Kirjoittanut: Grom Hardhammer
Grom asteli taistelukentällä potkien kuolleiden ruumiita ja naureskellen vähän väliä. Aurinko porotti jälleen tukahduttavan kuumasti ja kuolleiden mädän haju alkoi jo lemuta Averheimin edustalla. Haaskaeläimiä ja lintuja näkyi siellä täällä ruumiiden kimpussa ja innokkaat hiidet ryntäilivät ympäriinsä etsien jotain arvokasta kuolleiden vihollistensa hallusta. Voitto oli ollut murskaava. Grom ei täysin edes käsittänyt sitä. Hän oli todellakin menettänyt armeijastaan vain murto-osan, mutta ihmisten armeija oli teurastettu lähes viimeiseen mieheen. Taistelun jälkeen pieniä loukkaantuneiden retikuntia näkyi siellä täällä, mutta Grom lähetti susiratsastajat kylmästi tappamaan nämä. Muutamat soturijoukot olivat päässeet pakenemaan, mutta se ei ollut huolenaihe, sillä niin kävi jokaisessa taistelussa. Erityisen äkäinen korppikotka lensi Gromin niskaan ja nokki häntä kipeästi. Grom heilautti nyrkkinsä taaksepäin lähettäen linnun melko vauhdikkaasti lentoon. Taistelukenttä oli karmaiseva. Höyryä nousi kuumalta hiekalta ja ruumiit mätänivät nopeasti. Örkkiarmeija oli parantelemassa haavojaan sekaisena joukkiona ympäri kenttää ja Grom tiesi, että uusi hyökkäys vihollisen suunnalta murskaisi Gromin haaveet päästä etenemään paholaisen maille, mutta mahdollisuus ihmisten toiseen armeijaan oli olematon. Aurinko oli ohittanut korkeimman kohtansa, joten keskipäivä oli ylitetty. Grom huomasi olevansa nälkäinen. Tarkemmin ajatellen hän ei ollut syönyt sitten edellisen illan, jonka armeija vietti Mustan Tulen Solassa. Grom etsi katseellaan mukavaa paikkaa pystyttää nuotio ja istahtaa sen ääreen ruokailemaan. Kuin Gorkin tahdosta hänen katseensa osui höyryävään pataan syrjässä muista. Padan äärellä Kaghed Keltasilmä nautti ansaittua ateriaansa. Kaghed oli ollut taistelussa kivenkova. Gromin täytyi myöntää ihailleensa Kaghedin keihäänkäsittelytaitoja, joilla kookas hiisi oli lopettanut ihmissotilaiden tuhoon tuomittuja elämiä. Grom saapui yllättäen Kaghedin luokse ja tämä näytti tympääntyneeltä.
- Ois pitäny piiloutuu vähän paremmin. Mun oli tarkotus syyä tää soppa ihan omiin suihin, sanoi Kaghed sumeilematta.
- Tiiän. Mutta nyt asia on, niin et sä saat jakaa sapuskas meitsin kanssa, vatsasi Grom.
Kaghed nyrpisti nenäänsä ja kulautti keittonsa nopeasti kurkkuunsa ja ojensi karkeasti veistetyn kulhon Gromille.
- No syö sitten, hän ärähti ja nousi venytellen seisomaan.
Grom kuuli kuinka Kaghedin luut ja jänteet rutisivat hänen suoristautuessaan ja kuinka tämä selkä naksahti.
- Aah, suoristuihan se, huokaisi Kaghed tyytyväisenä ja tarkkaili horisonttiin.
Grom nautiskeli pahanmakuista keittoa täysin siemauksin ja katsoi kysyvästi Kaghediin.
- Sä oot sotinu täällä enemmän, kun mä. Kerrohan mitä kautta sä lähtisit etiäpäin, sanoi Grom.
Kaghed kurtisti kulmiaan.
- Hmm... Mä varmaan lähtisin täst' koilliseen. Kuljettais ekana Mootin läpi ja sukellettais... miten nää nyt kutsukaan sitä? niin Mahtavaan Metsään. Metsän suajissa päästäs etenee varmemmin ja suoremmin, ku kiertämällä. Kuljettas pohjoseen ja ohitettais Kislev, puhui Kaghed pysähtyen aina vähäksi aikaa muistelemaan.
- Mahtava Metsä? Kuulostaa ihan mahtavalta. Lähetään sitten sieltä. Meitsi ei kato tunne tätä ihmisten maailmaa. Parempi, et ees joku tietää mihin ollaan menossa, sanoi Grom naurahtaen.
Kaghed hymähti ja poistui jättäen Gromin litkimään yksin keittoaan.
Alex sitoi tuskissaan suurta avohaavaa, jonka hän oli saanut taistelussa. Hän tovereineen oli yksi harvoista, jotka olivat päässeet pakenemaan tuhoisasta taistelusta. Hänen vierellään Frantizek istuskeli hieman mustelmilla, mutta muuten melko naarmuttomasti selvinneenä sekä nuori Swarch aivan mainiossa kunnossa. Alex epäili, että nuorukainen oli jättänyt koko taistelun väliin ja paennut ensimmäisten joukossa, mutta ei pukenut mietteitään sanoiksi. Uwe oli saanut päähänsä nuijasta ja hänen otsansa oli turvonnut jo muodottoman näköiseksi, mutta jämerä keisarikuntalainen väitti olevansa täysin kunnossa. Alexin yllätykseksi myös urheasti taistellut Aadolf oli kunnossa vaikkakin haavoilla ja mustelmilla joka paikasta. Alexin alkuperäisestä tiedustelujoukkiosta oli menehtynyt vain Hubert. Vaikka Alex tunsi pientä huojennusta ainaisen kiusankappaleen poistumisesta, toisaalta hän kaipasi kaiken kokenutta ja vankkumatonta toveriaan. Hänen joukkionsa oli nyt melko kokematon ja haavoittuvainen. Hubert olisi pystynyt taistelemaan, vaikka molemmat kätensä menettäneenä.
- Mitäs nyt? kysyi Frantizek kysymyksen, joka oli ollut kaikkien huulilla.
Alex oli hiljaa ja mietti. Kaikista parhain vaihtoehto olisi ratsastaa Altdorfiin kertomaan tästä kaikesta, mutta jotenkin Alexia ei huvittanut monen päivän pitkä ratsastus.
- Katsellaan. Jos vaikka ottaisimme yhteen örkkien kanssa, sanoi Alex virnistäen.
Aadolf näytti säikähtäneeltä.
- Ok, kuka teistä haluaa lähteä Altdorfiin kertomaan uutisista? kysyi Alex sitten vakavammalla ilmeellä.
Kukaan ei ilmoittautunut.
- Tätä minä ajattelinkin. Altdorfiin on menossa joukko karkureita ja keisari saa varmasti tietää tästä. Minä ehdottaisin, että otamme selvää minne tämä armeija on pyrkimässä ja kokisimme samalla hieman vapautta ja seikkailua. Sitä minä olen jo pitkään kaivannutkin. Tuntuu että tämä kapteenin elämä ei vain sovi minulle, sanoi Alex huokaisten.
- Sama täällä! Hiiteen sotilasarvot! Minulle maittaisi nyt kunnon vaarojen täyttämä seikkailu, huudahti Frantizek innoissaan.
Uwe myhäili myöntyväisenä ja Swarch tapansa mukaan oli aivan hiljaa. Aadolf näytti epäröivän, mutta piristyi lopulta.
- Selvä, hän päätti ja nousi seisomaan, kuin varmuudeksi.
Muu nelikko katsoi häntä huvittuneena.
- Ei meidän kuitenkaan koko ajan tarvitse olla liikkeessä. Jos vaikka aloittaisimme pienillä nokosilla, sanoi Alex haukotellen ja raahautui puun varjoon.
- On parasta pitää yksi aina vahdissa, tokaisi Uwe ja lähti ratsastaen tähyilemään ympärilleen.
Ni'Gobbla tarkasteli edessään aukeavaa maisemaa. Valtava metsä peitti näkymän. Kymmeniä erilaisia puulajeja ja sammalten peittämiä kiviä. Metsä oli pimeä sillä valtavat puut eivät antaneet auringon paistaa alempiin kerroksiin. Lintujen viserrys oli korvia särkevää ja kuuluipa metsästä jopa villieläinten äännähdyksiä. Ni'Gobbla tiesi, että metsä oli täynnä vaaroja. Mahtava Metsä kuului Talabeclandin hallintapiiriin, joten ihmisiäkin Gromin armeija tulisi kohtaamaan. Ihmisiäkin enemmän Ni'Gobblaa huolestutti kuitenkin huhut, joita kerrottiin Mahtavasta Metsästä. Muutamien Ulthuanin jättämien haltioiden kerrotaan vaeltavan metsässä ja teurastavan tunkeilijoita armottomasti. Ni'Gobblaa ei sinänsä huolestuttanut armeijan puolesta, vaan johtajien. Haltioiden vankkumaton käsi ja taitavasti tehdyt jouset ampuisivat nuolen tarkasti minne sen lähettäjä halusi sen osuvan. Nämä haltiat olivat huhujen mukaan tehneet sopimuksen Talabeclandin johtajan Herttua Gustav von Krieglitzin kanssa. Ni'Gobbla huomasi astuneensa metsän siimekseen. Pimeys oli vallalla hänen ympärillään ja hänen teki mieli kääntyä ja paeta ulos takaisin valoon. Muiden örkkien varovaisista ja ehkäpä hieman säikyistä ilmeistä pystyi päättelemään, että kaikki muut tunsivat samoin. Ainoastaan Kaghed näytti rentoutuneelta tutkiessaan maata ja haistellessaan ilmaa. He tunkeutuivat syvemmälle jakautuen ryhmiin ollen siten hieman huomaamattomampia vihreän aluskasvillisuuden joukossa. Mahtava Metsä ei ollut kuitenkaan verrattavissa suoalueisiin ja Etelänmaiden metsiin, joten vihreyden suoma suoja oli minimaalinen. Ni'Gobbla kuuli ääntä jostain oikealta puoleltaan. Hän kumartui, kuin nuolen pelossa ja tarttui lujemmin keihääseensä. Muut örkit ja yön hiidet, joita hänen ryhmässään kulki eivät olleet huomanneet asiaa ja jatkoivat hiljaisina etenemistään. Ni'Gobbla hiipi kyyryssä örkkien suojassa keihäs koholla. Rahina pusikossa jatkui ja samalla kuului matalaa mörinää. Ni'Gobbla hämmentyi. Haltiat eivät mörisseet. Juuri kun hän nousi pystyyn pensaasta hänen eteensä syöksyi valtava harmaakarhu. Se huitoi ilmaa kämmenillään ja sen hampaista roikkui lihanpalasia.
- Oon syvästi pahoillani, jos meitsit keskeytti sun sapuskabreikin, sanoi Ni'Gobbla virnistäen ja viskasi keihäänsä harmaakarhun rintaan.
Eläin oli kuitenkin sitkeä ja hyökkäsi raivoissaan kohti Ni'Gobblaa joka sai väistettyä eläimen syöksyn. Nopeasti hän päätti komean eläimen päivät iskien toisen keihäänsä tämän selästä läpi. Harmikseen Ni'Gobbla kuuli keihään katkeavan karhun sisuksissa. Se tarkoitti että hänen täytyisi hankkia uusi keihäs ja uudet olivat aina omatekoisia heikompia. Yön hiisi tuhahti ja irrotti ehjän keihäänsä karhun rinnasta.
- Mitäs sanoisitte, jos pysähyttäs ruokailee? kysyi Ni'Gobbla ympärilleen kerääntyneiltä yön hiisiltä, jotka myöntyivät heti jumalansa tahtoon.
Ni'Gobbla istahti mättäälle ja leikkasi veitsillään karhun lihaa.
Ralf-niminen maanviljelijä istahti janoisena pöytään. Liikkeellä oli mahtavia huhuja ja juoruja, joista hän saisi osansa kapakassa lähellä Marburgin kylää. Pöydässä istui valmiina jo kirvesmiehiä ja muita metsätyöläisiä. He mulkoilivat maanviljelijää hetken ylimielisinä, mutta sallivat tämän istahtaa seuraan. Puheenaiheena oli jälleen naapurin uhkea Justine, mutta myös uusi pelottava aihe. Uutinen örkkien valtaisasta hyökkäyksestä Keisarikunnan eteläosassa oli kiirinyt jo Talabeclandin kyliin. Ralf ei vaivautunut kommentoimaan raavaampien miesten puheita, joista näkyi ylimielinen ja huoleton asenne. Ralf oli kuitenkin näitä nuorukaisia kokeneempi ja harkitsevampi ja tiesi, että örkkien hyökkäys ei olisi leikinlaskun asia. Kun liikkeellä oli moinen armeija sen tarkoituksena oli epäilemättä ainoastaan tuhoaminen ja tappaminen.
- Jos ne tänne uskaltaa, niin meikäläinen kyllä tiputtaa parilta örkiltä päät. Pieneksi muistoksi katsos, uhosi yksi miehistä nauraen.
Hetken uhoamisen jälkeen puheenaihe siirtyi takaisin Justineen. Ralf kulautti tuoppinsa tyhjäksi ja perheellisenä miehenä poistui ja jätti nuorukaiset keskustelemaan.
- Siitä puhe mistä puute, hymähti Ralf poistuessaan kapakasta.
Kääntyessään kohti kotiaan hän ei huomannut takaansa lähestyvää joukkoa.
- Kato Jorg. Ihmisii! huudahti yksi örkeistä.
Jorg oli erkaantunut Gromin pääjoukosta ottaen mukaansa tusinan verran örkkejä. Osa Uskollisia ja osa tavan sotureita He olivat saapuneet jonkinmoisen kapakan lähistölle. Heidän edessään ihminen käveli poispäin kapakalta. Kapakka sijaitsi keskellä metsää. Tuli paloi sen oven edustalla räiskyen iloisesti ja antaen valoa pimeään ympäristöön.
- No käy sitten tappaa se, murahti Jorg ja innostunut örkki lähti suurta teräsnuijaansa heilutellen kohti ihmistä. - Me muut mennään tsekkaan mitä tualt' löytyy, Jorg jatkoi ja lähti kapakan suuntaan.
Ralf kuuli takaansa askelia. Joku kirvesmiehistä oli varmaankin jälleen päättänyt ojentaa häntä juovuksissa. Ralf kääntyi kädet koholla ja antautunut hymy kasvoillaan. Hänen edessään ei kuitenkaan seisonut kirvesmiestä. Ennen kuin Ralf ehti ajatella enempää hän pinkaisi juoksuun. Hölmistynyt örkki jäi kymmenisen metriä jälkeen ennen kuin ymmärsi lähteä saaliinsa perään. Ralfin päässä risteilivät sekaiset ajatukset. Olivatko örkit jo Talabeclandissa? Mitä tulisi Talabheimille tapahtumaan? Kuolisiko hän? Kuolisiko hänen vaimonsa ja kaksi poikaansa? Ralf näki edessään kotinsa. Pienen metsämökin, jonka savupiipusta nousi savu ja ikkunassa näkyi hänen vaimonsa hahmo. Sitten hän tajusi kauhistuttavan ajatuksen. Hän johdatti örkkiä suoraan kotiinsa. Hän pysähtyi ja kääntyi kohtaamaan örkkiä aseenaan vain lyhyt puukko. Örkki rynnisti solakkaa maanviljelijää kohti nuija koholla ja kasvoillaan raivokas ilme. Ralf väisti helposti ensimmäisen iskun ja örkki horjahti eteenpäin. Maanviljelijä iski puukollaan melko avuttomasti ja se luiskahti ohi örkin vahvan nahan. Örkki kohotti nuijansa nyt hallitumpaan iskuun ja sen tylppä osa kolahti Ralfia kylkeen. Tämä voihkaisi ja polvistui maahan kivusta. Örkki valmistautui viimeiseen, muttei vielä tappavaan iskuun. Tämä halusi kiduttaa Ralf-parkaa. Äkkiä jostain sivustalta kuului hevosen laukan äänet ja viisi ratsastajaa saapuivat paikalle juuri parahiksi. Örkki kääntyi kannoillaan ja oli paeta, mutta aikaili liian pitkään. Ralfin oli onnistunut nousta pystyyn ja tuskissaan hän iski puukkonsa örkin niskaan ja väänsi sitä lihassa, niin että örkki halvaantui ja kuoli. Ratsastajien kärjessä tullut kevyesti panssaroitu ihminen iski vielä miekallaan örkin pään poikki.
- Vielä varmistus, hän tokaisi ja katsoi sitten kysyvästi maanviljelijää.
- Minä luulen, että örkit ovat täällä. En ole nähnyt, kuin tämän yhden mutta...
Ralf keskeytti lauseena kuullessaan karjahduksia ja teräksen kalketta kapakan suunnalta. Ratsastajat kuulivat saman ja karauttivat matkaan. Ralf puolestaan juoksi kohti kotiaan varoittamaan vaimoaan ja poikiaan.
- Täällähän on meitsille oikein bileet pystyssä! huusi Jorg astuttuaan sisään kapakkaan, jossa viitisen kirvesmiestä ja kapakoitsija sekä tarjoilijatar oleskelivat.
Muut örkit rynnistivät tuhoon tuomittujen vastustajiensa kimppuun aikeenaan vain tappaa. Jorg näki yhden örkin löntystävän sivummalle kohti kapakan nurkkaa, muttei ehtinyt jäädä seuraamaan tilannetta alkoholin vaikutuksesta horjahtelevan kirvesmiehen iskiessä häntä kohti puunhakkuukirveellään. Jorg torjui voimakkaan iskun ja tökkäsi keihäänsä miehen vatsasta läpi ja repäisi tämän ruumiin halki. Veri värjäsi nopeasti kapakan seinät ja jokainen ihmisistä oli kuollut. Jorg oli raivoissaan, sillä yksi örkeistä oli mennyt kuolemaan kompastuttuaan suoraan hölmistyneen kirvesmiehen aseeseen.
- Tsiigatkaa tätä! Tällasii mä en haluu nähä yhtään! hän huusi naama tummana ja potkaisi kuolleen örkin pään irti.
Muut örkit poistuivat kapakasta virkistyneinä pienestä tappelusta ja jäivät ulkopuolelle uhoamaan toisillensa. Jorg oli huomannut, että yksi örkeistä puuttui ja muisti sitten alussa sivuun hiipineen örkin. Hän näki tiskin takana puisen varaston oven, joka oli suljettu tiukasti. Jorg lähestyi ovea ja avasi sen. Häntä kohtasi iljettävä näky. Örkki makasi kuolleena niin ikään kuolleen tarjoilijattaren päällä. Jorg arvasi mitä örkillä oli ollut mielessä ja oli jälleen raivoissaan. Kaksi kuollutta örkkiä vaivaisessa kapakkatappelussa. Grom ei olisi iloinen. Hän tarkasteli vielä örkkiä. Tämä oli lävistetty tikarilla monesta osasta ilmeisestikin tarjoilijattaren toimesta, mutta tyttö oli kokenut myös inhottavan lopun painavan örkin lysähdettyä tämän päälle ja tukehdutettua tämän. Jorg irvisti inhoissaan ja poistui kapakasta synkeänä.
Alex huomasi saapuneensa paikalle liian myöhään. Kapakka oli myllätty nurin, yltä päältä veressä ja täynnä raa'asti tapettuja. Mutaisessa pihamaassa pystyi erottamaan lukuisien örkkien jälkiä, joiden tekijät olivat poistuneet paikalta vasta hetki sitten. Alex oli ensin aikeissa ratsastaa perään, mutta pysäytti sitten hevosensa. "Olisi uhkarohkeaa lähteä kokeilemaan onnea niiden petojen kustannuksella." hän mietti ja kääntyi takaisin kohtaamaan tovereitaan.
- Palataan urhean maanviljelijän luokse. Jospa pelastaisimme edes heidät tältä valtavalta armeijalta, hän sanoi ja lähti muiden jäljessä kohti maanviljelijä Ralfin kotia.
- Mihin luulet örkkien suuntaavan? kysyi Aadolf vain rikkoakseen hiljaisuuden.
Linnutkin olivat hiljaa ja ilma oli tyyni. Jostain kuului vain huhuilevan huuhkajan ääni. Alex mietti hetken. Oli erikoista että örkit olivat suunnanneet koilliseen luoteen sijasta. Luoteessa olisi ollut Nuln ja Altdorf, mutta Mahtavassa Metsässä ei ollut mitään. Nyt näytti jopa siltä, että örkit ohittaisivat Talabheimin.
- En tiedä. Nyt näyttäisi siltä, että ne vain pyörivät täällä metsässä tuhoten pieniä joukkoja. Tämä hämmentää minua suuresti. Mikä on tämän örkkiarmeijan pohjimmainen päämäärä? ihmetteli Alex muiden kohautellessa olkapäitään.
Taivallus jatkui hiljaisena ja pian miehet saapuivat Ralfin mökille. Mies oli juuri nousemassa vanhan koninsa selkään ja kuljettamassa pois perheensä, joka kyhjötti vankkureissa ratsun takana. Alex saapui paikalle ja pysäytti ratsunsa Ralfin hevosen eteen.
- Mitä siellä on tapahtunut? kysyi Ralf nähdessään Alexin synkän ilmeen.
- Se pieni kapakka on tuhottu. Luulen että kukaan ei selvinnyt, hän tokaisi ja jatkoi. - Pyydän että liittyisit seuraamme. Vain siten sinulla ja perheelläsi on mahdollisuus selvitä.
Alex vilkaisi kärryissä istuvia ihmisiä. Vaimo oli sievä ja hieman pyylevä. Huolet näkyivät tämän otsalla ylimääräisinä ryppyinä ja silmät olivat tällä hetkellä väsyneet, mutta levolliset. Naisesta paistoi jonkinlainen elämänkokemus ja varmuus. Toinen pojista oli jo yli kymmenkesäinen tavallisen näköinen keisarikuntalainen. Hiekanruskea tukka ja pisamat naamalla olivat yleisiä ihmisten keskuudessa. Toinen pojista oli nuori. Ehkä vasta seitsemänkesäinen. Tällä oli tummanruskea pitkä tukka ja pyöreät kasvot. Alex huokaisi.
- Toivon että osaatte selviytyä jotenkin kotinne ulkopuolella, hän töksäytti hieman töykeästi, mutta kukaan ei näyttänyt säikähtävän.
- Hyvä, sitten lähdetään matkaan. Suuntaamme joelle ja sen vierustaa pitkin koilliseen Krugenheimiin. Sieltä saatte toivon mukaan paremmat ratsut, joilla voitte ratsastaa etelään johonkin turvallisempaan paikkaan, Alex kertoi ja vislasi sivummalle siirtyneille tovereilleen lähdön merkiksi.
Jorg ei osannut odottaa hyökkäystä. Jostakin puiden latvoista oli suhahtanut neljä nuolta tappaen viisi hänen mukana olleista örkeistään mukaan ottaen yhden Uskollisen. Hän sukelsi nopeasti valtavan tammen juurien antamaan suojaan ja seurasi tapahtumia. Muut örkit seisoskelivat epäuskoisina keskellä metsää, jolloin uusi nuolikuuro tappoi kaksi örkkiä. Loput ymmärsivät sukeltaa Jorgin tavoin suojaan kukin parhaimmaksi näkemään paikkaansa. Yksi tavattoman tarkasti tähdätty nuoli lävisti vielä örkin, mutta loput kaksi Uskollista pystyivät suojautumaan nuolilta. Jorg pälyili hermostuneena puiden latvoihin ja erotti jonkinlaista liikettä. Hän tarttui selkäänsä kiinnitettyyn valtavaan miekkaan hyläten keihäänsä ja odotti vihollistaan. Aikaa kului ja pian puusta laskeutui viisi haltiaa hiippaillen varovasti paikalle, jossa nyt makasi seitsemän örkinraatoa. Haltiat olivat selin kahteen Uskolliseen päin, jotka nousivat hiljaa pois piiloistaan. Samalla hetkellä, kun molemmat saavuttivat täyden pituutensa haltiat kääntyivät ja lähettivät nuolensa matkaan. Ne lävistivät tarkasti molemmat Uskolliset. Toinen kaatui lävistettynä kolmella nuolella, joista yksi törrötti ulos tämän otsasta, mutta yksi lähti raivokkaaseen hyökkäykseen haltioita vastaan, vaikka kaksi nuolta oli lävistänyt hänen vatsansa. Haltiat jännittivät salamannopeasti jousensa ja viisi nuolta iskeytyivät kaikki örkkiin tappaen tämän välittömästi. Jorg oli nyt aivan yksin piilossaan. Hän olisi halunnut pysyä siellä niin kauan, kuin haltiat poistuisivat, mutta hänen Uskollisen luonteensa sanoi toista. Hän nousi äristen ulos juurten alta. Haltiat kääntyivät katsomaan jännittäen jousensa. Jorgia pelotti suunnattomasti, mutta hän otti askeleita eteenpäin. Haltiat valmistautuivat ampumaan, mutta ilmeisesti niiden johtaja nosti kätensä ja muut neljä pitivät jousensa edelleen jännitettyinä, mutteivät ampuneet. Johtajahaltia käveli Jorgista viiden metrin päähän.
- Mitä te, saastaiset örkit, teette Mahtavassa Metsässä? kysyi haltia inhon ilme kasvoillaan.
- Se ei kuulu teille, saastaiset haltiat, murahti Jorg puristaen tiukasti miekkaansa.
- Satutko tietämään typerys että voisin tappaa sinut tähän paikkaan? sanoi haltia ivallisesti.
- Mikset sitte tee sitä? kysyi Jorg uhitellen.
Haltian ote nuolesta näytti hetken herpaantuvan, mutta nopeasti hän saavutti mielentyyneytensä.
- Minä haluan tietoja, hän tokaisi ja nopealla ja erittäin notkealla potkaisulla palleaan sai Jorgin polvistumaan tuskasta.
Saman liikkeen aikana haltian onnistui riistämään Jorgilta tämän miekka ja niin örkki oli täysin aseeton.
- Jättäkää meidät kahden. Osaan kyllä puristaa kaikki tiedot irti tästä demonien tekeleestä, sanoi haltia tovereilleen ja nämä poistuivat nokkelasti puiden latvustoihin ja näkymättömiin.
Haltia käänsi katseensa takaisin Jorgiin.
- Olisi sinun kannaltasi parasta jos nyt heti kertoisit tämän suunnattoman örkkiarmeijan määränpään, sanoi haltia hampaittensa välistä.
- Mitä sä sillä tiadolla muka teet? kysyi Jorg.
Haltia veti salamannopeasti esiin miekkansa ja sivalsi tarkasti Jorgin vasemman korvan irti. Örkki huudahti, kaatui kyljelleen pidellen korvaansa, mutta nopeasti tyyntyi ja nousi takaisin polvilleen.
- Ja sehän ei sinua kiinnosta, sanoi haltia ja viritti jälleen jousensa. - Minulla ei ole aikaa hukattavana, hän tokaisi kuin lopullisesti ja nyrpisti sitten nenäänsä.
Jorgkin tunsi pistävän hajun kantautuvan jostain lähistöltä. Haltia vilkuili ympärilleen, mutta piti Jorgia tarkasti sivusilmällä. Äkkiä haltian takaa kuului märkä mätkähdys - kuin jokin olisi astunut suohon - ja häntä päin lensi kaaressa muodottomaksi runnellun haltian ruumis - tai se mitä siitä oli jäljellä. Haltia kompastui ja Jorg käytti tilaisuuden hyväkseen. Hän loikkasi haltian taakse ja tavoitteli haltian riistämää asettaan. Jokin iski häntä kuitenkin kipeästi takaraivoon ja hän menetti tajuntansa. Paikalle oli saapunut valtava jokipeikko, joka tavoitteli luunuijallaan ketterästi noussutta haltiaa. Yksinäinen haltia tiesi, että kamppailussa peikkoa vastaan hän jäisi auttamatta kakkoseksi ja pakeni. Hän juoksi metsän suojiin, mutta oli epäonnisena valinnut juuri väärän reitin. Sharkuz peikonkesyttäjä odotti häntä valtava teräsleka kädessään ja silpaisi haltian siististi kahtia. Kaksi muuta jokipeikkoa laahusti paikalle kantaen käsissään neljän muun haltian silvottua ruumista. Örkin irvikuva Sharkuz asteli pökertyneen Jorgin vierelle ja heitti tämän olalleen ja lähti kohti Gromin sen hetkistä olinpaikkaa.
Gromilla oli tukala tilanne lähellä Talabecin joen rantoja. Talabheimista oli lähetetty partio selvittämään mitä oli heidän maillaan tekeillä ja aloitteleva soturipappi oli ottanut Gromin kohteekseen. Kun lisäksi Gromia ahdisteli kaksi muuta sotilasta oli hänellä melkoinen kiire torjua jokainen isku ja vielä yrittää jakaakin jotain. Soturipappi oli nuori ja teki paljon virheitä, mutta sotilaiden ahdisteluista johtuen Grom ei voinut rankaista tätä niistä. Kaksi sotilasta olivat luultavasti kokeneita, sillä jokaisesta iskusta huokui rutiini ja kokemus. Soturipappi taistelu nuoruuden innolla ja Grom pani myös merkille, että tämä oli erityisen hyvässä fyysisessä kunnossa. Suuri vasara heilahteli helposti puolelta toiselle jaellen voimakkaita iskuja. Gromin kirveen terä tuntui lähes heilahtelevan varressaan, kun hän torjui soturipapin iskuja kerta toisensa jälkeen. Toisaalla Kaghed oli huomannut johtajansa ahdingon ja kiisi paikalle hakaten Talabheimin sotilaita pois tieltään. Matkanteko kohti noin sadan metrin päässä taistelevaa Gromia oli hidasta ja voimia kuluttavaa. Kaiken kukkuraksi Kaghedin tielle sattui joukko hyökkäykseen säntäileviä örkkejä ja kokenut hiisi joutui odottamaan paikallaan seisten. Kiroillen hän saapui lopulta paikalle ja ensitöikseen iski keihäänsä toisen sotilaan selästä läpi puhkaisten keuhkot ja lävistäen sydämen.
- Sanoisinko, että aika bueno isku! huudahti Grom helpottuneena ja torjui soturipapin iskun.
Nuorukainen havaitsi nopeasti paikalle sattuneen hiiden ja näki parhaaksi paeta paikalta. Grom oli lähteä perään tapettuaan ensin toisen sotilaan, mutta Kaghed jarrutteli häntä.
- Turhaan ryntäilet. Eksä nää, et tää on pelkkä patrolli. Kohta ne vast' hugella lössillä tuleekin, hän sanoi ja ryntäsi auttamaan yksinäistä hiittä, joka oli alakynnessä kahta Talabheimin sotilasta vastaan.
Kaghedin sanat olivat totta. Nopeasti jäljellä olevat ihmiset pakenivat paikalta huudellen jotain kostosta ja Sigmarista örkeille. Grom naurahti ja istahti kivelle. Hän nousi seisomaan kuitenkin äkkiä nähdessään jonkin matkan päässä Sharkuzin ja kolme jokipeikkoa. Kesyttäjä kantoi jotain olallaan. Grom asteli paikalle ja huomasi kantamuksen Jorgiksi.
- Shark! Jorg! Mitäs sille tapahtu? kysyi Grom ihmeissään nähdessään yksikorvaisen Jorgin.
- Joutu kahakkaan haltioiden kaa. Meitsi tul' paikal ja seivas tilanteen. Trollit hoiti homman himaan ja viis haltiaa sleijattiin, selitti Sharkuz. - Eiköhän toi tost tokene. Sai vaan luunapin takaraivoonsa.
Grom nyökkäsi helpottuneena ja tarkasteli ympärilleen. Paikalle olivat saapuneet lähes kaikki hajaantuneet ryhmät. Ainoastaan Ni'Gobbla puuttui.
Alex näki edessään verta ja ruumiita. Hän oli saapunut paikalle, jossa Sharkuzin peikot olivat teurastaneet viisi haltiaa. Alex ratsasti ihmeissään ruumiiden ympärillä hänen seuralaistensa jäädessään taemmas. "Omituista" ajatteli Alex. "Mitä nämä haltiat tekivät täällä"?.
- Mitä on tekeillä? kysyi hermostunut Aadolf.
- En tiedä. Näyttää siltä, että täällä olisi taisteltu vastikään. Jotkut tai jokin on teurastanut nämä haltiat melko raa'asti.
Uwe hyppäsi ratsailta ja katsoi huudahtaen jonkin matkan päähän.
- Örkinraatoja ja paljon!
Alex ratsasti Uwen osoittamaan paikkaan ja huomasi yhdeksän kuollutta örkkiä lojumassa jonkin matkan päässä toisistaan lävistettyinä nuolilla.
- Näyttää siltä että haltiat ovat sattuneet juuri örkkiarmeijan tielle.
Samalla, kun Alex kumartui tutkimaan nuolta, joka törrötti örkin takaraivosta alkoi edestä päin kuulua juoksuaskelien ja ihmisten ääniä. Joukkio käänsi katseensa ja näki kymmenittäin pakenevia punakeltaisiin pukeutuneita Talabeclandin sotilaita. Alex huomasi että lähes jokainen oli paniikin vallassa. Hän pysäytti väkikeinoin yhden pakenevista sotilaista.
- Mitä nyt! Miksi pakenette? hän yritti huutaa melun yli.
Sotilas vain pudisteli päätään ja höpötti jotain kiireestä ja örkeistä. Averheimin komentajana Alex tiesi, että pakenevat ihmiset olivat vain rippeitä pienestä tiedustelujoukosta. Herttua Gustav von Krieglitzin seuraava siirto olisi oletettavasti suurhyökkäys.
- Missä taistelu käydään? yritti Alex tiedustella, mutta mies rimpuili itsensä irti ja jatkoi pakoa.
Alex asteli alakuloisena takaisin toveriensa seuraan.
- Kohta vuotaa ihmisten ja örkkien veri. Taistelu Mahtavassa Metsässä on alkamassa, hän totesi ja laski katseensa.
Koko seurue teki samoin ja nousi ratsaille.
- Meillä ei ole enää nähtävää. Suojautukaamme tulevalta. Matkamme jatkuu, kun Grom Rautavasara on murskannut Talabeclandin urhoolliset sotajoukot, jatkoi Frantizek ja lähti johdattamaan joukkoa.
Ni'Gobbla oli eksynyt ja hänen jalkansa oli juuttunut suohon. Hän kirosi ja ponnisteli kaatuen vain suohon ja kastuen kaulaa myöten. Hän oli johdattanut joukkonsa harhaan, mutta uskotteli palvojilleen tietävänsä suunnan. Yön hiisien jumala oli pahassa pulassa.
Grom seisoskeli kärsimättömänä tähyillen ympärilleen.
- Mihin se huppupää on nyt ittensä lingonnut? Grom mietiskeli ääneen ja Kaghed asteli hänen vierelleen.
- Eiköhä se kohta ilmaannu. Meitsi vaan toivoo, et se pääsee tänne ennen ihmisii tai se jää rintaman taa. Meinaan, että hyökkäys on tulossa.
Dubrok Snisbag kompuroi paikalle hapan ilme kasvoillaan nähdessään hänet syrjäyttäneen hiisipäällikön.
- Mä olin vähän tutkimas maastoo ja tsiigailin, et tuolla jonkin matkan päässä on aikasta aforistiset kukkulat, jost' ois hyvä johtaa puolustusta tai hyökkäystä, sanoi Snisbag.
Grom katsahti, muttei puiden takia pystynyt näkemään kukkuloita. Kaghed katsoi silmät laajentuen Snisbagia.
- Miks' mä en tätä heti hiffannu? Nehän on ne.. noh mitkäs ne nyt... niin ihmiset kutsuu niitä Vehmaiks Kukkuloiks. Siält ois tosiaankin hyvä puolustaa hyökkäystä, sanoi Kaghed innostuneena.
Sanalla puolustaa oli Gromin korvissa epäilyttävä sävy ja hän katselikin epäilevänä horisonttiin ja yritti nähdä kukkuloita, jotka olivat puiden takana. Kaghed arvasi Gromin ajatukset ja pudisti päätään.
- Hyökkäys on toki paras puolustus, mut kyl puolustuski käy joskus, hän selitti ja kokeneena johtajana sai Gromin epäilykset hieman hälvenemään.
Niinpä armeija eteni Vehmaille Kukkuloille saakka odottamaan. Ihmisten torvien soitto kantautui jostain kaukaa ja Grom tiesi, että Talabeclandin armeija oli liikkeessä. Mahtavan Metsän Taistelu käytäisiin pian. "Missä se peijakkaan yön hiisijumala luuhaa, kun sitä tarvittais"? ajatteli Grom hermostuksissaan.
_________________________________________________
No niin, nyt tuli tällaista ja ensi kerralla pääsen aloittamaan suoraan toiminnasta (mmm... herkullista). Ensin ajattelin mahduttaa taistelun tähän, mutta olisi tullut ehkä liian raskas luettavaksi, joten saatte odottaa ensi kertaan
. Nytkin tämä oli jo tarpeeksi pitkä (n. 7 sivua fontilla 12 wordissa). Toivottavasti kelpasi. Oli hieman erilaista, kuin ennen.
Kovin herkullista kommenttia ei ole tulossa.
)
