Fb: Narnburgin viimeinen auringonlasku

[Tapsa]

NARNBURGIN VIIMEINEN AURINGONLASKU

____________________________________________
Kertomus Keisarikunnasta

Karl, maanviljelijä Stoarbonnen ahkera mutta uneksiva poika, makoili lämpimän auringon paisteessa tuoksuvalla ruohon peittämällä rinteellä. Pilvetön taivas hymyili hänelle, ja samoin teki Katrina -niminen tyttö joka makasi hänen vierellään hänen ensimmäistä parransänkeään silitellen. Oikeastaan Karlin olisi pitänyt olla auttamassa isäänsä pellolla, mutta hän oli viimeisten viikkojen aikana ahertanut niin paljon että oli päättänyt pitää lepopäivän. Hän oli ehdottanut sitä isälleenkin, mutta viljelijä Stoarbonne oli tunnettu siitä että hän teki työtä joka päivä pyhiä lukuun ottamatta.
Stoarbonne poikineen samoin kuin Katrina asuivat pienessä Narnburgin kylässä Keisarikunnan laitamilla. He elivät rauhallista elämää eivätkä juuri piitanneet muiden murheista. Kylä oli pieni mutta oli sillä oma hallintonsa, pormestarinsa sekä kaupunginkaartinsa, johon nuoret miehet pestattiin. Karl oli suorittanut sotilaskoulun ja omisti kevyen panssarin sekä lyhyen miekan, joita hän ei milloinkaan uskonut tarvitsevansa – korkeintaan tyttöjen ihailtavaksi.
Karl katseli kotikyläänsä. Rinteeltä avautui kaunis maisema Narnburgiin ja sen taakse, ja poika vietti siellä mielellään aikaa. Hän vihelteli huolettomasti ja Katrina naurahti: ”Et sinä osaa, korvia särkee kun teet noin!”
Karl ei kiinnittänyt huomautukseen huomiota. Hän katsoi vaaleita savuhattaroita jotka kevyesti kohoilivat olkikattoisten talojen savupiipuista, puiden lehviä joita vieno kesätuuli kahisutti ja lilliputti-ihmisiä jotka kävelivät kaukana alapuolella kaupungin kivetyillä, kapeilla kaduilla. Narnburg oli kaunis kaupunki ja siihen viitattiin läheisillä pelloilla ”maaseudun helmenä”, tosin sitä kutsuttiin sillä nimellä ainoastaan sellaisten ihmisten keskuudessa jotka eivät ikinä olleet käyneet yli peninkulman päässä. Karl kuului heihin.
Äkkiä Katrina rypisti otsaansa. Hän osoitti kauas kaupungin taakse kysyen: ”Mitä tuolla on?”
Karl siristi silmiään nähdäkseen. Hänkin erotti jotain mustaa kaukana niittyjen toisella puolella. Hän varjosti silmiään auringolta. Ensin hän ajatteli sen olevan kaukainen metsä, sitten hän tajusi että se ei koostunut puista vaan miehistä.
Hän huokaisi hämmästyksestä ja nousi äkkiä seisomaan. ”Tule”, hän sanoi Katrinalle, veti tämän seisaalleen ja alkoi juosta alas rinnettä kohti Narnburgia.

Ei kestänyt kauaakaan, kun kaupunginvaltuuston kolme jäsentä – pormestari, kassanhoitaja sekä kaartin komentaja – seisoivat samalla mäellä tähystäen taivaanrantaa. Monet kyläläiset olivat uteliaina tulleet katsomaan, mitä arvovaltaiset henkilöt tekivät.
”Se on armeija”, kaartin komentaja Strangard vahvisti. ”Eikä mikään pieni. Itse en ole nähnyt noin isoa sen jälkeen kun meidät vedettiin pois Rajamailta. Niitä on ainakin tuhat.”
Syvä hiljaisuus laskeutui väkijoukkoon. Kaikki katsoivat lähestyvää armeijaa.
Viimein Karl rikkoi äänettömyyden uteliaisuuden voittaessa hänen pelkonsa. ”Mutta ovatko ne Keisarikunnan joukkoja vai vihollisia?”
Strangard katsahti terävästi nuoreen mieheen. ”Me asumme Keisarikunnan rajalla. Ne voivat olla kumpia vain. Se voi olla armeija joka marssii sotaan pois Sigmarin Maalta, tai se voi olla vihamielinen valloitusjoukko joka tulee sotimaan meitä vastaan.”
”Mitä me teemme?” kysyi pormestari Mayore.
Strangard oli hiljaa. Kaikki ympärillä olijat tuijottivat tiiviisti häntä. Karl huomasi pidättävänsä hengitystään.
Viimein kaartin komentaja totesi ykskantaan: ”Meidän otamme niistä selvää.”

Strangard etsi käsiinsä hyväkuntoisen vapaaehtoisen kaartilaisen ja nopeimman hevosen joka kylästä löytyi. Nuori Will Hangan suostui ottamaan vastaan vaarallisen tehtävän. Hänelle annettiin paperi joka todisti hänen tulevan Narnburgin kaupungista ja ohjeet tutkia armeijaa. Jos se kuuluisi Keisarikunnalle, hänen tulisi etsiä käsiinsä upseeri ja pyytää lisää tietoja ja kysyä, aikoiko armeija kulkea kylän läpi. Sitten Will lähetettiin matkaan.
Hän kapusi hevosen selkään ja karautti matkaan enemmän tai vähemmän rohkaisevien huutojen saattelemana. Hän ratsasti peltojen halki kunnes näki tarkasti sotilaat. Hän eteni varovasti ja hitaasti kun tuli lähemmäs armeijan eturintamaa, ohjasi ratsunsa korkean ja jyrkkärinteisen kukkulan taakse ja kurkisti sitten koivun oksien takaa nähdäkseen. Aurinko paistoi korkealta ja kovaa yrittäen häikäistä hänet, mutta hän sai hyvän kulman ja näki suoraan armeijaan.
Armeijan etummaiset sotilaat olivat viivasuorassa, hyvin kurinalaisessa rivissä. Heillä kaikilla oli yllään kokonaan musta haarniska, joka kiilsi kirkkaana auringon paahtaessa niitä helvetillisen kuumiksi, ja kypärä jonka ohimoilla oli suuri, luinen sarvipari. Kypärien visiirit olivat alhaalla ja sotureiden kasvoja ei näkynyt. He pitelivät edessään kaksin käsin isoa hilparia, joiden terät oli hiottu leikkaavan teräviksi. Heidän vyötäisillään roikkui miekka tai kaksi, jotkut kantoivat selässään isoja kirveitä tai kilpiä, toisilla oli liehuva, musta viitta ja yksi eturivin soturi kantoi tankoa, jonka päässä roikkui riekaleinen lippu johon oli kirjoitettu KHAOS KARUTHARA KHAORA ja joka oli tahrittu vereen. Aurinko oli kuivattanut veren viininpunaiseksi, mutta verta se oli. Sen alta erottui heikosti merkki, jossa oli kahdeksan teräväkärkistä miekkaa jotka sojottivat ulospäin keskustasta. Tämän julman lipun yläpuolella oli paalun päässä piikki, johon oli sidottu ihmisen pääkalloja. Hirvittävä armeija eteni hiljaisuudessa, sotahuutoja kailottamatta, mutta heidän tasainen, rytmikäs astuntansa muodosti suuren metelin joka kaikui peltojen yllä.
Sen nähdessään Will joutui täydelliseen paniikkiin. Hän tuijotti silmät suurina eteenpäin marssivaa sotajoukkoja. Hetkeäkään hän ei epäillyt sen olevan ystävällismielinen. Hän käänsi ratsunsa ympäri ja kannusti sen raviin. Hän pelkäsi sielunsa pohjasta että joku juoksisi hänen peräänsä ja saisi hänet kiinni, ja hänen sydämensä jyskytti rintaa vasten niin lujaa että hän tunsi joka lyönnin hevosen kavioiden hylyn ylitse.
Vasta kylän laidalle saavuttuaan hän uskalsi pysähtyä ja katsoa taakseen. Armeija eteni, mutta se oli vielä kaukana. Marssinta kuului etäisenä mutta väistämättömänä.
Willin ympärille kerääntyi väkijoukkoa, joka uteli häneltä hermostuneesti, mitä hän oli nähnyt. Hän laskeutui rintaansa pidellen satulasta ja katsoi ihmisiä jotka hänen ympärillään parveilivat. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.
Strangard tunkeutui massan lävitse, tarttui Williä lujasti hartioista ja katsoi tätä tuikeasti silmiin.
”Keitä ne olivat?” hän kysyi vaikka tiesi vastauksen, koska tiedustelija oli palannut näin pian.
Will katsoi raukeasti komentajaa.
”Keitä ne olivat?” Strangard kysyi uudelleen ja ravisteli hieman Williä.
”Me kuolemme kaikki”, Will vastasi.
Aurinko kääntyi laskuun.

Komentaja Strangard kokosi kaikki miehet, jotka suinkin pystyivät taistelemaan, ja jakoi heille aseiksi mitä tahansa sattui löytämään. Hän pestasi kaartiin kaksitoistakesäisiä poikasia ja lykkäsi heille kirveet kouraan sekä viisi kertaa vanhempia isoisiä joille hän antoi heinähankoja, kun oikeat aseet loppuivat. Hän järjesti kylän puolustukset miten parhaiten taisi, suljetti kaikki portit, ovet ja ikkunat ja käski naiset ja lapset turvaan. Heidät vietiin sisälle taloihin ja miehet jäivät ulos katsellen tuimasti toisiaan.
Narnburgin kaupunki oli rakennettu melko yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Sen reunat muodostuivat talojen ulkoseinustoista, joiden väleissä oli aukko joista pääsi ulos kaupungista. Kaikki nämä aukot olivat suljettavissa porteilla, mutta useimmat niistä eivät olleet kuin matala puuaita, jonka saattoi kääntää sulkemaan tien. Kaupungin kadut kulkivat kohti valtuuston korkeaa taloa sekä Sigmarin temppeliä, jotka sijaitsivat jotakuinkin keskellä Narnburgia.
Karl kuului kaartiin joten hän sai kunnon panssarin ja haki oman miekkansa. Hänen isänsä Stoarbonne ei ollut käynyt sotilaskoulua, joten hän joutui tyytymään vanhaan, vähän ruosteiseen viikatteeseen. Sekin oli enemmän kuin joillakin. Will, joka oli Karlin puolituttu, oli myös kaartilainen. Heidät sijoitettiin kehdestaan erääseen kapeaan aukkoon kaupungin seinustoilla.
Karl kyseli Williltä, mitä tämä oli nähnyt. ”Paljonko niitä oli?”
”En laskenut”, Will totesi tympääntyneesti. ”Liikaa.”
”Millaisia ne oikein ovat?”
”Kaikilla kokonaiset, mustat haarniskat ja hilparit. Kypärät päässä.”
”Hilparit?” Karl kysyi. ”Näistä risuaidoista ei ole paljon apua hilpareja vastaan.”
”Ne pilkkovat portit päreiksi”, Will tuhahti, ”ja meidät myös. Niitä on niin paljon, että niillä olisi ylivoima vaikka Narnburg olisi kymmenen – ei vaan sata kertaa isompi. Ja yksi sellainen vastaa kymmentä meikäläistä.”
Karl sävähti. ”Ei kai tilanne niin toivoton ole.”
Will kääntyi katsomaan asetoveriaan. Hyvin totisena hän sanoi: ”Onpas. Meillä ei oikeasti ole mitään mahdollisuuksia. Meidät tapetaan ennen iltaa. Tämä koko kaupunki on kokonaan poltettu ja teurastettu tyhjäksi, kun aurinko laskee. Ei näistä miekoista ole vastusta kokovartalohaarniskoita vastaan. Tämä ei ole leikkiä, Karl. Me kuolemme.”
Karl tuijotti Williä. Hän yritti naurahtaa hieman, mutta se kuulosti kammottavan väkinäiseltä. Hän ei jaksanut tajuta koko asiaa. Hänen mielensä ei jaksanut käsitellä sitä. Tänä aamuna hän oli vielä ajatellut pitävänsä mukavan lepopäivän, ja tunti aiemmin hän oli maannut Katrinan vierellä auringon lämmittämässä ruohikossa. Nyt hänellä oli elinaikaa jäljellä tuskin tuntiakaan. Kun hän viimein alkoi ymmärtää sen, hänen silmiinsä kohosi kyyneleitä. Will taputti hänen olkapäätään ja hymyili rohkaisevasti. Tosin hymy oli aivan liian alakuloinen ollakseen kovin rohkaiseva.
”Minä en halua kuolla”, Karl sanoi itkua pidätellen.
”En minäkään”, Will vastasi. Hänkin tunsi veden kerääntyvän silmäkulmiinsa.
Hetken aikaa he olivat hiljaa, vaipuneina omaan suruunsa. Viimein Will jatkoi: ”Mutta jos minun täytyy, minä aion viedä yhden vihulaisen mukanani!”
Aurinko ei enää lämmittänyt niin kuumasti. Se alkoi lähestyä taivaanrantaa.

Pormestari Mayore ja komentaja Strangard kävivät viime hetken neuvotteluja valtuuston tyhjentyneessä salissa.
”Entä antautuminen?” Mayore kysyi epätoivoisena.
Strangard pudisti päätään. ”Ne ovat Kaaoksen joukkoja. Ei niille voi antautua. Tai jos antaudut, ne vain murskaavat kylän ilman vastarintaa.”
”Mutta kai me voimme paeta?” pormestari ihmetteli pidellen päätään käsiensä välissä. ”Jättää Narnburgin ja lähteä kukkuloiden taakse?”
Strangard katsoi kulmiensa alta Mayorea. ”Niin”, hän sanoi venytellen. ”Mutta me emme kylläkään liiku kovin nopeasti, ja Kaaoksen ritareita on vaikea juosta pakoon – ja vielä vaikeampi on taistella heitä vastaan kun juoksee heitä karkuun. Sitä paitsi uskon vahvasti, että meidät on jo piiritetty joka puolelta.”
”Emme voi olla varmoja!” Mayore ärähti lyöden nyrkkinsä pöytään. ”Mitä jos meitä ei olekaan piiritetty joka puolelta? Mitä jos me voisimme koska tahansa lähteä turvassa pois täältä ja sen sijaan me vain istumme täällä ja odotamme että Narnburg poltetaan?”
”Rauhoitu, herra pormestari”, komentaja rauhoitteli. ”Minä olen jo lähettänyt monta ratsumiestä tutkimaan maastoa ympärillämme.”
Pormestari veti syvään henkeä. ”Hyvä.”
Auringon säteet paistoivat ikkunasta sisään. Ne muuttuivat hiljalleen kirkkaista kullankarvaisiksi. Mayore katsoi niitä surumielisesti miettien, olisiko tämä kaupungin viimeinen auringonlasku.

Strangardin lähettämät ratsumiehet eivät viipyneet kauaa. He ilmoittivat, että kaupunki oli saarrettu joka puolelta ja että vihollisjoukot olisivat perillä puolen tunnin sisällä. Piiritysrenkaassa ei ollut lainkaan heikkoja kohtia ja mustia sotajoukkoja oli kymmenkertaisesti ensi arvioihin verrattuna. Kaupunkiin saapuisi ehkä muutama tuhat täysissä haarniskoissa olevaa hilparimiestä.
”Näkyikö ritareita?” kysyi Strangard.
”Anteeksi”, lähetit kysyivät hämillään, ”mitä?”
”Oliko armeijan joukossa haarniskoituja ratsumiehiä?”
”Ei ollut”, lähetit vastasivat. ”Kaikki olivat jalkaväkeä.”
Se ei kuitenkaan juuri lohduttanut komentajaa. Hän käänsi selkänsä tiedustelijoille ja katsoi ikkunasta ulos. Ensin hän katsoi aurinkoa, joka hitaasti lähestyi horisonttia punertavana, ja sitten suunnatonta mustaa, kiiltävää haarniskamerta joka saartoi Narnburgin.

Karl osoitti eteenpäin. Hän aikoi sanoa jotain sen kaltaista kuin ”Ne tulevat” tai ”Katso” tai ”Nyt ne ovat täällä” tai ”Kohtalo lähestyy”, mutta hän olikin vaiti. Will katsoi peltojen poikki ja avasi suunsa, kävi selvästi läpi samat ajatukset ja vaikeni sitten hänkin. He puristivat lujasti miekkojensa kahvoja ja tunsivat hien kihoavan iholleen.
Karl veti miekkansa esiin hitaasti, kuunnellen raapivaa ääntä joka syntyi kun miekan terä viilsi huotran sisäpintaa, ja kalahdusta joka pääsi ilmoille kun ase tuli ulos tupestaan. Karl ihaili miekkaa uusin silmin. Hän ei ollut aiemmin nähnyt sen kauneutta samalla tavalla kuin nyt. Auringon kultainen, yhä enemmän veren värinen valo säkenöi teräksen pinnalla saaden sen loistamaan niin kirkkaana, ettei Karl voinut katsoa sitä suoraan. Hän käänsi sen kärjen kohti taivaita ja kohotti sen auringon eteen niin, että näytti kuin miekalla olisi ollut kirkas, hohtava sädekehä. Will katsoi vierestä mutta ei vielä vetänyt omaa miekkaansa.
”Kaunista”, hän sanoi.
”Niin onkin”, Karl myönsi. ”Mutta yhtä hyvin me voisimme tapella nyrkein.”
”Tai heinänkorsin”, Will naurahti osoittaen timoteita jotka kasvoivat heidän vieressään hennon portin takana.
”Tai pilvenhattaroin”, Karl sanoi katsoen taivasta, jossa kevyet untuvapilvet muuttuivat verisiksi auringon valaistessa niitä.
”Tai tammenlehdin”, Will jatkoi listaa.
”Tai…” Karl aloitti, muttei keksinytkään enää mitään. Hän laski miekkansa vaakatasoon ja lepuutti sitä aitaa vasten. Se notkahti pelkästä miekan painosta. Se sai Karlin melkein nauramaan. ”Nyt ymmärrän, miksi isä aina valitti näiden porttien huteruudesta”, hän hekotti. ”Niihin olisi tosiaan saanut panostaa enemmän.”
”Minä tein itse tämän portin”, Will tunnusti. ”Kolmisen vuotta sitten. Vanha oli hajalla, joten tein uuden tilalle. Veistin nuorista pajuista nämä puut ja sidoin ne yhteen isäni köydellä. Isä auttoi hökötyksen kiinnittämisessä talon seinään. Minä olin hyvin ylpeä tuotoksestani.”
Karl nauroi. ”Tässä me puhumme porteista ja pilvenhattaroista, kun valtava vihollisarmeija marssii päin.”
”Mistä meidän sitten pitäisi puhua?”
Karl kohautti olkapäitään. Sitten hän kätteli Williä ja sanoi hänelle: ”Hyvästi, Will Hangan.”
”Hyvästi, Karl Stoarbonne”, Will sanoi takaisin.
Aurinko kosketti taivaanrantaa. Kaaossotureiden mustat haarniskat värjäytyivät kokonaan punaisiksi.

Taistelu oli lyhyt ja verinen.
Kaaoksen mahtavat, jumalten suojelemat soturikuninkaat marssivat halveksuen suoraan riukuporttien läpi ja iskivät hilpareillaan aukkojen puolustajat maahan. Useimmiten mustien sotilaiden ei tarvinnut edes pysähtyä vaan he saattoivat astua ruumiiden yli ja lyödä seuraavat kaartilaiset kuoliaiksi kunnes heidän takanaan oli kasa verisiä luokoja, jotka olivat ennen olleet iloisia nuoria miehiä.
Karl ja Will toteuttivat hieman erilaista strategiaa. He jättivät portin tyhjäksi ja menivät piiloon talojen nurkkien taakse. Kun he kuulivat, että kaaossoturit tulivat portin läpi, he puristivat tiukasti miekkojaan ja odottivat. He kuulivat metallin kalketta aivan nurkan takaa ja epätoivoisia tuskanhuutoja ja silpoutumisen veristä ääntä joka puolelta ympärillään, kun kaaossoturit teurastivat heidän tovereitaan. Kun heidän vartioimansa aukon soturit sitten tulivat sisään kaupunkiin, he ryntäsivät niiden kimppuun takaapäin ja saivat yhteistuumin lävistettyä yhden soturin haarniskoinnin. Will löi miekallaan kuin se olisi ollut puinen maila mustaa selkäpanssaria ja teki siihen ison lommon. Soturi kääntyi ympäri ja Karl iski oman miekkansa terä edellä silmäaukosta sisään. Verta tursui ulos kuin vettä piripintaan täytetystä sangosta, johon viskataan iso kivi. Soturi tarttui haarniskoiduin käsin miekan terään, vavahteli rajusti ja kaatui jäykästi polvilleen. Karlilla ei kuitenkaan ollut aikaa vetää miekkaansa irti, vaan toinen soturi tuli hänen kimppuunsa ja iski hilparinsa niin syvälle hänen olkapäähänsä, että se leikkasi hänen kätensä irti. Hän lysähti voimattomana maahan ja hänen kallonsa halkaistiin isolla kirveenterällä. Will puolestaan pisti omalla miekallaan toista kaaossoturia vatsaan, mutta terä ei mennyt läpi panssarista vaan hädin tuskin naarmutti sitä. Will oli kuulevinaan kumeaa naurua kypärän alta, kun pimeyden soturi otti Willin miekanterästä kiinni, nosti sen ilmaan ja katkaisi sen. Will tuijotti miekan palasia ja kääntyi sitten melko harkitusti ympäri. Hän katsoi laskevaa aurinkoa viimeisen kerran eikä tuntenut minkäänlaista tuskaa, kun hilpari upotettiin hänen selkäänsä takaapäin. Hän kuoli punainen kiekko silmissään ihaillen sen kirkasta kauneutta.

Strangard torjui hilpareiden iskuja, mutta hänet yllätettiin takaa ja hänkin menehtyi melko pian sen jälkeen, kun Kaaoksen palvelijat murtautuivat sisään Narnburgiin. Mustat soturit polttivat koko kaupungin vaivautumatta edes mennä sisälle taloihin, joissa naiset ja lapset kuuntelivat kauhuissaan taistelun melua. Heidät poltettiin elävältä omiin koteihinsa. Viimeisenä tuikattiin tuleen valtuuston korkea rakennus, jossa pormestari Mayore istui. Kuullessaan kaupungin tuhon äänet hän hautasi kasvonsa käsiinsä. Tuli löysi hänet yksin istumasta suuresta salista ja nielaisi hänet antaen hänelle unohduksen.
Ennen kuin aurinko katosi taivaanrannan taa, se loi viime silmäyksensä kaupunkiin jota korkeat liekit nuolivat muuttaen sen kylästä kuolevaksi tuhkaksi. Kaaos eteni ja jätti Narnburgin mustat rauniot jälkeensä.
Kukaan tai mikään ei säästynyt. Mutta myöhemmin, kun poltetut rauniot romahtivat ja maatuivat, paikalle kasvoi lumoavan kaunis kukkaniitty jonka laskeva aurinko muutti verenpunaiseksi joka ilta muistoksi kauniista, iloisesta kylästä joka kerran oli seissyt siellä.

[VD]

Kaunis tarina. Tämä taitaa jäädä tähän? Mutta todellakin, vaikkei hahmoihin kunnolla ehtinyt tutusta. Niin ihan keskiverto tasoa tämä oli. Hiukan petyin kuitenkin, ajatellen yleistö tasoasi.

[Lajeok]

Olen kyllä tottunut Tapsalta parempaa näkemään.Teksti oli kyllä tapansa mukaan hienoa ja sujuvaa, mutta aika lyhyeltä tuntui ja kun "päähenkilöt" tapettiin vielä saman tien niin tarina loppui jo ennenkuin ehti kunnolla alkaakkaan.Pidän moni osaisita tarinoistasi huomattavasti enemmän.Inhottaa kyllä kirjoittaa tällästä palautetta muille kun ei ite osaa kirjoittaa.

[Rune]

Minä en itseasiassa odottanutkaan yhtään parempaa. Aihe, ja toteutus olivat molemmat huippuluokkaa. Olen itsekin ajatellut monesti tehdä vastaavanlaista, Syysjuhla raapaisi vähän pintaa. Mahtavaa kerrontaa, kuten Tapsalta saattoi odottaa. Olisiko asiaa auttanut, että aina auringon laskiessa se laskee järvelle, puiden taakse, ja minun huoneeni ikkuna avautuu juuri sinne päin? Tunnelma oli nimittäin minun silmissäni täsmälleen sama. Aivan mahtavaa, mitäs muuta tässä pystyi sanomaan. Todella tunnelmallinen, ja siitä minä eniten pidän.

[Hollo]

Tosiaan tarinan tunnelma oli aivan pirun hyvä ja kerronta myös. Tarina loppui miusta vähän liian äkkiä ja sen takia ei päähenkilöihin oikein ehtinä tutustua kunnolla.

[Averren]

Minä pidin, tässä tarinassa oli tunnelmaa ja se oli realistinen. Olin pelkästään tyytyväinen, että esim. Karl ei tehnytkään yht´äkkiä bravehearteja ja tappanut koko Kaaos-lössiä.

Erittäin hyvä.

[Perzzza]

Tunnelma aivan käsinkosketeltava! Aivan ilmiömäistä! En ole valitettavasti lukenut aiempia tarinoitasi mutta taidanpa tästä mennä sen tekemään

Juoni oli hyvä, vaikka tarina oli vain tuollainen pätkä (eihän tänne nyt kukaan mitään kirjaa kirjoitakaan!) ja hahmot käsitelty erittäin hyvin! Pääsin mukaan jo alkuvaiheessa ja melkein nousi pala kurkkuun kun Will ja Karl kättelivät. Melkein, mutta sekin jotain

Jatka samaa rataa!

[VD]

(eihän tänne nyt kukaan mitään kirjaa kirjoitakaan!)

Kröhöm..Kröhöm...

No joo, jätetään tämä tähän

[Perzzza]

(eihän tänne nyt kukaan mitään kirjaa kirjoitakaan!)

Kröhöm..Kröhöm...

No joo, jätetään tämä tähän

No, eipä jätetä Eli tuolla tarkoitin vain että valtavirta kirjoittelee tänne novelleja, eivät mitään Raamattua. Mutta itsekin olen ajatellut ruveta ajanvietokseni jotain rustailemaan... Tämä oli ihan OT, anteeksi!

Vielä mukautuakseni topikkiin: Olivatko kaaoksen joukot jotain tiettyä jumalaa kohti?

[Rune]

Haarniskojen värin ja lipun koristelun perusteella sanoisin että porukka on undividedia. Muuten voisi viitata Kohrneen, mutta näillä olisi erilainen merkki lipussa, ja käyttäytyminen ei olisi ihan tuollaista.

"BLOOD FOR THE BLOODGOD!!!"

[Tapsa]

Kyllä ne oli undividedin... (ajattelin mainita Jakamattoman Kaaoksen, mutta se jäi väliin) Tämä tarina syntyi aika nopeasti ja olen itse aika tyytyväinen siihen. Se ei ole aivan samanlainen kuin aiemmat juttuni, mutta tunnelma no aika hyvä. Toivottavasti teitä ei häiritse sotimisen puute vaikka ovatkin Warhammer-tarinoita, mutta minä olen aina pitänyt enemmän tarinoista jotka kertovat ihmisistä kuin tarinoista jotka kertovat sodista.

Tämä aloittaa sarjan, joka ei kerro Brettiksistä. Aion nimittäin kirjoittaa muutaman jutun, joissa ritarit eivät esiinny.

[Aco]

Minusta oikein koskettava tarina.. Minä pidin tälläisestä pikku nujakasta, jossa (yllätys, yllätys) kaikki tapetaan. Päähenkilöt jäivät jotenkin kesken, vaikea selittää Mutta oikein mainio tarina kuitenkin.

Viimein Will jatkoi: ”Mutta jos minun täytyy, minä aion viedä yhden vihulaisen mukanani!”

Tuo oli kyllä tarinan paras kohta