FN-novelli: Vyöry lumen keskellä (luvut I & II)

[skarsnak]

Vyöry lumen keskellä

I luku

Täydellisen kullanruskea kanankoipi tirisi rasvaa. Ilmassa leijui vahva maltaan tuoksu. Se peitti alleen vanhojen pahnojen tunkkaisen lemun ja suuren takan sisäänpäin puhaltaman savun hajun.

Jacques d’Alouette oli syntynyt kaukana täältä, Bretonniassa. Lapsuutensa hän oli viettänyt isänsä kankurinverstaassa Brionnessa. Isä oli toivonut hänestä työpajansa jatkajaa, se oli vanhimman pojan oikeus. Jacques oli kuitenkin pienestä pitäen kammoksunut työntekoa. Jo lapsena hän oli seikkaillut kotikaupunkinsa vaarallisilla syrjäkujilla, oppipoikavuosina ajatukset olivat keskittyneet tyttöjen naurattamiseen, ja isänsä vähäisien säästöjen kuluttamiseen kaupungilla huvitteluun. Laiska ja pöhöttynyt Jacques ei kuitenkaan ollut ollut nuorenakaan, hän vain keskitti kaiken tarmonsa työnteon välttämiseen. Tilaisuus pestautua kuninkaalliseen laivastoon oli tuntunut pieneltä jännittävältä seikkailulta, mutta elämä useimmiten heittää uskomattomille raiteille.

Jacques heitti kanankoiven pienen puisen hallin seinustalla väijyville koirille. Se osui salin reunalle sijoitettua yhdestä puusta veistettyä seita-patsasta jalkaan. Koirista pienin, mutta terhakkain, nappasi kananpalan ilmasta, ja syöksyi salin toiseen päähän saalistaan järsimään, irvistellen haastavasti muille koirille. Jacques oli tehnyt havaintoja koirayhdyskunnasta. Iso Harmaa oli näennäisesti johtaja, mutta Pieni Terhakka tuntui aina saavan tahtonsa läpi, ikään kuin vaivihkaa kulisseista vaikuttaen.

Jacques oli matkustanut vanhaa maailmaa ympäri, nähnyt suurkaupunkeja, ylpeitä Ulthuanin haltioita, ja kerran jopa liskomiehiä, mutta tänne hän oli päätynyt. Kaikkien näiden suuressa maailmassa vietettyjen vuosien jälkeen hän oli löytänyt paikkansa. Far North oli takapajuinen maa, mutta kansa oli ollut erittäin ystävällistä, aluksi varsin jäyhää, mutta silti vieraanvaraista.

Tämä karkea maa oli jättänyt jälkensä häneen, nimensäkin hän oli joutunut hankalan kieliasunsa takia kääntämään, Jakos sopi paikallisten suuhun huomattavasti paremmin. Jakos värähti kylmästä. Edes vahva olut ei auttanut enää pysymään lämpimänä, pohjoisen talviin hän ei tottuisi ikinä. Iso harmaa haukahti kiukkuisena, Jakos ei välittänyt vaan vajosi takaisin mietteisiinsä.

Saapuessaan isojen saaliseläinten nahkoja havitelleiden kauppiaiden mukana tänne pohjolaan, oli Jakos välittömästi ihastunut kauniiseen luontoon, rauhaan, ja ihmeellisiin vaaleisiin naisiin. Matka kaaoksen saastuttamien peikkovaltakuntien läpi oli ollut raskas, mutta palkinto sen arvoinen. Se oli ollut loppukesää. Viljapeltojen puintia oltiin aloittelemassa, miehet olivat palailemassa kesän metsästysretkiltä sydänmailta. Elettiin otollisinta aikaa kaupankäynnille. Kun muut seurueesta valmistelivat paluuta takaisin Imperiumin suuriin kaupunkeihin tekemään voittoa juuri hankituilla nahoilla, oli Jakos päättänyt jäädä. Silloin hän ei ollut vielä tutustunut talveen, todelliseen talveen.

Talvi oli yllättänyt Jakosin, lähin Far Northilais-heimo, Hirviksi he itseään kutsuivat, oli kuitenkin suostunut ottamaan Jakosin talveksi yhteisöönsä, yksi lisäsuu ruokittavana oli pienelle heimolle raskas taakka. Talven tullen oli alkanut kurjuus. Taudit, nälkä ja alituiset Kisleviläisten ryöstöretket vaivasivat koko yhteisöä aina vanhuksista nuorimpiin vastasyntyneisiin. Vain suurimmilla heimoilla oli mahdollisuuksia lähteä tekemään vastaryöstöretkiä, tosin onnistuneet ryöstelyt helpottivat pienempienkin yhteisöjen arkea.

Tuopin pohja alkoi häämöttää, mutta eräs yhteisön nuorista neidoista jo kiikutti auliisti uutta. Nuoret naiset kilpailivat jatkuvasti hänen huomiostaan. Jakos yritti huomioida heitä tasapuolisesti lupautumatta kenellekään.

Ensimmäisenä talvenaan Jakos oli metsästysretkellä pelastanut heimon päällikön karhun kynsistä, toisena onnistuneesti järjestellyt kylänsä puolustusta, ja kolmantena Jakos oli johtanut kolmen heimon miesten yhdistynyttä ryöstöretkeä Kisleviläiskyliin. Ja nyt, monien vuosien jälkeen häntä pidettiin suurena sotasankarina, hah. Hänhän oli vain noudattanut ikuisen opportunistin kutsumustaan, ja tarttunut tilaisuuteen. Vastahyökkäyksien pelossa oli kolmen heimon voimin syksystä toiseen rakennettu tätä puulinnoitusta asukkaiden ja eläinten turvaksi. Heimopäälliköt olivat yhteistuumin valinneet Jakosin linnaa johtamaan. Maailman mahtavissa valtioissa tätä hänen Ropalan Linnavuorella sijaitsevaa vallitustansa tuskin pidettäisiin edes rajavartioiden varustukseksi kelpaavana, mutta Far Northilaisten mittapuulla se oli loistelias linna. Ja vuori, hamph, mitä muuta se oli kuin pahainen nyppylä järvien ja metsien keskellä, mutta silti Jakos tunsi olonsa jollain epämääräisellä tavalla kotoisaksi.

***

Hän heräsi huutoihin. "Tietä, tietä. Missä hän on? Hakekaa hänet", joku kailotti. Jakosin huoneen ovea kolkutettiin, ja samassa hetkessä se lennähti auki. Huone oli sysipimeä, mutta palava päre paljasti tulijan ääriviivojen kuuluvan Mathias Maununpojalle. Mathias oli Hirvien päällikön poika, vapaaehtoisesti Jakosin joukkoihin sotilaaksi ryhtynyt nuori, ehdottomasti Jakosin luottomies. Mathias kiinnitti päreen seinään pärepihteihin ja aloitti varovaisella äänellä: "Mestari? Teitä kysytään." "Tullaan, tullaan. Kuka se on?", väsynyt, karkea ääni raastoi ilmaa. Jakos veti saappaat jalkaansa ja huokaisi.

Pääsali oli valaistu soihduin, kaikki talon asukkaat tuntuivat olevan jo hereillä, kärkkymässä uutisia. Jakosin työpöytänään pitämänsä valtavan pirttipöydän eteen oli istutettu märkä, resuinen hahmo. Se kiinnitti kaiken huomionsa makkaranpalan mutustelemiseen, eikä huomannut heti Jakosin saapumista. Jakos istahti omalle paikalleen pöydän päähän, ja hahmo havahtui. Se kohottautui seisomaan, taipui jäykkään kumarrukseen, ja tervehti paikalla olijoita kömpelösti. Soihdun valossa Jakos huomasi ääriviivojen sisältä yksityiskohtia, ja hengähti yllättyneenä. Hän oli kyllä tavannut shamaaneja ennenkin, mutta vain juhlapäivien hulinassa, kauppapaikoilla, ja uskonnollisten riittien yhteydessä. Shamaaneista liikkui heimojen parissa lukuisia kiertäviä tarinoita, mutta Jakos oli suhtautunut tapansa mukaan skeptisesti kuulemiinsa ihmeisiin, onnettomuuksiin, ja mystiseen tietämättömyyden usvaan tämän kansanryhmän ympärillä. Jakosille oli jäänyt hyvin hämäräksi keitä he olivat, mistä he tulivat, ja mikä heidän todellinen asemansa oli Far Northin melko epähierarkisessa yhteiskunnassa.

”Ne tappoivat perheeni” voimakas ääni jylisi, ”Niitä tulee paljon. Ne tappavat tullessaan. Ne kostivat erheeni.” Sisään puhalsi äkillinen kylmä viima. Koirat aloittivat kilpahaukunnan. Ovelta kuului naisen kirkaisu. Hämärässä salissa koiraparven saattelemana pöytää lähestyi pieni pyöreä hahmo, joka lähemmäksi tullessaan paljastui karhunpoikaseksi. Se suunnisti suoraan kohti vastakkaista päätyä, pysähtyi Jakosin pirttipöydän eteen. Karhu käpertyi shamaanin jalkojen juureen, ja tuhisi pelokkaana ympärillä hääriville koirille. ”Voi pikkuista, et olisi saanut tulla, minähän käskin sinun odottaa” äsken niin voimakkaana kolkoista nurkista kaikunut jylinä vaimeni lempeäksi soperteluksi shamaanin rapsuttaessa karhupienokaisen päälakea. Shamaanin ääni vaimeni vähitellen muminaksi. Ääntä oli vaikea enää edes kuulla, mutta vaikka äänen kuulisikin Jakos epäili tuskin ymmärtävänsä sanoja. ”Tuokaa heille syötävää”, Jakos tiuskasi ohikulkevalle palvelustytölle. Tyttö säpsähti puhuttelusta, ja poistui hameenhelma liehuen paikalta.

***

Jakosin yksityishuoneen pöydän ympärillä istui neljä mietteliästä hahmoa, Jakos itse käveli hermostuneesti huoneessaan edestakaisin. Shamaanin kertomuksen mukaan satojen kisleviläisten joukko oli tulossa rajaseudun yli tappaen kaiken alleen jääneen. Kukaan muu ei tietoa ollut vielä vahvistanut. Jokatalvista kiertolaisuutta kummempaa pakolaisten virtaa ei rajan suunnalta ollut ollut, eikä muilta heimoilta ollut tullut viestiä kisleviläisten ryöstöretkestä. ”Minä en sen vanhan homeisen käppänän puheisiin usko hetkeäkään”, tuhahti Maunu Metsonpoika, Hirven-heimon päällikkö. Hänen nyrkkinsä mäjähti kuuluvasti pöytään, nopea ranneliike nappasi valtavan puisen oluttuopin pöydältä, ja muiden vielä ihmetellessä puolet tuopin sisällöstä oli jo kadonnut. ”Isä, rauhoitu. Minusta tuntuu että shamaanin puheissa piilee totuus. Kisleviläiset ovat olleet kumman rauhallisia koko talven.”, Mathias Maununpoika totesi rauhalliseen harkitsevaan tyyliinsä. Vastaus täytti ilman jo Mathiaksen viimeisen tavun kohdalla: ”Pah, ole sinä pojankloppi hiljaa, kun kerran vielä uskot tuollaisia lastensatuja.” Keskusteluun liittyi kolmas ääni: ”Minusta tuntuu, että pojan sanoissa piilee totuuden siemen, emme tosiaankaan ole kuulleet mitään koko talvena”, viimeisin puhuja oli Kalev Karhunkämmen, kolmesta yhdistyneistä heimoista toisen, Karhujen, päällikkö. Pöydän kulmasta kuului epämääräinen murahdus, jokainen huoneessa olijoista yritti tulkita sitä omalta kannaltaan positiiviseksi myöntymiseksi. Kaikki pitivät Susien heimoa omituisena joukkona. Juuri heillä Jakos tiesi olevan läheisimmät suhteet shamaanien, metsäneläinten, ja jopa peikkojen kanssa. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus. Kaikki pitäytyivät omassa näkökannassaan, murjottivat, ja katselivat tuoppinsa pohjan lähestyvän.

Jakos pysähtyi, kääntyi kohti pöytää, ja rikkoi hiljaisuuden. ”Hyvät herrat. Yö on kääntymässä aamuksi ja kaikki ovat väsyneitä. Käykäämme kaikki nukkumaan, ja keskustellaan aiheesta huomenna päivällisellä”, hän tiesi äänensä tihkuvan ironiaa, ”sivistyneesti.”


*****

II luku

Aamuaurinko hiipi varovasti metsän reunan yläpuolelle. Kanat tepastelivat touhukkaina linnan sisäpihalla. Ne pyrähtelivät edestakaisin lumikinosten keskellä, ja hävisivät taas kanalaan lämmittelemään. Tähän vuodenaikaan päivänvaloa ei kestänyt pitkään, joten kaikki linnoituksen eläimet yrittivät saalistaa oman osuutensa auringonpaisteesta. Jakos seisoi äänettömänä vallituksille vievillä rappusilla. Hän katseli puisen muurin yli edessään levittäytyvää maisemaa. Jakos tukahdutti esille pyrkivän haukotuksen. Hänen ruumiinsa kaipasi lepoa, mutta Jakosin valpas mieli piti häntä hereillä. Päivän ensimmäisten auringonsäteiden myötä Jakos oli nähnyt pelkäämänsä näyn. Pieniä rekiä puikkelehti idästäpäin järvenjäitä ja kunnostamattomia teitä pitkin kohti linnoitusta. Reet olivat liian täyteen pakattuja, hevosia kannustettiin liian hätäisesti laukkaan. Ne puikkelehtivat niemen kärkiä kiertäen, teillä välillä kukkuloiden taakse kadoten, mutta aina määrätietoisesti kohti Ropalaa lähestyen. Enää Jakos ei epäillyt, hän oli varma. Suuri, lämmin käsi tarttui Jakosia olkapäästä, hän vilkaisi olkansa ylitse ja havaitsi Mathiaksen takanaan, ”Tule. Itsensä palelluttaminen kuoliaaksi ei auta ketään.”

***

Kaikki jotka olivat vallituksilla käyneet olivat voineet havaita merkit. Huhu oli kiirinyt nurkissa, vaikkei siitä uskallettu ääneen keskustellakaan. Päivällinen oli syöty hiljaisuuden vallitessa, kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa, kukaan ei halunnut viihdyttää muita runonlausunnalla, tai laulelmilla.

Jakosin huone oli pimeä nurkassa roihuavaa pärettä lukuunottamatta. Hän istui levollisin mielin pöytänsä päässä, ja katseli muita pöydän äärellä olevia. Samat miehet olivat tavanneet niin usein tärkeissä neuvonpidoissa, mutta silti tilanne vaikutti oudolta. Kukaan ei vitsaillut muiden kustannuksella, oluttakin siemailtiin enemmän hajamielisen varovaisesti, kuin humalahakuisen äkkipikaisesti. Jakos rykäisi, ja hiljaisuus tiivistyi entisestään. ”Hyvät herrat” hän aloitti, ”ollaanpas nyt järkeviä.” Innostavien puheiden pitäminen miehille ei ollut koskaan ollut Jakosin vahvin valtti, naiset olivat toista maata, heitä oli helppo valloittaa pienillä korulauseilla. Hän tunnisti heikon aloituksen sellaisen kuullessaan, ja vaikeni hetkeksi. Tilanteesta oli kuitenkin päästävä irti keinolla millä hyvänsä. ”Mitä lopulta tiedämme tilanteesta?”, hän tokaisi ykskantaan avatakseen keskustelua. ”Heitä sanotaan tulevan satoja” totesi Kalev Karhunkämmen. ”Joidenkin arvioiden mukaan tuhansia” jatkoi Maunu Metsonpoika. ”Hyvä. No niin. Mitä itse ajattelette?” Jakos yritti kartoittaa muiden mielipiteitä. ”Minä uskon, että enemmän on heitä. Ja sen tiedän, että se on totuus. Kahdeksatta tuhatta käy miesten luku, mutta kaikki eivät suinkaan ole ehtineet rajasta ylle”, möreä ääni pöydän toisesta päädystä ilmoitti. Raknar Susiturvan, Susien heimon päällikön ilmekään ei värähtänyt lukuja kertoessaan, joten Jakos päätti pikaisesti pitää sisällään väkinäisen naurahduksen, jonka lukemat olivat saaneet aikaan. Ehkä niitä ei oltukaan tarkoitettu tunnelmaa keventämään. Pienen hiljaisen tuokion jälkeen miesten keskuuteen syntyi epäilevää mutinaa, mutta Raknar keskeytti kaikki ”Minä tiedän mitäs tiedän, ja tiedän mistäs tiedän, sitä minä en teille tohdi kertoa, mutta se on taivahan tosi, että näin on.”

Väkinäinen hiljaisuus oli ottanut huoneen kodikseen, ja nyt se jo asettui taloksi. Jakos yritti viedä keskustelua eteenpäin: ”Miten paljon meillä on miehiä? Paljonko omasta takaa, paljonko saadaan hankittua kasaan muista heimoista?” ”Kolmesta heimosta saadaan noin sata vantteraa maajussia jalkaisin, pari tiuta hevosella, linnoituksen vahvuudessa on tusina ammattisotilasta, ja ympäröivistä heimoista ei kukaan tiedä kuinka paljon.” arvioi Kalev Karhunkämmen. ”Sadasta viiteen on minusta mahdollista muualta hankkia”, vahvisti Maunu Metsonpoika. Keskustelu miesvahvuudesta alkoi raivokkaasti jyristä puolelta toiselle, kunnes toistaiseksi hiljaa mietteliäänä istunut Mathias läjäytti nyrkkinsä pöytään. Väittely katkesi kuin taikaiskusta. ”Oli miten oli, suorassa tappeluksessa emme niille pärjää, mutta yhdestä asiasta olen varma. Jäät kyllä kestävät yksittäisen reen painon, mutta kokonaista sotajoukkoa ei vielä. Sen minä sanon, että sitä meidän ei tarvitse pelätä.”

***

Taivaalta leijaili hiljaa suuria, märkiä lumihiutaleita. Linnan sisäpiha oli valaistu soihduilla. Hevoset hirnahtelivat hermostuneesti, ilmassa kihisi jännittyneen odotuksen tuoksu. Shamaani kiipesi linnankartanon portaille, haistoi sienijauhetta pienestä nuuskarasiasta, ja rykäisi äänensä avaamiseksi. ”Kulkekaa Otson onnella, Ukon tuulten saattelemana” hän aloitti messuamisen linnan portailta. Jakos asteli hiljaa kohti vallituksia, hän tunsi olonsa vaivautuneeksi aina joutuessaan uskonnollisten menojen todistajaksi. ”Menkää, tulkaa takaisin, ja tuokaa muita mukananne.” Shamaani heilutti sauvaansa messutessaan, haistoi lisää sienijauhetta, ja kaatui tajuttomana maahan. Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selkään, Linnan portit aukaistiin. Viidentoista ratsastajan joukko ampaisi ulos linnakkeesta, ja katosi pimeyteen.

Jakosista ryhmä näytti surkean pieneltä, mutta enempää heillä ei ollut varaa uhrata. Mathias oli seurannut shamaanin toimitusta muurin harjalta, ja viittoili Jakosia luokseen. Jakos kiipesi viimeiset portaat, pysähtyi niiden ylätasanteelle ja veti muutaman kerran syvään henkeä. ”Olen laskenut kaikki joukkomme”, Mathias aloitti tarmokkaasti. Jakos nyökkäsi, käänsi katseensa kartanoon päin, ja tarkkaili kiinnostuneena talon naisten hääräämistä kaatuneen shamaanin ympärillä. ”Meitä Hirv-.” Mathias aloitti, mutta vaikeni samantien. Mathias oli luopunut heimostaan astuessaan linnaan palvelukseen, sen Jakos oli saanut selville, vaikkei kukaan hänelle sitä ollutkaan kertonut. Jakosin Ropala oli Mathiaksen heimo nykyisin. Sukusiteet vaikuttivat kuitenkin yhä vahvasti nuorella miehellä, ja perheensä Mathiaskin tunnusti omakseen. ”Jatka” tokaisi Jakos ytimekkäästi. Hän ei ymmärtänyt heimojen sisäistä hierarkia säännöstöä ja velvollisuuden tuntoa, eikä edes yrittänyt. Hänelle oli luotu oma paikkansa kansan parissa, ja se riitti Jakosille mainiosti. ”Hirviä on 38 lähes täysikasvuista miestä jalkaisin, useimmilla aseistuksena varsijousi ja puukkoja tai kirveitä, näistä kymmenen voidaan varustaa tarvittaessa hevosilla. Linnassa on jäljellä enää kahdeksan omaa sotilastamme, kaksi hevosta. Susia on tusina vähemmän kuin hirviä, ja karhuja on 45. Heidän hevosistaan minulla ei ole tietoa.” Jakos oli hetken hiljaa, sanat tulivat harvakseltaan ulos hänen suustaan ”117 miestä, joista vain harvat ratsuilla. Silti enemmän kuin pelkäsin.” Hän puristi kylmästä tunnottomat kätensä nyrkkiin.

***

Pahoittelen kaikkea mahdollisesti ilmenevää FN-fluffinvastaisuutta. En vain ole viimeaikoina oikein jaksanut seurata Pohjolan tapahtumia ja listan kehitystä. Jatkoa on tulossa ja ajatuksia on rakenteilla, mutta kehitys on hieman tyssännyt alkuunsa. Ja anteeksi Valhalla Mathiaksesta, täytyy puolustautua että pätkä oli jo kirjoitettuna ennen kuin luin novellisi. Ja tuo nimi on täysin *piii ip*, mutta ehkä saan paremman idean myöhemmin.

[/Skars edit]Lisäsin toisen luvun, ja hioin ensimmäistä hieman. Täytyy takoa kun rauta on kuumaa, tai siis kirjoittaa kun tekstiä tulee. Kommenttia saa antaa etenkin uudesta pätkästä. Itse tuntui, että vähän karkasi mopo käsistä, enkä saanut tarinaa yhtä tiiviiksi kuin alussa. En ainakaan vielä ole onnistunut kirjoittamaan sellaista mukaansa tempaavaa lennokkuutta, mutta ehkäpä se tästä vielä kunhan tapahtumat todella jyrähtävät liikkeelle. Tarinahan kokonaisuudessaan on vasta alussa. (ja lukujen rajausta täytyy miettiä uudelleen, nyt ne on laitettu kirjoitus ajankohdan mukaan -> ensimmäinen sessio=luku I, toka=luku II) Jatkoa seuraa epämääräisen ajan kuluttua, kolmas lukukin on jo aluillaan.[edit]

[Rune]

Hei, tämähän oli hyvä! Ei ole paljoa far northia ollutkaan täällä, kiva että saadaan tästäkin aiheesta novelleja. Minä ainakin tykkäsin tästä. Hahmot olivat mukavia, ja ainakin Jakos oli hyvinkin persoonallinen. Mii laiki, odotan lisää. Tuo Kislevien hyökkäys oli toisaalta aika klishe, mutta eipä voi mitään, toimivat ne klishetkin ihan nätisti. Jätte bra, och samma på suomi, kylläh.

[pamp-pu]

Muutkin kuin minä jaksavat pakertaa FN- aihetta. Hjuva hjuva. Kuvailu oli onnistunutta, samoin nimet olivat hyvin keksittyjä. Tätä lisää.

[JarLoz]

Hyvä juttu, tosin FN:n virallisena fluffimiehenä pitää älähtää muutamasta asiasta. Aseman kirouksia, tiedäthän.

Ensinnäkin, Far North on keskellä Troll Countrya. Ei tässä mitään, mutta olisit voinut mainita miten vain kaikkein uskaliaimmat ja hulluimmat kauppamiehet uskaltavat mennä vaarallisten kaaoksen turmelemien alueiden halki Far Northiin tekemään kauppaa niistä kallisarvoisista pohjankarhun ja jääsuden turkeista, joita kaaos ei ollut vielä turmellut. Tai jotain. Pitäähän kauppamiehillä jokin agenda olla että he moiselle retkelle lähtevät.

Muuten juttu on täyden kympin tasoa, teksti oli onnistunutta ja hyvin kuvailevaa. Jatkoa vain, kunhan jaksat.

[skarsnak]

JarLoz, olet valitettavan oikeassa. Tosin kauppiaillahan on ainoastaan yksi motiivi (noh, jos ei alkoholijuomia ja naisia lasketa), raha. Mikäs sen mukavempaa, kuin pikainen lottovoitto Imperiumin suurkaupungeissa niillä viimeisillä pohjankarhun turkeilla Mutta olisi sitä pitänyt paremmin kertoa, olisi hyvin mukaan sopinutkin, koko pätkä kun oli oikeastaan taustoitusta sille miten nimenomainen henkilö on paikalle joutunut. Lisää on jo osittain kirjoitettuna, jatkoa tulee kunhan saan taas inspiraation kirjoittamiseen. Jos jollain on ehdotuksia nimeksi tuolle, olisin ikihyvin kiitollinen. Minulla kun ei ole yhtään kunnon ideaa nimeksi tullut mieleen. Kiva muuten että ihmiset jaksavat lukea, vaikken Runen tai Gromin kaltainen sotunovellien julkkis olekaan.

Muutama varsin ikävä huolimattomuus virhekin oli mukaan ujuttautunut, jäivät verekseltään kiinni uudessa oikoluvussa (mm. Mathiaksella kaksi eri nimeä, muutamia typoja). Seuraavaan laitokseen tulevat korjattuina. Tarkkasilmäiset varmaan muuten havaitsevat Jakosissa pienen Rincewind-lainan, mutta tuskinpa Terry pahastuisi.

Kiitos kommenteista. Lisää tekstiä on tulossa. Pysykää foorumilla.

[ot]Eikä muuten ole kympin tekstiä, korkeintaan ysin Kirjoitin pari vuotta sitten E:n äidinkielestä[/ot]

[pamp-pu]

vaikken Runen tai Gromin kaltainen sotunovellien julkkis olekaan.

[OT]Nii-in, harva sinne pääsee *syvä huokaus*. Yläkastissa ovat mm. Grom, Jesh, Tapsa, ja ennen muita Rune. Minä olen sieltä kolmesataa kilometriä alempana (ainakin omasta mielestäni)[/OT]

[Rune]

Äh, ette oikeasti jaksaisi säätää mitään kastijärjeselmää täällä... Kunhan porukka kirjoittaa aktiivisesti, eikä murehdi turhista, niin hommassa on mieltä. Sitten vain ottamaan kritiikistä vaarin ja kirjoittamaan lisää. En minä ainakaan näe itseäni yhtään ylempänä kuin muita, enkä tahdokkaan. Minulle riittää että saan lukea novelleja ja arvostella niitä.

[skarsnak]

Äh, ette oikeasti jaksaisi säätää mitään kastijärjeselmää täällä... Kunhan porukka kirjoittaa aktiivisesti, eikä murehdi turhista, niin hommassa on mieltä. Sitten vain ottamaan kritiikistä vaarin ja kirjoittamaan lisää. En minä ainakaan näe itseäni yhtään ylempänä kuin muita, enkä tahdokkaan. Minulle riittää että saan lukea novelleja ja arvostella niitä.

Jeeh. Tehtäköön selväksi, etten tuota aivan tosissani sanonut. Kaikki kehittyvät vain kirjoittelemalla, ja muilta saatu palute on sotussa todella rakentavaa (99% tapauksista). Nooh. Lisää on tulossa.

[Grom]

Kaikkihan me pidämme kehuista Rune . Mutta olet oikeassa. Eihän siitä tulisi mitään jos tarinoita kirjoittaisivat vain nämä mainitut kirjoittajat. Olen täysin samoilla linjoilla Runen kanssa tässä asiassa.

Jaahas, sitten itse tarinaan. Kiva lukea Far Northistakin välillä. Toivottavasti saamme tulevaisuudessa lukea enemmän, sillä nythän kyseisen aiheen kirjoittajia on jo kaksi Tämä oli hieman "prologimainen" pätkä ja toimi oikein mainiosti. Kaikki onkin jo sanottu (on se tympeää kommentoida myöhässä ), joten eikun vain jatkoa tulemaan. Jos vaikka pääsisimme pian toimintaan...

GromEdit: Älkäähän antako tämän Far North-projektin vaipua unholaan, jos vaikka itsekin joskus siitä innostuisi kirjoittamaan.

[skarsnak]

Lisää tulee. Niin, ja laittakaa todella ehdotuksia nimeksi, olen todella ongelmissa tämän suhteen.

[Jesh]

vaikken Runen tai Gromin kaltainen sotunovellien julkkis olekaan.

[OT]Nii-in, harva sinne pääsee *syvä huokaus*. Yläkastissa ovat mm. Grom, Jesh, Tapsa, ja ennen muita Rune. Minä olen sieltä kolmesataa kilometriä alempana (ainakin omasta mielestäni)[/OT]

Enpä nyt minusta tiedä... Kaikki muut noista ovat kirjoitelleet monia novelleita SoTuun ja vieläpä aina säännöllisin väliajoin tason pysyessä erittäin ylhäällä. Minä olen kirjoittanut... *Laskee sormillaan* neljä tarinaa tänne ja nekin hyvin hitaasti.
Mielestäni omat novellisi yltävät helposti minun juttujeni tasolle ja osittain korkeammallekin.

Tarina oli hyvä, hienoa, että muutkin jaksavat kertoa FN:ästäkin. On innostus ihmisillä tipahtanut ja tälläisiä tarvitaan kipeästi. Tätä lisää *Kikatusta*.