)Ja taas aika pikakirjoitusta harrastettu. Eli nyt olisi hyvä hetki lukea ja kommentoida kahta edellistä tarinaakin.
------------------------------------------------------Nulnin Tykit. Osa:3.
Aurinko sarasti keskipäivällä Nulnin kaduilla, ihmiset kävelivät ympäriinsä ja vartijat olivat valppaina joka hetki. Oli kulunut jo kolme päivää Willmarin paluusta, eikä Bretonnian ritareista näkynyt ainuttakaan. Willmar oli jo ilmoittanut Nulnin sotilas johdolle, ettei ampuisi jos näkisi bretonnialaisia horisontissa. Willmar oli myös käskenyt asettaa puolet tykeistä ja kiväärimiehistä muureille vartioon vihollisen varalta, loput tykit ja miehet olivat valmiudessa omissa barrakeissaan.
Jo nyt Willmaria pidettiin sankarina ja Nulnin pelastajana, vaikka itseasiassa hän oli voittanut kaksintaistelun täydellä tuurilla. Hän oli tähdännyt Patricea sydämmeen, mutta puinen peitsi oli häirinnyt Willmarin tähtäystä ja hän oli osunut kohtalokkaasti Patricen olkapäähän.
Mutta tämä ei kiinnostanut Nulnia, sitä kiinnosti vain tuleva apu. Bretonnialaisille Willmar oli järjestänyt majataloja ympäri kaupunkia, ja Patricelle kunnianvelassa oleva Willmar oli järjestänyt huoneen omasta talostaan. Willmar käveli nyt rauhallisesti ympäri kaupungin porttia, odottaen jotain. Portti oli hieno kivirakennus jonka molemmin puolin seisoi kaksi suurta tornia ja monia Imperiumin lippuja. Yhtäkkiä ilma täytti torvensoitto ja hevosten kavioiden kalkka kolkotus. Willmar kääntyi kohti porttia ja tajusi heti tilanteen, Patrice oli täyttänyt lupauksensa hän oli saapunut puolustamaan Nulnia! Willmar lähti juoksuun kohti porttia ja huusi vartijoille käskyn ripeästi ankaralla äänensävyllä: ” Avatkaa portit! Apumme on saapunut! Ripeästi! ”
Willmar lähti ripeään juoksuun kohti kaupungin porttia, sen avautuessa hänen edessään hän näki jotain josta hän ei ollut edes uneksinut. Suuri ainakin kolmituhat päinen armeija pelkästään ritareita. Hevos miehet marssivat tiukassa linjassa, muutamat kyläläis sotilaat näiden takana ja kaikkien näiden takaa pegasus ritarit liihottivat taivaalla. Mitä muuta olisi voinut toivoakkaan? Aivan jättiläis armeijan etunenässä oli ratsasti Patrice, muutaman muun sotaherran kanssa. Bretonnian armeijan marssiessa kaupunkiin, Willmar hyppäsi hevosensa kyytiin joka oli seissyt koko ajan portilla vahdissa. Rauhallisesti Willmar ohjasi hevosensa Patricen viereen ja tervehti häntä ilahtuneena: ”Tervehdys oi jalo ritari! Tervetuloa Nulnin kaupunkiin, me toivotamme sinut ja armeijasi tervetulleeksi. Huomaan että herranne on suostunut aneliaan pyyntöömme. Olemme erittäin kiitollisia, koko Nulnin puolesta. Voitte majoittaa ritarinne kaupunkimme majataloihin, jotka olen teille varannut. Ja sinulle, kunnianosoituksena olen varannut taloni parhaan huoneen. Ettei sinun tarvitse kärsiä epämukavista pedeistä. ”
Tähän Patrice ei voinut kuin vastata otettuna: ”Kyllä saimme luvan tulla apuunne, ja monet ritaritkin halusivat tulla pieksemään epäkuolleita. Mutta kiitoksia teille majapaikoista ja yösijaoista. Me bretonnialaiset olemme kiitollisia teille siitä, miten olette ottaneet meidät vastaan. Mutta nyt saanen anteeksi, minun täytyy mennä johdattamaan ritarini teidän kauniiseen kaupunkiinne.”
Tämän sanottuaan Patrice ja ritarit ratsastivat kaupunkiin, liput liehuen torvet soiden. Willmar ei voinut kuin ihailla bretonnian ritareiden kauniita lippuja, moni väreineen ja kuvioineen, jotka liehuivat hellästi tuulen viekottelemina. Willmar kääntyi itsekkin ja ratsasti kohti kotiaan, miettien tulevaa. Seuraavat päivät olisivat täynnä kaaosta, täynnä kuolemaa ja täynnä kärsimystä. Mutta se ei ollut tämän päivän murhe.
Päivä kääntyi illaksi, ilta kääntyi yöksi ja juuri silloin koko Nulnin kaupunki heräsi. Hälytys soittoa soitettiin kaikkialla, torven äänet kantautuivat kaikkialle. Se oli uskottavasti lähtöisin jonkun vartijan torvesta, josta se levisi jokaisen valvovan sotilaan torveen. Willmar oli odottanutkin tätä, ja olikin valvonut koko yön. Vampyyri lordi tuskin tiesi Bretnnian ritareista, mutta se oli varmaan käsittänyt torvet juhlintana. Sinänsä otollinen aika Nulnille vastaan ottaa hyökkäys. Ainoa ongelma oli pimeys, mutta tykistö pystyi kyllä ampumaan reitinvahtijoiden neuvoilla. Eikä kulnut aikaakaan kun koko miesvahvuus oli koossa. Ritarit odottivat kaupungissa, ja kukkuloilla tykkien takana. Tykit oli suunnattu lounaaseen, josta oli kuultu valtavaa ärjyntää ja kalinaa sekä kolsketta. Willmar istui hevosensa päällä kukkulan laella, katsellen kun suuria kokkoja sytytettiin. Kokot olivat noin viisi jalkaa korkeita isoja puu kasoja, jotka oli tuikattu tuleen tuomaan valoa tykeille. Kokot roihusivat villeinä kukkulalla ja valaisivat maata neljänhehtaarin alueelta. Ja antoivat vielä pientä himmenystä aina kuuteen hehtaariin asti. Hitaasti valokeilaan alkoi astua hahmoja, niitä ei tullut muutamaa niitä tuli tuhansia. Ne eivät tunteneet piiritys taktiikkaa, ne tunsivat ylivoiman käsitteen. Sen koko merkityksessä. Taivas alkoi muuttumaan mustaksi, kaukaisuudesta kantautui koirien ulvontaa, karmivaa naurua säntäili ympäriinsä ja korvia raastavaa kirkumista kantautui ritarien korviin. Näky oli hirvittävä ja pelottava, mutta samaan aikaan myös ällistyttövä. Koko taivas raivosi, se oli aivan täysin suurten lepakoiden peitossa. Taivas salamoi, maa halkeili tasangolla tehden tilaa uusille luurangoille jotka olivat maanneet vuosisatoja maan alla odottaen juuri tätä taistelua. Aivan yllättäen pimeydestä ratsasti mustia ritareita, painajaisiksi kutsuttejen luuranko hevosten selässä ratsastavia entisiä eliitti ritareita. Heidän mukanaan hyökkäsi kasa entisiä sota sankareita, nykyisiä haudan vartijoita, jotka olivat aseistautuneet kukin omalla tavallaan. Osa omisti Imperiumin aseistuksen osa taas Bretonnian, jopa Kisleviläisten, Metsähaltijoiden ja pohjoisen Peikko maan asukkaiden aseistusta löytyi. Se oli kerrassaan pelottava näky, kun heidän perässään matelivat zombit ja luurangot tuhansine yksikköineen ja massoineen. Zombit jättivät jälkeensä osia itsestään ja matoja jotka tippuivat milloin mistäkin. Näky oli kuvottava, ja niin oli hajukin. Tuntui kuin hajuhermoja olisi paiskottu ympäri sikalaa. Luurankoja oli kuin puita metsässä, ne tulivat suurina aaltoina ja niistä erotti selkeästi vain aseet kun ne vyöryivät tasangolla massoineen.
Kaikkiala kukkulaa upseerien kädet nousivat kohti taivasta, Willmar nosti molemmat kätensä korviensa suojaksi ja jäi odottamaan käskyä ampua. Tuntui kuin olisi mennyt iäisyys siihen että upseerit olivat laskeneet kätensä ja huutaneet yhteenääneen: ”Tulta!”
Koko Nulnin kaupunki ja sen ympäristö välähti, jokainen tykki ja kivääri laukesi kuolettavalla tehokkudella. Liekit löivät ilmaa, ja kuulat halkoivat tuulta niiden lentäessä ilman halki iskeytyen rysähtäen epäkuolleisiin. Yksi mörssäirin pommi saattoi tuhota kymmeniä epäkuolleita, kanuunoiden kuulat lävitivät mustia ritareita. Heidän pansarointinsa halkeili ja metallin palat täyttivät ilman aseiden ja pansarien hajotessa. Kasa hukkia kaatui verisinä maahan Helvetin kaanunoiden laulaessa tuomionpäivän marssia. Etulinjassa marsinut nekromaatikko nosti vasemman kätensä ylös iskeäkseen Nagashin katseen Nulnin edustalle, mutta juuri kun hän oli aloittanut lausumaan kirottuja sanoja , kiväärin kuula lävisti hänen kätensä ja pian seurasi ryöppy uusia kiväärin laukauksia. Nekromaatikon käsi tippui verisenä maahan, ja itse nekromaatikko luhistui kuolleena tantereelle kun Helvetin kanuunan lataus lävisti tämän rintakehän tehden niin suurta kipua, että kuolleet olisivat iloinneet olevansa kuolleita.
Ensimmäinen yhteislaukaus oli nyt ammuttu, se oli tuottanut suurta tuhoa, mutta sitä tuskin huomasi massiivivisesta armeijasta epäkuolleita. Bretonnialaisten hevoset alkoivat käydä holtittomiksi tykki tulen takia, mutta taitavat ritarit onnistuivat hallitsemaan niitä.
Willmar istui rauhallisesti Wellun selässä, Hans ja muut ritarit vierellään. Hans oli aseistautunut muiden ritarien tavoin normaalilla teräksisellä peitsellä, sekä Imperiumin tunnuksen omaavalla kilvellä. Hänellä roikkui vyöllään yhdenkäden miekka, sen huotra oli nahkaa ja siinä oli kullatut reunat ja koristeet. Kukkulalla kierrellyt Patrice ratsasti Willmarin viereen katoen kentälle ja todeten mietiskellen: ”Niitä todella on paljon, ymmärrän nyt miksi kutsuitte Bretonniaa apuun. Me odotamme käskyänne, koska me hyökkäämme? ”
”Aivan kolmannen yhteislaukauksen jälkeen, kun ne ovat sillä kantamalla että jouset ja kiväärit osuvat niihin vahingoittamatta meitä jotka taistelemme etulinjassa. Silloin me hyökkäämme, tai sitä me toivomme. Sillä on hyvin mahdollista, että ne pääsevät liian lähelle siihen menne....” Willmarin sanat hukkuivat suureen pamaukseen, joka täytti ilman toisen yhteislaukauksen alettua. Kanuunat ampuivat kuin viimeistä päivää ja epäkuolleet soturit luhistuivat. Tämän yhteislaukaukauksen selkein onnistuminen oli Pyhän Sigmarin kirkkokunnan tykistön tappamat Banshee naiset, jotka katosivat kirkuen pyhien maagisten kuulien ja luotien lävistäen niitä. Kaukaisuudesta nousi siivilleen hirvittävä siivekäs painajainen, joka kannatteli mahtavaa Veri Lohikäärme vampyyriä. Tuota taistelijoista suurinta, tappajista kauheinta. Hänen miekkaansa oli moni kuollut tällä alueella, Imperiumin historian suurissa taisteluissa. Hän itse oli tullut tänne kentälle taistelemaan, verenhimoisena hän liiteli painajaisensa kanssa armeijansa yläpuolella. Hänen pansarinsa kiilsi yhä satojen vuosien jälkeen, ja miekasta pystyi erottamaan edellisten uhrien veritahrat. Legenda oli kiitönyt tuosta taisteliasta jo vuosisatoja, se kerto siitä miten hän ei ikinä osallistunut itse taisteluun. Muuta kuin loppu metreillä, jolloin hän valitsi mielestään vastustajansa parhaimman miekkamiehen ja taistelian. Tätä vastaan hän otti kaksintaistelun, joka päättyi siihen että jompikumpi kuolisi.
Willmar pelkäsi, että tällä kertaa se saattaisi olla hän itse niikuin hänen isoisänsä oli sen joutunut tekemään. Ja kuolemaan vampyyrin tappavaan miekkaan. Willmarin ajattelu katkesi, kun hän tajusi kolmanne yhteislaukauksen olevan alkamassa. Pikaisesti hän kääntyi hevosesna kanssa ja ratsasti portin vartojoide luokse antamaan käskyä: ”Avatkaa portit! Käskekää ritarit etulinjalle muodostelmaan! Kivääri miehet ja jousiampujat taakse kukkuloille! Pegasus ritarit tuki joukoiksi! Kaupungin turvajoukot sivuille tukemaan! ” Heti tämän sanottuaan kolmas yhteislaukaus alkoi, ja taas kerran hirveä meteli täytti ilman. Tällä kertaa epäkuolleet olivat jo niin lähellä kukkuloita, että vahinkoa tuli enemmän kuin kahdella viime kerralla yhteensä. Yksi kanuunan kuula tuhosi ainakin viisitoista luurankoa ja muutamat zombit kaupanpäällisiksi. Helvetin kanuunat soivät haudan vartijoita ja mustia ritareita kuin veitsi voita. Armeija näytti luhistuvan paikoilleen, mutta se luulo korjattiin nopeasti kun uudet samanveroiset epäkuolleet marssivat korjaamaan tyhjät paikat.
Tasanko oli täynnä epäkuolleita, niin eläviä kuin kuolleita. Kiväärit lauloivat oikein kunnolla, ne puhkoivat reikiä moneen ghouliin jotka vaelsivat zombien säestämänä tosin nyt ne joutuivat vaeltamaan tuonelaan, erittäin reikäisinä. Verta oli kaikkialla, monenvärisenä oli punaista ja vihreää ja myös mustaa. Kaikki oli lähtöisin noista samoista epäkuolleista.
Willmar mietti hetken, viimeisten kiväärien vielä ampuessa, miten tässä käy? Kaikki joukot olivat jo asemissaan, odottamassa Willmarin käskyä. Myös Hans ja kumppanit odottivat pelon sekaisin tuntein tulevaa, vaikka itesivätkin että tästä tulisi verilöyly. Mustat ritarit olivat taitavampia kuin keskiverto Imperiumin ritari, mutta Bretonnian valtakunnan ritareista ei voinut tietää. Haudan vartijatkin olivat kovaa porukkaa, kuitenkin täysin samaa laatua kuin mustat ritarit, mutta jalkaisin.
Ne pystyisivät lyömään Imperiumin jalkaväen koska tahansa. Sen takia oli luotettava siihen, että ne saataisiin nopeasti tuhottua. Sillä luurangot ja zombit eivät pystyisi yksinään edes suurella massalla tehdä mitään, jos Imperiumin ja Bretonnian ritarit pääsisivät aalloissa rynnimään läpi kuten edellis kerralla. Tätä sieti toivoa, mutta silti tiedostaa se tosia-asia, että takalinjoilla saattoi lymytä suurikin määrä vaikka mustia ritareita sekä pelätty Mustaksi Valkuksi nimetty taistelu vaunu, jota sanottiin itse kuoleman ohjastavan kuolleen vampyrrin voimilla. Willmar oli kerran nähnyt tuon vaunun, hän oli matkala Altdorfiin keisaria tapaamaan kun hän kuuli aavemaista naurua horisontista ja kääntyi katsomaan sitä. Se kiilsi pimeyttä keskellä päivää, maa sen alla muuttui kuolleeksi, mikään elävä ei selviytynyt sen tappavalta läsnäololta. Puut muuttuivat tumman ruskeiksi ja lahoivat sekunneissa kunne skaatuivat maahan, vesi muuttui mustaksi ja haihtui nopeasti ilmasta. Eläimet mätänevivät paikoilleen ja kohta niistä ei ollut kuin kehikko jäljellä.
Nyt oli viimeinekin kivääri laukaistu, ja Willmar nosti vasemman kätensä hitaasti ja varovasti hiukan empien ylös päänsä päälle ja huusi koko kehonsa voimin: ”Hyökkäykseen miehet! Älkää jättäkö ketään eloon! Tuhotkaa ne! Seivästäkää ne! Telokaa ne! Voittakaa ne! Ja enne kaikkea puolustakaa Nulnia viimeiseen hengenvetoonne saakka! Hyökkäykseen!! ”
Tämän sanottuaan Willamr lähti julmettomaan raviin kohti vihollis linjoja, hän ei katsonut taakseen, mutta hän pystyi tuntemaan Hansin vierellää ja koko Bretonnian ritariston takanaan. Jokainen ritari asetti peitsensä tanaan kohti suurta vihollista, Bretonnian ritarit hyökkäsivät peitsimuodostelmassa ja Imperiumin ritarit suortassa rivissä. Jalkamiehet juoskivat sivuilla tukien ritareita, vaikka jäivätkin tavattomasti jälkeen. Mustat ritarit eivät piitanneet Bretonnian saatika Imperiumin ritareista, he jatkoivat samaa laukkaa koko ajan. Willmar oli jo aivan etulinjalla, hän puristi valkoiset rystysensä peitsen käsipidikkeelle ja tähtäsi hänen edessään olevaa mustaa ritaria keskelle rintaa. Kaikki kävi nopeasti, Willmarin peitsi lävisti kaksi peräkkäin ratsastanutta mustaa ritaria, kuului luitten hajoamista ja rusentumista peitsen upotessa yhä syvemmälle. Ensimmäinen musta ritari notkahti eteenpäin pysäyttäen painajaisensa taistellakseen, mutta oli jo liian myöhäistä. Kaikkien mustien ritarien pysähtyessä ja saadessaan peitsiä pansariinsa Willmar veti miekkansa huotrasta päästäen ilmoille pienen viuhahduksen, ennen kuin hän edes huomasi, kahden mustan ritarin päätä makasi maassa liikkumattomina. Sota Nulnin puolesta oli alkanut, mutta se ei loppuisi yhtä nopeasti tai hellästi kuin oli alkanut. Se tulisi vaatimaan uhrejaan enemmän kuin voitaisiin kuvitella.
TO BE CONTINUED...
Ja kommentoikaa sitten tätäkin kuten normaalistikkin, risut ja ruusut kiitos.
Eli ensikerralla saadaan kunnon räimettä 
