Pastori Wolan osa 2

[Naula]

pitemmittä puheitta asiaan:


Pastori Wolan: osa 2



Wolan hengitti yhä raskaasti. Hengitystä ahdisti, ja joka kolkkaan särki. Aurinko paistoi silmiin, ja hiekka pisteli kipeän selän alla.
Hän nousi istualleen, laittaen kättä hieman varjoksi porottavalta auringolta silmien eteen. ’Kiitos Hermann’ hän sanoi kohteliaasti tuolle omituiselle vartiomiehelle.
’Niin no eihän tuo ole mitään meikäläiselle’ Hermann ylpeili itsellään. Pastorin rintahaava oli kovin syvä, siitä valui yhä norona verta. Olkapäästä tosin ei enää valunut, se oli täynnä hiekkaa maassa makailusta.
Meidän on jatkettava kylään. Wolan nousi ylös ottaen tukea polvestaan. Pyörryttävä tunne kuitenkin pysyi yhä hänessä, mutta tasapaino esti hänen kaatumisensa juuri ja juuri. Tuulen puuskat lennättivät pieniä hiekanjyviä pastorin rintahaavaan. Haava täyttyi kivuliaasti murusilla, mikä sai naaman vääntelehtimään. Missä he olivat?, hän ei tiennyt, muttei halunnut sanoa sitä tuolle nuorelle vartiomiehelle.
Raskain askelin, toinen käsi hiekkaisen haavan päällä, Wolan läheni kohti rikkinäistä orjakaravaanikärryä. Sen ympärillä oli mätäneviä örkin, ja hiiden ruumiita.
Hiekka oli peittänyt suurimman osan hiisistä sekä örkeistä. Haaskalinnut nokkivat, sekä repivät ruumiita. ’Hus menkää pois siitä!’ pastori huitoi suurella kädellään, ja huuteli.
Haaskalinnut rääkyivät, nousten taivaalle äkäisinä. Hiekka oli polttanut rakkuloita molempien kumppanien jalkapohjiin. ’Älä koskaan kävele aavikolla ilman kenkiä’ Wolan totesi, samalla vilkaisten Hermannia, joka tuntui pomppiva yhdellä jalalla, puhallellen toiseen jalkapohjaansa. ’Ihanko totta!’ Hermann vastasi takaisin hiukan närkästyneenä.
Kunnes pastori oli linkuttanut vaunujen luokse, hän istahti häkin oviaukolle. ’Kylläpäs se koskee’ pastori katseli rintaansa, purren kellertäviä hampaita yhteen.
’Muuten pitkin kysyä, mitä täällä oikein tapahtui, en satu muistamaan mitään’ Hermann kyseli, samalla asetellen kuumia sukkiaan jalkoihinsa, maassa lepäävien kameleiden vieressä istuallaan.
’Olimme hiukan aikaa vankeina, emme enää kuten näet’ Wolan sanoi, katsoen ympärilleen, lopulta kohti Hermannia. Aurinko porotti, se ei hellittänyt. Päivä oli oikeastaan kuumempi kuin edellinen. Vettä heillä ei ollut. Örkit olivat juoneet jokaisen pisaran, ja täyttäneet leilit jonkin kumman syyn takia hiekalla.
Hermann juoksi haisevien raatojen luo, kompastuen hiekkaan naamalleen. Hän sylki polvillaan hiekkaklimppejä, nousi
nopeasti ylös, repi vihernahkojen paidoista paloja tehden suuren siteen, ja meni kohti Wolania.
Wolanin nenänpäästä tippui hikipisara vuoronperään. Kipu nosti vielä entisestään ruumiin lämpöä, eikä se parantanut yhtään jo muutenkin vanhan miehen oloa.
’Hei, Wolan!’ pastori vilkaisi kulmiensa alta väsyneesti kohti innokasta Hermannia, joka kutsui häntä kimeällä nuoren pojan äänellä.
’Laitetaan tämä haavan ympärille, luulisi helpottavan’ Hermann heilutteli innoissaan sidettä kädessään, samalla kun jalat olivat nilkkoja myöten kellertävän hiekan seassa.
’Ei syytä poika’. Pastori nousi väsyneesti seisomaan häkin ovensuulle. ’Odota siinä hetki’. Wolan linkutti vähän matkan päähän. ’Mitä ihmettä tuo vanhus nyt tekee?’ Hermann mietti silmät pyöreinä katsoen Wolanin touhua.
Pastori valahti polvilleen, kuumaan hiekkaan. Laittoi veriset kätensä ristiin kutsuen Jumalaansa. Hän katseli kirkkaalle taivaalle hetken, jossa ei näkynyt olevan yhtään pilvenhattaraa, vain kirkas aurinko. Puhui outoja kieliä hetken, ja nousi uudestaan ylös. Poistuessaan rukous paikaltaan, polvet jättivät hiekkaan kaksi suurta kuoppaa, ne olivat hetkessä täynnä uutta tuulen tuomaa santaa.
Haava ei enää vuotanut. Kipu oli kuitenkin tallella, samoin suuri viilto rinnassa. Kipu oli yhä sietämätön, sen näki Wolanin ilmeestä.
Kuumuus karisutti seisaallaan olevien Hermannin, sekä Wolanin iholta hiekat pois. He irrottivat rikkinäisen, lahon häkin kameleista, jonka jälkeen he hakkasivat sen polttopuiksi. Sitten he laittoivat pölyiset haarniskat päälleen, kapusivat laiskojen kameleiden selkään, aloittivat harhailunsa kohti kylää, josta olisi mahdollista saada jonkinlaista apua.
Suuren lekan puinen varsi hakkasi laiskasti astelevan kamelin kylkeä. Tunti kului tunnin perään, dyyni, dyynin jälkeen. Muutamia skorpioneja tuli esiin silloin tällöin kuuman, kellertävän hiekan alta.
Hermann valitti jatkuvasti kuumuutta, pyyhkien hikeä otsalta väsyneenä. Loputon aavikko näytti osittain pelottavalta, he todella olivat keskellä ei mitään. Pölyinen hiekkatuuli piiskasi kumppanusten hikisiä kasvoja jatkuvasti. Välillä toisen valtasi kova hiekkapölyn aiheuttama yskänpuuska.
Hermannin pää roikkui, hän oli lopen uupunut. ’Ei, en jaksa enää, kuuma, niin kuuma…’ Hermann tippui selälleen hiekkaan, ja jäi silmät lasittuneina katsomaan ylös taivaalle.
’Jano, pakko saada juotavaa….’. Hänen puhe alkoi jo sammaltaa, suu oli rutikuiva, kieli tarttunut melkeinpä kitalakeen. ’Nouse ylös Hermann, tiedän että jaksat, älä vaivu epätoivoon’ Wolan yritti rohkaista väsynyttä vartiomiestä.
Wolan hyppäsi pois kamelinsa päältä, nosti Hermannin olalleen, kantoi sen oman kamelinsa päälle. Toista kamelia Wolan veti perässään.
Hikikarpaloilla oleva pastori jatkoi hiljaa matkaansa, toivoen että hänen urhea kaverinsa jaksaisi kylään asti. Ilta alkoi hämärtää. Aurinko laski tuntiin kauas horisonttiin. Ahdistava pimeys oli palannut jälleen.
Pastori istui nuotion äärellä, katsoen Hermannin naamaa. Nälkäkin alkoi jo tulla. Hänen oli pakko tehdä jotain. Wolan nousi ylös, katsoi toista kamelia.
Hän huokaisi syvään, sanoen anteeksi kamelille. Suuri leka kolahti kamelin päähän. Hetkeä myöhemmin nuotiolla paistui herkullisen näköinen ruskea, rasvainen lihan pala.
Paistettuaan kolme suurta palasta, hän söi itse yhden, jättäen kaksi Hermannille. Lihan herkullinen tuoksu herätti vartiomiehen tuosta transsista, missä hän oli vellonut.
’Lihaa?’, ilahtunut Hermannin ääni kuului hiljaa. ’Aivan poika’ syö nyt ja kunnolla. Kaikki kamelin lihat melkeinpä syötiin illassa.
Pitkien unien jälkeen he heräsivät tuolta typerältä, ja rasittavalta aavikolta. Heti kun silmät sai auki, ne menivät täyteen hiekan muruja, jotka kutittivat inhottavasti.
Kahden pitkän väsyttävän kuuman päivän jälkeen, kaukana edessä todella näkyi jotain. Se oli varsinkin Hermannille erittäin helpottava näky.
’Vihdoin, vihdoin jotain!!’ Hermann huuteli innoissaan kovalla äänellä. Matka jatkui yhdellä kamelilla kohti tuota kylää.
Tuntui kuin se ei lähenisi ollenkaan, kuin se olisi juossut karkuun heitä. Kuumuus sai Hermannin sekaisin, hän houraili kaikkea, mitä kukaan koskaan saattoi keksiä.
Seuraavana aamuna he olivat kilometrin päässä tuosta kylästä. Omituista liikettä pystyi havaitsemaan porteilla. ’ Jokin ei ole nyt kunnossa’ Wolan puhui itsekseen.
’Mitä, minuahan ei uhkailla!’ Hermann vastasi, ja läpsäytti pastorin takaraivoa. Wolan nousi satulasta, ja repi väkisin pois myös hourailevan Hermannin.
Tämän jälkeen otti sotilasta olkapäistä kiinni molemmin käsin, katsoi silmiin, sanoi omituisia sanoja. Samassa Hermann palasi takaisin maan pinnalle, jostain tuntemattomasta.
’Et usko mitä unta näin’ Hermann alkoi selittää. ’Juuri nyt ei ole sinun unillesi aikaa, katso mitä tuolla on meneillään’ nopea vastaus kuului pastorin suusta.
He lähenivät kylää kovaa vauhtia, ihan kuin kameli olisi saanut jostain lisäpuhtia. He olivat kahdensadan metrin päässä kylästä. Enää ei ollut epäselvyyksiä, kylää puolustettiin joltakin. Kumppanukset jättivät kamelinsa siihen, nappasivat aseensa kamelin kyljellä olevasta nahkalaukusta, ja alkoivat hölkätä kohti kylää.
Kumpaakaan ei enää väsyttänyt, ei janottanut. He halusivat auttaa. Porteilla riehui kaksi tusinaa luurankoja, jotka yrittivät murtaa kaupungin heiveröistä puuporttia. Portin muureilta satoi luurankojen päälle nuolia, joihin kaatui harvoin noita kirottuja sotilaita.
Portti sortui, ja kova taistelu alkoi kylän isäntien, sekä luurankojen välillä rikkoutuneen portin edessä. Oli vaikea saada selvää kumpi osapuoli oli johdossa, sillä hiekkapöly täytti ilman.
Portilla seisoi kaksi luurankoa, joiden kimppuun Wolan, sekä Hermann syöksyivät. Wolan oli kokenut kovia luurankojen kanssa, ne eivät tuottaneet ongelmaa hänelle.
Luurankosotilaiden päissä oli kullatut kypärät, kädessä käyrä miekka, ja toisessa suuri kulunut puukilpi, jossa oli jokin outo kuva heidän todennäköisestä hallitsijasta. Kullatut kypärät heijastivat ikävästi kirkasta auringon valoa silmiin.
Wolan huitaisi nuijalla kohti luurankoa, kovan ja raskaan lyönnin, huudon saattelemana. Luuranko nosti kilven eteen, mikä meni täysin murskaksi, leka jopa vielä mursi luurangon toisen jalkapöydän täysin.
Tasapaino petti luurangolta, kaatuessaan maahan sen niskat taittuivat, pää irtosi, ja pääkallo meni täyteen kuumaa hiekkaa silmäaukoista.
Hermann, toisin kuin Wolan oli aivan ongelmissa. Hän väisteli luurangon kömpelöitä lyöntejä. Hermann katsoi luurangon päätä, ja ajatteli ’sillä ei ole silmiä eikä aivoja, miten se voi elää!’ Hermann alkoi perääntyä pelon valtaamana, ja yritti paeta osittain.
’Älä anna ulkonäön pelottaa!’ pastori huusi suuren pölypilven keskeltä taistellessaan luurankojen kanssa, josta vain kiiltävä teräs välillä välähteli, sekä sotilaiden ja luurankojen tummat ääriviivat.
Samassa Hermann ryhdistäytyi, iski kömpelösti kohti kuolleen torsoa, hidas luuranko ei kerinnyt laittaa kilpeä eteen. Keihäs meni kylkiluiden välistä murtaen niistä neljä.
Epäkuollut kaatui lyönnin voiman ansiosta selälleen, yritti nousta takaisin ylös, Hermann oli nopeampi ja tallasi sen kallon murskaksi.
’Jes! Voitin!’ vartiomies hurrasi porteilla. ’Tule auttamaan typerys!’ Wolan huudahti. ’Tullaan’ innostunut Hermann syöksyi suuren hiekkapilven sisälle keihäs törössä.
Viiden minuutin kuluttua maassa makasi tusina kuolleita miehiä, ja viisitoista luurankoa. Hermann oli saanut päähänsä heti taisteluun tullessa nyrkistä, ja pyöri maassa pitäen pientä ääntä.
Wolan huomasi neljän luurangon astelevan kohti arvokkaan näköistä taloa, joka oli koko kylän selvästi suurin, siellä oli siis todennäköisesti pormestari.
Ikkunasta, verhojen takaa katsoivat kauhistuneet silmät, jotka piiloutuivat kohta takaisin verhojen taa. Wolan lähti juoksemaan kohti taloa, hiekka narskui jalkojen alla, ja tömähteli.
Luurangot hakkasivat ovea, ja se murtui helposti. Sisältä ryntäsi kaksi pormestarin henkivartijaa taistelemaan. Puinen kuisti kolisi taistelun raivotessa. Henkivartijat todella antoivat kaikkensa. Kolme luurangoista kuoli, samoin molemmat henkivartijoista.
Wolan juoksi kuistille, hyppi ruumiiden, sekä luiden yli, ja astui talon eteiseen. Lattialla oli hieno, punainen kuvioitu silkkimatto, jonka päässä oli pitkät ruskeat portaat ylös.
Pastori hyppi ne suurilla harppauksilla ylös, ja huomasi oikean käytävän oven olevan murrettu, sieltä kuului huutoa, sekä luiden kolinaa.
Juostuaan ovelle, paksu silmälasipäinen mies yritti puolustautua kauhuissaan suurta luurankoa vastaan. Pormestarilla oli kädessään kynttilänjalka, jolla hän torjui suojelusvaiston ohjaamana lyöntejä. Se hajosi hetkessä suuren miekan voimasta, silloin tanakka pormestari kaatui maahan selälleen, rukoillen armoa.
Luurangon kuolonisku oli valmis, leka kuitenkin pamahti epäkuolleen päähän, murskaten sen pieniksi muruiksi, kypärään tuli suuri lommo, ja se tippui pormestarin pienen yöpöydän viereen kolahtaen.
Epäkuolleen horjuva ruumis kaatui suoraan huutavan pormestarin päälle, ja sai hänet suorastaan shokkiin. Ryömittyään ruumiin alta, pastori tarrasi häntä niskasta, pyysi rauhoittumaan.
’Odota, tulen takaisin’ Wolan sanoi terävästi katsoen pormestaria silmiin. Kova ontto kopina kuului kun Wolan juoksi rappuset alas, auttamaan muita kaupunkilaisia.
Pormestari hengitti raskaasti, katsellen yläikkunasta pihalle, samalla puhdistaen lasejaan pienellä valkoisella silkkiliinalla. Suuri pastori riehui lekansa kanssa tuhoten luurankoja yhden vuoronsa perään, kymmenen muun miehen avustamana.
Tilanne oli rauhoittunut, pihan pölyn keskellä seisoi hengästynyt Wolan, kymmenen miehen ympäröimänä, soturit olivat myös erittäin väsyneitä.
Osa istahti heti maahan, ja siitä selälleen, hengittäen raskaasti. Toiset taas menivät läheisimmän talon kuistille polttamaan piippua. Wolan nyhti Hermannia ylös, jonka huulesta valui hiukan verta ja silmä oli mustana.
Kaupungin portit olivat täynnä luunpaloja, ruumiita, ja aseita ympäriinsä hiekkaan uponneina. Pastori nojaili suureen lekaansa väsyneenä, hiukset sotkussa silmillä.
Yksi vanhan oloinen isäntä käveli hitaasti erään ruumiin luo joka oli naamallaan hiekassa, rintakehä lävistettynä. Mies otti ruumiin olkapäästä kiinni, käänsi sen ympäri, katsoi sitä hetken polvillaan järkyttyneenä.
’P-poikani?’ mies sanoi, ääni ei kestänyt se murtui. Samassa mies otti velton ruumiin syleilyynsä, ja itki, vaipuen suureen synkkään epätoivoon, huudellen jatkuvasti, miksi?.
Wolan katseli hetken miehen surua nojaillen suureen lekaansa, madaltaen taistelussa kiihtynyttä pulssiaan. Pastori tarttui miehen olkapäästä kiinni, sanoen ’älä huoli, hän on nyt vapaa’. Tuon kosketuksen ja sanojen jälkeen, miehen mielen valtasi viha, itku loppui. Ruumiista otetta hän ei uskaltanut laskea, mutta vannoi kostoa, hän lupasi tuohta nuo saastaiset epäpyhät oliot pois maanpäältä. Epätoivo ja suru olivat muuttuneet suunnattomaksi vihaksi noita Jumalattomia otuksia kohtaan.
’Samaa olen minäkin vannonut…monesti’ pastori mietti mielessään, tämän jälkeen huokaisi syvään, ja käveli kohti kadun päässä olevaa suurta taloa leka toisella olkapäällään.
Kadun molemmilla puolilla oli rivissä taloja, baareja, ilotalo, sekä sepän pieni paja. Aurinko ja pöly olivat tummentaneet talojen seinien puisia lankkuja. Muutamia ikkunoita oli rikki, ja joidenkin rakennusten kuisteilla oli kuolleita miehiä, sekä murskautuneita luurankoja. Wolan katsoi alaspäin, huomaten suuren lommon rintapanssarissaan, ja sen ympärillä pieniä viiltoja.
Kuistille saavuttuaan, hän potkaisi epäkuolleen haisevaa luukalloa kovasti. Se osui kuistin tukipilariin tehden siihen pienen lommon. Kallo lensi ulos kypärästään hiekkaan.
Kuolleet henkivartijat vanhus siunasi, siirsi ne sen jälkeen selälleen verisen kuistin ulkopuolelle maahan. Hän katseli vähän aikaa noita elottomia silmiä jotka olivat pelastaneet pormestarin varmalta kuolemalta. Sen jälkeen, Wolan sulki ne ja nousi ylös kohti ovea.
Murskattu puuovi oli eteisen lattialla, sen hopeinen nuppi oli lentänyt ovesta irti parin metrin päähän. Silkkimatto oli nyt hiekkapölyn peitossa, sekä kurtussa. Hauraaseen mattoon oli tullut myös pieniä repeämiä ja reikiä. Wolanin mielestä tuo näky oli jotenkin surullinen. Hän näki siinä miten nuo aivottomat, kirotut otukset tuhosivat pois elämän. Se näky jos jokin suututti hänet, lisäten vihaa epäpyhyyttä kohtaan.
Katsottuaan näkyä hetken, portaita alas tuli vielä osittain säikky pormestari, katsoen Wolania silmät ympyräisinä, pienten pyöreiden lasien takaa.
Pastori katsoi paksua pormestaria silmiin, ja läheni häntä sen jälkeen. Lattia narisi suuren ja painavan miehen askelista. Mattoon tuli suuren nahkasaappaan pölyisiä kengänjälkiä. Pormestari tuli vastaan. Sinipunaiset silkkihousut olivat ratketa miehen jaloissa, kun hän hyppi portaita alas yksikerrallaan varovasti.
’Hauska tutustua, ja kiitos henkeni pelastamisesta, saanen esitellä itseni, olen kylän pormestari Marcus’ hienostuneita sanoja sinkosi kohti Wolania.
Wolan tuijotti suurilla sinisillä silmillään pientä pormestaria hetken, ja tarjosi kättä sanoen ’Mukava tutustua, olen pastori Wolan’. Hetken kättelyn jälkeen, pormestari sanoi nopeasti, ennen kuin Wolan kerkesi edes avata suutaan ’kyläämme hyökkäsi joukko noita kirottuja olioita, selvisimme täpärästi teidän avustuksenne ansiosta’ Marcus hymyili, katsoen pitkää Wolania silmiin tihrustaen pienten lasien läpi. Lausahduksensa jälkeen, Marcus pyysi Wolanin peremmälle. He menivät olohuoneeseen, jossa oli kaksi suurta punaista silkkisohvaa, joille he istahtivat. Puinen runko narahti hiukan heidän käydessä istumaan.
’Tuo ei ollut edes joukkio, se oli pelkkä pieni partio…, niitä on satoja’ lempeäkasvoinen vanha mies sanoi Marcukselle rauhallisesti.
’Voi hyvänen aika’ Marcus laittoi sormenpäät oikealle poskelleen, pyyhkien hikeä samalla otsaltaan. ’Tarvitsen apuasi hyvä Marcus, lähellä edessänne on kylä, jonne epäkuollut armeija marssii millä hetkellä hyvänsä. Jokaisen joka pystyy taistelemaan vaadin mukaani puolustukseen’ selitti Wolan hieman vaisuna tilannetta. Häntä todella suretti että tämä sota joka ei tulisi koskaan loppumaan, miesten oli vain kuoltava turhan takia, taistelukentällä jo kerran kuolleita vastaan.
’Ymmärrän, ymmärrän…Marcus mietti hetken, raapien kaljua, hikistä päälakeaan toisella kädellään. ’Hyvä on. Olen palveluksen velkaa sinulle henkeni pelastuksesta, niin siis tapahtukoon’.
Helpottunut ilme tuli Wolanin kasvoille, ’hyvä lähdemme kunnes miehille on valmistettu parhaat mahdolliset varusteet, mitä seppäsi voi tehdä, ja kunnes olemme saaneet syödä kunnolla’.
Illan hämärässä pormestarin talossa olikin isot juhlat. Hermann ystävystyi hetkessä monien kanssa, kertoen liioiteltuja tarinoita hänen ”hurjasta sotaretkestä” pastori Wolanin kanssa.
Hermann oli alkuyöstä todella humalassa liiasta viinin juonnista. Samalla kun Hermann örvelsi muiden miesten kanssa, Wolan jutteli pormestarin kanssa loput yksityiskohdat selviksi.
Aurinko oli laskenut horisonttiin, sinä yönä taivaalla oli paljon toivoa antavia tähtiä, joita muutamat isännät, sekä palkkasotilaat katsoivat kuistilla juoden viiniä suurista tuopeista hiljaisina.

kommenttia kitos. Kolmas osa tulee varmaan olemaan erittäin pitkä (kait)

[Aco]

Hmm.. Ihan mukava tarina, tätä lukee oikein mielellään.. Eipä voi paljoa enempää sanoa, joten sanotaan vaikka se kouluarvosana ---> 8½

[Naula]

kiitos, no vaikka tätä ei kukaan kommentoi eikä luekkaan, aion tehdä kolmos osan.

[Rune]

Pitkä oli juu! Tämä oli pitkä, Matthias oli pitkä ja jotenkin kaikki soturipappitarinat näyttävät olevan todella pitkiä. Toisaalta, se ei tosiaankaan haittaa, päinvastoin. Teksti oli sopivan kuvailevaa ja alueesta sekä tapahtumista sai hyvin selvän. Vähän hassua muuten, kun jos lurkki ennätti kivettää Wolanin iskun, joka oli kuitenkin kokenut taistelija, mutta toinen lurkki oli sitten liian 'kömpelö' torjuakseen Hermannin iskun. Vähän ristiriitainen kuva luurangoista. Mutta pikkuvirhe, ei väliä. Minä pidin tästä, hahmot kun ovat niin mielenkiintoisia ja eläväisiä. Loppu ainakin sai nätin tunnelman aikaiseksi, gut gut. Ich habe das gemagt.

[Naula]

no onhan ne luurankoja, aika ailahtelevia taistelussa, myös lekan on painava ase toisin kuin keihäs, kiitos kommentista

[Grom]

no vaikka tätä ei kukaan kommentoi eikä luekkaan

Älähän nyt, olen vain hieman hidas ja kiireinen.
Ja ihmettelen kyllä, miksi tätä ei ole tämän enempää kommentoitu, sillä tämähän on oikein mainio. Kuten Rune totesikin henkilöt ovat hyviä ja kuvailu kohdallaan. En kuitenkaan ole vieläkään selvillä, missä tämä tapahtuu (siis maailmankartalla), mutta eipä sillä kauheasti väliä ole. Pikku mättöäkin saatiin jälleen mukaan ja mikäs sen mukavampaa. Välissä hieman ihmetytti tuon kaksikon kestävyys, kun ensin ollaan ihan kuoleman partaalla aavikolla ja sitten taistellaan, kun uudestisyntynyt. Ja kirjoitapa vaan lisää, jos vaikka porukka huomaisi tämänkin sarjan...