Kirjoittanut: Grom Hardhammer
Talabeclandin herttua Gustav von Krieglitz ratsasti armeijansa johdossa kohti Vehmaita Kukkuloita, jonne hänen parhaat vakoojansa olivat nähneet örkkien nousevan. Hän aikoi nyt puhdistaa maansa saastaisista örkeistä ja nousta Karl Franzin suosioon. von Krieglitz kuvitteli jo mielessään loistavat salit ja kristalliset kattokruunut ja hänet itsensä kaiken tämän loiston keskelle. Hän kuvitteli, kun hänet nostettaisiin samaan asemaan valitsijaruhtinaitten kanssa ja jokainen tuntisi mahtavan sotasankarin Gustav von Krieglitzin. Hän nousisi jopa Dieter von Krieglitzin yläpuolelle historiallisessa arvojärjestyksessä. ”Gustav von Krieglitz, siinä vasta uljas ja komea soturi” sanoisivat naiset ja lapsille kerrottaisiin tarinoita, kuinka tämä voittamaton sankari kukisti örkkien valtavan armeijan Mahtavan Metsän sydämessä. von Krieglitzin kuvitelmat keskeytyivät hänen iskeytyessä kipeästi maahan ratsunsa selästä.
- Anna minun, sir, sanoi hänen vierelleen ratsastanut Talabeclandin armeijoiden komentaja Albert Haugbauer ja ojensi kätensä hymyillen huvittuneesti.
Lähes koko armeijan tiedossa oli, että herttua von Krieglitz otti aina ennen taistelua ryyppyjä viini- ja konjakkikokoelmistaan lievittääkseen hermostuneisuuttaan ja jännitystä. Tällä kertaa arvon herttua oli luultavammin ottanut muutaman hörpyn liikaa ja siksi hänen oli vaivalloista pysyä hevosensa selässä. Hagbauer oli kuullut totuuksia tästä armeijasta ja tiesi, että tarvittaisiin pieni ihme, jotta Talabeclandin armeija päihittäisi nämä vihernahat. Oikeastaan Hagbauer oli onnellinen johtajansa puolesta, sillä juovuksissa olisi varmasti helpompaa kuolla. Armeija olisi suurempi, kuin Averheimissa lyöty, mutta örkeillä olisi silti tavaton ylivoima. Toisaalta Talabeclandin miehet olivat koulutettuja taistelemaan metsässä ja hyötymään metsän tarjoamasta suojasta. Hagbauer rukoili kaiken menevän suunnitelmien mukaan ja hieman paremminkin. von Krieglitzin tiedettiin olevan kohtuullisen taitava soturi, mutta tosipaikassa häntä ei oltu vielä nähty ja hänen rohkeuttaan epäiltiin. Etenkin nyt kun herttua ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa, hänestä ei olisi pelastajaksi. Metsä oli hiljainen. Vain vakavien sotilaiden askeleiden ääni rikkoi surullista hiljaisuutta. Äkkiä hiljaisuuden rikkoi kuitenkin melu. Torvet törähtivät soimaan ja rumpujen pauke alkoi. Hagbauer katsoi epävarmana eteenpäin.
- Ne ovat Vehmailla Kukkuloilla, hän sanoi kauhistuneena. - Toivotonta.
Kukkuloilta vastasivat nopeasti sekalaiset torventörähdykset ja rummut, jotka sekoittuivat huutavien örkkien ja hiisien ääniin. Hagbauer veti miekkansa huotrastaan ja valmistautui hyökkäykseen.
Grom Rautavasara katsoi suu irvokkaassa hymyssä alhaaltapäin lähestyviä ihmisiä. Armeija oli selvästi suurempi, kuin Averheimin surkea joukko, mutta Grom näki voiton mahdollisuudet silti suurina. Hän oli päättänyt odottaa ihmisiä aivan kukkuloiden juurelle ja hyökätä sitten valtavalla rynnäköllä armeijan edustaan. Habaz da Eata’ piti suljettuna kukkuloiden pohjoista puolta ja Jorg piti huolen eteläisestä, jotta ihmiset eivät pääsisi kiertämän Gromin armeijan selustaan.
- Tää hoidetaan tyylillä himaan. Meitsit rupee nyt riahuu, hän ärähti ja muutama hänen ympärillään seisoskellut örkki naurahti ja kohotti aseensa.
Ihmisillä näytti olevan melko lailla kevyttä ratsuväkeä ja myös mainiosti puiden suojissa liikkuvia sotilaita. Järjestäytynyttä jalkaväkeäkin oli kiitettävä määrä. Grom arvio kuitenkin sotkevansa tämän järjestyksen melko nopeasti.
- Voi kun ne on sulosii, huudahti Kaghed jonkin matkan päästä ja päästi ilmoille räkäisen naurunremahduksen.
Grom katsoi takaisin naurahtaen ja käänsi sitten katseensa ihmisiin, jotka olivat edenneet jo lähes kukkuloiden juurelle. Grom kohotti kirveensä, joka välähti puiden välistä puikkelehtivassa auringonvalossa ja örkkiarmeija valmistautui hykerrellen hyökkäykseen. Gromin Uskolliset toisessa ja Habaz da Eata’n villiörkit toisessa päässä örkkien rintamaa seurasivat tarkasti kohotettua kirvestä. Gromin takana oli joukko villikarjuratsastajia ja Gromia huolestutti, kuinka nopeasti hän pääsisi pois rynnäköivien karjujen tieltä. Ihmiset olivat aivan kukkulan juurella, mutta samalla Grom näki jotain muutakin. Kauempana ihmiset latasivat suurta kanuunaa.
- Varokaa tota kuulansylkijää. Se meinaan tekee tuhoa, jos osuu, Grom huusi taakseen.
Sen jälkeen hän laski kirveensä ja ensi töikseen loikkasi pois ryntäykseen lähteneen örkkiratsuväen tieltä. Joka puolelta kuului korvia huumaavaa meteliä, kun örkit ja hiidet ryntäsivät kohti ihmisten linjoja. Nuolia lensi ilmassa ja tuliaseiden pauke kuului kovana tappaen kymmenittäin ja kymmenittäin lihamuurina toimineita hiisiä ja maahisia. Ihmiset eivät kuitenkaan ehtineet ampua uudelleen, kun örkit olivat jo kiinni heidän etummaisissa sotilaissaan. Kaghed oli saanut alkurynnäkössä pahan reiän oikeaan reiteensä, muttei näyttänyt välittävän siitä sen koommin. Vihainen irvistys hänen naamallaan kertoi vain kokeneen hiiden päässeen oikeaan tunnelmaan. Gromia harmitti, sillä hän oli jäänyt jälkeen muusta joukosta väistellessään nopeampia joukkoja. Vihdoin hän kuitenkin saavutti muut ja ryhtyi Uskollistensa vierellä teurastamaan keihäillä varustettua ihmisten jalkaväkijoukkoa.
Albert Hagbauer torjui hiiden yllättävän keihääniskun ja antoi samalla toisella puolellaan häiriköivälle hiidelle kuolettavan iskun miekallaan. Melko suuri hiisijoukkio oli piirittänyt Hagbauerin joukot, jotka vähenivät kolmen hiiden ollessa yhden ratsastajan kimpussa jatkuvasti. Hagbauer itse uskoi pystyvänsä pärjäämään hiisijoukkoa vastaan, mutta hänen sotilaansa tekivät helppoja virheitä, joista typerät vihernahat rankaisivat armotta. Hagbauer kuuli ratsunsa alta tuskanhuudon ja rusahtavan äänen, kun hänen hevosensa oli tehnyt osansa taistelusta. Veltto liiskaantunut hiiden ruumis paljastui Hagbauerin pakottaessa ratsunsa sivummalle.
- Kuolema pukee näitä paholaisia, tiuskaisi Hagbauer leikaten jälleen yhden hiiden miekallaan melko verisesti kuoliaaksi.
Toisaalla herttua von Krieglitz taisteli jalan pientä örkkijoukkoa vastaan pärjäten melko hyvin, vaikka olikin juovuksissa. Hän oli jättänyt ratsunsa jonnekin päin taistelukenttää vedoten ratsastamisen vaikeuteen.
- Shiitas sait shaasta, sanoi von Krieglitz tappaen yhden vastustajistaan ja horjuen jo uuden saaliin kimppuun.
Herttuan askel oli horjuva, mutta tämän taistelutaidot olivat terävät ja tappavat. Örkkiä kaatui kuin liukuhihnalta von Krieglitzin heiluttaessa lyhyttä miekkaansa ja mumisten taisteluhuutojaan humoristisia letkauksiaan. Hagbauer seurasi jonkin matkan päästä sivusilmällä miten hänen herransa pärjäsi ja oli tyytyväinen. Hän tiesi, että ennen pitkää kuolo korjaisi herttuan, mutta mikäs sen kunniakkaampaa kuin kuolla taistellen? von Krieglitz mietti samalla samoja asioita tokkuraisessa mielessään ja tiesi vastauksen: Palata sankarina ja voittajana keisarin eteen. Niinpä hän sai jälleen lisää voimia ja tahtoa tappaa lisää vihreänahkaisia vihollisiaan.
Grom teurasti viimeisenkin miehen ihmisten keihäskomppaniasta. Hän sai samalla aikaa seurata ympärillään tapahtuvaa. Tilanne näytti melko tasaiselta. Etummaisin hiisilinja oli murtumaisillaan ja Kaghed olikin jo järkevästi vetäytynyt, mutta tällä näytti olevan vaikeuksia pysäyttää pakenevaa joukkoa. Pohjoisesta lähestyvän villiörkkijoukon äänet pystyi jo erottamaan teräksen kalskeen ja karjahduksien läpi. Habaz da Eata’ teki siis tappavaa työtä edetessään kohti keskustaa. Gromin katse kohtasi hätääntyneen Dubrok Snisbagin katseen. Grom viittoili hiiden luokseen.
- Ota pojus ja käy tuhoomas toi kuulansylkijä. Se meinas nimittäin pari kertaa iskee aika pahasti meitsin Uskollisiin. Ne on tainnu ottaa meiät kohteekseen, Grom käskytti Snisbagia, joka nyökäten lähti kohti kanuunaa.
Grom ei ehtinyt tarkastella enempää, sillä pitkään lähistöllä vaaninut ratsujoukko oli iskenyt hänen Uskollistensa selustaan.
- Perhana! älähti Grom ja kääntyi hyökätäkseen häiriköitsijöiden kimppuun.
Albert Hagbauer huomasi myös yllättävän tasaisuuden ja sai lisää puhtia kamppailuun. Hän oli juuri taistellut henkensä edestä erittäin sitkeää haisevaa peikkoa vastaan ja saanut paettua vasta viime hetkellä. Nyt hän etsi katseellaan örkkilauman johtajia. Hän tiesi, että päällikön tappaminen olisi kova isku armeijalle ja nyt olisi siihen hyvä hetki. Ehkä siten Talabeclandin armeija saisi yliotteen örkeistä. Hän oli juuri hyökkäämässä erittäin vahvan näköisen hiisijohtajan kimppuun, mutta samaan aikaan hänen vasemmalta puoleltaan kuului karmaiseva kuolonhuuto. Jostain oli paikalle saapunut käsittämätön määrä örkkejä. Panssaroimattomia örkkejä, jotka hakkasivat ihmisten joukkoja paljain nyrkein ja luu- sekä puukalikoin ja olivat yltä päältä veressä ja maalauksissa. Näky oli kammottava. Kokonaiset kaksi melko vahvaksi ennakoitua rykmenttiä oli kaatunut ja örkit rynnistivät suu vaahdoten ja hulluuden ajamina kohti tuoretta vihollista, Gustav von Krieglitziä ja hänen johtamaansa vapaata komppaniaa. Nyt jos koskaan olisi ihmetekojen aika.
***
Ni’Gobbla oli pitkään harhailtuaan päässyt pois Mahtavan Metsän soilta. Hänellä ei ollut kuitenkaan mitään ajatusta, missä päin metsää hän oli. Maasto oli edelleenkin kosteaa, mutta ihmisistä ei siellä päin ollut tietoakaan. Puut kasvoivat lähes kiinni toisissaan ja kaikenlaiset rihmakasvit ja köynnökset estivät nopean liikkumisen metsässä. Kaikki oli täysin hoitamatonta. Ni’Gobbla päätteli, että hänen täytyi olla metsän villeimmissä osissa. Edelleen hän selitti joukoilleen tietävänsä tien ja yön hiidet uskoivat ”jumalaansa”. Kesken kaiken hänen nenäänsä kantautui palaneen käry. Metsäpalo, oli hänen mieleensä juolahtanut ensimmäinen ajatus, mutta hetken ihmeteltyään hän ymmärsi, ettei niin kostealla paikalla tuli kytisi kuin hetken ja sammuisi. Metsässä täytyi siis olla ihmisiä tai olentoja, jotka taisivat tulenteon. Ni’Gobbla kiinnostui ja viittoili yön hiisiä lähelleen. Hänellä oli mukanaan ainakin kuusikymmentä yön hiittä ja myös muutama kymmentä tavallista hiittä. Ni’Gobbla lähti aluskasvillisuuden suojissa hiipimään kohti hajua, joka voimistui hänen lähestyessään. Tulen syntypaikka ei siis olisi kaukana. Auringonvalo ei läpäissyt puiden latvuksia tässä osassa metsää, joten oli todella hämärää. Tulen kajo näkyi jo jonkin matkan päässä. Ni’Gobbla pysähtyi kuuntelemaan. Hän pystyi erottamaan ääniä, joista osa oli ihmisten kimeämpiä, mutta osa oli möreitä ja korahtelevia. Salaperäistä, ajatteli Ni’Gobbla ja viittoili osalle yön hiisistä tulemaan lähemmäs.
- Piiritetään toi aukio, mist noi äänet tulee. Meitsi yrittää saada selvää mitä tual keskel on ja annan merkin, ku hyökätään, hän puhui lähes äänettömästi kuiskaten, mutta tarkkakuuloiset yön hiidet saivat helposti selvää.
Muut hiidet vain seurasivat perässä. Äänet olivat lakanneet aukiolla. Ilmeisesti olennot aistivat ulkopuolisen läsnäolon. Ni’Gobbla pidätti hengitystä, mutta kun kukaan ei näyttänyt lähteneen liikkeelle, hän hiipi omalle paikalleen ja kurkisteli aukiolle. Mustat kaavut olivat suojaavia yön hiisien päällä ja aukiolla seisoskelevat hahmot eivät erottaneet Ni’Gobblaa, vaikka tämä oli vain noin viiden metrin päässä heistä. Ni’Gobbla erotti hahmojen ääriviivat. Osa oli kaapuihin pukeutuneita ihmisiä, joilla oli käsissään heikosti kyteviä soihtuja ja keihäät. Yksi ihmisistä, punertavaviittainen ja kypäräpäinen, oli huomattavasti suurempi ja tämä oli kumartunut jonkinlaisen alttarin ylle. Lisäksi joukossa oli istuskelevia tai seisovia petomiehiä kymmenisen kappaletta. Ni’Gobbla hymyili ilkikurisesti. Hän saisi joukon teurastettua ilman suurempia ongelmia. Kymmenen petomiestä ja muutama ihminen enemmän olisivat helppo vastus lähes satapäiselle hiisijoukolle. Hän hiipi yhä lähemmäs meneillään olevaa rituaalia ja pystyi haistamaan palavan lihan. ”Uhrimenoja” hän ajatteli ja kiskaisi keihäänsä hyvään otteeseen ja tähtäsi lähimpänä seisovaa muihin verrattuna pienikokoista petomiestä. Lähimmät hiidet hänen vierellään valmistautuivat myös.
- Tästä tulee näytös, totesi Ni’Gobbla itsekseen ja lähetti keihäänsä matkaan.
***
Grom oli hihkaista riemusta. Habaz da Eata’ oli murtanut ihmisten linjat ja eteni määrätietoisesti kohti rintaman eteläpuolta. Grom hakkasi jälleen kaksi vastustajaansa hengiltä ja eteni villiörkkejä vastaan. Shamaanit olivat myös päässeet taisteluun mukaan ja vähän väliä ilma väreili vihreänä ja kaikenlaiset maagiset energiapurkaukset tappoivat jopa suuria joukkoja ihmisiä. Shamaaneista kyvykkäin, Salthu, oli myös saanut aikaan hämmennystä örkkien omissa joukoissa epäonnistuneella yrityksellään kutsua Gork avuksi. Taistelun toisessa päässä oli kaatunut hiisijoukko, kuin luudalla lakaisten ja ilma oli väreillyt muuttaen ympäristön hetkeksi vellovaksi virraksi. Jäljelle oli jäänyt vain verinen läntti ja hiisipoloisten aseita. Ratgat Höperö oli myös kohauttanut kohdistettuaan maagisen ohjuksen, aivan Kaghed Keltasilmän nenännipukkaa hipoen, suoraan vihollisjoukon keskustaan. Grom vältti katsekontaktia ärtyneen hiiden kanssa, sillä tämän nenä oli koko taistelukentän koomisin tapaus turvottuaan lähes muun pään kokoiseksi. Grom iski jälleen tappavan iskun kirveellään lähestyen askel askeleelta erittäin sitkeää ihmisjoukkoa, jotka kohti Habaz da Eata’kin rynnisti. Helposti hän torjui jostain lennähtäneen nuolen ja väisti poukkoilevan squigiratsastajan hangon iskun. Grom oli hurmoksessa. Taistelu alkoi saada juuri sitä suuntaa, mitä hän oli odottanutkin.
- Minua säälittää armeijamme puolesta, tokaisi Alex von Teichmann surumielisenä turvallisen matkan päässä taistelusta.
- Omatuntoani kolottaa, vastasi isäinmaallinen Uwe kääntäen katseensa toisaalle.
- Mikä on tämän örkkiarmeijan määränpää? On selvää, että se aikoo ohittaa Nulnin ja kenties koko Keisarikunnan, ihmetteli Frantizek.
Joukkio oli hetken hiljaa seuraten vakavina kauempana käynnissä olevaa verilöylyä.
- Entäpä Kislev? ehdotti maanviljelijä Ralfin tähän asti hiljaa ollut vaimo Stine.
Alex käänsi mietteissään katseensa kohti Stineä ja mietti.
- Hyvä havainto. Kislev on mielestäni tästä suoraan pohjoiseen. Se saattaisikin olla melko ihanteellinen päämäärä örkeille. Grimgor Rautanahkakin on käynyt Kislevissä kokeilemassa, selitti Alex koko ajan enemmän innostuen ja lopulta pilke silmäkulmassa. - Mitäköhän kisleviteissä mahtaa kiinnostaa Grom Rautavasaraa?
Joukko hiljentyi jälleen miettimään. Alex tarkasteli ryhmäänsä. Ralf perheineen jäisi hetken päästä hänen matkastaan pois, joten vanha sotilasviisikko jatkaisi matkaansa seuraten örkkiarmeijaa kohti todennäköistä määränpäätä Kislevin pakkasen puuduttamaa tsaarivaltakuntaa. Alex ei ollut koskaan käynyt Kislevissä saatikka tavannut kisleviläistä. Hurjia tarinoita näistä kylmyyden sotureista kuitenkin liikkui ja Alex ei uskaltanut lainkaan vähätellä näitä. Monta kertaa oli Kislev ollut Keisarikunnan apuna, joten luultavasti ihmisten saapuminen sen porteille ei olisi ihmetyksen aihe. Taistelu alhaalla näytti tällä hetkellä ihmisten kannalta surkealta. Pohjoisesta saapunut villiörkkijoukko oli kääntänyt taistelun kulun totaalisesti ja ihmiset joutuivat koko ajan perääntymään ja juoksemaan pakosalle. Grom Rautavasara erottui nyt valtavana raivoavana örkkinä keskellä ruumiita karjumassa haasteita ihmissotilaille. Hänen vierellään seisoi myös vaikuttavan näköinen örkki takanaan joukko tavallista lihaksikkaampia örkkisotureita.
- Grom, ootkos valmis viimoseen ryntäykseen? kysyi Jorg suu irveessä.
- Valmiimpi ku koskaan. Annetaan vaan palaa! Grom huudahti ja lähti johtamaan hyökkäystä, jonka oli tarkoitus murtaa ihmisten linja ja viimein kääntää taistelu örkkien voitoksi.
Uskolliset takanaan Grom ja Jorg iskivät valtavalla rysäyksellä ihmisten viimeisiin sotilaisiin. Gromin kirves leikkasi kauniissa kaarissa ilmaa ja sivalteli ihmisten ruumiinosia sinne tänne. Jorgin keihäs teki kiitettävää jälkeä lävistäessään jopa kolmea ihmistä kerralla. Uskolliset antoivat loistavaa taustatukea rautaisella kokemuksellaan ja rutiinillaan. Ihmisten rintama oli sekasorron vallassa sotilaiden juoksennellessa parempiin asemiin ja täyttäessä yksiköitä parhaansa mukaan. Gromin mahtava hyökkäys oli kuitenkin liian kova kolaus ja rintama vetäytyi.
Alex katsoi ihmeissään, kun koko ihmisten rintama kääntyi kannoillaan ja pakeni. Näky oli vaikuttava, sillä rintaman pakenemisen oli saanut aikaan vain yksi vaivainen joukko erittäin kestäviä örkkejä joukossaan itse Grom Rautavasara.
- Lähdetään. Täällä ei ole enää nähtävää, tokaisi Alex ja poistui vähäsanaisena.
Kaikista vaikuttavimman näytöksen järjesti kuitenkin Habaz da Eata’. Hän oli saavuttanut herttua von Krieglitzin ja hyökkäsi tämän kimppuun brutaalin raivon vallassa. Herttua torjui vaivoin ensimmäisen iskun, mutta kaatui hyökkäyksen voimasta. Vikkelästi hän kuitenkin kokosi itsensä ja hyökkäsi takaisin hakaten monta sarjaa läpi ennen, kuin sai haavoitettua villiörkkien kiistatonta johtajaa. Pieni viiltohaava örkin kyljessä ei kuitenkaan hidastanut tätä, enemmänkin vahvisti. Habaz da Eata’ hyökkäsi von Krieglitzin kimppuun heiluttaen luista asettaan laajoissa kaarissa ja iski salakavalasti nyrkillään herttuan alavatsaan. Tämä joutui polvistumaan iskun voimasta, mutta samalla taitavasti suojasi miekallaan edestä. Kokeneella villiörkillä oli nyt kuitenkin suuressa etulyöntiasemassa ja hyödynsi tilanteen. Ensi hän humautti nyrkillään keskelle herttuan naamaa saaden tämän pudottamaan miekkansa. Samalla myös Habaz da Eata’ pudotti aseensa ja kohotti herttuan Gustav von Krieglitzin maasta kasvojensa tasolle. Herttua oli pitkä mies, mutta örkillä oli vielä pään enemmän mittaa ja siksi herttua kohosi ilmaan örkin tarttuessa tätä kauluksesta.
- Joo, tää o hyvä, murahti Habaz da Eata’ pyöritellen silmiään.
Jokainen villiörkki ymmärsi mitä tuleman pitäisi ja valmistautui teurastamiseen. Villiörkkien barbaarinen rituaali oli edessä.
Jonkin matkan päästä komentaja Albert Hagbauer joutui kääntämään katseensa. Kyyneleet kostuttivat hänen silmänsä. Vaikka Gustav von Krieglitz oli ollut joskus turhamainen ja itsekäs, oli hän silti ollut ystävällinen ja hyvä johtaja. Koko armeija oli teurastettu ja loput olivat paenneet. Hagbauer oli kuitenkin tyytyväinen, että niinkin moni oli päässyt pakoon. Kuten muukin armeija, Hagbauerkin käänsi ratsunsa ja lähti kohti tulosuuntaansa. Äkkiä hän kuitenkin päätti olla palaamatta. Mitä olisi enää jäljellä. Kylissä vallitsisi suru ja Talabeclandin hallinto yhdistyisi kriisiajaksi Talabheimin kanssa yksiin. Miehiä oli kuollut suunnattomasti ja komentaja olisi tappion ruumiillistuma. Ei, olisi kunnioitettavampaa kuolla taistellen. Albert Hagbauer tarttui ohjaksiinsa ja käänsi ratsunsa. Hän suuntasi katseensa heti tällä hetkellä ihmislihalla mässäilevää villiörkkijohtajaa kohti ja karautti laukkaan miekka koholla. ”Krugarin ja Talcredin puolesta vihreät epäsikiöt. Sigmarin puolesta saastaiset pedot. Keisarin kunnia. Talabeclandin ja sen urhoollisten miesten puolesta. Gustav von Krieglitzin puolesta” ajatteli Hagbauer.
Ralf loi vielä viimeisen silmäyksen taistelukentälle. Hän jättäisi nyt koko lapsuuden kotinsa ja maisemansa taakseen. Kaikki mitä hän oli nähnyt ja kokenut rajoittuivat näille alueille, jotka hän oli nyt jättämässä. Sotilaat olivat tottuneet vaeltamiseen eivätkä ymmärtäneet mitä tämä merkitsi maanviljelijälle. Myös hänen vaimonsa ja poikansa silmäilivät ympärilleen haikeina. Lähdön aika oli koittanut. Ralf ei voinut käsittää, että vielä samana aamuna hän oli tehnyt laskelmia viljasadon riittämisestä loppuvuodeksi, ja että päivällä hän oli luvannut vaimolleen valmistavansa mahtavan illallisen ylijääneistä aineksista. Vielä hän näki urhoollisen sotilaan ratsastavan villiörkkijohtajan kimppuun ja taistellen tappavan puolisenkymmentä villiörkkiä ennen kuin koki raa’an kuoleman johtajan luisen kirveen porautuessa miehen rintakehästä läpi.
Talabecland murtui taistelussa Grom Rautavasaran valtavaa örkkiarmeijaa vastaan. Seuraavina päivinä örkkiarmeija mellasti Mahtavassa Metsässä tuhoten kyliä ja viattomia. Armeija vahvistui ja sen voitontahto kasvoi ihmisuhrien ja ruuan ja juoman myötä. Jälleen Grom Rautavasara oli ottanut mahtavan voiton ja jatkoi matkaansa kohti pohjoista. Yksi asia tätä örkkipäällikköä kuitenkin huolestutti. Yön hiisien voimakasta johtajaa Ni’Gobblaa ei ollut kuulunut eikä näkynyt. Oliko tämä nopeaälyinen yön hiisi saattanut itsensä sittenkin kuolemaan?
***
Petomiehet olivat yllättävän hyviä taistelijoita, vastoin kuin paikalla olleet ihmiset. Ni’Gobbla oli saanut lävistettyä yhden petomiehen keihäällään, mutta tämä oli jatkanut taistelua, ennen kuin oli kuollut Ni’Gobblan tikarista. Yön hiljaisuus oli muuttunut teräksen kalskeeksi ja taisteluhuudoiksi. Viitisen kuollutta yön hiittä makasi maassa kuuden ihmisen ja yhden petomiehen kanssa. Petomiehet olivat suuria. Ni’Gobbla ei tiennyt näiden sarvipäisten otusten rotuja, mutta arveli näiden olevan niistä kaikista suurimpia. Hän hihkaisi ja räkätti perään, kun sai lävistettyä yhden petomiehistä. Veri roiskahti hänen silmilleen ja hätäinen ihminen pääsi melkein yllättämään hänet. Ni’Gobbla oli kuitenkin sen verran kokenut taistelija, että puolisokeanakin pystyi heilauttamaan tikarinsa ihmisen vatsaan. Niin hän joukkoineen jatkoi petojen teurastamista, kunnes jäljellä oli enää kypäräpäinen ihminen, joka oli edelleen kyyristynyt uhrinsa ylle ja mumisi merkillisiä lauseita. Jokainen yön hiisi jäi toljottamaan ihmistä neuvottomina. Aukio oli aivan pimeä lukuun ottamatta kituvaa nuotiota, jonka ylle ihminen oli kumartunut. Ni’Gobbla ei pystynyt erottamaan metrin päässä seisovista tovereistaan, kuin ääriviivat.
- Antakaa, kun meitsi hoitaa tän homman, tokaisi Ni’Gobbla ja huolettomasti lähestyi ihmistä tulen yllä.
Tämä oli äkkiä hiljentynyt ja tuijotti vain tuleen. Ni’Gobbla kutitteli miehen selkää keihäällä.
- Täälläpäin vapo. Taiat delata tänään, vai? Ni’Gobbla kiusotteli ja yritti nähdä miehen kasvoja.
Kun Ni’Gobbla oli käymässä mieheen käsiksi, nuotio alkoi pitämään humisevaa ääntä. Hiidet kavahtivat ja Ni’Gobblakin otti askeleen taaksepäin. Ihmisen kasvoille levisi ilkeä hymy. Nuotio hänen takanaan voimistui ja valaisi pian koko aukion. Ni’Gobbla pystyi erottamaan miehen kasvot. Ne näyttivät aivan normaaleilta ihmisen kasvoilta partoineen kaikkineen. Muutama arpi hänen kasvoillaan kertoi taisteluista ja syvät uurteet ja rypyt murheesta ja kärsimyksestä. Nuotion roihu ja valo yhä vain voimistui, kunnes se äkkiä sammui ja aukio pimeni. Täydellistä pimeyttä kesti pari sekuntia, kunnes tapahtui jotain mullistavaa. Nuotiosta kohosi valtava tulipatsas, joka nousi korkeuksiin ja näytti kohoavan aina taivaaseen saakka. Se piti korvia huumaavaa humisevaa ääntä kuumentaessaan ympärillä seisovia. Hiidet olivat kauhusta lamaantuneita ja inisivät paikallaan. Ni’Gobblakin oli hämmentynyt, mutta piti tyynen ilmeensä. Kypäräpäinen ihminen kääntyi nauraen tulipatsaaseen päin.
- Se onnistui! Kiitos! Olkoon sieluni suojeltu! mies huusi hurmiossa ja kääntyi sitten Ni’Gobblan puoleen. - Olisi ollut kiva jäädä käristelemään hiisiä, mutta kiireet painavat päälle. Nähkäämme vielä, sanoi mies omituisen kimeällä äänellä ja astui aivan tyynenä tulipatsaaseen liekkien sekaan.
Nyt Ni’Gobblakin kauhistui ja loikkasi kauemmas. Miehen hahmo hehkui hetken aikaa tulipatsaan syövereissä ja katsoi hiljalleen.
- Menkää perään! Vauhtia! huusi Ni’Gobbla joukoilleen, jotka lähtivät jumalansa käskystä, mutta kuitenkin vastahakoisina kohti valtaisaa tulipatsasta.
Kun hiidet olivat aivan lieskojen vierellä, ne käristyivät kammottaviksi luurangoiksi ja luhistuivat maahan. Ni’Gobbla ei ymmärtänyt lainkaan. Pelissä täytyi nyt olla suuremmat voimat. Oliko Ni’Gobbla tavannut ensimmäiset kaaoksen edustajat sotaretkellä? Vielä hetken aikaa tulipatsas mourusi ja humisi, kunnes katosi ja jätti jälkeensä vain palaneen hiilloksen paikalle, jossa nuotio oli ollut.
- Sanonpahan vaan, et kukaan ihmulainen tästä Pohjolan rannoille saakka ei voinu olla huamaamatta tota äsköstä. Meinaan oli aika näyttävä patsas. Ja vielä ihan saakelin korkee, Ni’Gobbla jaaritteli lähes shokissa oleville tovereilleen.
- Lähetään hitoille täältä, yksi hiisistä pystyi hampaidensa välistä inisemään.
- Mitäs piänistä. Kohta tääl on koko Keisarikunta ja muutama demoni, luulen mä. Eiköhän me lähetä hitoille ja aika piankin! sanoi Ni’Gobbla huutaen viimeiset sanansa ja lähti vauhdilla pinkomaan ensimmäiseen valitsemaansa suuntaan.
”Nyt meitsi perhana löytää sen samperin Gromin. Täst’ se haluis varsin tietää” ajatteli Ni’Gobbla ja sukelsi joukkonsa johdossa tiheän metsikön syvyyksiin.
_____________________________________
No nyt oli ainakin mättöä! Ihmiset ottivat taas turpiinsa, hah hah. Saattoi olla ainakin edellistä huonompi, sillä eihän tässä muuta kuin tapeltu, mutta tällainen oli pakko pistää tähän väliin. Vähän vaihtelua nääs nääs nääs. Löytypähän kaaosta ja petojakin. Matka jatkuu. Seuraavaa tarinaa saatte odottaa. Loppurutistus skolessa. Vielä ei ole aikaa ottaa letkeesti.
PS: Nimi oli tällä kertaa vaikea keksiä.
) ei voi muuta sanoa! Kaikki tarpeellinen on taas sanottu, joten jään vain odottelemaan seuraavaa osaa..
tuli taas viikonloppu pelastettua 
ja nähtävästi joku muukin pani "viime numerossa" tapahtuneen leka-tapauksen merkille kuin minä 
