DEMONIN TIE
____________________________________________
Osa I
Komentaja Axel Dulkharida tähysti suuren laakson halki. Hän oli pitkä ja komea mies, jonka leukaa peitti lyhyt sänki ja jonka pitkä tukka liehui tuulen pyörteillessä hänen ympärillään. Hän kantoi raskasta panssariaan vuosien kokemuksen tuloksena ryhdikkäästi ja väsymättä, ja hänen miekkansa roikkui huotrassa hänen vyöllään rajun viiman kolhiessa sen kahvaa hänen lantiotaan vasten saaden hänen haarniskansa kalisemaan. Dulkharida oli Keisarikunnan jalkaväen sadannenviidennenkymmenennenkuudennen rykmentin komentaja, joka johti itärintamaa vuorten örkkilaumoja vastaan jo neljättä vuotta peräkkäin. Hänellä ei ollut perhettä jota kaivata eikä kotia jota muistella. Hän oli varttunut armeijan tiloissa ja tiennyt koko ikänsä, että jonain päivänä hän komentaisi muita. Hänen isänsä oli ollut 156. rykmentin komentaja kuten Dulkharidakin, ja poika oli yksinkertaisesti perinyt viran – luonnollisesti hänet oli kuitenkin koulutettu asemaan perinpohjaisesti. Hän oli saanut kymmenvuotislahjakseen miekan, jota kantoi kupeellaan tälläkin hetkellä.
Dulkharida seisoi korkean mäen laella ja katsoi kaukana edessäpäin kohoavaa toista mäkeä. Kukkuloiden välissä avautui suuri, avoin laakso jota korkea heinä peitti ja josta kohosi paikoin suuria, muistomerkin tapaisia siirtolohkareita. 156. rykmentti ja sen kaikki kahdeksansataa sotilasta odottivat Dulkharidan takana mäen laelle pystytetyssä leirissä, jossa rykmentti oli muutaman päivän oleillut. Tiedustelijat kertoivat, että örkkien pääjoukko oli aikeissa ylittää laakson, ja Dulkharida oli oitis tuonut joukkonsa mäkien luokse odottamaan vihernahkoja.
Niitä ei kuitenkaan näkynyt. Dulkharida siristi silmiään nähdäkseen vastakkaiselle mäelle, mutta ei erottanut siellä mitään liikettä. Komentaja mietti, olisivatko örkit voineet havaita rykmentin ja kiertää sen vaivihkaa menemättä lainkaan laaksoon. Jos toinen armeija uskaltautuisi laakson pohjalle, toinen armeija voisi hyökätä sen kimppuun kukkuloiden takaa ja saartaa sen täysin. Laaksosta tulisi kuolemanloukku. Siitä syystä Dulkharida ei ollut lähtenyt toiselle kukkulalle katsomaan, olivatko örkit siellä; jos ne olisivat, ne voisivat syöksyä rinnettä alas ja hyökätä valtavalla voimalla 156. rykmentin päälle.
Dulkharida ei kuitenkaan jaksanut odottaa enää kauaa. Hän tiesi, että riski olisi otettava pian.
Hän kääntyi ja palasi leiriin. Alikomentaja Zacharias Mëntar odotti häntä nojaten rennosti vanhaan keloon, käsivarret ristittyinä ja katsellen Dulkharidaa hivenen ironisesti hymyillen.
”Taas haaveilemassa?” hän kysyi ivallisesti.
”Turpa tukkoon”, Dulkharida kivahti. ”Meidän täytyy ylittää se laakso. Emme voi vain odotella täällä koko kesää.”
”Mutta örkit voivat, ja kyllä mekin voimme puoli kesää”, Mëntar hymähti. ”Jos viet miehet laaksoon, meidät kaikki teurastetaan kuin lampaat.”
”Älä tee päätöksiä minun puolestani, sopiiko?” Dulkharida ärähti tuijottaen piinkovin silmin Mëntea. ”Kun meidät teurastettaisiin, sinä varmaan juoksisit kenraalin eteen ja sanoisit että se oli Dulkharidan vika.”
”Se olisi sinun vikasi.”
Oli jo myöhä, joten Dulkharida jätti miehen omaan arvoonsa ja painui telttaansa. Vartija tervehti häntä kohteliaasti matkalla mutta hän vain murahti. Mënte sai hänet aina huonolle tuulelle. Komentaja istahti karkealle nukkumapaikalleen, veti saappaat jaloistaan ja toivoi että hänellä olisi huora mukana. Hän tunsi erään tarkoitukseen sopivan naisen Nulnista, joka olisi saattanut tulla mukaan itärajalle, jos…
Yhtäkkiä leirin keskustasta kuului hälytyskellon soittoa.
Dulkharida tunki äkkiä saappaat takaisin jalkoihinsa ja säntäsi ulos teltasta. Toiseen saappaaseen oli mennyt kivi, joka pureutui ikävästi hänen lihaansa. Siitä välittämättä komentaja juoksi leirin keskusaukiolle, jossa pidettiin isoa kelloa jota soitettaisiin vain suuren hädän saapuessa. Aukiolla Dulkharidaa kohtasi helvetillinen näky. Kaikki miehet, jotka aukiolla olivat, makasivat verissään maassa, ja aukiolla asteli ympäriinsä ainakin sata isoa mustaörkkiä jotka teurastivat henkiinjääneitä ja sytyttivät soihduillaan telttoja tuleen. Kolme vihernahkaa oli tarttunut hälytyskellon köysiin ja kiskoivat niitä nyt kammottavasti nauraen. Dulkharidalla ei ollut aikaa ajatella. Monta örkkiä lähestyi jo häntä käsissään suuret, sahalaitaiset lihaveitset. Komentaja veti miekkansa, sivalsi yhdeltä kurkun auki, kiepahti ympäri leikaten toisen kouraan valtavan haavan ja pistäen kalvan yhden sisuksiin. Örkit hämmentyivät hyökkäyksen rajuudesta ja empivät yhden ohimenevän hetken. Dulkharida käytti senkin hyväkseen. Hän muisti etäisesti isänsä äänen, kun tämä oli opettanut hänelle niksejä joilla örkit saatiin ladottua kumoon, potkaisi yhtä otusta alavatsaan ja iski sitten miekkansa tämän niskaan. Pysähtymättä hän iskeytyi raivokkaasti karjuen suoraan päin yhtä mustaörkkiä ja pisti miekkansa haarniskankappaleiden väliin tunkien sen niin syvälle kuin jaksoi. Muut epäröivät yhä enemmän. Dulkharida mietti hätäisesti, mitä pelkureita nämä muka olivat. Niin pitkälle kuin hän tiesi mustaörkeistä mitään, ei kuulunut niiden tapoihin empiä kesken taistelun.
Komentaja kiskoi miekkansa irti ja hypähti taaksepäin päästäkseen vihernahkojen kirveiden ulottumattomiin. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että yksi niistä oli hiipinyt hänen taakseen.
Dulkharida tunsi raastavan teräksen iskeytyvän piinaavasti hänen lihaansa. Hän karjaisi tuskasta ja hänen otteensa miekastaan herpaantui. Örkit karjuivat voitonriemuisesti ja syöksyivät häntä kohti. Komentaja vajosi hitaasti polvilleen. Hän tunsi voimiensa ehtyvän. Jopa pään kääntäminen taakseen katsoakseen oli vaivalloista, ja vielä vaivalloisemmaksi se kävi kun hän näki julman veitsen, jonka hänen takanaan väijynyt örkki oli upottanut hänen haarniskansa läpi.
Hänen korvissaan alkoi soida ja hänestä tuntui kuin aika olisi hidastunut. Häntä huimasi ja hänen oli vaikea nähdä mitään. Etäisesti hän kuuli huutoja mutta ei enää ymmärtänyt niiden merkitystä. Hän ei osannut valmistautua tuskaan, joka seurasi kun örkki kiskaisi riuskasti aseensa irti komentajan selästä. Dulkharidan vartalo taipui kaarelle ja hänen kasvonsa vääristyivät karmeaan, äänettömään huutoon. Hänen ruumiinsa turtui ja hän ei enää tuntenut mitään muuta kuin sykkivän jomotuksen selässään.
Hetkellinen selvyyden puuska sai otteen hänestä ja hän näki tumman hahmon joka seisoi hänen edessään. Örkki kohotti kirveensä halkaistakseen hänen kallonsa yhdellä rivakalla iskulla. Dulkharidalla ei ollut voimia väistää. Hän sulki silmänsä ja muodosti huulillaan rukouksen Sigmarille. Hiki valui hänen ohimoitaan pitkin.
Mutta isku ei koskaan tullut perille asti. Kun sitä ei kuulunut, Dulkharida uskaltautui avaamaan silmäluomensa vaivalloisesti nähdäkseen, että örkki oli kadonnut. Hän käänsi hitaasti päätään ja näki, että lähistöllä ei ollut enää yhtäkään vihernahkaa – ainakaan hänen näköetäisyydellään, mikä ei tuolla hetkellä ollut kovin hyvä. Hän kuuli kellon onton kuminan ja tulen riehuntaa, aseiden kalketta jostain etäältä ja huutoja, niin kivun kuin käskynkin.
Dulkharida katsoi vasemmalle. Hänen edessään oli suuri, musta hevonen, jonka satulassa istui kokonaan mustaan haarniskaan pukeutunut ritari. Hänellä oli raskas turkisviitta ja koristeelliset, hyvin raskaat varusteet. Hänen päässään oli painava kypärä jota koristi suuri sarvipari, ja hänen haarniskoidussa kädessään roikkui suuri, leveä ja pitkä kaiverruksin koristeltu tumma miekka, joka oli tahriintunut örkinvereen. Hän kantoi valtavaa kilpeä vasemmassa kädessään ja hänen turkisviittansa päällä riippui iso, kaksiteräinen taistelukirves. Hevonenkin oli raskaasti panssaroitu ja jopa aseistettu julmin piikein ja koukuin. Hevosen päätä peitti panssari, mutta silmänaukoissa paloivat punaiset valot. Tulessa olevien telttojen loimottava hohto valaisi soturin panssareita antaen niille oranssin sävyn, joka leikitteli taidokkailla kaiverruksilla.
”Hyvää iltaa, komentaja Axel Dulkharida”, ratsumies sanoi oudon muodollisesti. Kypärä, joka kätki hänen kasvonsa, antoi hänen ääneensä julman metallisen soinnin. ”Minä olen Jakamattoman Kaaoksen Ritari Kardear.”
Dulkharidan ajatukset eivät enää jaksaneet kantaa. Komentaja räpäytti silmiään ja vaipui tajuttomuuteen.
Se, että hän ylipäätänsä heräsi, oli hänelle yllätys.
Hän ei avannut heti silmiään. Hän tunsi makaavansa jollain pehmeällä ja lämpimällä, ja hänen hengityksensä kulki sujuvasti toisin kuin hänen ajatuksensa. Hän yritti palauttaa mieleensä tapahtumia, mutta muisti vain oudon ratsastajan, joka oli ilmestynyt leiriin kesken taistelun. Sitten hän äkkiä muisti kuolettavan haavan jonka oli saanut selkäänsä. Hän avasi silmänsä ja nousi istumaan. Hän pelkäsi sen tuottavan suurta kipua, mutta hän oli vetreä ja voimissaan, oudon virkeäkin kuin hyvin nukutun yön jälkeen.
Dulkharida makasi pehmeällä untuvavuoteella tilavassa kivihuoneessa, jota täyttivät sängyn lisäksi pyöreä, pieni pöytä jonka vieressä oli tuoli ja jonka päällä oli lämmin herkkuateria valmiiksi katettuna, sekä iso kirstu vuoteen jalkopäässä. Komentaja oli puettu valkoisiin, puhtaisiin vaatteisiin ja hänet oli ilmeisesti pesty ja jopa hänen tukkansa oli kammattu. Hän tuijotti ympärilleen niin hämmästyneenä, että nipisti poskeaan herätäkseen.
Hän nousi seisomaan vuoteen viereen ja alkoi tutkia huonetta. Kiviseinässä oli ikkuna josta näkyi Dulkharidalle tuntematon, kaunis vuorimaisema, ja arkussa oli paljon puhtaita vaatteita – joskaan ei komentajan omia. Pöydällä oli kinkkua, jäävuorisalaattia, lohipaistosta sekä tummaa limppua. Huoneesta tuntui puuttuvan jotain, mutta Dulkharida ei heti keksinyt, mitä se oli.
”Olenko taivaassa?” hän kysyi ääneen. Vastausta ei kuulunut.
Äkkiä hän huomasi ettei huoneessa ollut ovea.
Komentaja oli vähällä joutua paniikkiin, mutta sai nopeasti hillittyä itsensä. Hän vilkaisi ruokalajeja ja kuuli vatsansa kurisevan. Sen kummemmin miettimättä hän istahti pöytään ja alkoi lastata lautaselleen herkkuja.
Hetkisen kuluttua hän oli syönyt kyllikseen. Hän katseli ikkunasta tarkemmin, mutta näki vain korkeita vuoria joka puolella. Hän kurottautui pitkälle ulos ikkunasta ja huomasi suuren kiviseinän, jossa ikkuna oli, jatkuvan kaikkiin suuntiin pitkälle. Alas oli valtava pudotus suoraan lumen peittämiin vuorenseinämiin, ja suuren talon – tai linnan – katollekin oli matkaa.
Dulkharida raapi päätään ja kääntyi ympäri. Hän tukahdutti huudahduksen nähdessään miehen, joka oli ilmaantunut hänen taakseen. Muukalainen oli lyhyt ja hänellä oli yllään vitivalkea kaapu, ja hänen päässään oli huppu. Hänen valkeat hiuksensa laskeutuivat ohuina ja takkuisina lähes vyötäisille saakka, ja miehen kasvot olivat jäykät ja rujot. Hänen silmänsä olivat värittömät ja ikään kuin maitokalvon peittämät. Hän tuijotti eteensä ilmiselvästi sokeana.
”Komentaja Axel Dulkharida”, hän sanoi.
”Minä olen”, Dulkharida sanoi varovaisesti. ”Voisitteko kertoa, miten…”
”Lordi Jakamattoman Kaaoksen Ritari Kardear kertoo teille mitä tahdotte tietää”, mies keskeytti.
”Vai niin”, Dulkharida vastasi. ”Jakamattoman Kaaoksen Ritari? Olenko minä jonkinlaisessa pimeyden voimien pesäpaikassa?”
Mies mutristi huuliaan. ”Seuratkaa minua.”
”Minne? Huoneessa ei ole –”
Muukalainen avasi oven ja astui ulos. Dulkharida tuijotti raskasta puuovea ikkunaa vastapäätä, kohautti olkiaan ja seurasi. Hänellä ei tainnut olla vaihtoehtoja. Kun hän oli astunut ulos ovesta, se sulkeutui näkymättömien käsien vetämänä ja kolahti lukkoon. Sen takana oli pitkä, ikkunaton käytävä jonne virtasi tasaista, himmeää valoa näkymättömästä lähteestä. Käytävän toisessa päässä oli suuri, koristeellinen ovi, jonka kaapumies veti auki. Sen takana näkyi pelkkää pimeyttä.
”Astukaa tuntemattomaan”, muukalainen sanoi ja virnisti väärään suuntaan. Dulkharida sai miehen äänestä kylmiä väreitä. Hän rohkaisi mielensä ja harppoi pitkin askelin suoraan pimeyteen.
Heti kun hän astui jalallaan mustuuteen, se katosi ja kirkas valo täytti suuren salin, johon hän oli tullut. Sali oli avara, valtavan korkea ja koristeellinen. Sitä reunustivat ikkunat jotka olivat täynnään taidokkaita lasimaalauksia, ja lattiasta kattoon asti kohosivat marmoripylväät joiden ympärille oli kaiverrettu kultaisia koristeita. Katon keskellä oli suuri kupoli, jonka pintaan oli kuvattu yötaivas kuineen ja tähtineen, ja salin toisessa päässä oli suunnaton valtaistuin. Sen luo johtivat matalat portaat ja se oli täynnään kulta- ja hopeareunuksia ja –ornamentteja.
Valtaistuimella istui mies valkoisessa kaavussa ja paksussa, mustassa viitassa. Hänen musta tukkansa laskeutui kiehkuroina olkapäille, ja hänen polvillaan lepäsi iso sahalaitainen miekka. Hän katseli miekkaa silmät alas luotuina, mutta kun Dulkharida polvet horjuen lähestyi valtaistuinta, hän kohotti katseensa komentajaan.
Dulkharida toivoi samassa, ettei mies olisi tehnyt sitä. Komentaja katsoi kerran miestä silmiin ja vaipui heti polvilleen. Silmät säihkyivät valtavan kirkasta valoa, läpitunkevampaa kuin terävin nuoli ja sokaisevampaa kuin palavin aurinko. Komentaja ei voinut vilkaistakaan niitä. Yhden lyhyen sydämenlyönnin katsomisesta hänen omat silmänsä olivat jo täyttyneet typerryttävistä jälkikuvista.
”Tervetuloa, Keisarikunnan jalkaväen 156. rykmentin komentaja Axel Dulkharida”, mies tervehti kuuluvalla äänellä, joka kajahteli tyhjässä salissa. Dulkharida katsoi päättäväisesti lattiaan eikä noussut seisomaan. Sen sijaan hän kohottautui vain toisen polven varaan. Hän kuuli lähestyviä askelia, joista jokainen jäi kaikumaan ilmaan. ”Mielesi on varmasti täynnä kysymyksiä, joihin kaikkiin vastataan. Nouse seisomaan.”
Dulkharida ei totellut. Hän pysyi hiljaa ja polvillaan.
”Nouse!” ääni komensi.
Dulkharida keräsi tahdonvoimansa ja tokaisi varpailleen: ”Minä en tottele sinua!”
Kevyt kosketus hipaisi hänen olkapäätään. Sitten luja mutta samalla pehmeä puristus tarrasi siihen ja nosti hänet seisomaan. Sormet tarttuivat hänen leukaansa ja kohottivat hänen kasvonsa miehen kasvoihin.
Ne olivat äkkiä aivan tavalliset. Valo oli kadonnut silmistä, jotka nyt säihkyivät vaaleansinisinä ja mietteliäinä.
Mies puoliksi talutti, puoliksi ohjasi komentajan valtaistuinta kohti. Hän istui suurelle tuolille ja katsoi ivallisesti hymyillen Dulkharidaa. ”Jonain päivänä sinullakin voi olla pistävä katse kuten minulla”, hän sanoi.
Dulkharida ei enää pystynyt vaikenemaan. Arvoitukset kävivät sietämättömiksi. ”Miten minä olen tullut tänne? Missä minä olen? Miten –”
”Rauhoitu. Minä kerron. Minä olen Jakamattoman Kaaoksen Ritari Kardear, kuten olet jo kuullut. Sinun leiriisi hyökkäsi joukko mustaörkkejä, jotka olivat kiertäneet laakson ja hiipivät kimppuunne takaapäin. Piruillessaan ne soittivat kelloa huvin vuoksi ja herättivät sinut. Leiri sytytettiin palamaan ja miehet teurastettiin. Sinä sait veitsen selkääsi.
Minä tulin auttamaan sinua. Tuhosin örkit ympäriltäsi ja kannoin sinut pois ratsuni selässä.”
”Miksi?”
”Miksikö?” Kardear nauroi. ”Koska minun suunnitelmiini ei kuulu se, että sinä saat surmasi.” Ritari kumartui lähemmäs ja kuiskasi kuuluvalla äänellä: ”Minä olen valvonut sinun elämääsi syntymästäsi saakka – ja ennen sitä. Minä tunnen sinun kaikki ajatuksesi, muistosi, salaiset haaveesi ja halusi paremmin kuin sinä itse. Minä olen johtanut sinut moneen voittoon ja moneen tappioon, seurannut elämäsi hetkiä ja katsonut sanojasi ja ajatuksiasi niiden takana. Olen kuiskinut sinulle sanattomia neuvoja ja kertonut sinulle lukemattomia opetuksia. Olen odottanut ja odottanut ja odottanut kohtaamistamme silmästä silmään, ja valmistanut sinua siihen koko elämäsi. Sinä olet minun, komentaja Axel Dulkharida, ja tulet aina olemaan.”
Dulkharida tuijotti ritaria. Hän tunsi polviensa vapisevan ja se hävetti häntä suuresti. ”Sinä et ole mikään ritari”, hän sanoi vaimealla ja heikolla äänellä, jonka oli tarkoittanut vahvaksi ja syyttäväksi.
Jälleen Kardear nauroi. ”Minä olin Kaaoksen Ritari ja miellyin sanamuotoon niin paljon, etten koskaan jättänyt sitä. Vaikka minä kohosinkin Pimeyden silmien edessä yhä korkeampaan arvoon, olen silti aina pitänyt itseäni Jakamattoman Kaaoksen Ritarina enkä Jakamattoman Kaaoksen Arkkidemonina.”
Dulklharidan silmät rävähtivät auki ja hän aikoi kääntyä ympäri juostakseen – juostakseen pakoon silmittömästi ja järjettömästi, vailla pakoreittiä tai piiloa, vailla toivoa tai järkeä ainoana ajatuksenaan päästä mahdollisimman kauas miehestä joka hänelle hymyili. Mutta hän ei pystynyt liikahtamaankaan. Hänen polvensa pettivät ja hän romahti maahan.
”Sinä olet minun”, demoni toisti.
Dulkharida pudisti heikosti päätään. ”En”, hän vaikeroi. ”Minä en kuulu kenellekään.”
”Kuulut”, Kardear korjasi. ”Sinä kuulut minulle.”
Yhtäkkiä suuri tahdonvoiman puuska valtasi Dulkharidan. Hän kohtasi Kardearin katseen ja nousi takaisin jaloilleen. Hän osoitti sormellaan demonia ja lausui syvällä, voimakkaalla äänellä joka kohosi jostain hänen sisältään, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennytkään: ”Kaaos pyrkii tuhoamaan ja murskaamaan eikä omistamaan. Te ette orjuuta vaan tapatte, aivan kuin ne mustaörkit. Sinä et aio pitää minua hengissä vaan aiot julmasti tuhota minut tähän paikkaan. Lopeta leikkisi! Minä kestän tuhoni ja vastustan sinua viime hetkeen. Keisarikunta ei milloinkaan vajoa pimeyden valtaan!”
Kardear näytti hieman yllättyvän, mutta iva palasi nopeasti hänen kasvoilleen. Hän avasi suunsa, mutta Dulkharida jatkoi: ”Tämä kaikki taide ja koristelu on silmänlumetta. Kaaos ei luo taidetta, ei anna esineille kauneutta vaan särkee ja pirstoo kaiken. Tämä koko sali – koko paikka on huijausta!”
”Aivan”, demoni kuiskasi. ”Se on lumetta kuten kaikki, mitä olet elämässäsi nähnyt. Kaikki on harhaa, paitsi Kaaoksen ääretön Valtakunta, joka nielee kaiken valon.”
Yhtäkkiä tuli pilkkopimeää. Dulkharida astui askeleen taaksepäin mitään näkemättä ja yhtäkkiä lattia katosi hänen altaan.
Pimeys ympäröi hänet. Kardearin pilkallinen nauru soi hänen korvissaan ja kaukaa alhaalta hänen luokseen kantautui tuskanhuutoja.
____________________________________________
Jatkuu...
Fb: Demonin tie, osa I
Fb: Demonin tie, osa I
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja
Kyllä, sanoisin että osaat kirjoittaa muustakin kuin nihdeistä, luojan kiitos. 
Tämä oli todellakin hieno, olit saanut henkilöiden tunteet todella vahvasti esille, ja päähenkilö on persoonallinen, aivan erilainen kuin mihin olisi voinut tottua jo tähän mennessä. Sankariksi ei voi oikein kutsua, muuten kuin taistelutaitojen saralla. 
Tämä on todellakin mielenkiintoista, ja juuri tällaista tekstiä odotinkin. En ehkä ihan suoraan tuota, että mies viedään demonin eteen välittömästi, itse en olisi sitä niin tehnyt, mutta antaapa olla, hieno tämä on näinkin. Odotan innolla jatkoa.
Tämä oli todellakin hieno, olit saanut henkilöiden tunteet todella vahvasti esille, ja päähenkilö on persoonallinen, aivan erilainen kuin mihin olisi voinut tottua jo tähän mennessä. Sankariksi ei voi oikein kutsua, muuten kuin taistelutaitojen saralla. Tämä on todellakin mielenkiintoista, ja juuri tällaista tekstiä odotinkin. En ehkä ihan suoraan tuota, että mies viedään demonin eteen välittömästi, itse en olisi sitä niin tehnyt, mutta antaapa olla, hieno tämä on näinkin. Odotan innolla jatkoa.
-
Scar Veteran
Anakin Skywalker-juonesta? Tarkoitat varmaan tollasta hyvästä pahaan kääntymistä... Eihän tässä ollut vielä mitään sellaista. Sitä paitsi sehän on paras mahdollinen tarina. Klassisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan loistavaa. Olen kyllä aika starwars-fani mutta ei tässä kyllä olla siihen pyrittyScar Veteran kirjoitti:Ihan hyvin osaat kirjoittaa. Alku oli kiinostava ja hyvin kuvailtu. Mutta en oikee tykkää tuosta anakin skywalker juonesta.
Verba, non acta - sanoja, ei tekoja