FB: Nulnin tykit. Osa:4

[VD]

Huhhuijaa, se on viimein loppu. Sarja on päätöksessä, petyin itse tähän osaan, mutta kertokaa te mitä piditte.

Muistakaa kuitenkin lukea edelliset osat ennen tätä:
Osa1: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23180
Osa2: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23259
Osa3: http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23378


--------------------------------------------Nulnin Tykit. Osa:4.


Taivas raivosi mustana Nulnin kaupungin yllä, taistelu oli käynnissä. Näytti siltä kuin koko rintama olisi pysähtynyt. Epäkuolleet odottivat vuoroaan taistella, ritarit odottivat paikoillaan omaa aikaansa hyökätä. Osa Bretonnian ritareista kaivoi kantolaukuistaan tikareita ja kirveitä, joita he viskoivat linjojen ylitse epäkuolleiden joukkoon. Aina välillä, taivas täyttyi nuolista ja luodeista, joita Bretonnian kyläläiset ja Imperiumin kiväärimiehet ampuivat taivaalle. Mutta aivan eturivissä taisteli nyt toista tuntia Imperiumin yksi parhaista ritareista, Willmar Wallenstein. Hän käytti oikealla kädellään omaa yhdenkäden miekkaansa, ja vasemmalla kädellä milloin mitäkin. Tähän asti hän oli käyttänyt ainakin; varstaa, kirvestä, toista miekkaa ja jopa yhtä sotalippua. Aseella ei ollut väliä, hän murskasi silti tuhottomasti epäkuolleita. Kenttä alkoi täyttyä kuolleista, Imperiumin ja Bretonnian ritareita oli kuollut yhteensä jo ainakin viitisen sataa. Epäkuolleita taas oli kaatunut ainakin kymmenkertainen määrä, mutta silti loppua ei näkynyt. Willmar ei ollut taistelun ainoa sankari, Hans ja Patrice olivat hekin tappaneet satoja epäkuolleita, saamatta itse naarmuakaan.
Yhtäkkiä koko taistelu muuttui, aivan Willmarin vieressä ratsastanut Bretonnialais yksikkö alkoi muuttumaan. Heidän ihonsa alkoi ohenemaan ja luu alkoi pilkistämään. Pansarointi ruostui, ja kuihtui pois sekunneissa. Normaalisti tuollainen vaatisi satojen vuosien taistelua, nyt se tapahtui Willmarin silmien edessä, sekuinneissa. Ritareiden iho alkoi halkeilemaan, miekat eivät kestäneet iskuja vaan hajosivat pirstaleiksi. Tuskanhuudot kaikuivat Willmarin korviin, kunnes ne loppuivat ritareiden tömähtäen maahan, juuri kun heidän hevosensa muuttuivat kasoiksi luuta heidän allaan.
Willmar säpsähti ja vilkaisi eteenpäin, aivan kuten hän arvelikin. Nekromaatikko lumosi sauvallaan vuosien kirousta, tuota kirouksista katalinta. Se oli aiheuttanut satojen vuosien vanhentumisen muutamassa hetkessä. Willmar tajusi, että tuo nekromaatikko voisi tuhota koko armeijan ellei joku tekisi jotain. Willmar käänsi nopeasti katseensa oikealle, ja huomasi vierellään kuolleen ritarin ratsullaan. Sillä hetkellä Willmar ei tajunnut, että mies hänen vieressää oli Göre, mustan ritarin peitsen raatelemana. Willmarin silmään iski kuitenkin Gören miekka, johon hän tarttuikin nopeasti kädellään. Kurkottaen miekkaan ja saaden se käsiinsä, hän nosti oikean kätensä ja heilautti sen suuressa kaaressa, heittäen miekan kohti nekromaatikkoa. Miekka halkoi ilmaa, lentäessään kieppuen kohti nekromaatikkoa, joka keskittyi yhä pelkästään loihtimiseen. Aivan yllättäen, miekka iskeytyi nekromaatikkoon. Lävistäen tämän kurkun, se tössähti aivan sinne minne Willmar tähtäsikin. Nekromaatikko alkoi vuotamaan verta, ja hän asetti nopeasti ensin vasemman kätensä kurkulleen, ja sitten oikean siihen päälle. Nekromaatikko heilui holtittomasti, tiputtaen sauvansa maahan, aiheuttaen pöly tuiskahdusken. Eikä aikaakaan kun nekromaatikko lysähti maahan selälleen, hänen taikansa rauetessa satoja luurankoja ja zombeja luhistui maahan. Muutama Imperiumin ritarikin lensi maahan hevosensa selästä, kun vastustaja hänen edessään katosi kuin tuhka tuuleen. Silti, Willmar tunsi pelkoa. Hän pystyi tuntemaan katseen päällänsä, Vampyyrin katseen. Willmar pyyhki ajatuksen mielestään ja katsahti kohti Bretonnian rivistöjä, Patrice tappoi kymmenia mustia ritareita ilman ongelmia. Willmarin mielessä kävi jo ilontoivahdus, kun ajatteli että ehkä vamppyyri valitsisi Patricen eikä häntä, mutta tämä ajatus kaikkosi kun hän tajusi tappaneensa jopa vahingossa muutaman mustan ritarin miekallaan sohien.

Yhtäkkiä tuuli alkoi lyömään kohti Willmarin naamaa, siivekäs painajainen ja hänen vampyyri mestarinsa ratsastivat kentälle. Samaan aikaan kolme pegasus ritaria hyökkäsi tämän sivustaan, mutta nämä taitavat Bretonnian miehet saivat tuntea siivekkään painajaisen hönkäyksen. Tämä toi heidät nopeasti maahan, iskeytyen keskelle epäkuollutta armeijaa. Bretonnian taitavimpia yksiköitä, tappaen satoja luurankoja...Tippumalla niiden päälle. Luut rusahtelivat, pansarit rusentuivat ja epäkuolleet hautautuivat syvälle maahan. Hönkäys oli käristänyt uljaat miehet, ja syövyttänyt pegasuksien siivet tuoden nämä miehet maahan saaden koko tasitelu kentän hetkeksi hiljenemään.
Bretonnian miehet kauhistuivat tämän nähdessään, miehet joita pidettiin Bretonnian taitavimpina makasivat kuolleina maassa. Mutta se oli varmaa, että Patrice ei lannistunut. Hän hyökkäsi vieläkin kovemmin kuin aikaisemmin ja iski miekallaan tiensä läpi mustien ritarien linjojen, tehden ympärilleen tyhjän tilan jota mustat ritarit piirittivät. Taitavasti hän heilutti miekkaansa ilmassa, hänen hevosensa taitavasti totellessa ja pyöriessä paikoillaan. Jokainen joka uhmasi häntä ja lähestyi linjoilta, sai maistaa terävää miekan erää, joka silpposi ritareita sulavasti ja tehokkaasti kappaleiksi. Tämän nähdessään Willmar rohkaisi mielensä ja ampaisi viimeisten hänen edessä olevien mustien ritarien lävitse, huutaen viimeisille miehilleen vielä käskyn: ”Nyt hyökätkää! Mustat ritarit on jo lyöty! Lävitse vain! Voimme keksittyä luurankojen tuhoamiseen!”
Tämän sanottuuan hän ampaisi hervottomaan laukkaan, kaaten mustia ritareita ja murskaten luurankoja sekä zombeja enemmän kuin hän pystyi laskemaan. Häntä seurasi hänen yllätyksekseen vain kolme ritaria, Göre kun oli menettänyt henkensä aiemmin. He kaikki onnistuivat pääsemään Willmarin vierelle, tappaen kymmeniä epäkuolleita matkallaan. Nämä asettuivat riviin aivan Willmarin vierelle, joka toinen katsoen toiseen suuntaan vihollisen varalta. silloin Willmar tajusi sen, mies jolta hän oli ottanut miekan oli ollut kuollut Göre. Willmar ei ehtinyt surra häntä kauvaa, sillä yhtäkkiä hänen edestään laukkasi viisi sutta kohti heitä. Sudet olivat verenhimoisia tappajia, pelottavia ilmestyksiä kenen tahansa silmissä. Willmar pystyi havaitsemaan yhden raadellun näköisen suden muiden keskellä. Sen oli pakko olla kohtalonsusi, vanha ja taitava tappaja, susi jota muut kunnioittivat. Willmar ei ollut enään varma selviäisikö hän, mutta hän ei ehtinyt edes nostaa miekkaansa, kun yksi miekka kieppuen lävisti jokaisen suden jättäen ne päättömiksi maahan. Willmar tiesi heti mistä oli kyse, nyt hän vain odotti. Eikä aikaakaan kun tuulenvire kävi hänen kärsineeseen naamaansa visiirin alle, kun suuri siivekäs painajainen lepatti siipiään heidän edessään, tappaen jokaisen joka yritti edetä kohti ritareita.

Siivekäs painajainen laskeutui hiljalleen aivan Willmari eteen, vampyyrin kohottaen miekkansa kohti Willmaria hän sanoi: ” Haluatko lopettaa tämän verilöylyn? Te kuolette nälkään ennen kuin tapatte edes puolia joukoistani! Haastan sinut kaksinkamppailuun, jos voitat me lähdemme emmekä enään palaa. Mutta jos sinä häviät, lopetatte vastarinnan ja annatte meidän edetä rauhassa, tuhoten kurjan kaupunkinne. ”
” En ikinä suostu moiseen! Se olisi maan petturuutta! Pettäisin mieheni! Ei ikinä! ” Sanoin Willmar kiihkeästi vastaan, tietäen että bluffaus ei toimisi pitkään.
Samassa painajainen nousi ilmaan, lentäen Willmarin ja ritarien ohitse. Vampyyri nosti miekkansa tanaasn, ja aivan yllättäen heilautti sitä. Kuin pesäpalloa olisi lyönyt, Hansin pää lensi komeassa ja verisessä kaaressa Willmarin syliin. Verta purskusi päästä, ja willmar tiputti pään yhtä nopeasti kuin oli seen saanutkin. ” Sinä saakuli moukka, ei olisi tarvinnut tappaa häntä! ” Huusi Willmar vampyyrille, joka ei tuntunut huomaavan, vaan kääntyi jo kohti Patricea.
” Hän on seuraavana vuorossa, tiedät että ilman häntä ei apulaisistasi ole mihinkään. Suostutko taisteluun kanssani? ” Tämän sanottuaan vampyyri kohotti miekkaansa heitettäväksi, Patricen hevonen seisoi nyt takajaloillaan vihollislaumojen keskellä, Patricen heilutaten miekkaansa taitavasti silppoen vihollisia edestään kuin mitäkin juustoa. Juuri kun vampyyrin käsi oli heilahtamassa, Willmar huudahti hädissään: ”Ei, älä tee sitä! Minä suosun! Kunhan et tapa häntä! Lupaat sen, niin suostun! ”
Vampyyri nyökkäsi Willmarille, ja ohjasti painajaisensa maahan, hypähtäen itse pois sen päältä.

Koko taistelu kenttä pysähtyi, kukaan ei tehnyt mitään. Molempien osapuolien joukot muodostivat piirin Willmarin ja vampyyrin ympärille. Molemmat olivat nyt maalla, jalan. Molemmat asettelivat pansareitaan kuntoon yön pimennossa. Willmar varmisti että hänen rengaspansarinsa kestäisi ja pysyisi kiinni, sekä veti miekkansa esille taistelu asentoon. Vampyyri kannatteli oikealla kädellään neljä jalkaa pitkää miekkaa, se oli iso. Vampyyrillä oli kokovartalon levyhaarniska, joka tummeni yössä, vielä enemmän kuin normaalisti. He astuivat askeleen eteenpäin, Willmar teki vielä viimeisen ristin merkin Sigmarin nimeen ja lausui kunniakkaasti: ” Oi Sigmar, suojele minua nyt. Niin suojelet Nulnia. Anna minun taas kerran päätyä voittajaksi, anna minun voittaa tämä taistelu. ”
Samassa armeijoiden keskeltä käveli yksi riutuneen näköinen mies, se oli Patrice. Hän käveli Willmarin luokse ja ojensi tälle kypäränsä, koska Willmar oli itse menettänyt omansa.
” Ota tämä, ja käytä sitä kunnialla niin neito on mukanasi minne ikinä menetkin. Onnea ” Tämän sanottuaan Patrice taputti vielä Willmaria selkään ja käveli takaisin muiden ritarien joukkoon.

”Nyt aloitammeko me vihdoin? Meillä ei ole koko yötä hukattavana. ”
”Selvä, aloitetaan. ”
Tämän sanottuaan miehet lähtivät juoksuun kohti toisiaan, vampyyri nosti oikean kätensä yläviistoon lyödäkseen. Willmar taas nosti kätensä päänsä päälle valmistautuakseen hyökkäämään.
Willmar heitti miekkansa päänsä yläpuolelta kohti vampyyria, joka nopealla liikkellää ehti torjua iksun omalla miekallaan. Vampyyri valmistautui jo uuteen iskuun kun hänen miekkansa kimmahti Willmarin miekasta ilmaan. Kuului vain viuhahduksia ja kolinaa, kun miehet vaihtoivat iskuja puolin ja toisin. Aikaa kului tunti jos toinenkin, miehet pyörivät ympäri kehää väsymättä. Kumpikin sai vuorollaan lyödä ja torjua, kumpikaan ei ollut valmis luovuttamaan. Kukaan ei voinut tietää minne toinen löisi seuraavaksi, mutta silti he pystyivät taidoillaan korjaamaan tiedon puutteen ja torjumaan aina iskun toisensa perään. Yhtäkkiä, Willmar huomasi erään pienen seikan. Aivan vampyyrin takana oli pieni luun pala, jos hän saisi nyt vampyyrin astumaan sen päälle hän voisi yllättää tämän. Willmar keskitti voimansa iskuunsa ja iski kaikella voimallaan kohti vampyyria, joka joutui torjumaan iskun ja perääntymään pansarit kalkattaen taaksepäin. Luu vain rutisi vampyyrin alla ja hän horjahti vakavan näköisenä taaksepäin, juuri silloin Willmar ponkaisi maasta itselleen vauhtia ja loikkasi kohti vampyyria. Miekka ylhäällä hän liisi ilmassa valmiina iskemään, mutta ennenkuin hän tajusi, hän tunsi suunnatonta kipua vatsassaan. Vampyyri oli pistänyt häntä kesken ilmalennon, hän kaatui tömähtäen maahan. Kipu oli sanoinkuvaamaton, tuntui kuin avohaavaa olisi dipattu hiekkakasaan. Se pisteli häntä ja hän luuli kuolevansa, vampyyri oli jo kääntynyt ja nostanut kätensä ylös voiton merkiksi, kun aivan yllättäen Willmar tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin ennen, hänen kipunsa kaikkosi ja hän kohotti miekkansa ylös. Kuin mikäkin voimamies hän heitti miekan kohti vampyyria, miekka lähti voimakkaasti irti Willmarin otteesta ja terä upposi vampyyrin selkään. Vampyyri luhistui maahan naamalleen, Willmar nosti itsensä ylös ja käveli reippana , mutta verta vuotavana kohti vampyyria. Willmar kiskaisi miekan irti vampyyrin selästä ja huitaisi vampyyrin pään irti, se kieri maata pitkin hiukan. Aivan Willmarin silmien edessä koko epäkuollut armeija luhistui, mitään ei jäänyt jäljelle. Ainoastaan suuret kasat luupölyä ja vanhoja ruumiinosia makasivat kentällä. Mikään ei elänyt siellä. Willmar oli voittanut, Nuln oli voittanut. Ja todellakin, Imperiumi ja Bretonnia olivat voittaneet yhteistuumin.



Voitosta oli kulunut jo viikko, kun Willmar pääsi pois sairaalasta. Vampyyrin miekka oli lävistänyt koko ruumiin, ja aiheuttanut suuria tuhoja, muttei mitään mikä ei parantuisi. Willmari pääsi taas johtamaan yksikköään, tosin nyt mukana oli Patrice ja muutama muu, jotka keisari oli nimittänyt sisäpiirin ritareiksi. Tämä heidän ansioistaan taistelussa Nulnin puolesta, ja Bretonnian sekä Imperiumin yhteen saattamisesta. Willmarille oli luovutettu myös mitalli sovun sopimisesta, ja urhollisuudesta, nyt Willmar olisi valmis ylimmäksi ritariston jäseneksi, mikäli hän itsensä asettaisi ehdolle. Taistelun jälkeisinä päivinä oli tehty inventaarioita mitä oli tuhottu, ja mikä oli jäänyt jäljelle. Noin 1000 ritaria oli kaatunut yhteensä, ja tykinkuulat olivat melkein loppuneet, nuolet olivat loppuneet ja ainakin 2000 miekkaa ja muuta teräasetta oli tuhoutunut. Kansa oli juhlinut kaksi päivää, ja osa Bretonnian ritareista oli poistunut kolmantena päivän taistelun jälkeen. Keisari oli itse vieraillut Nulnissa ja ojentanut mitalit itse, ja kiittänyt Nulnin kaupunkia kaikesta. Bretonnian kuningas oli myös saapunut tapaamaan keisaria, ja pyytänyt anteeksi entistä välirikkoa toivoen että Bretonnian ja Imperiumin ystävyys voisi jatkua tulevaisuudessakin. Hans ja Göre olivat saaneet kunniakkaat hautajaiset, tosin Hansin pää oli enään pelkkää lihamössä, joten Hansin ruumis oli poltettu ja uurna asetettu sisäpiirin ritariston kunniaseinälle. Göre taas oli haudattu ritariston kunniahautuumalle, jonne moni muukin sankari oli haudattuna. Nyt kun Willmar asteli takaisin taloonsa, hän huomasi Patricen hevosen olevan talon ulkopuolella. Hän tiesi miksi, hän oli pyytänyt Patricea jäämään hänen kansaan asumaan ja puolustamaan Nulnia. Patrice oli suostunut, sillä neito tarvitsi jonkun joka huolehtisi Bretonnian ritareista jotka jäivät Imperiumin alueille.
Tästä hetkestä lähtien ovat Imperiumi ja Bretonnia taistelleet ja eläneet sovussa. Imperiumin uusi aika oli alkanut.

-----------------------------------------------------------------------------------
Taas on ehkä aika kiireessä tehty, varsinki loppu puolisko. Mutta olisin taas kiitollinen jos kommentoisitte muutakin kuin kirjoitus virheitä. Eli kommentoikaa enemmän kuin aikaisemmin.

[Rune]

Niin joo, hyvähän tämäkin oli. Mutta jotenkin taistelusta oli yritetty saada liiankin dramaattinen paikoitellen, ainakin se kaksintaistelu oli vähän hassu. Hyvin mallinnettu, jne, mutta jotenkin tuntuu oudolta että taistelu lakkaisi koko alueelta välittömästi kaksintaistelun alettua. Ei se kuitenkaan ihan niin mene, vaikka GW:n fluffeissa ja leffoissa siltä näyttääkin. Myös, Blood Dragon vampyyrit on kuitenkin Kaaoksen mäystejä kovempia mättäjiä, niitä ei Empiremiehet saisi tapettua, tai saisi vaarmuakaan varmaan aikaiseksi, vaikka mikä olisi. Dramatisoinnillakin toisaalta on rajansa. Mutta muutenhan kaksintaistelu olisi ollut ihan tylsä, jos Willmar olisi voittanut suoralta kädeltä.

[VD]

No eihän se Willmar sitä taistelemalla voittanut
Ja jos et tajunnut niin neidon siunaama kypärä antoi voimia
Ja tietenkin kenraalin aistelun ajaksi pitää pysähtyä:D
Totta se oli aika hassu se dueli, mutta en jotenkin saanut inspistä taikka ideaa parantaakkaan sitä. Joten se jäi vähän vajaaksi

Nyt voinkin alkaa kirjoittamaan "eräästä" kääpiöstä joka on jo kerran tavattu

[J-link]

Aaah..En tiedä mistä minä nykyisin repisin aikaa lukeakseni näitä mahtavia tarinoita , saati keksiä palauteeseen jotain Rune ei viellä omassaan maininnut . Noh omasta mielestäni tarina on oikein hyvä. Taas kerran minun pitää mainita että en fb:tä pelaa joten minulla on joskus hieman vaikeuksia hahmottaa asioita. Nyt tätä ei kuitenkaan tapahtunut ja tarina upposi minuun aivan täysin. Ehkä hieman osasin odottaa taistelulta enemmän sillä kolmas osa loppui aika hienoon puheeseen. En kuitenkaan pettynyt neljänteen osaan..En en en. Todella hyvää tekstiä.