaatikoita, varusteita, ruokavaroja ja kuolleita. Kauempana Lannore oli näkevinään myös liikkuvia ihmisiä.
Hän katsoi taivaalle ja lausui lyhyen kiitoksen Järven Neidolle ja Manannille, meren jumalalle. Sitten hän alkoi etsiskellä eloonjääneitä.

Bretonnialaisten laiva oli korjauskelvoton, mutta sieltä pelastettiin paljon tavaraa. Ruokaa heillä oli enemmän kuin Lannore olisi osannut toivoa. Saaren tasangolta löytyi myös villikarjaa, vaikka kukaan ei osannut arvata, miten se oli sinne päätynyt. Saari oli suuri, ja he eivät olleet nähneet sitä vain siitä yksinkertaisesta syystä että se oli matala eikä ulottunut korkealle meren pinnan yläpuolelle. Kauempana, suuren ruohokentän takana, erottui korkea ja leveä vuorijono, ja Lannore arveli että sen takana saattaisi olla lisää maata. Tasankoja täplittivät myös kukkulat ja niillä kasvoi metsiä. Mitään asutusta ritarit eivät löytäneet, vaikka he ratsastivat kauas jo pian haaksirikon jälkeen (he olivat onnistuneet pelastamaan lukuisia hevosia laivan ruumasta). Rantavedet olivat matalat ja täynnä kiviä, ja vedenpinnan lävistivät monesta kohtaa korkeat, terävät kivet. L’angeille oli osunut ilmeisesti yhteen niistä.
Lannore kokosi yhteen kaikki eloonjääneet. Kaksi muutakin sotalaivaston alusta oli rantautunut saarelle, mutta ne eivät olleet säilyneet yhtä hyvin kuin L’angeille. Yhteensä ritareita oli pelastunut kolme sataa ja talonpoikia kaksi kertaa sen verran. Kuitenkin vain puoli sataa ritareista sai hevosensa, sillä suurin osa menehtyi meren aaltoihin. Myöskään kapteeni O’Harea ei löytynyt, mistä Lannore oli suruissaan.
Bretonnialaiset perustivat suuren leirin rantahietikkoa ympäröivän kivikon taakse tasangoille. He rakensivat telttoja niin hyvin kuin saattoivat purjeiden riekaleista ja muusta hylkytavarasta, ja louhikon korkeimmille paikoille asetettiin vartiopaikat varmuuden vuoksi. Lannore oli korkea-arvoisin henkiinjäänyt, joten hän otti komennon. Hän antoi saarelle nimen L’angeille laivan muistoksi ja rakennutti veneitä puutavarasta, jotta miehet voisivat soutaa laivalle ja takaisin hakeakseen sieltä tarvikkeita. Kauemmas leiristä tehtiin hautausmaa, jonne hukkuneet ja paleltuneet haudattiin. Paikan ympärille rakennettiin aita, jotta lehmät ja lampaat eivät menisi sinne.
Karjaa löytyi yllättävän paljon. Se vaelsi vapaana tasangoilla kenenkään valvomatta. Ritarit laittoivat alhaissyntyiset soturinsa paimentamaan eläimet leirin lähelle, ja niistä saatiin paljon ruokaa (josta suurin osa päätyi ritareiden suihin).
Lannore oli tyytyväinen tilanteeseen. Kaikki oli sujunut yllättävän hyvin. Kun tuli ilta, oli lähes jokaisella ritarilla jonkinlainen nukkumapaikka, heillä oli nuotioita ja tuoretta ruokaa. Aamulla työt jatkuivat, ja Lannore löysi hevosten joukosta oman ratsunsa, d’Agnareaun, ja vieläpä hyväkuntoisena. Hän satuloi uljaan, mustan oriinsa ja ratsasti itsekin saarta tutkimaan.
Hän ajatteli mennä vuoria katsomaan, mutta tasanko oli suurempi kuin oli näyttänyt leiristä ja ne olivat kauempana kuin Lannore oli arvellut. d’Agnareau nautti juoksemisesta tasaisella maalla pitkän laivamatkan jälkeen, mutta Lannore tahtoi leiriin takaisin ennen puoltapäivää ja käänsi ratsun takaisin. Hieman illemmalla hän otti mukaansa kolme muuta ritaria; Quibertin, Paennan ja Moranten, jotka olivat hänen omia ritareitaan hänen linnastaan L’Anguillessa. Yhdessä he suuntasivat kohti vuoria ja ratsastivat niiden luo. Kesti koko iltapäivän, ennen kuin he saapuivat niiden rinteille, ja siellä he näkivät että vuoret olivat luoksepääsemättömät. Paikoin ne kohosivat lähes pystysuorina kallioseinäminä korkeuksiin, ja niiden huiput olivat kaukaiset, kovat ja saavuttamattomat.
”Onkohan niiden takana jotain?” kysyi Morante.
”Jos on, me emme sitä ikinä näe”, totesi Paenna. ”Tarvittaisiin siivet vuorten yli pääsemiseen.”
”Tai sitten sola”, sanoi Lannore. ”Katsotaan, onko koko vuorijono näin jyrkkärinteistä.”
He lähtivät seuraamaan vuoria vasemmalle, mutta solia ei näkynyt. Seinämä ei ollut yhtä jyrkkä joka kohdasta, mutta seinämä se silti oli eikä sitä olisi voinut päästä hevosen kanssa ylös mistään kohdasta.
Äkkiä jyrkänteet tasoittuivat täysin tasaisiksi ja suoriksi kuin linnan muurit. Harmaassa seinämässä ei ollut pienintäkään rakoa tai lovea, ja se oli valtava. Tuntui kuin se olisi kaartunut heidän ylleen yrittäen lannistaa neljä ritaria koollaan.
”Tuolla”, Morante huikkasi ja osoitti kädellään. Muut katsoivat sinnepäin ja näkivät mustan, pystysuoran juovan vuoren kyljessä. He ratsastivat sen luo ja näkivät, että se oli kapea kanjoni, joka ulottui syvälle kallion uumeniin täydellisessä pimeydessä. Halkeama ulottui yhtä korkealle kuin kalliokin.
”Sinne minä en uskaltaudu”, Quibert totesi. ”Se voi olla umpikuja. Hevonen pääsisi hädin tuskin kääntymään tuolla.”
”Liioittelet”, Lannore sanoi arvioiden halkeamaa. ”Sinne mahtuisi viisi hevosta rinnakkain.”
”Liian kapea silti”, Quibert huomautti. ”Ajattele, jos sattuisi kivivyöry.”
”Pelottaako sinua?” Paenna kysyi hymyillen.
Quibert ei sanonut mitään.
Lannore kohautti olkapäitään. ”Minä menen tuonne, mutta ei kenenkään tarvitse tulla mukaan.”
”Minä tulen”, Morante sanoi heti.
”Minäkin tulen”, lisäsi Paenna.
Quibert katsoi heitä ja puri huultaan. Sitten hänkin mutisi jotain tulemisesta.
Kaikki ritarit ratsastivat varovasti pimeyteen. Morante oli keksinyt varautua soihdulla, jonka hän nyt sytytti ja antoi Lannorelle. Kreivi otti sen ja meni etumaisena. Ritarit näkivät soihdun valossa, että kanjoni tosiaan ulottui korkealle heidän yläpuolelleen ja Quibert arveli näkevänsä sinisen juomun korkealla heidän yläpuolellaan, missä kallio päättyi ja taivas alkoi. Heidän kulkiessaan eteenpäin hevosten kaviot kopisivat ja synnyttivät valtavat määrät hermoja raastavia kaikuja. Siellä täällä oli löyhkääviä vesilammikoita, ja joissain kohdin kallioissa kasvoi sammalta ja outoja sieniä.
Yhtäkkiä kuului kolahdus ja suhinaa, kuin monta pikkukiveä olisi liukunut alas jotain rinnettä. Ääni kaikui hetken aikaa. Quibert seisautti ratsunsa ja katseli hermostuneena ympärilleen.
”Mistä se tuli?” hän kuiskasi.
”Ei sen väliä”, Paenna vastasi vaivautumatta hiljentämään ääntään. ”Kivi putosi jostain.”
Lannore näki soihdun valossa hien nousevan Quibertin iholle. Ritari vilkuili ympärilleen ja nieleskeli. Kreivi huokaisi.
”Taaksepäin on luultavasti pitempi matka kuin eteenpäin”, hän sanoi Quibertille, ”mutta voit lähteä takaisin jos tahdot.”
Quibert katsoi Lannorea ja harkitsi matkaa takaisinpäin yksikseen. Hän pudisti pikaisesti päätään ja kehotti heitä jatkamaan.
Oli mahdotonta laskea aikaa tuossa ahtaassa pimeydessä, mutta tuntui kuin he olisivat olleet siellä koko yön. Kun he viimein näkivät edessäpäin päivänvaloa, Paenna hihkaisi ilosta ja ratsasti ensimmäisenä ulos. Morante, Quibert ja Lannore seurasivat häntä ja hämmästyivät nähdessään, että oli vasta ilta. Aurinko oli laskemassa ja värjäsi taivasta ja maisemaa kullanhohtoisiin sävyihin. Heidän edessään levittäytyi kumpuileva, mäkinen hiekkaerämaa. Se hohti kultaisena auringon säteiden valaistessa sitä, ja se jatkui niin kauas kuin silmä kantoi. Heidän takanaan ja ympärillään oli korkeita kallioita, mutta varsinaiset vuoret kohosivat kauempana takanapäin yhtä luoksepääsemättöminä kuin ennenkin, mutta nyt he katsoivat niitä toiselta puolelta.
Quibert pyyhki hikeä otsaltaan ja Lannore hengitti syvään raikasta ilmaa. Morante kuitenkin oli jo alkanut tutkia ympäristöä. He seisoivat kallionkielekkeiden välissä kovalla maalla, mutta vähän matkan päässä alkoi olla hiekkaa yhä enemmän ja enemmän. Morante katseli sitä kiinnostuneena ja ratsasti syvemmälle erämaahan. Maaperä oli hyvin pehmeää, se oli lähempänä multaa kuin hiekkaa ja hevosen kaviot upposivat monen tuuman syvyyteen siihen joka askeleella. Ritari palasi mietteliäänä tovereidensa luo ja sanoi: ”Ei maksa vaivaa lähteä takaisin tunneliin. Yövytään täällä ja palataan vasta huomenna.”
Lannore pohti asiaa ja nyökkäsi. ”Tehdään niin. Miltä edessäpäin näyttää?”
”Pehmeältä”, Morante vastasi. ”Maa on melkein kuin vastamyllerrettyä multaa, aivan kuin koko erämaa olisi suurta peltoa johon on vastikään kylvetty siemeniä.”
Kun he ratsastivat kauemmas vuorista, maa alkoi näyttää yhä enemmän siltä kuin se olisi äskettäin kaivettu täyteen kuoppia ja kuopat sitten täytetty. Muut eivät tähän sen kummempaa huomiota kiinnittäneet, mutta Lannore ja varsinkin Morante katselivat kiinnostuneina multaa.
Silloin Paennan ratsu kompastui johonkin ja oli kaatua. Paenna horjahti ja putosi alas satulasta vajotakseen puoli metriä syvälle kuohkeaan maaperään. Hän syljeksi maata suustaan ja pyrki pystyyn pyyhkien likaa vaatteistaan. Sitten hän potkaisi kiveä, johon hänen hevosensa oli kompastunut – vain huomatakseen ettei se ollut kivi.
Se oli käsi, joka oli jähmettynyt paikoilleen asentoon, jossa se kohosi mullasta ja näytti tavoittelevan taivasta sormillaan. Sen iho oli ruskehtavanharmaata ja repaleista, kuivaa ja ilmiselvästi pitkään kuollutta. Paenna kavahti taemmas ja muut ritarit kumartuivat katsomaan kättä lähemmin. Lannore tuli alas satulastaan ja laskeutui polvilleen käden eteen.
”Onko – onko –” Paenna änkytti.
”Se on kuollut”, Lannore totesi ykskantaan. ”Kiskotaan hänet ylös.”
Morante laskeutui myös satulasta, tarttui ylöspäin kurkottavaan käteen ja alkoi vetää. Se kohosi helposti ja ensin nousi näkyviin käsivarsi, sitten karmea kallo jota peittivät ihonriekaleet ja jonka päässä oli pari ohutta ja pitkää hiuskarvaa, sitten keskiruumis jonka vaatteet olivat yhtä repaleiset kuin ihokin. Kuollut rojahti maahan ja sen tyhjät silmät jäivät tuijottamaan taivasta.
”Miten hän on tänne joutunut?” Quibert kysyi ruumista tuijottaen.
”En tiedä”, Lannore vastasi. ”Ehkä hänkin haaksirikkoutui – tai sitten täällä on kuin onkin asutusta.”
”Minua mietityttää”, Morante sanoi hitaasti, ”että kuka hänet hautasi, ja miksi tänne.”
Hän katsoi ympärilleen mietteliäänä, ja muutkin ritarit käänsivät katseensa myllerrettyyn maahan. Heidän mieliinsä kohosi kammottava ajatus.
”Jos niitä on yksi…” Quibert aloitti mutta ei ehtinyt viedä ajatustaan loppuun kun vähän matkan päässä mullasta nousi toinenkin kuollut käsi, ja kolmas ja neljäs. Joka puolella alkoi kaivautua esiin kuolleita, kaikki samanlaisia repaleisia, kuivuneita ja ilmiselvästi pitkään kuolleina olleita olioita. Joissakin oli näkyvissä kamalia haavoja ja vaurioita, ja jotkut olivat aseissa. Ne kaivoivat tiensä maan pinnalle ja ynisivät hiljaa haroen ilmaa käsillään. Ne olivat kuolleita mutta liikkuivat silti. Ritarit tuijottivat näkyä jähmettyneinä kauhusta. He olivat kuulleet tarinoita kävelevistä kuolleista, mutta Lannore ainakaan ei koskaan ollut ajatellut päätyvänsä silmätysten niiden kanssa.
Eläviä kuolleita oli valtava määrä. Niitä nousi esiin joka puolella niin kauas kuin he näkivät. Auringon viimeinen valo katosi ja pimeys valtasi erämaan, joka oli paljastunut valtavaksi kalmistoksi. Epäkuolleet kääntyivät ritareita kohti ja ojensivat luisevat käsivartensa heitä kohti. He nousivat ratsaille Morante ensimmäisenä ja järjestäytyivät riviin.
”Miekat esiin!” Lannore huusi ja ritarit vetivät aseensa taistellakseen tiensä kuolleen armeijan läpi. He hyökkäsivät kuolleiden kimppuun ja alkoivat silpoa näitä. Niiden liha oli haurasta ja muumioitunutta, se halkesi heti kun miekat osuivat siihen ja epäkuolleet vajosivat särkyneinä maahan kun ritarit iskivät niitä. Ne eivät kestäneet rynnäkön edessä ja murskautuivat hevosten kavioihin ja ritareiden miekkoihin. Mutta niitä oli valtavan paljon. Pian ne eivät edes välittäneet uljaista bretonnialaisista vaan vaelsivat hitaasti laahustaen kohti vuoria antaen ritareiden tehdä mitä tahtoivat. Lannore johti heidät takaisin kallioille ja takaisin tunnelin suulle. He ratsastivat kävelevien kuolleiden joukkojen edelle ja katsoivat niiden valtavia massoja. Ne tulivat kohti heitä ja tunnelia selvästi aikeenaan mennä halkeaman kautta vuorijonon toiselle puolelle.
”Tunneliin!” Lannore komensi. ”Takaisin tunneliin!”
Morante ja Paenna ratsastivat pimeyteen, mutta Quibert empi. Lannore kannusti häntä: ”Ala tulla jo, jos jäät tänne ne tappavat sinut!”
Quibert katsoi kanjonia ja sitten epäkuolleiden hiljaisesti vaikeroivaa armeijaa, joka laahusti heitä kohti hitaasti mutta varmasti. Hän harkitsi lyhyen hetken sankarikuolemaa pidätellen kuolleita kanjonin suuaukolla, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin. ”Hyvä on”, hän sanoi ja ratsasti muiden perään. Lannore itse meni viimeisenä pitäen selustaa.
He olivat jo pitkällä pimeässä, tällä kertaa vailla soihtua, kun kaiut paljastivat heille että epäkuolleetkin olivat tulleet kanjoniin. Niiden huokailut ja askelten laahaus moninkertaistuivat ja kuuluivat kovina, vaikka ne tulivat kaukaa. Lannore komensi silti heidät lisäämään vauhtia niin paljon kuin pimeässä luonnontunnelissa uskalsi.
Kun he painajaismaisen ratsastuksen jälkeen tulivat ulos jälleen toiselta puolelta, paistoi taivaalla kirkas täysikuu valaisten harmaita kallioita valkealla kajollaan. Ritarit eivät pysähtyneet vaan ratsastivat halki lumoavan kauniiden öisten tasankojen. Tuoreen ruohon voimakas tuoksu valtasi heidät ja se tuntui oudon lempeältä ja kauniilta ajatellen tilannetta. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta, kun he pakenivat valtaisaa kauhun armeijaa halki noiden kuunvalossa kylpevien maisemien.
Viimein, kun kuu lähestyi taivaanrantaa ja pimeys syveni, he näkivät edessäpäin leirinsä nuotioiden kultaisen, lepattavan valon. Paenna huokaisi helpotuksesta eikä Lannorekaan yrittänyt salata onneaan, kun maisemat kävivät tutuiksi. He tulivat leiriin ja vartijat loivat heihin kummastuneita katseita. Kun neljä hikoilevaa, kauhistunutta ritaria, jotka olivat ratsastaneet koko yön hengenhädässä, ilmestyivät leirin rajoille pelko silmissään, saivat vartijat pidätellä nauruaan. Tietenkin talonpojat eivät uskaltaneet nauraa täysiarvoisille sotureille, koska he olisivat tehneet sen henkensä uhalla.
Lannore etsi heti käsiinsä upseereita ja selitti heille tilanteen. He eivät aivan heti nielleet tarinaa epäkuolleiden armeijasta, mutta vajaassa tunnissa koko leiri kuitenkin oli hereillä ja aseissa. Lannore järjesteli puolustusta, asetti ritarit sekä asemiehet eturintamaan ja talonpoikajousimiehet taemmas, osan itse leiriin ja osan sen taakse kallioille, jotka erottivat meren hiekkarannan ruohokentistä. Kaikki tulet sytytettiin, jotta näkyvyys olisi mahdollisimman hyvä.
Kului tunti, mutta mitään ei tapahtunut. Sotilaat alkoivat naureskella ja jutella tuttavallisesti jättämättä kuitenkin vartiopaikkojaan. Monet alkoivat pelata noppapelejä ja kertoilla vitsejä, mutta Lannore ei antanut kenenkään palata nukkumaan. Hänen mieleensä hiipi ajatus siitä, että ehkä epäkuolleet eivät tulisi lainkaan leiriin.
”Ne tulevat kyllä”, sanoi Morante hänen viereltään kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. ”Ne vain ovat hitaita. Pidä puolustuslinja – vaikka koko viikon jos tarvetta on. Ne tulevat kyllä.”
”Mistä tiedät?” Lannore kysyi epäilevästi.
”Minä olen nähnyt niitä ennenkin. Minä olen sotinut niitä vastaan ja usko pois, minä tiedän mitä ne aikovat.”
”Oletko nähnyt näitä… kuolleita ennenkin?”
”Minä johdin rintamaa niitä vastaan kymmenen vuotta sitten Ardenissa”, ritari selitti. Hän oli synkkämielinen ja –ilmeinen, mutta luotettava ja rohkea soturi. Lannore olisi antanut henkensä hänen käsiinsä. ”Ne tulevat kuin meren aallot; jos ne lyödään takaisin, ne tulevat yhä uudelleen kunnes pääsevät läpi. Ja ne tulevat aina. Mikään ei estä niitä tulemasta uudelleen.”
”Nehän…” Lannore pelkäsi sanoa ääneen sen, mitä ajatteli. Hän rohkaisi mielensä ja kysyi (yrittäen kuulostaa siltä kuin sanoisi sen ohimennen): ”Eivätkö ne voittaneet Ardenin rintamalla ja murtautuneet läpi niin, että ne saivat koko metsän haltuunsa?”
”Kyllä”, Morante totesi katsoen kreiviä synkästi, kuten hänellä oli tapana. ”Ne löivät meidän joukkomme ja ajoivat meidät pois. Minä selvisin yhteensattuman ansiosta ja pääsin pois metsästä vammoitta – toisin kuin suurin osa armeijasta.”
Hän vaikeni. Lannore halusi tietää lisää, mutta hän oletti ettei Morante tahtonut puhua aiheesta. Ritari ratkaisi pulman selittämällä asiaa pyytämättä. ”Niitä oli tuhansia, kaikki heikkoja ja hauraita, mutta niitä oli niin paljon että mikään ei voinut pidätellä niitä. Me olimme aina puolustava – ja perääntyvä osapuoli, ja niillä oli aina miesylivoima. Ne yrittivät piirittää meidät metsän varjoissa, ja meidän oli pakko vetäytyä kerta toisensa jälkeen. Niitä oli yhtä monenlaisia kuin on olemassa tapoja kuolla. Oli puhtaaksi kaluttuja luurankoja, muumioituneita ruumiita, mädäntyneitä, repaleisia lihakasoja, uljaan soturin varusteisiin pukeutuneita ruhtinaita. Niiden rinnalla tuli lentäviä, jättiläismäisiä vertaimeviä lepakoita, mustia tulisilmäisiä susilaumoja, näkymättömiä henkiä jotka saivat meidät kauhun valtaan ja mustiin pukeutuneita taikureita jotka taikoivat niitä lisää, nostattivat meidän kuolleemme maasta taistelemaan omalla puolellaan ja langettivat meidän päällemme kamalia kirouksia… Se oli painajainen. Sinä ajattelet, että painajaisia nähdään kun nukutaan, mutta se oli elävä ja todellinen painajainen. Ne tulivat joka yö metsän pimeydestä ja ajoivat meitä taemmas kunnes katosivat aamunkoitteessa ja tulivat uudestaan seuraavana yönä.”
Lannore kuunteli ja hän hytisi kauhusta. Häntä pelotti katsoa pimeyteen, joka leiriä ympäröi joka puolelta. Hän tunsi olonsa hyvin turvattomaksi, vaikka häntä suojasi lähes tuhatpäinen armeija. Morante katsoi häntä ja hymyili hymyä, josta oli vaikea saada selvää oliko se tarkoitettu ivalliseksi vai surulliseksi. ”Älä sure. Meitä on paljon. Ja me olemme saarella emmekä voi perääntyä.”
Se ei rohkaissut häntä yhtään.

Epäkuolleet eivät tulleet sinä yönä eivätkä seuraavana päivänä, mikä kismitti häntä suuresti. Ritarit eivät sanoneet hänelle suoraan mitään, mutta kaikki – paitsi Morante, Paenna ja Quibert – epäilivät, että hän oli nähnyt näkyjä ja suunnitteli taistelua olemattomia vihollisia. Lannorella ei ollut sydäntä muuttaa tätä käsitystä, sillä hän ei tahtonut kylvää pakokauhua leiriinsä.
Eikä hänen tarvinnutkaan, sillä todisteet puhuivat puolestaan seuraavana yönä.

JATKUU...

[Tapsa]

Mua vähän arvelutti jättää tämä tollaseen kohtaan, mutta päättäkää nyt sitten itse pidättekö riuduttavasta odottamisesta... Lukekaa tämä pian niin saatte sitten odottaa kakkososaa. Tämä on vähän tämmöinen prologiluontoinen, mutta kyllä siinä varmaan tulee henkilöt tutuiksi.

[Rune]

Ai pidänkö!? Tottakai pidän riuduttavasta odottamisesta, varsinkin kun se uvataan näin hyvin tehdyssä tilanteessa. Ritarit saaren rannalla vastassaan zombie armeija? Mikäs sen mukavampaa. Mutta jälleen kerran, hienoa tekstiä. Tunnelma nousi lopussa kattoonsa vähän lattean keskivälin jälkeen, joka toisaalta oli tarkoituskin epäilemättä. Alun laiva oli myös aika mielekäs. Zombiet olivat myös ainakin siellä kanjonissa hienosti tehty. Vastasivat aika paljon omaa käsitystäni zombieista. (ks. Syysjuhla) Mutta tämä oli hyvä, kuten tavallista.

[hölömpöö]

Älyttömän hienoa tekstiä. Tarina olli hyvä ja tunnelma oli aikas jännittävä. Nyt nään painajaisii epä kuolleista.

[Tapsa]

Herttua Taubert oli viimein saanut siitä tarpeekseen ja lähettänyt armeijan ritareita kostamaan (no sille merirosvokaupungille)

Toi siis on virhe, jos ihmettelitte... Se merirosvokaupunki merkitsee delffien kaupunkia jossa corsairit asuu. Myöhemmin mulle selvisi että sellaista ei olekaan. Tarkoitus oli korjata se, mutta en muistanutkaan ja lähetin vahingossa tämän version Sotuun.

[Grom]

Joo itsekin ihmettelin tuota kohtaa.

Mutta erittäin hyvää tekstiä jälleen. Taattua laatua. Onneksi en nähnyt painajaisia zombeista luettuani tämän illalla ennen nukkumaanmenoa. Ei noussut lattiasta käsiä, phuuh.
Laiva ja maisemat oli jälleen loistavasti kuvailtu kuten aikaisemmissakin novelleissa. Jäi todella kutkuttavaan kohtaan, josta haluan lukea lisää. Ensi kertomuksessa pääsemmekin näköjään nauttimaan mahtavista taistelunkuvaustaidoistasi.

PS: Tässä sivussa haluaisin tiedustella ikääsi... jos sopii

[Rune]

Niin, minä itseasiassa tahtoisin tietää Grominkin iän... pitäisiköhän pistää topici jossa kysellään kirjoittajien ikiä? Näin pystyy vähän vertaamaan, ja itseäni ainakin kiinostaa että millainen ajatusmaailma senkin ikäisellä ihmisellä voi olla.

[pamp-pu]

[OT]Juu, kirjoittajien ikätopikki pystyyn vaan. Ainakin omat ajatukseni leijuvat ihan eri kuvioissa kuin ikätovereillani.[/OT]

[Tapsa]

Kiitti kehuista. Pian tulee L'angeillen valloitus, osa II. Se on itse asiassa valmis hiomista vailla, mutta ehkä pidän teitä vielä jännityksessä jonkin aikaa.

Ikäni? En paljasta! Te olette kuitenkin paljon mua vanhempia ja sitten te nauratte mulle ja se ei oo kivaa *vauvanitkua* No joo ei vaineskaan, mutta sanotaan näin että en ole kirjoittanut ylioppilaaksi

[Aco]

Eihän omaa nimeä saa paljastaa, varsinkaan netissä Ties mitä konnia täällä liikkuu. Joku Runekin voi olla ties mikä murhamies, eikö? Ei vaineskaan, mutta äläpä siltikään kerro ikääsi.

Sitten tarinaan: Juoni oli oiken mainio, ja jatkokin pitää (tietysti) lukea. Zombit oli kuvattu erinomaisesti.. Lannore, vai mikä se nyt taas olikaan, oli yllättävän tavallinen henkilöhahmo. Mielenkiintoinen päähenkilö lisää kiinnostusta, mutta ei se mitään. Luenpa jatkon heti perään, niin ei tartte itse jännittää Hyvä tarina.