Halusin kirjoittaa jotain IG:stä, vaikken tiedä siitä mitään lukuunottamatta sääntökirjan lyhyitä tarinoita ja netistä (lue: täältä) poimittuja tiedonmurusia, joten pyydän jälleen etukäteen anteeksi fluffivirheistä. Tälle on tarkoitus tulla jatkoa (vaikkei otsikosta uskoisi) sitten kun jaksan kirjoittaa sitä, eli voi mennä kuukausi - pari. Kiitos kaikille jotka vaivautuvat kommentoimaan.
-------------------------------------------------------
– Pettureita oikealla! Tulta!
Komissaari Murray ojensi pistoolinsa kohti oikealla savuavan valtavan rakennuksen suunnalla häilähtäviä varjoja ja alkoi tulittaa. Sotamies Johnson painoi laserkiväärinsä piipun olkapäätään vasten yrittäen saada jonkun varjoista tähtäimeensä, ja ampui kaksi nopeaa laukausta. Koko ryhmä avasi tulen rakennusta kohti, ja ainoa tulos oli sotamies Haxbyn kantaman kranaatinheittimen aiheuttama reikä rakennuksen seinään.
Oli varhainen aamupäivä, Inkvisiittori Xendhasin johtama Kaartista ja Harmaista Ritareista koostuva joukko oli tehnyt vastahyökkäyksen kaaosjoukkoja vastaan, jotka olivat ryöstäneet läheistä kaupunkia. Taistelukenttä oli sumun ja kitkerän savun peitossa. Komissaari Murrayn johtama ryhmä oli lähetetty kärkijoukkona tiedustelemaan vihollisjoukkojen vahvuutta, ja Johnson oli viimeöisen pakoyrityksensä vuoksi joutunut kärkijoukkoon.
Johnson oli yrittänyt paeta komppaniastaan viiden ystävänsä kanssa, kun hän oli kuullut että heidän asemiaan uhkasi Petturien hyökkäys. Petturit olivat ylivoimaisia vastustajia pelkästään voimahaarniskojensa ja heidän rinnallaan taistelevien demoneiden takia, mutta ei hän silti uhmaisi keisarikuntaa karkaamalla pelkästään Pettureiden takia. Johnson oli yrittänyt karata koska hän tiesi, että heidän komppaniansa joutuisi jonkun Inkvisiittorin komentoon, ja hän tiesi myös, mitä Inkvisiittorit tekivät henkiinjääneille ”puhdistautumattomille” taistelun jälkeen. Johnsonilla ja hänen ystävillään ei ollut käynyt tuuri. Karkulaiset oli huomattu, vangittu ja laitettu riviin seisomaan. Komissaari Murray oli ampunut rivin joka toista sotilasta päähän, ja kolme jäljellejäänyttä – Johnson ei tiennyt olisiko tyytyväinen vai ei, kun kuului siihen joukkoon – määrättiin Murrayn johtamaan tiedustelupartioon.
– Edetään! Haxby ja Gerroir, raunion vasen puoli! Johnson ja Liebowitz keskeltä! Smith ja Kenney, me menemme oikealta, Murray komensi. Hänen arpiset ja uurteiset kasvonsa loistivat taisteluintoa hänen lähtiessään itse edeltä.
Johnson vilkaisi Liebowitzia, joka näytti hermostuneelta ja nyökkäsi hänelle. Johnson lähti harppomaan edeltä ja näki Murrayn katsovan häntä kohti juosten samalla Smithin ja Kenneyn edellä. Johnson arveli Murrayn luulevan että hän aikoi tarttua tilaisuuteen ja paeta. Ajatus käväisi Johnsonin mielessä, mutta hän oli hyväksynyt kohtalonsa edellisenä yönä maatessaan sellissä raudat sekä käsissä että jaloissa. Parempi kuolla Keisarin puolesta kuin elää loppuelämänsä karkulaisena ja hylkiönä.
Raunio oli ilmeisesti ollut jokin kauppa. Sen etuseinässä oli lukemattomia luodinreikiä, ja osa seinästä oli repeytynyt harhaan osuneen kranaatin voimasta auki. Johnson juoksi etuoven viereen ja nojautui seinään. Liebowitz tuli hänen viereensä ja tönäisi oven auki kurkistaen sisään.
– En näe ketään, hän mutisi. Johnsonkin katsoi sisälle.
Katossa paloi todella heikolla teholla ikivanha laserlamppu, joten sisällä oli melko hämärää. Katto oli ainakin kuuden metrin korkeudessa, ja sisällä oli metrin välein korkeita hyllyjä täynnä erilaista tavaraa. Johnson astui hiljaa sisään ja alkoi kävellä hyllyjen väliä pitkin, Liebowitz kannoillaan.
– Petturit tulivat varmaan tänne sisälle, tai sitten menivät kokonaan toiseen suuntaan, Johnson sanoi puoliksi itsekseen. Liebowitz vetäisi äkkiä henkeä ja ojensi laserkiväärinsä vasemmalle, niin että sen piipussa oleva lamppu valaisi karmean näyn seinältä. Johnson kääntyi katsomaan, kohottaen oman kiväärinsä.
Hyllyjen välissä olevaan peltiseinään oli naulattu teroitetulla mopin varrella ihmisen päätön ruumis. Ruumiista valui vuolaasti verta, ja joku kehno piirtäjä oli maalannut verellä ruumiin viereen silmän, josta lähti nuolia joka suuntaan. Johnson tunnisti sen Mustan Legioonan merkiksi. Liebowitz oli kauhistuneen näköinen ja tuijotti ruumista silmät laajenneina. Johnsonkaan ei pitänyt näystä, muttei pelästynyt yhtä pahastui kuin Liebowitz.
– Musta Legioona, Johnson mutisi koskettaen verellä piirrettyä silmää. Veri oli vielä märkää, sitä tarttui hänen sormeensa. Samassa he kuulivat kolauksen ja lähestyviä askelia. Liebowitz vinkaisi hiljaa ja käänsi aseensa kohti lähintä hyllyriviä. Johnson pyyhkäisi veren sormestaan lahkeeseensa ja painautui hyllyä vasten kohottaen kiväärinsä.
Askelet lähenivät, ja pian valtavankokoinen, hurjilla maalauksilla ja sarvilla koristeltuun haarniskaan pukeutunut hahmo siirtyi Liebowitzin tähtäinvaloon. Hahmo nytkähti yllättyneen näköisesti nähdessään heidät, ja kohotti bolterinsa. Liebowitz ja Johnson alkoivat tulittaa nopeasti hahmoa, ja ainakin yksi laukaus näytti haavoittaneen sitä. Hahmo kaatui hyllyjä vasten, niiden kaatuessa myös haudaten hahmon erilaisiin elintarvikkeisiin. Liebowitz kääntyi ja pakeni, Johnson tuijotti hahmon jalkoja jotka pilkottivat tavarakasan alta ja lähti itsekin juoksemaan. Hän kuuli nopeita askelia takaansa ja pian alkoi kuulua bolterien kovaa rätinää. Paksut luodit iskeytyivät tavaroihin hänen kummallekin puolelleen, hajottaen ne kappaleiksi. Johnson näki yhden luodin osuvan Liebowitzia selkään, ja kierähti oikealla olevan hyllyn taakse. Hän näki Liebowitzin kaatuneen vähän matkan päähän, selässään nyrkinmentävä vertavaluva aukko. Johnson ei vaivautunut edes tarkistamaan oliko Liebowitz elossa vaan nousi, kääntyi ja juoksi ovelle. Hän tönäisi oven nopeasti auki ja painautui betonista seinää vasten, ja samassa kuului terävää paukahtelua ja ovi räsähti kappaleiksi hänen vierellään. Johnson vetäisi pari kertaa henkeä, järkyttyneenä Liebowitzin kuolemasta ja omasta täpärästä pelastumisestaan.
– Tarkista onko se kuollut.
– Tarkista itse.
Johnson kuuli askelia ja sitten kuvottavan äänen, joka saattoi kuulua kun polkaisi jalallaan kananmunan rikki.
– Nyt ainakin on, sanoi äsken puhunut huvittuneen kuuloisena. Johnsonia kuvotti ja pelotti, ja hän lähti juoksemaan hiljaisesti ovesta poispäin. Hän kääntyi nurkan taakse, ja saatuaan näkösuojan ovelta katsoen alkoi juosta niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Johnson huomasi komissaari Murrayn ja loput ryhmästään kaupan takana olevan kukkulan päällä, suojautuneena kivikkoon ja tulittaen kiivaasti jotakin mikä oli kukkulan takana. Johnson suuntasi heitä kohti, vaikka tiesi kuoleman olevan ainoa palkkio hänen uskollisuudestaan. Murray huomasi hänet kun Johnson oli ehtinyt kahdenkymmenen metrin päähän ja näytti hämmästyneeltä.
– Missä Liebowitz on, Murray huusi, mutta tajusi kysymyksensä turhuuden ja kääntyi taas ampumaan. Johnson syöksähti huohottaen Haxbyn ja Kenneyn väliin, kurkistaen kivien lomasta. Ritarit olivat ilmeisesti aloittaneet hyökkäyksen odottamatta tiedustelijoiden raporttia. Laaksossa heidän edessään riehui kiivas taistelu, Johnson huomasi vasemmalla sivustalla jyrähtävän basilisk-tankin räjäyttävän usean Petturien terminaattorin kappaleiksi. Johnson kuuli kiivasta tulitusta ja näki suoraan heitä kohti kävelevän Petturien Dreadnoughtin, joka tulitti sivuilleen ja eteensä tähtäämättä mihinkään. Haxby laukaisi kranaatinheittimensä kohti hullaantunutta Dreadnoughtia, mutta laukaus jäi lyhyeksi ja kranaatti pölläytti vain tomua ja muutaman tehottoman sirpaleen, jotka kimposivat Petturin teräksisestä vankilasta kilahtaen tuskin kuuluvasti. Johnson painoi kiväärinsä perän olkaansa vasten, otti Dreadnoughtin tähtäimeensä ja veti liipaisimesta muutaman kerran, tietäen yrityksensä turhaksi. Haxby latasi kiireesti kranaatinheitintään, ja hullaantunut jättiläinen käveli lähemmäs ja lähemmäs. Haxby tähtäsi paniikinomaisen nopeasti ja oli niin hermostunut liikkeissään, ettei ollut ihme kun hänen laukauksensa ei osunut lähellekään. Murray kohotti voimanyrkkinsä, hänen ohimollaan sykki ja tummat kulmakarvat kurtistuivat raivosta.
– Rynnäköidään, hän sylkäisi ja lähti johtamaan joukkoa. Osa miehistä seurasi häntä haluttomasti Johnson mukaan lukien, mutta muutama jäi kivien suojaan piiloon, Haxby heidän joukossaan.
Dreadnought oli kolmatta metriä pitkä ja sen mustat mutta kuluneet panssarit, jotka todistivat halkeamillaan ja rei’illään monet epäonnistuneet tuhoamisyritykset, oli kaiverrettu täyteen kerettiläisiä ja Keisaria pilkkaavia merkkejä ja symboleita jotka paistoivat röyhkeän punaisina. Murray syöksyi suoraan jättiläisen eteen ja valmistautui lyömään voimanyrkillä. Johnson näki että Dreadnought kiskaisi kädessään olevan kammottavan näköisen ketjun päässä roikkuvan piikkipallon taakse ja murskaisi komissaarin kuin kärpäsen, ellei joku estä. Johnson harppasi Dreadnoughtin sivulle ja loikkasi sen oikeassa kädessä olevaan raskaaseen bolteriin kiinni. Ase oli hehkuvan kuuma, ja Johnsonin käsivarsiin tuli pahoja palovammoja, mutta hänen suunnitelmansa toimi. Dreadnought käännähteli ja yritti ojentaa piikkipallon niin että onnistuisi lyömään sillä Johnsonia, mutta huitaisi samalla puolivahingossa Murrayn maahan. Johnson luuli komissaarin kuolleen ja vaikersi ääneen, koska hän tiesi ettei heillä ollut mahdollisuuksia voittaa tätä pirullista helvetinkonetta ilman komissaarin voimanyrkkiä. Hän roikkui bolterissa henkensä kaupalla ja näki Dreadnoughtin murskaavan Kenneyn piikkipallollaan. Gerroir juoksi rohkeasti koneen eteen ja ampui sitä laserkiväärillään kypärän optisiin laitteisiin, saamatta näkyvää tulosta aikaan. Murray onnistui nousemaan ylös ja syöksähti Gerroirin ohi lyöden nyrkin samalla Dreadnoughtin rintapanssariin. Se voimakenttä tuhosi keramiittilevyjä ja nyrkki upposi Dreadnoughtin sisälle. Johnson tunsi koneen vavahtavan ja sammuvan. Hän pudottautui maahan selälleen ja katsoi murskaantunutta Dreadnoughtia.
Kun Johnson näki, mitä Murrayn nyrkki oli paljastanut Dreadnoughtin sisältä, hän kääntyi kyljelleen ja antoi ylen. Dreadnoughtin murskaantuneen kypärän ja rintapanssarin takana oli rääkyvä, ryppyinen ja kalju olento, jonka kasvojen vasen puoli ja toinen käsi oli revennyt auki voimanyrkin osumasta, niin että kellertävät lihakset näkyivät irvokkaasti. Olento retkotti puoliksi ulkona roikkuen rintapanssarin rippeissä, mutta putosi lopulta ulos laitteesta. Olennon käsivarret ja jalat olivat laihat, surkastuneet. Sen silmät olivat suuret ja ryppyinen iho toi Johnsonin mieleen vartiohuoneen vanhan korttipöydän uurteineen ja juonteineen. Komissaari Murray katseli tätä kammottavaa ilmestystä inhoten, ja ampui kituvan olennon lopulta pistoolillaan. Johnsonin vatsaa kouristeli kun hän muisti kaikki yökättävät näyt jotka hän oli joutunut kohtaamaan. Seinään naulattu kauppias, Liebowitzin selästä paistavat lihakset ja sisäelimet, ja nyt tämä rääkyvä olento joka oli onneksi vaiennut iäksi.
Murray katseli eteenpäin taistelukentälle. Harmaat Ritarit olivat harventuneet huomattavasti, mutta Petturien joukot olivat murskattu nopeassa rynnäkössä, ja rippeet perääntyneet aukion toisella puolelle ja irtautuivat taistelusta paeten läheisen kylän suojiin.
– Hyvin tehty, miehet… Johnson. Smith, sido nuo palohaavat ja voimme jatkaa matkaa, Murray sanoi. Smith otti repustaan lääkepakkauksen, avasi sen ja leikkasi sopivan määrän sidettä polvistuen Johnsonin viereen. Hän laittoi parantavaa ja suojaavaa salvaa palohaavoihin ja sitoi ne. Johnson tunsi polttelevan kivun hellittävän ja huomasi kätensä lähes käyttökelpoisiksi.
– Kiitos, Johnson sanoi ja nousi seisaalleen. Hän huomasi että kivikkoon piiloon jääneet sotilaat olivat tulleet paikalle, ja tarkkailevan häntä ikään kuin eivät olisi mitään väärin tehneetkään. Johnson näki Murrayn mulkaisevan heitä raivoissaan. Johnson tiesi, että Murray olisi teloittanut pelkurit, jollei tämä olisi ollut muutenkin heidän viimeinen taistelunsa.
– Mennään, Murray murahti ja he lähtivät kohti taistelukentän keskelle kokoontuvaa joukkoa.
Johnson luuli, että heidät tapettaisiin heti kun he saapuisivat leiriin, mutta tappamisen sijaan heille osoitettiin teltta ja annettiin ruokaa.
Illalla Murray tuli heidän telttaansa ja istuutui heidän keskelleen.
– Sotilaat. Petturit ovat linnoittautuneet kahden kilometrin päässä olevaan rauniokaupunkiin. Inkvisiittori Xendhasin käskystä hyökkäämme sinne tänä yönä, Terran aikaa 0400. Me hyökkäämme kärkijoukossa, muun jalkaväen kanssa, minä johdan teitä jälleen. Levätkää siihen asti, ja tiedätte mikä on karkulaisten kohtalo.
Johnsonia kuvotti Murrayn tyyni äänensävy, teeskentely siitä ettei Murrayta itseään pelottanut ja koko puhe. Hän arvasi, että ”jalkaväellä” tarkoitettiin kaikkia joukkoon kuuluvia Kaartilaisia, jotta Ritarien tarvitsisi tappaa heitä mahdollisimman vähän taistelun jälkeen. Johnson alkoi miettiä, ettei koskaan enää näkisi perhettään, vaikka hän oli yrittänyt sulatella sitä asiaa siitä lähtien kun hän kirjoittautui armeijaan. Hän nojautui selälleen teltan lattialle ja vaipui levottomaan uneen.
-----------------------------------------------------------
Viimeinen taistelu, osa 1
Ei hemmetti, juuri kun olin kirjoittanut kasan arvostelua ja kehumista, niin netti menee ja kaatuu juuri vastauksen lähetysnappia painettuani... Noh, nyt saat tyytyä vähän vähempään kehumiseen.
Niin, elikkä tämä oli aivan loistava. Tykkäsin tunnelmasta ja tarinasta, voisi olla aivan hyvin minkä tahansa kaartilaisen peruspäivä. Kyllä minäkin pelkäisin jos joutuisin 'Keisari ja oikeus on pakkomielle' tyylisen teloittajan alaiseksi. Ja siinä vaiheessa kun teloitus on sallittua, niin...
Mutta oli kyllä loistava, tykkäsin lukea.
Niin, elikkä tämä oli aivan loistava. Tykkäsin tunnelmasta ja tarinasta, voisi olla aivan hyvin minkä tahansa kaartilaisen peruspäivä. Kyllä minäkin pelkäisin jos joutuisin 'Keisari ja oikeus on pakkomielle' tyylisen teloittajan alaiseksi. Ja siinä vaiheessa kun teloitus on sallittua, niin...
Mutta oli kyllä loistava, tykkäsin lukea.Olen tällä hetkellä tekemässä kokonaan uutta tarinaa, ja ajattelin tehdä sen jälkeen vielä yhden yksittäisen ennen jatkon kirjoittamista, kun ideoita riittää ja kaipaan vaihtelua. Mutta koitan kiirehtiä, kyllä ihan tavallisesta rivimiehestä kirjoittaminen oli kivaa vaihtelua GK Grand Masterista.Acoparaptor kirjoitti: Etkö voisi tehdä seuraavaa osaa mitenkään nopeammin?
Kiitos kehuista, jälleen. Koetin parantaa kuvailevaa tasoa kun siitä purnasitte "Ritari Raedaeuksessa", nyt ei taida olla valittamista?
)
Loistava tarina! 
Kuvailua oli muuten hyvin, mutta Johnsonista, Liebowitzista, Murraysta ym. olisi voinut ehkä kertoa enemmän... (siis meinaan nyt ennenkaikkea ulkonäköä), mutta jostain syystä tämä ei haitannut laisinkaan.. Ehkäpä se kuvasti jotenkin yksittäisen sotilaan turhuutta (mitä sitä kuvailemaan kun kuolee kummiskin ) No pistetään vielä loppuun kouluarvosana eli ---> 9, oli tämä niin hyvä stoori.
Edit. Jatkoa luen enemmän kuin mielellään.
Kuvailua oli muuten hyvin, mutta Johnsonista, Liebowitzista, Murraysta ym. olisi voinut ehkä kertoa enemmän... (siis meinaan nyt ennenkaikkea ulkonäköä), mutta jostain syystä tämä ei haitannut laisinkaan.. Ehkäpä se kuvasti jotenkin yksittäisen sotilaan turhuutta (mitä sitä kuvailemaan kun kuolee kummiskin ) No pistetään vielä loppuun kouluarvosana eli ---> 9, oli tämä niin hyvä stoori.Edit. Jatkoa luen enemmän kuin mielellään.