Nuoreksi vereksi he minua kutsuvat. He puhuttelevat minua, kuin olisivat tunteneet minut koko elämäni ajan. Kenties, ja varmasti he ovatkin tunteneet, mutta se tässä minua eniten kärsittääkin etten itse tunne tai muista omaa lapsuuttani. He tietävät minusta kaiken mutten minä tiedä heistä, tai ehkä minun kuuluisi pikemminkin sanoa meistä, vielä paljoakaan. Ei minua enää tytöteltäisi, jos eläisin vielä tavallisten kuolevaisten kanssa.
Mutta en enää edes kuvittele kuuluvani heihin. He ovat mielipuolisen raivokkaita meitä kohtaan. Jos he joskus näkisivät samanlaisia kauhuja kuin minä, he saattaisivat jopa sääliä minua. He tappaisivat itsensä vain siksi, että saisivat käännettyä katseensa verenimijästä herkuttelemassa elävän ja yhä tajuissaan olevan uhrinsa lihalla. He leikkaisivat korvansa irti vain siksi, ettei heidän tarvitsisi kuunnella aaveneitojen hirvittävää kertomusta, kertomusta ikuisen elämän tuskasta.
Oi, kuinka haluaisinkin päästä näiden seinien ulkopuolelle. Nähdä sitä, mistä kaltaiseni puhuvat halveksien ja vihantäytteisin, katkerin sanoin. Tuntea lämpimän kesätuulen liihottelemassa kasvoillani, haistaa ensimmäisten kevätkukkien tuoksun niiden puhjetessa kukkaansa, antaa lämpimän, hienon rantahiekan luisua sormieni välistä… saalistaa itse oman elämäni.
Mutta ei! Elämäni on ollut pelkkää pimeää talvea niin kauan, kun muistan. Ja kaikki oli alkanut matkastani läpi ahdistusta hohkavan metsän, missä koin muutokseni. Olivatko muut kokeneet saman?
Synkkiä varjoja koko elämäni ajan on putkahdellut vähän väliä esille ja näyttänyt minulle kauniin kauheutensa. Tiedän, se on minun elämäni nyt ja olen hyväksynyt sen täysin rinnoin, mutta silti kaipaan jotain muutakin. Mutta voisiko se olla vain niin yksinkertaista miltä se tuntuu? Onko se vain kaipausta lämmöstä kuolevaisten rinnan alla, onko vain tuo kauniisti liplattava tummanpunainen viini halujeni takana.
Tarinat ovat olleet arkipäivääni aivan liian pitkään, vaikka jokainen kaunis yksityiskohta osataankin kuvata hämmästyttävän hyvin kaltaisteni ikuisten, vuosisatoja vanhojenkin muistojen takaa. Tarinat ihmisistä, jotka surmaavat kaltaisiamme, tarinat suurista polttajaisista ja vaarnaniskuista. Vaan hepä luulevat pystyvänsä pitämään meidät loitolla, mutta ovat pahasti väärässä, sillä me olemme kaikkialla. Miten he pystyvät erottamaan illanvietossa sisareni kauniista aatelisneidosta tai nuoresta tarjoilijasta? He ovat halujensa orjia ja jo valmiiksi tuomittuja.
Saamme epätoivoiset ja voimakastahtoisetkin miehet retkahtamaan meihin, kuin juopunut paloviinaan ja ennen kuin he edes ymmärtävät mistä on kysymys, imemme heidät kuiviin ja saamme elää taas. Elämme ja tulemme aina elämään. Tämä vain ihmisten synkkien mielihalujen takia ja sen takia me olemme ylempiä. Koko voimamme lähtee siitä, että me emme tunne kuin muut ja siitä saamme kiittää sukulahjaamme, Veren suudelmaa.
********
”Nouse, Valerie”, kuului minulle niin tuttu ja rakassointuinen ääni. Avasin tummat silmäni ja katsoin ylöspäin. Valesca, minun kaunis äitini oli läsnä vierelläni. Tarkasti ottaen hän ei tietenkään ollut minun biologinen äitini, tosin se ei merkinnyt minulle minkään vertaa, sillä juuri tämä kaikella mahdollisella tavalla kaunis nainen oli lahjoittanut minulle lahjoista suurimman. Hänen ansiostaan olin nyt tällainen kuolematon viettelijätär, kuten meitä peläten kutsutaan halveksien. ”Nouse Nuori veri, on aika herätä.”
Loin kuolemankalpeita kasvojani kaunistaville, tummansinisille huulilleni pienen, lämpimän hymyn ja nousin sanaakaan sanomatta istumaan vuoteelleni äitini vierelle. Sitten tunsin hänen pehmeän, viileän kosketuksensa paljaalla olkapäälläni ja annoin mieleni purkaa ruumiissani majailevan jännityksen. Hän oli varmasti tuntenut samoin joskus, joskus kauan sitten ja se huojensi oloani. Äitini kokosi hitaasti tummia sortuviani kämmenellensä ja hyräillen samalla jotain vanhaa sävelmää, hän alkoi asetella niitä hiljalleen lomittain palmikoiksi. Nämä olivat niitä hetkiä, joita en koskaan ehtinyt saada kuolevaisen elämäni aikana Tosin, miksi ajatella rumaa, kun voi koskettaa hellästi kaunista?
Me vain istuimme vierekkäin pitkän tovin murheellisen hiljaisina, kuin kaksi maanpakolaista. Kuin meillä olisi vain toisemme tässä maailmassa. Niin minusta tuntui. Tuntui kuin maailma koko ajan painostaisi, ahdistaisi meitä yhä pienempään soppeen, mutta joutui lopulta tunnustamaan tappionsa livahtaessamme varkaiden lailla loitommas hänen hikisistä kämmenistään. Ja vaikka tiesin, että en koskaan pystyisi elämään kuolevaisten maailmassa, täällä minua aina odotettaisi. Kun aika koittaisi, olisin vapaa saalistamaan ja elämään aivan yksinäni, jos niin vain haluaisin.
Tartuin pehmeällä otteella äitini ranteista kiinni ja irrotin ne lempeästi tummien sortuvieni aallokosta. Laskin hänen harmaanvalkeat kätensä vuoteelleni ja käännyin katsomaan häntä kasvoihin. Yhä noissa kauniissa kasvonpiirteissä ei näkynyt ryppyäkään, vain hennosti, ainaisen salaperäisesti hymyilevät, verenpunaiset huulet toivat jotain elonmerkkejä näkyviin.
”Äiti, en ole enää pikkulapsi”, aloitin. ”En ole koskaan itse saalistanut… ansainnut elämää näiden täällä vietettyjen vuosien aikana.” Valesca laski kätensä kämmenelleni ja katsoi minua.
”Voi Valerie, et ole koskaan ollut pikkulapsi, mutta aina yhtä innokas”, hän tokaisi. ”No olisithan sinä kuolevaisten vuosissa jo aikuinen ja kuuluthan kuitenkin Serenneedin sukuun.” Tunsin odotuksen takovan kovin iskuin kalloani odottavan tahdikkaasti.
”Lääninherra pitää juhlat, kuulin niistä sisareltani”, tokaisin yrittäen lisätä kokemuksen mahdollisuuksia.
”Eli sinulla on kylällinen talonpoikia käytettävissäsi”, lisäsi äitini.” Pudistin päätäni hymyillen, mikä olisi varmasti riittänyt kertomaan loputkin.
”Luulen kymmenien valmiiksi aidattujen aatelisten tuottavan minulle suurempaa mielihyvää, kuin vähäiset rahvaat.” Valesca katsoi minua hetken punnitseva ja huvittunutkin ilme kasvoillaan. ”Usko minua, tiedän mitä avuja minulla on käytettävissäni”, lepersin itsevarmana ja iskin äidilleni silmää. Lopulta hän raotti hieman täyteläisiä huuliaan.
”Valerie… pidä hauskaa, vuodata verta, syö heistä, he ovat vain karjaa meille.”
********
Rakennus suorastaan kutsui minua sisäänsä. Lämpimät, kirkkaat valot, lämmin yhteenkuuluvuutta tihkuva tunnelma ja sisällä olijoiden innokas keskustelu suorastaan säälittävän helponkuuloisen pianonsoiton tahdittamana olivat voimakkaita tekijöitä. Lääninherran vauras kartano oli varmasti tupaten täynnä aatelisia läheisistä maakunnista, ja vaikka ympäröivät kylät olivat myös poikkeuksellisen rikkaita, ei talonpojilla ollut asiaa juhlintaan.
En päästänyt ääntäkään, kun hiivin läheisten pensaiden lomitse ja kyyristyin talon keltaisen ulkoseinän vierelle. Koko piha oli valaistu upean värisillä lyhdyillä ja lempeässä iltatuulessa lepattavilla soihduilla. Suuren, pitkän juhlapöydän tyhjistä astioista pystyin päättelemään, että ruoka oli osoittautunut herkulliseksi. Palvelusväki ei ollut ehtinyt korjata astioita pois, sillä kestitseminen jatkui sisälläkin, mitä viestittivät humaltuneet huudahdukset ja lasien kilinä. Nyt vain pitäisi päästä huomaamatta sisään, ajattelin närkästyneenä. Mitäköhän äitinikin ajattelisi, jos näkisi minut näin rahvaanomaisessa tilassa? Mutta hetkellisen typeryydentunteen jälkeen itseivallisuus toi mukanaan suloisen havahtumisen. Miksi ihmeessä minun pitäisi hiipiä sisään, totesin mielessäni. Millaiset juhlat nämä olisivatkaan, jos Bretagnen maakunnan paroni Decathinin kolmas sisarentytär jätettäisiin istumaan yksin kylmälle porraskivelle? Kaunista, Valerie, kerrassaan kaunista. Itsekseni hymyillen nostin punaisen mekkoni lainehtivaa helmaa ja astuin kiiltävän kivikynnyksen yli kenenkään estämättä.
Välittömästi tunteeni olivat pinnassa kirkkaan juhlasalin avautuessa eteeni koko komeudessaan. Saatoin vain tutkailla salia suu ammollaan, en ollut koskaan nähnyt mitään tällaista, ja ihmettelin miksi se herätti minussa tunteita. Keltaisenvärisestä katosta riippui hohtavia kynttiläkruunuja, ohuet holvikaaret oli selvästikin tehty vain majesteettimaisuuden lisäämiseksi. Ennen kaikkea minuun teki vaikutuksen salista hihkuva lämmin tunnelma: tyytyväiset ihmiset rupattelivat leppoisasti, monet tanssivat joko riehakkaasti tai hitaan pehmeästi riippuen pianonsoiton tahdista. Tämä paikka oikein toivotti minut tervetulleeksi mukaan ja ensin huomaamattani aloin ottaa muutamia, keinuvia askelia kohti salin keskustaa.
Kuulin juoruja, salaisuuksia ja hieman rivompiakin tapauksia, jotka huomioin aina välittömästi ja jäin lähistölle kuuntelemaan. Italiassa kuohui taas noitavainojen muodossa, Paavista oli ilmeisesti tullut yhä vainoharhaisempi. Täällä Geneven ympäristössä uskonpuhdistus oli edelleen esillä, josta se oli levinnyt nopeasti Ranskan puolelle, josta äitini kertoman mukaan, hän oli löytänyt minut. Kuulin kaiken minkä halusin, kiitin mielessäni rakasta Valesca-äitiäni tästäkin lahjasta ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää meidän tapaamme elää. Äiti ei ollut todellakaan vähätellyt sanoessaan meidän saavamme tiedon lähes kaikesta haluamastamme.
Istahdin pienelle pehmustetulle tuolille seisovanpöydän vierelle ja tähyilin ympärilleni. Pöytä vieressäni oli täynnä kaikenlaisia herkkuja, tiesin kuitenkin etten maistaisi niiden, epäilemättä herkullisia, makuja, joten tyydyin vain kuvittelemaan. En voinut olla hymyilemättä kuullessani kahden komean nuorukaisen jutustelevan keskenään lähes täyden tanssilattian vierellä. He kummatkin katselivat selvästi minua hymyssä suin, mutta en punastunut sitten pätkääkään. En tuntenut halua, en mitään. Kuitenkin soin heille pienen hymyn ja viittasin heitä tulemaan luokseni.
Välittömästi nuoret miehet vilkaisivat toisiaan, jopa hieman hämmästyneinä ja alkoivat kävelyn lomassa osoitella kiihkeästi itseänsä, kuulin heidän keskustelunsa selkeästi.
”Sinulla ei ole mitään mahkuja”, tummatukkainen nuorukainen naurahti toverilleen.
”Miten niin? Minuahan hän viittasi tulemaan luokseen”, toinen huomautti. Tummatukkainen läppäisi leikkisästi ystäväänsä olkapäälle.
”Hän on kyllä niin upea, että eiköhän hänestä riitä tarpeeksi meille molemmille”, ensimmäinen tokaisi innostuneena ja iski silmää ystävällensä, joka väläytti ilmoille hymyn, josta kuvastui innostuksen alta tavattoman himokas, haluava virnistys.
Kyllä se vain minulle sopii pojankloppi, tuumasin tyytyväisenä ja hymyilin. Nyt miehenalut saapuivat eteeni itsevarmat ilmeet tekopyhillä kasvoillaan.
”Hyvää iltaa kaunokainen”, tummatukkainen nuori mies tervehti kohteliaasti kumartaen.
”Ja sitä samaa minunkin puolestani”, sanoi toinen nuorukainen. ”Olen Jens.”
”Ja minä olen Tom”, tummatukkainenkin esitteli itsensä nopeasti. En ollut saanut suunvuoroakaan noiden suulaiden poikien yrittäessä pönkittää itsetuntoaan puhutellessa minua. Otin rennomman asennon tuolillani ja siirsin viekoittelevasti hieman mekkoni helmaa sivuun paljastaen näin osan kuolemankalpeaa, sileää reittäni. Välittömästi kummatkin vaikenivat ällistyneinä.
”Olen Valerie”, esittäydyin pehmeällä äänellä ja samalla kiertäen mustaa hiussortuvaani hitaasti etusormeni ympärille. ”Oliko teillä pojilla jotain erityistäkin mielessä?”
Nuorukaiset vilkaisivat toisiaan punastuneina, he olivat edessäni vain pelkkää sulaa vahaa ja näytti siltä, että kohta he lankeisivat jalkoihini ja pyytäisivät minua polkemaan heitä vasten lattiaa.
”M-me v-vain haluaisimme juhlia k-kanssasi neitokainen”, Tomiksi itseään kutsunut änkytti epätoivoisesti.
”N-niin h-haluaisitko tulla ensin t-tanssimaan kanssamme tai ehkä h-haluaisit nähdä enemmän taloa?”, Jens kysyi yhtä hermostuneena. Katsoin kumpaakin suoraan silmiin, mutta he välttelivät tummien silmieni hohdetta ja väistivät katseeni, kuin pikkupojat. Näistä minuakin vanhemmista miehenaluista oli tullut aivan pikkukakaroita yhdessä hujauksessa
”Pojat, mitäpä jos jatkaisimme juhlintaamme luonnon rauhassa”
********
Johdatin nuorukaiset pois juhlan humusta ja näköpiiristä pensaiden ja puiden lomitse. Tunsin heidän jännityksestä huohottavat huulensa aivan takanani, he olivat kuin transsissa, ja tuskin välittivät pistävien oksien viilettäessä pitkin heidän siloposkiaan. Äkkiä tiheä kasvusto loppui ja me kaikki kolme tupsahdimme kuun valaisemalle, lyhytruohikkoiselle aukealle. Kevyt iltatuuli hulmutti hiuksiani mielensä mukaan ja tässä kohdin, vaikka olinkin toisenlainen, pystyin jopa ajattelemaan paikan romanttiseksi. Metsänläheisyys, ruohikon miellyttävä tuoksu, poikien kaulalla jyskyttävän veren kaunis ajatus.
Sanaakaan sanomatta tempaisin toisen, en välittänyt kumman, pojista kiinni itseni kanssa. Tunsin nuorukaisen nopean, pelokkaan hengityksen korvallani, hän ilmeisesti oli sitä tyyppiä, joka tuntee itsensä naistenmieheksi, mutta osoittautuukin tosipaikan tullen pelkäksi ruikuttajaksi.
Tartuin tiukasti pojan vapisevaan ranteeseen ja siirsin sen vaatteitteni alle aivan poveni alapuolelle. Painoin intohimoisesti täyteläiset, mustat huuleni vasten hänen omiaan ja hukutin raivokkaaseen syleilyyn. Hän selvästi mateli edessäni, oli typerä orjani ja avuton eläin. Tunsin kulmahampaideni kasvavan tulevan verenvuodatuksen kiihdyttäminä ja näykin niillä hätääntynyttä poikaa kasvoihin tehden vertavuotavia haavoja hänen sileään ihoonsa.
Hurja kiihottumisen tunne vilisti pitkin selkärankaani ja sai minut nytkähtelemään rajusti vähän väliä, kun iskin hampaani lamaantuneen nuorukaisen kaulaan. Pojalta pääsi korahtava ähkäisy imiessäni hänen elämännesteitään itseeni. Tunsin voimieni kasvavan räjähdysmäisesti ja kirkaisin sen äkillisen vaikutuksen säikäyttämänä. Nyt tiesin tulevasta elämästäni ja kansastani enemmän, kuin ennen ja tiesin nyt mitä äitini oli tarkoittanut sanoessaan kuolevaisia vain karjaksi. Ihmiset olivat vain ruokaa, elämänkantajia ja tyydytyksen välikappaleita. Muuten tyhjiä ulkokuoreltaan ja persoonattomia mieleltään.
Yhä lämmin veri suussani käänsin niskaani takaviistoon ja katsoin hopeista kuutamoa, kuin tunnistaen sen ikuiseksi ystäväkseni, mikä se todella olikin. Laskin katseeni yhä pystyssä seisovan, elottoman nuorukaisen olan ylitse, toinen miehenalku tärisi kauhuissaan ja tuijotti silmät pelosta välkehtien hurmeisia kulmahampaitani. Viskasin uhrini syrjään, kuin räsynuken ja hämmästyin uusia voimiani pojan ruumiin mätkähtäessä maahan muutaman metrin päässä minusta.
Tunsin, näin ja haistoin kaiken ympärilläni. Metsän, veren, pelon, lähistöltä pakenevien metsäneläinten kauhunkirkaisut. Niin myös tunsin kaikin tavoin toisen saaliini. Yhä paikallaan tärisevä nuorukainen ei edes kirjaimellisesti, ehtinyt räpäyttää silmäänsä, kun olin jo hänen vierellään. Poika ei edes nähnyt tai tuntenut, kun kiersin vaaleat käteni hänen niskansa ympärille ja riuhtaisin napakasti. Kuului rusahtava ääni ja poika veltostui silminnähden. Nuorukainen kaatui suoraan käsivarsilleni, hän näytti niin kärsivältä kuolleenakin. Mutta tärkeintä hänessä oli se, että hän sai luovuttaa elämäänsä minulle, vampyyrille.
Nuori Veri osa.2: Vampyyri
-
Hollo
- Sotavasaran WHFB-tarinamestari
- Viestit: 1154
- Liittynyt: Su 29.09.2002 23:39
- Paikkakunta: Helsinki
Nuori Veri osa.2: Vampyyri
Viimeksi muokannut Hollo, La 07.01.2006 21:51. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Oih! Tämä oli taidetta. Et ole sattumoisin lukenut Draculaa?
En huomannut kirjoitusvirheitä, ja vaikka niitä olisikin, tämä oli niin loistava kertomus että ne eivät sitä huonontaisi. Kuvailu oli vallan täydellistä - ikinä et sortunut jaarittelemaan - tylsää ei ollut - vampyyrin tunteet oli kerrottu erinomaisesti - jne. jne. jne.
Lisää!
En huomannut kirjoitusvirheitä, ja vaikka niitä olisikin, tämä oli niin loistava kertomus että ne eivät sitä huonontaisi. Kuvailu oli vallan täydellistä - ikinä et sortunut jaarittelemaan - tylsää ei ollut - vampyyrin tunteet oli kerrottu erinomaisesti - jne. jne. jne.
Lisää!
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
Ei luoja, oikeesti... Sanoisinko uudestaan että olet jumala? No en tällä kertaa. 
Niin, siis tämä ei ihan samaan tunnelmaan yltänyt kuin edellinen, kun kertoi eri asioista. Mutta aivan samalla laadulla, sen voin sanoa. Ajatus ja toteutus olivat aivan mahtavia, mutta tuttuun Huussitapaan paikat jäivät vähän tyhjiksi. Elottomiksi eivät, mutta jotenkin tyhjiksi. Toisaalta pystyin kyllä kuvittelemaan millaisessa paikassa homma tapahtui, mutta en välttämättä saanut siitä kiinni minkälaiseksi sinä sen kuvittelit. Minä ainkain pyrin aina antamaan samanlaisen kuvan stooreissani mitä minä itse näen, ja josta kirjoitan. Mutta tämä antaa vain lukijalle paljon mahdollisuuksia hyödyntää omaa mielikuvitustaan, ja tämäkin oli taas ensiluokkaista. Hassua ajatella, että alussa Viiltävällä kuolemalla ei ollut edes kovin paljoa lukijoita... Nyt on lukijakunta jostain syystä hypännyt taivaisiin. Ja ehdottomasti syystäkin.
Niin, siis tämä ei ihan samaan tunnelmaan yltänyt kuin edellinen, kun kertoi eri asioista. Mutta aivan samalla laadulla, sen voin sanoa. Ajatus ja toteutus olivat aivan mahtavia, mutta tuttuun Huussitapaan paikat jäivät vähän tyhjiksi. Elottomiksi eivät, mutta jotenkin tyhjiksi. Toisaalta pystyin kyllä kuvittelemaan millaisessa paikassa homma tapahtui, mutta en välttämättä saanut siitä kiinni minkälaiseksi sinä sen kuvittelit. Minä ainkain pyrin aina antamaan samanlaisen kuvan stooreissani mitä minä itse näen, ja josta kirjoitan. Mutta tämä antaa vain lukijalle paljon mahdollisuuksia hyödyntää omaa mielikuvitustaan, ja tämäkin oli taas ensiluokkaista. Hassua ajatella, että alussa Viiltävällä kuolemalla ei ollut edes kovin paljoa lukijoita... Nyt on lukijakunta jostain syystä hypännyt taivaisiin.
Ja ehdottomasti syystäkin.Rune kirjoitti:Ei luoja, oikeesti... Sanoisinko uudestaan että olet jumala? No en tällä kertaa.
Hassua ajatella, että alussa Viiltävällä kuolemalla ei ollut edes kovin paljoa lukijoita... Nyt on lukijakunta jostain syystä hypännyt taivaisiin.
No jos Rune ei sano, niin sitten minä sanon. Huussi, olet jumala. Tarvitseeko sanoa enempää? =)
Tarinahan oli yksinkertaisuudessaan mahtava, siis aivan todella älyttömän valkosipulisen hyvä. Tässä sitä näkee miten jotkut teistä guruista osaavat kirjoittaa ihan sellaista tekstiä, mitä oikeissa kirjoissakin näkee. Teksti oli taasen erittäin personallista ja symbolista, nyt kun tiedän mitä se tarkoittaa.
Rune, luulen, että syy miksi ihmiset ovat alkaneet lukea enemmän huussin tarinoita, on se, että sinä ja pari muuta suosituinta ja ihaillunta tarinamestaria on kehunut herra huussin tarinoita erittäin hyviksi, mitä ne todella ovatkin. Olen huomannut, että tarinakilpailun jälkeen ja sinun aktiivisen kommentoinnin saavutuksena tarinoiden määrä on noussut nopeasti ja saanut ihmiset haluamaan olla kuin sie. Jos tarinamestari kehuu jotain tarinaa jumalalliseksi, niin sittenhän sen täytyy olla hyvä, mikä tässä tapauksessa on aivan totta. On se todella hyvä, että huussi saa ansaitsemaansa kunnioitusta ja yleisöä.
Hämmästyttävää! Dance baby, dance! 300. viestini!
DamightyJeshedit: Oho, sehän oli 301. viestini! No hällä väliä, jatkakaa juhlimista!