Nuori Veri: Prologi. Raadeltu nainen

[Hollo]

Kylän pimeät kadut tuntuivat kaukaisilta ja pelottavilta verrattuna siihen miltä ne päivisin näyttivät ja kuulostivat. Silti mies joutui nyt, kuten lähes jokaisena iltana, kulkemaan niiden synkkien kiemuroiden läpi palatessaan kotitalollensa raskaan työpäivän jälkeen.

Hän ei väsyksissään edes ajatellut mitä voisi tulla häntä vastaan jo seuraavan nurkan takaa, perhe oli ainut asia hänen mielessään tällä hetkellä. Hänen pieni tyttärensä ja kaunis, tosin jo hieman rupsahtanut vaimonsa. Äkkiä tuo perhettään rakastava, neljääkymmentä ikävuotta lähestyvä mies vavahti, jostain kuului ääni. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja kuuli sen taas, tuo surullinen, valittava nyyhkytys pakotti hänet sitä kohti. Villisti lepattavat katulyhdyt, jotka vähän väliä valaisivat osan hänen ahavoituneista kasvoistaan, näyttivät murheelliset ja huolestuneet uurteet.

Eikä mennyt kauaakaan, kun hän jo löysi etsimänsä. Sotkuisella umpikujalla itki nainen. Hän ei voinut olla kahtakymmentä vuotta vanhempi, mutta näytti silti lähes kolmekymmenkesäiseltä ja miehen silmät vettyivät kyynelistä nähtyään hänet. Hänen vaalean, sileän ihonsa, pitkät hiuksensa ja nuo niin surulliset ja viattomat kasvot, joissa hurme helmeili punaisissa viiltohaavoissa ja ruhjeissa. Naisen pitkä mekko oli ehkä joskus ollut valkoinen, mutta nyt sen kankaassa oli tummia ja punaisia läikkiä. Mekon helma oli riekaleina ja sen toinen olkain oli revitty alas, niin, että naisen vaalean rinnan saattoi huomata paistavan estottomasti katsojan silmiin.

Hengähdettyään ensi säikähdyksestä mies juoksi nopeasti naisen luo ja nosti hänen päänsä pystyyn tukien hentoa niskaa varovasti. Hitaasti nainen avasi lumoavat silmänsä ja katsoi miestä kiihkeästi, kuin pyytäen tätä auttamaan häntä jatkamaan elämäänsä. Naisen punertavat ja kuivat huulet muodostivat tuskin kuiskauksenkuuloisia sanoja ilmaan ja miehen täytyi siirtyä lähemmäs häntä kuullakseen.
”Auta… minua Hebert.”, nainen anoi. ”Vie minut kotiisi… pelasta minut.”

********

Nainen raotti hiukan toista silmäänsä. Hän makasi pehmeällä vuoteella niukasti kalustetussa, tunkkaisessa huoneessa. Äkkiä hän liikahti levottomasti, kuin taudin kouristaessa aikoen pudottautua alas sängyltä, mutta rauhoittui sitten ja palasi makuuasentoon huokaisten vaisusti. Huone oli pimeä, verhot oli vedetty ikkunanpeitoksi niin, että vain pieni valonsäde pääsi tuomaan hohdettaan seinien sisälle, hänen pelastajansa oli ilmeisesti ajatellut hänen haluavan nukkua pitempään. Nainen kiitti miestä sydämellisesti mielessään.

Illemmalla auringon laskiessa, hennon koputuksen saattelemana huoneen ovi avautui narahtaen ja ohut pölykerros sen päällä laskeutui näkymättömänä tulijan, jo hieman harvahiuksiselle päälaelle.
”Huhuu, oletko hereillä?”, kysyi varovaisesti Hebertin hiljainen, arka ääni. Nainen kohottautui vuoteeltaan ja katsoi miestä kiinteästi.
”Voi kyllä. Kiitos, että pelastit ja minut ja puhdistit haavani.”, hän kiitti ja hipelöi siteitään hajamielisesti. Mies asteli hitaasti naisen sängyn vierelle ja istuutui sen puukaiteelle.
”Turhia kiittelet.”, hän sanoi. ”Eihän noin kauniin naisen hätää pystyisi kukaan hylkäämään. Miten muuten tiesit nimeni… Ja mikä omasi on?” Nainen hiljentyi hetkeksi hypistellen lakanaa sormiensa välissä.
”Olen Valesca. Jotenkin vain tiesin kuka olet… En osaa selittää sitä… He vain tulivat ja…”, nainen sopersi kyyneleet silmissään, kuin häveten tapahtunutta. Hebert ei aikonut kysyä enempää siitä, mitä hänelle oli sattunut, sillä hän näki, että kertominen tulisi olemaan tuskallista. Mies jätti naisen istumaan vuoteensa reunalle pää painuksissa.
Valesca ei koskaan poistunut huoneestaan sen viikon aikana. Hän vain makasi vuoteellaan kuoleman kalpeana ja mutisi itsekseen. Haavoittuneen naisen vastusteluista huolimatta Hebert suorastaan pakotti hänet nielemään joka päivä edes hieman hänen vaimonsa Gennyn valmistamaa keittoa. Toisinaan Hebert jätti Valeskan vuoteen juurelle tarjottimen täydeltä ruokaa ja toivoi koko sydämestään, että nuori nainen saisi edes vähän murua rinnan alle. Koko perheen iloksi ruoka hävisikin joka kerta, kun sitä oli tarjolla.

Joka ilta Valescan saapumisen jälkeen perheen isäntä istui naisen sängyn kaiteella, kuunteli hartaasti tämän surut ja pyrki parhaansa mukaan osoittaa myötätuntoa. Jotkin tarinat olivat kammottavia, kuin Valesca olisi kulkenut läpi itse helvetin labyrintin, toiset taas olivat ihania kukkien lumotuoksuisia kertomuksia hänen kotipaikastaan ja perheestään.

********

”Taasko sinä olet menossa sen naisen luo?”, kuului raivoista tiuskaus keittiöstä. Hebert nyökkäsi hitaasti vaimolleen ja toivoi saavansa ymmärrystä.
”Tyttöparalla on murheita. Jonkun täytyy yrittää ymmärtää häntä.”, mies vastasi rauhallisesti. Genny tuhahti vihaisesti miehelleen.
”Ties mitä tekin siellä peuhaatte minun tietämättäni.”, nainen heitti syytöksensä. ”Ja sitä paitsi tyttö on jo terve. Usko pois, minä tiedän.” Nyt oli Hebertin vuoro tuhahtaa vaimollensa.
”Miksi hän sitten vielä meillä norkoilee? Henkisien haavojen parantaminen vie aikaa.”, hän sanoi myötätuntoisesti.
”Hän on vain kurja onnenonkija!”, Genny kirkaisi. ”Pyydän mieheni. älä mene tuohon huoneeseen.”, hän anoi sitten rauhallisella äänellä ja osoitti Valescan huoneen ovea. Hebert pudisti kärsivän näköisesti päätään. Ja vaikka hän tiesi, että pystyisi pysymään poissa Valescan luota, hänen sisällään myllersivät nyt epävarmuuden myrkyt. Hän tiesi tekevänsä väärin, mutta ei tiennyt mistä se johtui.

”Vaimosi ei pidä minusta.”, Valeska totesi ja painoi päänsä. ”Mutta älä huoli, voit kertoa hänelle, ettei minusta tarvitse välittää enää huomisaamun jälkeen.” Hebert pudisti päätään.
”Ei, ei tyttöseni. Ei hän sinua vihaa.”, hän sanoi. ”Yritän saada hänet tuntemaan samoin, kuin minäkin… Olet haavoittunut.” Valesca siirtyi pikkuhiljaa lähemmän tuota melkein keski-ikäistä miestä. Nyt naisen silmät näyttivät lumoavan Hebertin ja hän ei muuta voinut, kuin tuijottaa kiihkoissaan niitä kiiltäviä himon timantteja.

Heberttin kasvot lähestyivät pakotetun himon ajamina hitaasti Valeskaa. Nainen laski viekoittelevasti kätensä miehen reidelle ja ottamalla tukea siitä, siirtyi suoraan hänen syliinsä. Vaikka he tuijottivatkin toisiaan, Hebertin sisäinen katse, hänen ajatuksensa etsivät kiihkeästi pakotietä.

Nyt hän näki Valescan aivan eri valossa. Hän näki naisen sellaisenaan, kuin tämä todellisuudessa oli. Nuoresta, haavoittuneesta tytöstä oli äkkiä tullut kaikkien viettelijättärien viettelijä. Likainen paholainen punaisine silmineen ja ulkonevine kulmahampaineen. Mutta Hebert ei hallinnut kehoaan. Hitaasti hän riisui naisen vetovoiman pakottamana ensin paitansa ja sen jälkeen housunsa. Valesca antoi mekkonsa ainoan ehjän olkaimen laskeutua sirosti alas ja sitä mukaa, kun hänen pukunsa valahti lattialle, hänen kaunis, vaalea täytti Hebertin koko näkökentän.

Nyt tuo paholaisen huora veti ikkunan verhot sivuun ja samassa he istuivat vuoteella vastatusten kelmeässä kuunvalossa. Syrjäsilmällään se Hebert, joka vielä oli tietoinen tapahtuneesta, näki ikkunan ulkopuolella kaiken sen ruokamäärän, jonka hän oli naiselle tuonut. Ja seuraavan kerran, kun miehen kauhistunut mieli käänsi katseensa naiseen, hän näkikin vain täyteläisen punaiset huulet ja vaalean, sileän ihon.

Heidän hikoilevat ruumiinsa kietoutuneina toisiinsa kylpivät kuun hopeaisessa nesteessä. Naiset tarkat eläimenaistit tarkkoina hän rakastelunkin lomassa kuuli huoneen oven avautuvan hitaasti, hän tiesi mitä nyt tulisi tapahtumaan, hän tiesi, että oli pelannut korttinsa oikein.

”Hebert!”, Genny kiljaisi ovelta olettaen saavansa edes jonkinmoisen anteeksipyynnön tai kieltämisyrityksen. Mutta sitä mukaa, mitä enemmän talonemäntä kyynelehti, sitä mukaa Hebertin himo lisääntyi. Genny kirkui ilmaan asian kieltäviä sanoja, mutta nekään eivät auttaneet. ”Hebert mitä sinä teet. Lopeta!”

Ja vaikka kuinka Hebert yritti itseään estää, naisen viettelysvoima oli vahvempi yhdistyneenä hänen miehisiin haluihinsa. Valesca vilkaisi syrjäsilmällä ovelle, Genny oli poistunut nopeasti oven paiskauksen saattelemana. Nyt nainen oli saanut aikaan sen, mitä oli aikonutkin tehdä. Mies olisi hänelle enää vain lihaa, vatsantäytettä, ei sen enempää ja Hebert tiesi sen. Hän tiesi mitä tuleman piti ja pysyi hievahtamatta, kun paholaisnaisen petomaiset kulmahampaat lähestyivät ja lopulta pureutuivat kipeästi hänen kaulaansa. Tuskaa oli uuvuttavan pitkän ajan, Hebert tunsi verensä jättävän hänet ja ravitsevan koko ajan voimistuvaa naista. Miehen viimeinen ajatus oli huoli vaimostaan ja tyttärestään, vaikka tiesikin, että he molemmat olisivat mennyttä.

”Häivy pois sinä paholainen!”, Genny kirkaisi Valescan astellessa ilkialastomana häntä kohti. Vanhempi nainen sieppasi tottuneesti takan vierustalta hiilihangon ja heristi sitä villin itsesuojeluvaiston ohjaamana vampyyrin edessä. Mutta säälimätön peto ei välittänyt Gennyn kyyneleiden täyttämistä kasvoista huokuvasta surunvirrasta. Valescan yliluonnollisen voimakas isku viskasi hiilihangon Gennyn hentoisista käsistä ja nopealla loikalla vampyyri olikin jo naisen kimpussa. Pedon pitkäkyntiset sormet tarttuivat tiukasti itkevän talonemännän ohimoihin kiinni, kuului ilkeän kuului rasahdus, kun vampyyri nykäisi nopeasti käsillään vastakkaisiin suuntiin ja Gennyn runneltu ruumis rojahti niskat taittuneena hänen oman talonsa, kuolinpaikkansa puulattialle.

Pienen lapsen itku pysäytti vampyyrin siihen paikkaan. Valesca seurasi tuota niin elävää avunhuutoa aina sen lähtöpaikkaan asti ja ei yllättynyt näkevänsä pienen, kauniin tyttövauvan. Vampyyri laski rakastavanoloisesti, tosin arasti kätensä tyttövauvan otsalle, kuin se olisi jotain uutta, mutta jo nyt niin ihanaa ja lausui joitain vanhoja muinaiskielten sanoja.
”Sinulle Valerie, minä lahjoitan kalleimman aarteeni.”, vampyyri kuiskasi. ”Veren suudelman myötä tulet osaksi yhteisöämme… Tervetuloa Nuori veri.”


Tässä siis prologi uudesta tarinasarjasta, jos innostaa lukemaan, niin lisää tulee. Ja tahtoisin siis kommenttia/kritiikkia kaikesta mahdollisesta.

Tosin kuvailua ei pakosti ole niin paljoa, kun kirjoitin tämän niin nopeasti.

[chokka]

Kyllä siinä oli kuvailua mielestäni ihan sopivasti. Mielenkiintoinen tarina, juuri minun makuuni. Heti alussa pääsi mukaan tarinaan ja tarinassa oli hyvä juoni. Odotan jatkoa vesi kielellä. i wANT mORE!!.


Edit: Rune taidat olla vähän ruosteessa. Taas ehdin ensin

[Rune]

Chokka, ei hel***issä, emme tosiaan tahdo lisää, voi käsi! Tämä oli aivan mahtava. En mnä vain tajua miten Huussin tekstit saavat aina ihoni kananlihalle, ihan mykistäviä. Pari kertaa huomasin että olis kai mennyt vähän sekaisin hahmojen nimissä, pari kirjainta vaihtunut, mutta eipä toisaalta haitannut. Lisää, petskules, lisää nyt!!!

[Wolffer]

Tämä oli.... mykistyttävä. Joo eli tää oli aivan mahtava ei muita virheitä kuin valeska ja valesca eli pieni lausumis/kirjoitusvirhe.
Lisää tälläistä kun jaksat kirjoittaa parin päivän välein niin kansa pysyy tyytyväisenä, muuten...
Kyllähän tällä kunnon väristykset irtoaa.

OT lausumisvirhe on sellainen että ajattelet vaikka colaa(juoma) ja kirjoitat kola <---- suomen kirjoitus asu /OT

[Hollo]

No hyvä, että sai tällaisen vastaanoton. Eli kiitos.

Tosiaankin tarinan alku oli jo pitkän aikaa koneella ja jatko päässä. Nyt sitten yhdistin ja tämmönen tuli.


Nyt tuo Valesca varmaan tuntui aika etäisältä, mutta siitä tulee kumminkin toinen päähenkilö.... Toisen tulevan päähenkilön varmaan arvaattekin.