Altzheimer Kraus - Syvällä sisimmässään I

[Rune]

Altzheimer Kraus - Syvällä sisimmässään I

-“Hänen nimensä on Steiner. Steiner Schwartzkopf”, Altzheimer rypisti otsaansa assistentin selostaessa. Raikas kevättalven tuulahdus kävi ikkunasta, heilauttaen hennosti assistentin hiuksia. Auringon säteet paistoivat ikkunasta, leikkien puisella pöydällä ja nukkuvan Steiner Schwartzkopfin otsalla. Kraus tuijotti levollisiin kasvoihin, ja muisti miten mies oli teurastanut ensin kylmästi viisi vartijaa, ja sitten yrittänyt tappaa linnan paronin. He olisivat kuuluneet Altzheimerille, tehtävä oli langetettu hänelle. Assistentti huokasi raskaasti.
-“Usko nyt Altzheimer, emme lähettäneet häntä perääsi, luotimme sinuun täysin. Kun hän sai kuulla tehtävästäsi, jokin napsahti hänen päässään. Tai, luulisin että pikemminkin nimesi kuuleminen sai sen muutoksen hänessä aikaan, ja hän lähti siltä seisomalta Salgenmundiin. Mitä siellä oikein tapahtui?” Assistentti kysyi yllättäen. Kraus vilkaisi miestä murhaavasti ja käännähti pois päin, astuen ulos huoneesta ovi perässä kiinni läimähtäen. Assistentti jäi raapimaan päätään Steinerin viereen.

Kraus puhisi kulkiessaan Altdorfin katedraalin käytäviä pitkin. Kevään ensiaurinko loi säteitään kapeista ikkunoista koristelluille käytäville, luoden kellertäviä viiruja seinille ja punaiselle matolle, ja valaisten Sigmar Heldenhammer-aiheisia maalauksia ja patsaita. Palvelijapoika väisti huudahtaen Krausin tönäistessä häntä matkallaan. Steiner Schwartzkopf, kyllä juu varmaan. Se oli hänen tehtävänsä, kuka olikin tämä Steiner, hänellä ei ollut asiaa Krausin apajille. Salgenmundin paronin puhdistaminen oli ollut hänen ensimmäinen tehtävänsä soturipapiksi pyhittämisen jälkeen, välittömästi talvena Darkwaldin metsän tehtävän jälkeen. Siellä hän oli tavannut kolmannen apurinsa, ja ennen kaikkea yhden vähistä ystävistään, Karl von Mäystin. Mies oli loistava miekkamies, ja uskollinen Altzheimerille omalla merkillisellä tavallaan. Nyt hän saisikin tehdä Krausin eteen jotain.

Heinzin päätä jomotti. Hän painoi päänsä tyynyyn ja puristi silmiään kiinni kirkkaassa auringossa, joka tunkeutui hänen luomiensa läpi väistämättä. Ynähtäen hän veti peiton päänsä päälle, mutta mikään ei lopettanut särkyä. Kyllähän hän oli taas varautunut jomotukseen, ainahan se tulisi, ei sille voinut mitään. Se viimeinen viinilasillinen oli ollut ehkä liikaa, mutta Karl oli vannonut että viini oli parasta koko Altdorfissa. Olihan se ollut, ehkä liiankin hyvää. Matka Papin levosta takaisin Sigmarin suurelle katedraalille oli hieman hämärän peitossa, olisikohan Karl maininnut jotain jostain raahaamisesta? No, samapa tuo, jos Heinz saisi vielä unen päästä kiinni niin päänsärky voisi mennä menojaan. Samassa ovi kävi mahdollisimman hiljaa, mutta Heinz voihkaisi ja toivoi kääpiöiden lopettavan hänen päänsä käyttämisen alasimena. Kristian astui muutamalla askeleella sängyn viereen, käyttäen mahdollisimman hiljaista ääntä.
-“Heinz, Karl käski nousta ylös. Papit ottavat vastaan vieraita yhteiselle aamiaiselle”, Kristian sanoi ja sai vain murahduksen vastaukseksi. -“Niin, ja meidän täytyy mennä raportoimaan ylemmälle temppelineuvostolle Altzheimerin kanssa, se kuuluu tehtävään”, Kristian jatkoi, ja oli erottavinaan Heinzin ärähdyksestä ehdotuksen myöhemmästä ajankohdasta.
-“Ja ja, morgen morgen, nur nichts Heute...” Kristian aloitti nauraen ja väisti hänen päänsä vierestä lentävän tyynyn juuri oven avautuessa. Heinz nosti peiton pois päältään ja Kristian hiljeni Krausin väistäessä ähkäisten ohi viilettävän tyynyn. Molemmat katsahtivat toisiinsa noloina.
-“Missä Karl on?”

Vaikka aurinko lämmittikin yllättävän paljon siellä minne sen valo osui, Karlin hengitys tuli keuhkoista ulos siltikin valkeana huuruna, joka sai väriä auringossa. Hän otti taas kerran tukevamman otteen miekastaan, ja pyörähti ympäri viiltäen ilmaa edessään. Hän väistä alas ja survaisi miekan olemattoman vastustajan vatsaan, vetäisten sen samassa ulos ja leikaten takanaan olevan vihollisen jalan poikki. Hän nousi henkäisten pystyyn ja otti taas asennon, ennen kuin huomasi katoksen alta ilmestyvän hahmon. Altzheimer Kraus astui kirkkaaseen valoon, ja näytti erilaiselta ilman haarniskan paloja. Kaavun helma hulmusi tuulessa, ja vain ruskea, paksu kaapu yllään ennen sotilaallinen Kraus näytti tavalliselta, paljon kärsineeltä mieheltä. Karl laski aseensa ja katsoi uutta ystäväänsä pitkään. Kraus katsahti sivulleen, ja nosti puisen sauvan telineestä viereltään. Karl ravisti ajatukset päästään, ja hänen edessään seisoi taas vahva, ryhdikäs ja peloton soturipappi, Keisarikunnan tuleva puhdistaja. Karl nyökkäsi Krausille ja kohotti miekkansa puolustusasentoon, auringon säteiden välkähdellessä terällä kristallin lailla.

Missä hän oli? Katedraalissa, huoneessaan. Samassa jossa oli ollut niin pitkään. Kuin vankilassa, hän tunsi mielensä olevan sidottuna siihen huoneeseen. Missä hän oli ollut yön? Tai viimeiset päivät? Ei tietoa, kuten ei ennenkään. Hän oli nähnyt taas saman unen kuin ennenkin, monena yönä ennenkin, niin pitkään siitä kun yö oli loppunut. Hän näki taas mielessään saman huoneen, pimeän huoneen vain pieni soihtu seinällä. Kuun valo valaisi lattiaa, jolle levisi jotain nestettä. Seinät olivat kiviset. Siihen uni loppui, sama joka kerta kun hän sen näki. Steiner uskalsi viimein avata silmänsä. Hän oli arvannut oikein, hän makasi sängyllään. Kevätaurinko paistoi ikkunasta sisään valaisten pientä yöpöytää. Jakobson istui hänen vierellään, hääräillen vesiastian kanssa. Steiner yritti nousta, tosin heikolla menestyksellä. Jakobson vilkaisi häneen, ja hymähti tyytyväisenä.
-“Heräsit siis viimein. Olet saanut itsesi taas aikamoisiin ongelmiin”, Jakobson naurahti, muttei huolettomalla äänellä. Steiner pysyi vaiti, pitäen katseensa katonrajassa. Hän ei siltikään kysyisi Jakobsonilta, häneltä ei saisi vastausta. Parempi kysyä korkeammalta taholta.

-“Karl, sinä tunnet Altdorfin parhaiten. Tarvitsen tietoa Steiner Schwartzkopfista. Osaat kai auttaa”, Altzheimer asteli Karl vierellään katedraalin viileitä käytäviä pitkin. Joitain erinäisiä pappeja kulki heitä vastaan välillä, omilla asioillaan, eivätkä he kiinnittäneet pahemmin huomiota kahteen mieheen. Karl vilkaisi Krausiin.
-“Se soturipappi?” Karl kysäisi ohimennen. Altzheimer nyökkäsi hiljaa. Kumpikaan ei sanonut enempää, ja tultuaan huoneidensa luo Karl kävi nappaamassa varusteensa ja poistui katedraalista jättäen Altzheimerin yksin käytävälle. Hän huokasi ja kääntyi hakeakseen Kristianin ja Heinzin aamiaispöydästä. Nyt olisi aika raportoida korkeimmalle temppelineuvostolle, ja selvittää muutama asia samalla.

Suuret pariovet jysähtivät auki pimeässä hallissa. Auringon valo säihkyi marmorilattialla, mutta musta varjo lakaisi valoisaa kohtaa lattialla. Altzheimer Kraus astui sisään valtavaan halliin, jonka vastakkaisella seinustalla istui varjossa suuri määrä henkilöitä. Askelet kajahtelivat kaikuvassa tilassa, ja suuret ovet suljettiin Kristianin ja Heinzin perässä. Syvä pimeys laskeutui saliin, ja hallissa saattoi erottaa vain valtavat, koristeelliset ikkunat, joihin oli kuvattu Sigmarin elämänkertaa. Näistä ikkunoista valo ei kuitenkaan päässyt valaisemaan pimeää salia, vaan valo suodattui heikosti koristekuvioiden läpi, saaden ne elämään. Altzheimer Kraus polvistui Sigmarin kultin neuvoston edessä.
-“Altzheimer Kraus, Sigmarin soturipappi. Sinä olet ollut tehtävällä, sinulle annetulla, kaukana pohjoisessa. Mikä oli tehtäväsi?” Voimakas ääni kajahti pöydän keskiosasta. Ääni poukkoili huoneessa, kaikuen miesten korvissa monia sekunteja.
-“Tehtäväni oli ottaa selvä paroni Von Ludthofin toimista lähiaikoina. Hänen on epäilty harrastavan Kaaoksen kanssa vehkeilyä”, Altzheimer vastasi syvällä äänellä, vielä voimakkaammalla kuin edellinen. Hän nousi ryhdikkäänä seisomaan, panssarin solki kilahtaen.
-“Niin, tehtäväsi oli ottaa selvä, tutkia. Ei teurastaa”, ääni Krausin vasemmalta puolelta huomautti.
-“Von Ludthof oli pakana. Hänen linnansa kätki nimettömiä salaisuuksia, otin selvää asiois...” Altzheimer aloitti, mutta hänet keskeytettiin.
-“Altzheimer, löysit kyllä varmasti todisteita Ludthofin petturuudesta, mutta sinun tehtäväsi ei sillä hetkellä ollut tehdä asialle mitään”, ääni oli vanhan miehen, ja ääni horjui miehen puhuessa.
-“Arvon Volkmar, mitä puhutte!” Pitkä, lihaksikas mies nousi Altzheimerin oikealla puolella seisomaan tuolistaan. Kraus hätkähti tilanteen odottamatonta käännettä. -“Miehen pakanallisuudesta oli saatu tieto, jokaisen itseään kunnioittavan Sigmarin palvelijan olisi täytynyt tehdä sama mitä Altzheimer Kraus teki tuossa tilanteessa”
-“Se tehtävä on annettu inkvisiittoreille! Jos jokainen alkaa ottaa puhdistusoperaatioita omiin käsiinsä, pian koko keisarikunta on liekeissä!” Toinen henkilö nousi pystyyn huoneen toiselta puolelta. Tämä oli paljon ensimmäisenä noussutta pyylevämpi ja lyhyempi, lihaksista ei oltu kai kuultukaan. Altzheimerin silmät kapenivat hänen kuunnellessa moisia sanoja. Viha alkoi velloa hänen sisällään.
-“Mitä hulluutta tämä on!? Kuinka voit sanoa tuollaista? Sigmarin aito palve...”
-“Luthor, istu alas”, Volkmar, Sigmarin ylipappi nousi pystyyn itsekin, ottaen tukea pöydän laidasta. Pitkä mies hiljeni, ja pyylevämpi hymähti hiljaa. Huss sihahti tämän suuntaan, eikä istunut alas.
-“Taistella Kaaosta vastaan, ei kasvaa rikkaaksi ja lihavaksi pääkaupungin kultaisissa halleissa, on meidän kulttimme tarkoitus”, Luthor huss sihahti hampaidensa välistä. Koko halli meni hiljaiseksi pitkän soturipapin sanojen jälkeen. Luthor Huss viskasi tuolinsa nurin ja asteli ryhdikkäänä ja pitkänä valtaville parioville. Ennen hänen astumistaan ovien lähelle, hiljaisuutta raastavan narinan saattelemana ovet kääntyivät auki, ja kolmas soturipappi seisoi ovella, tukevana hahmona kirkasta valoa vasten. Lähes päätä pidempi Luthor astui miestä vilkaisten, ja päätään pudistaen ovesta ulos ja kääntyi käytävästä poistuakseen huoneistoonsa. Volkmar istui syvään huokaisten alas.

-“Steiner Schwartzkopf, sinua oltiin lähettämässä hakemaan piakkoin. Voit odottaa hetken, kunnes tämä asia on käyty loppuun”, Altzheimer käännähti välittömästi ympäri, ja erotti tukevan miehen ääriviivat juuri ennen ovien jymähtämistä kiinni. Hän sihahti raivoissaan, ja kääntyi taas neuvostoon päin.
-“Myös, tämä tehtävä oli tarkoitettu minulle. Yksin minulle, ja ryhmälleni. Tämä mies oli paikalla, ja vastoin suostumustani, ja minulle olisi kuulunut tieto muista operaatioon osallistuneista”, Kraus jatkoi välikohtauksen jälkeensä jättämän hiljaisuuden jälkeen. Puhetta säesti Steinerin saappaiden kalahtelu marmorilattiaan.
-“Steineria ei oltu lähetetty matkaan meidän toimestamme. Emme tienneet hänen liittymisestään operaatioon. Toisaalta, sinua ei oltu edes käsketty eliminoimaan paronin aiheuttamaa uhkaa, joka oli vielä tutkintavaiheessa”, Neuvosto vastasi yksiselitteisesti Krausille. Tämä puri huultaan raivosta, mutta pakottautui tukahduttamaan raivon äänensävyssään. Huonolla lopputuloksella.
-“Minä en jää vain odottelemaan kun saan tiedon Kaaoksen palvonnasta”, Kraus kihisi raivosta. Hänen raskas hengityksensä kaikui ontosti huoneessa.
-“Altzheimerilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, olin itse todistamassa sitä. Paroni aiheutti jatkuvaa kärsimystä ympäristöön ja se kohdistui auttamatta kansan hyvinvointiin”, Heinz astui muutaman askelen eteenpäin, Krausin rinnalle, puolustamaan Altzheimeria.
-“ Siltikään, emme voi sallia omavaraista käytöstä. Voitte poistua, muttette Altdorfin alueelta. Teille annetaan uusi tehtävä määräajan sisällä, odottakaa viestiä sen aikaa”, Volkmar viittasi heitä poistumaan, ja Kraus epäröi hieman. Hän kiehui raivosta neuvostoa ja heidän sokeuttaan kohtaan. Kraus vilkaisi murhaavasti Steinerin hahmoa vierellään, ja käännähti kannoillaan kaavunhelma kahahtaen. Kristian ja Heinz kiirehtivät hänen peräänsä.

Oliko hän nähnyt miehen jossain...?

Aurinko laski Altdorfin korkeiden rakennusten taa keväiseen aikaan, seitsemän aikoihin. Sen viimesäteet punersivat vielä talojen kattojen harjat, saaden kaupungin ja lumen sen kaduilla värjäytymään verenpunaiseksi. Kraus istui sänkynsä laidalla ja nojasi polviinsa. Luthor Huss oli ollut oikeassa, se uusi neuvoston jäsen. Hän ei ollut ennättänyt olla pitkään neuvostossa, mutta jotenkin monet tuntuivat pitävän häntä kaikkein suurimpana esikuvanaan neuvoston jäsenistä. Hän loi uutta sukupolvea soturipappien historiassa, kapinallisella asenteellaan antoi tukevan esikuvan tuleville, ja vanhoille, soturipapeille ajamaan Sigmarin todellista ja alkuperäistä käskyä. Hän oli ollut oikeassa. Neuvosto oli läpimätä, he eivät olleet taistelemassa Sigmarin nimeen kaaosta vastaan, eivätkä johtamassa kylien taisteluja kaaoksen petomiehien varalle, saati helpottamassa ruttoon kuolevien ihmisten oloa. Ovelta kuului koputus.
-“Altzheimer. Tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen tuntenut sen itsekin. Kuulin myös Steinerista, ja tehtävästäsi Salgenmundissa”, Kraus kääntyi katsomaan ovelle päin. Pitkänä ja jykevänä Luthor Huss seisoi ovella, täysi haarniskointi päällä ja valtava sotavasara kädessä. Hän oli lähdössä.
-“Kerro siitä miehestä”, Krausin pyyntö oli hiljainen, mutta samalla käskevä. Hussin ilme ei kertonut mitään.
-“Steinerista ei kukaan tiedä mitään. Vain sen tiedän, että ennen lähtöään Salgenmundiin hän kuuli Krausin nimen. Siinä vaiheessa hän sekosi, en tiedä miten, mutta joku muu voi kertoa enemmän. Minun täytyy kiirehtiä. Tahdon päästä pois tästä paikasta mahdollisimman nopeasti”, Huss vilkaisi ikkunasta ulos, laskevaan aurinkoon ja sen taa. Kraus nyökkäsi, ja sanomatta sanaakaan toivotti hyvää matkaa. Sanoja ei tarvittu sen sanomiseen. Luthor kääntyi ovelta ja katosi käytävään.

”Altzheimer, juokse!” Altzheimer katsoi kun varjo hänen äitinsä takana kasvoi. Ja kuinka se kohotti jotain kädessään. Kyynelet valuivat juovina hänen äitinsä poskia pitkin ja hän aneli poikaansa lähtemään. Pian hänen eloton ruumiinsa rojahti maahan, ja irrotettu pää tömähti Altzheimerin eteen. Nuori poika katsoi epäuskoisena ensin ruumista, sitten valtavaa, karvaista hahmoa joka astui askeleen eteenpäin. Pieni, puinen soittorasia kalahti ontosti lattialle Altzheimerin äidin kuolleesta kädestä. Se napsahti auki, ja hahmo pysähtyi. Pehmeä melodia alkoi täyttää huonetta. Altzheimerin silmät laajenivat aavemaisen metallofonimaisen melodian kaikuessa hänen korvissaan...

Kraus hätkähti hereille. Hän räpäytti silmiään pimeässä. Kuun valo suodattui kylmänä huoneen lattialle ikkunan läpi, ikkunaa tukevan ristikon muodostaessa varjon siniselle läiskälle matolla. Altzheimer huokasi hiljaa, ja rentoutui. Hän oli nähnyt sen taas. Tällä kertaa pidempänä. Hän muisti tapahtumasta vain pieniä pätkiä, hahmot vain varjoina ja ääriviivoina. Toisaalta hän oli helpottunut siitä, hän ei olisi tahtonutkaan muistaa enempää. Äkkiä Kraus jäykistyi. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hänen huoneensa ulkopuolelta kantautui hiljainen, tuskin kuultava melodia. Tempossa pysymättä soinnut pomppivat Altzheimerin korviin. Yksinkertainen ja kaunis melodia, joka oli muuttunut painajaisen aluksi Altzheimerin mielessä. Mutta nyt se oli siinä, läsnä siinä hetkessä. Altzheimer ei kuvitellut sitä tällä kertaa. Melodia kaikui aivan oven toiselta puolelta. Se alkoi loitontua, hitaasti mutta vääjäämättä. Altzheimer odotti hetken, ja juuri ennen musiikin katoamista hän vetäisi peiton päältään, työnsi jalat saappaisiinsa, heitti kaavun ylleen, sitoi rintapanssarin paikoilleen ja nappasi jykevän vasaran oven vierestä. Ovi narahti öisessä pimeydessä, ja raskas saapas tömähti pehmeälle matolle. Käytävän päässä, Krausin oikealla puolella, heikko kynttilänvalo katosi nurkan taakse.

Katedraalin sisällä oleva aukio toimi puistona, ja se täytti suurimman osan katedraalin kokonaispinta-alasta. Pääasiassa puiden ja koristekasvien lisäksi piha toimi lääkekasvien kasvualustana. Kuu valaisi lumesta peittyneen puutarhan hopeallaan, ja irralliset hiutaleet hangen päällä kimmelsivät kilpaa tähtien kanssa. Kraus astui viileään yöhön, ja heikko tuulenpuuska heilautti hänen kaapuaan. Kraus vilkaisi taivaalle, ja kuunteli hiljaisuutta. Samassa melodia alkoi soida kylmässä yössä uudelleen, nyt hiljaisena ja tuskin kuultavana. Altzheimer sulki silmänsä, ja antoi kylmän kevättuulen hyväillä kasvojaan, ja paljasta kaulaansa. Hän näki taas edessään sen huoneen, nyt kiviset seinät tarkkoina. Kuun valo säkenöi pienestä ikkunasta sisään, ja valaisi särkyneen puutuolin lattialla. Kraus aukaisi silmiään, ja katsahti kuuhun. Se antoi täsmälleen samalla tavalla kylmää valoaan rauhalliselle pihalle. Altzheimer laski katseensa tyylitellylle pihalle, ja jatkoi polkua pitkin vainoavan melodian säestämänä. Lumihiutale leijaili hiljaa, äänettömästi hänen edestään, rauhallisesti. Kraus jatkoi kävelyä alkavassa lumisateessa, joka peitti katukiveystä hiljalleen. Hän näki nyt sivuillaan pimeät kiviseinämät, ja puuoven edessään. Kraus puristi tiukemmin vasaraansa, kävellessään puistossa pensaiden välissä. Hän kiinnitti huomiota vasemmalla kulkevaan hahmoon, joka kulki lähes samaa tahtia kuin hän. Melodia soi hänen päässään, voimistuen askel askeleelta. Hän katseli ympärilleen huoneessa. Nuori poika, ehkä seitsemän ikäinen, seisoi kivisellä lattialla, murskaantuneen pöydän vierellä. Jäätynyt suihkulähde seisoi valoisalla aukealla, lähes tarkalleen keskellä katedraalin puutarhaa. Kraus pysähtyi seisomaan lähteen eteen, ja sulki silmänsä kuunnellen vaimenevaa melodiaa. Äkkiä se pysähtyi, napsahtaen. Kraus käännähti kuullessaan askeleita takaansa. Lumihiutaleiden raskaan leijailun keskeltä hän näki hahmon, pukeutuneena raskaaseen kaapuun, ja paloista koostuvaan ketjupanssariin. Steiner Schwartzkopf astui muutaman askeleen eteenpäin, ja vain hänen kasvonsa ja haarniskansa näkyi kuun kelmeässä valossa. Kirkkaat, siniset silmät tuijottivat Altzheimeria jännittyneesti.
-“Altzheimer... Kraus?” Steinerin ääni oli hieman Krausia korkeampi, mutta synkkä. Mitään ei voinut päätellä hänen mielentilastaan. Krausin silmät kapenivat.
-“Kraus”, hän nyökkäsi. Hän jäi tuijottamaan vastakkaisen soturipapin silmiin, syvälle niihin sinisiin silmiin, joista heijastui kärsimys ja vankeuden pelko.
-“Kraus”, Steiner toisti, hiljaa, tuskin kuuluvasti. Kraus säpsähti Steinerin räpäyttäessä silmiään. Siniset silmät vaihtoivat silmänräpäyksessä väriä, ja nyt hän muisti taas miehen sellaisena kuin hän oli tämän tavannut ensimmäistä kertaa. Palavat, verenpunaiset silmät. Steiner syöksähti lumihiutaleiden verhon läpi karjaisten, ja Kraus sai juuri ja juuri torjuttua raivoisan vasaraniskun.

Lumihiutaleet sulivat välittömästi koskiessaan kummankaan taistelijan ihoa. Kraus sukelsi seuraavan iskun ali ja käännähti ympäri vetääkseen henkeä, koskaan saamatta sitä hetkeä. Steiner oli taas hänen kimpussaan, verenhimoinen katse silmissään. Altzheimer sai taas yhden iskun vasaraansa ja perääntyi ähkäisten. Huuhkaja huhuili puussa jonkun matkan päässä, ennen kuin lennähti lentoon raskaan vasaran murjoessa puuta jolla se oli istunut. Steiner repäisi aseensa kohmeisen puun sisältä, ja kääntyi katselemaan ympärilleen. Pian hän hoksasi Krausin taas edessään, ja karjaisten, silmät sumeten, kävi hyökkäykseen. Altzheimer odotti hetken, ja tiesi saavansa yliotteen pystyessään tarkkailemaan tilannetta tarkemmin sekuntiakaan kauemmin. Murskaava isku lähestyi miestä ylhäältä, ja Kraus väistä alas, vasemmalle, ja murjaisi vasaransa varren Steinerin ylävatsaan. Tämän keuhkot tyhjenivät ilmasta, ja hän horjui taaksepäin. Vasara kolahti kylmälle kiveykselle, äänen kimmahdellessa hetken öisessä ilmassa. Kraus nousi ja iski nyrkkinsä kaaressa vastustajansa leukaan, ikävän rusahduksen saattelemana. Steiner Schwartzkopf lennähti selälleen kiveykselle ja jäi siihen makaamaan tajuttomana, silmät kiinni. Altzheimer seisoi hetken äänettömässä lumisateessa, hengittäen kylmää ilmaa syvään. Hänen hengityksensä huurustui ilmaan, ja hän antoi vasaransa kolahtaa maahan. Mikä Sigmarin nimeen tällä miehellä oli?

Karl vetäisi viittaansa tiukemmin ympärilleen, ja työnsi suuria ovia varovasti. Katedraalin pääovi avautui hiljaa, ja Karl työnsi oven kiinni puikahdettuaan sisään pimeään halliin. Saappaat kolahtelivat marmorilattialla Karlin suunnatessa kohti asumistiloja, ennen kuin hän kuuli ääntä jostain. Vaimea melodia kuului sisäpihalta. Karl jätti nukkumisen sikseen ainakin hetkeksi, ja suuntasi askeleensa kuunvalon täyttämän salin läpi puistoon, joka avautui pienen oviaukon läpi hallin toisessa päässä.

Ilma viileni hieman entisestä, mutta Kraus tuskin huomasi sitä. Hän istui suihkulähteen laidalla, nojaten polviinsa. Hän katsoi eteensä, näkemättä mitään, lumihiutaleetkin vain epämääräisinä palloin kuunvalossa. Hän vilkaisi edessään lojuvaa esinettä. Pieni soittorasia makasi kyljellään kiveyksellä. lumi peitti sitä hitaasti, tuskin huomattavasti. Äkkiä Kraus ojentui nostamaan rasiaa, ja asetti sormensa sen pienelle kammelle. Hetken epäröityään hän väänsi kammesta kymmenisen kertaa, ja jäi odottamaan. Hetken päästä pienen rasahduksen saattelemana sama, tuttu melodia tulvahti kylmään ilmaan, pistävänä ja painostavana. Ääni säröili, ja se sai aikaan yhä aavemaisemman tunnelman. Kraus antoi esineen tipahtaa käsistään kiveykselle, ja soitto jatkoi miehen mielen täyttämistä. Muistot palasivat hänen mieleensä yhä uudestaan. Hän oli nähnyt tuon yön aikana menneisyyteensä kerta kerralla tarkemmin ja useammin kuin koko elämänsä aikana. Altzheimer havahtui käden nostaessa soittorasian ja painaessa äänen sammuksiin. Altzheimer käänsi katseensa Karliin, joka piteli kädessään suljettua soittorasiaa.

-“Kuka hän on?” Kraus piti katseensa maassa makaavassa soturipapissa. Pilvet risteilivät kuun edessä, ja himmensivät kelmeän valon vain kipinäksi yössä. Karl huokasi, istuen Altzheimerin vieressä lähteen laidalla.
-“Steiner Schwartzkopf, soturipappi, menettänyt muistinsa täysin. Papiston arkistojen mukaan Steiner muisti vain nimensä, kun hänet otettiin nelisen vuotta sitten palvelukseen. Hän oli saanut täydellisen koulutuksen soturipapiksi, osasi ulkoa pyhiä tekstejä ja pystyi kertomaan Sigmarin elämänkerran vaikka takaperin, jos niin vaadittiin. Taistelutaidot olivat erinomaiset. Sitä vain ei tiedetty, mistä hän tuli, minne oli menossa, missä saanut koulutuksen, ja mikä tärkeintä, mitä hän oli tehnyt ennen joutumistaan Altdorfiin. Stir joen jokipartio löysi hänet puolikuolleena hoippumasta Stir joen rannalta, pohjoispuolelta kaupunkia. Hänellä oli vain tuo kaapu, vasara ja kyseinen soittorasia. Mitään muuta hänestä ei tiedetä”, Kraus hymähti hiljaa.
-“Hän oli kuulemma reagoinut jotenkin nimeeni, Krausiin, vaikkei ollut koskaan ennen kuullut tuota nimeä”, Altzheimer vilkaisi syrjäsilmällään soittorasiaa Karlin jalkojen juuressa. Karl rypisti kulmiaan ja käänsi katseensa Altzheimeriin, joka ei vastannut katseeseen.
-“Tuo soittorasia. Mitä siitä?” Karlin ei tarvinnut kysyä enempää. Hän tiesi jo että Altzheimer tiesi siitä jotain. Mutta Kraus pysyi vaiti. Molemmat vaikenivat ja istuivat hiljaa lumisateessa. Hiutaleet leijailivat äänettömästi maata kohti, eikä tuulenvirettäkään voinut tuntea. Puut eivät kahahdelleet, eivätkä linnut rikkoneet rauhallista äänettömyyttä. Pimeys verhosi kolmikon vaippaansa, siihen asti kunnes auringon ensisäteet leikkasivat pimeyden riekaleiksi. Kraus seurasi vierestä kun Steiner kannettiin sisälle, huoneeseensa nukkumaan.

Auringon säteet valaisivat muutan hämärää huonetta, ja saivat puisen pöydän loistamaan lähes häikäisevänä. Kraus istui yksin huoneessa, nukkuvan Steinerin maatessa vuoteellaan. Hän nojasi tuolin selkänojaan, huoneen nurkassa. Valo ei paistanut siihen nurkkaan, ja Altzheimer saattoi istui siellä kenenkään huomaamatta, vaikka joku astuisikin huoneeseen. Steiner käännähti vuoteessaan, ja nousi kohta puoliksi istumaan huoneessaan. Hän vilkaisi tyhjänoloisen huoneen läpi, ja jäi tuijottamaan nurkkaan, jossa Altzheimer istui hievahtamatta, mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Altzheimer nousi hitaasti ylös, ja astui muutamalla pitkällä askeleella Steinerin sängyn viereen, tämän pitäessä katseensa vakavan miehen kasvoissa. Altzheimer kumartui kiukusta kihisten hänen lähelleen.
-“Mistä sinä sait tuon soittorasian?” Krausin ääni tihkui vihaa.
-“En tiedä”, Stiner vastasi yksinkertaisesti. Kraus tarrasi tätä jämäkällä otteella paidankauluksesta, mutta toinen soturipappi ei päästänyt ääntäkään, saati väräyttänyt ilmettään.
-“Miten sinulla voi olla se? Kuinka sinä olet voinut saada sen!?” Sylki lensi Altzheimerin suusta tämän huutaessa kurkkusuorana Steinerin kasvoja päin.
-“Minä en tiedä”, Steinerin silmät kapenivat, ja hän lausui sanat hitaasti, ja selkeästi.
-“Miten sinä liityt elämääni. Mitä sinä tiedät minusta?” Kraus päästi varovasti otteensa, muttei perääntynyt. Steiner vajosi nojaamaan kiviseinään takanaan.
-“Sinäkin tiedät etten tiedä itsestäni mitään. Olen itselleni tuntematon ihminen, tunnen jotkut ihmiset tässä paikassa paremmin kuin itseni. Mutta sen tiedän, tunnen sen, että menneisyydessäni tein jotain anteeksiantamatonta. En tiedä mitä, mutta lupaa minulle yksi asia”, Kraus oli jo kääntynyt poispäin miehestä, mutta käänsi päätään tätä päin silmät vihasta leimuten.
-“Tapa minut kun saan tietää menneisyyteni,” Steinerin ääni oli vavahtaa, ensimmäistä kertaa kun Kraus kuuli hänen puhuvan. Kraus painoi päänsä alas, ennen kuin vastasi.
-“Kyllä. Lupaan, minä tapan sinut”, Kraus jätti lisäämättä sanan ‘mielelläni’ virkkeen loppuun.

* * *

Harmittaa kun tämä pituus alkaa karsiutua näistä tarinoista... Vain 5 sivua fontilla 12, word perfektin mukaan. Katsoin kyllä läpi, jos olisin saanut lisää pituutta, mutta tahdoin ehdottomasti jättää tekstin tuohon tällä kertaa. Laatu toisaalta ainakin omasta mielestäni parantui edellisestä, ainakin hieman. Muutama kohta ei ollut mieleeni, kuten jotkut voivat tekstistä itsekin huomata, en saanut niihin oikeaa fiilistä. Mutta kritiikkiä, kiitos paljon.

[Jesh]

Valkosipulia, sitä se on. Ei tähän muuta voi sanoa, täyttä ensiluokkaista valkosipulia. Siis selvästi sanottunahan tarina on mahtava. Juoni ja varsinkin henkilöt ovat täydellisesti toteutettu. Hahmot ovat niin personnallisia. Heidän tunteensa on kuvailtu aivan super-hyvin ja varsinkin Krausin tuska on aivan henkeäsalpaavaa. Kuvailu oli kuitenkin hieman parempaa edellisissä osissa. Paikkoja olisi voinut kuvata hieman enemmän ja muuta. Siis kuitenkin aivan täydellinen, tästä saat kymmenen pistettä ja papukaijamerkin, ole ylpeä itsestäsi.
Noista nimistä on pakko sanoa, että ne ovat täysin mahtavia! Jotkut ovat niin hauskoja, että pelkästään niiden lukeminen aiheuttaa täälläpäin hekotusta ja hymyä.
Jotkut sitä ovat vain niiiin pro-kirjoittajia...

[Aco]

Todellakin hieno tarina.. Sait luotua aavemmaisen ja hiljaisen tunnelman, joka miellytti minua eniten tässä stoorissa. Juoni on tosiaan hyvä, itse pidin todella paljon. Ekoja Rune -tarinoitani, mitä olen lukenut, ja antoi sen mielikuvan, mitä odotinkin. Tuo mätkiminen pihalla oli ehkä paras kohta, alku oli minusta jotenkin tylsä ja unettava verrattuna muuhun. Mutta on se vaan kova jätkä(?) toi Rune; laatu ei paljoa tippunut vanhoistakaan stooreista, ellei noussut Isompia taisteluja jään vain odottamaan..

[Rune]

Niin, nyt kun luin stooria taas läpi, niin huomasin että ainakin Steinerin huone oli aika latteasti kuvattu. Pitääkin parantaa kohta, kunhan nyt keksisi mitä seuraavaan laitetaan. On nimitätin ideat täysin tyhjillään, miten homma jatkuu. Periaatteessa tiedän mitä tapahtuu, mutta luontevaa, välitöntä jatkoa en ole vielä saanut päähäni.

Ja Aco, isompia taisteluita et välttämättä tule näkemäänkään. Lukaise Sigmarin palvelija jos tahdot enemmän mättöä. Siinä sitä riittää, ihan jokaisen tarpeisiin.

[Tapsa]

Ei... ei... ei hEmmEttI!!! Tämä oli sanoinkuvaamatonta! Ei kun anteeksi, tämähän oli nimenomaan sanoin kuvailtua ja niin loistavasti, että taidanpa tästä mennä sängyn alle häpeämään omia tarinoitani, joita olen typerästi kehdannut tänne lähettää tällaisen vierelle.

Juttu oli niin kertakaikkisen mahtava, että siitä on pakko löytää jotain vikaa. Helpotuin huomattavasti, kun löysin:
1. muutaman vähäpätöisen kirjoitusvirheen
2. sen oudon seikan, että jossain vaiheessa "kevätaurinko laski" ja kohta "satoi lunta"
3. alkupuolella en oikein pysynyt mukana tarinassa, se oli vähän raskasta luettavaa alussa, mutta sitten kun pääsit vauhtiin... ei hemmetti. Se soittorasia oli loistokamaa, ja menneisyyden arvoituksethan vetävät aina. Loppu jätti lukijan (ainakin minut) huutamaan: Mutta miten? Mitä? Miksi? Kuka? Täh? Ja paras loppu on arvoituksellinen loppu.
Itse asiassa tunnelma ei ihan vetänyt vertoja Syysjuhlalle, jossa oli oikeasti lopun meininkiä. Mutta kyllä kaikki oli toimivaa. Minä ainakin odotan innolla jatkoa, jossa selvennät perinpohjaisesti Altzheimerin ja Steinin menneisyyttä. Siis tappoiko Stein Altzheimerin äidin ja otti sen soittorasian...? Älä vastaa.

[Aco]

Aco? jaahas.. kukas se on? TODENNÄKÖISESTI tarkoitat minua, joten pitääpä lukea..

[Rune]

Niin, siis meillä ainakin täällä Joensuussa vielä tuota aloittaessani kirjoittamaan oli semmoinen meneillään kuin kevättalvi. Silloin aurinko paistaa täydeltä terältä ja lämmittää, ja lunta kuitenkin saattaa tulla vaikka mihin aikaan vuorokaudesta. Tämä oli minun näkemykseni siitä. Ainakin kaksi kirjoitusvirhettä huomasin minäkin toisella lukukerralla tuolla lopussa.

[Hollo]

Eipä tästä paljoa pahaa voi sanoa. Siis todella hyvä ja aidontuntuinen. Kerrotaan vain tavallisesta arkielämästä, ei mistään superhyperseikkailuista. Oikestaan kaikki osa-alueet kunnossa.

Tosin ne unet toi mieleen jotenkin miun omat turinat.

[Abu]

Nam. Loistavaa tekstiä, Rune. Taas.

Oli nokkelia juonenkäänteitä, tapahtumia ja henkilöhahmoja. Ainiin, myös kuvailua on yllin kyllin

Vaikka kuinka mietin pääni puhki, en mitään fiksua kritisoitavaa tästä löydä. Kelpo novelli.

-A

[Grom]

Whau! Olet parantanut prologista huikean mahtavasti. Tämä oli juuri niin mahtavaa - ellei mahtavampaa - mitä uskalsin odottaa. Kuvailu oli jälleen loistavaa tasoa ja henkilöt olivat (kuten edellisten tapaan) persoonallisia. Huvittavien nimien litania sai jatkoa Schwartzkopfilla (ei hitto, kun on vaikee kirjoittaa), joka oli muuten erittäin salaperäinen ja jätti minut anomaan jatkoa. En kyllä osaa arvata millainen jätkä tämä hiustenhoitotuotteiden mukaan nimensä saanut Steineri on. Minäkään en keksi sitten mitään valitettavaa... kaksi kirjoitusvirhettä taisin löytää .
Minä, Grom Hardhammer, nöyristyn edessäsi mestari.

[Sopuli]

hä! enks mää oo viel kommentoinu.

tarinas oli jälleen kerran hyvä, mutta pidin enemmän syysjuhlasta. alku oli vähän vetelää luettavaa ja meinasin tympääntyä, mutta loppu oli tosi hyvä

[ThoRa]

Tämä oli ensimmäinen Atlz tarina, jonka olen lukenut ja nyt alkoi kaduttamaan etten ole aiempiin koskenut. Kai päähenkilön nimi minut on aina karkoittanut, mutta aivan loistavaa tekstiä. Kuvaus oli aivan huippuluokkaa, kuin olisi Tolkienia lukenut (ei tosin yhtä pitkäveteistä ). Hahmotkin ovat syvät ja aivan mahtavat.

Nyt menen etsimään vanhoja tarinoita ja niiden jälkeen jään odottamaan uutta.