Wilhelm, nuori soturipappi. Osa III

[Ghe'dahlg]

Wilhelm, nuori soturipappi. Osa III

Wilhelm käveli metsän sisällä kulkevaa maantietä pitkin kohti itää, jossa Sylvanian kirottu maa odottaisi. Päivä oli mukavan viileä, joten kävely sujui reippaasti. Viime taistelu epäkuolleita vastaan oli vielä hänen mielessä. Hän kysyi koko ajan itseltään miten niin suuri epäkuolleiden armeija oli päässyt kasvamaan ilman Keisarikunnan armeijan vastatoimia. Vaikka paikalle oli lähetetty Inkvisiittori, häiritsi tällainen armeijan hitaus ja tiedottomuus Wilhelmiä. ”Ehkä Keisarikunta on sittenkin luhistumassa Kaaoksen voimien alla”, ajatteli Wilhelm, mutta unohti mokomat kerettiläiset ajatukset ennen kuin ne ehtivät pidemmälle. Usko Keisariin ja suureen Sigmariin pelastaisi Keisarikunnan, siitä Wilhelm oli aivan varma. Wilhelm ei ollut törmännyt matkallaan vielä yhteenkään rosvojoukkoon, vaikka niitä näillä alueilla paljon liikuskeli. Vain epämääräinen korppilauma oli seurannut häntä jo hyvän aikaa. Luultavasti erakoitunut druidi majaili jossain lähistöllä sijaitsevassa luolassa ja tarkkaili Wilhelmiä varmistuakseen, ettei hänestä olisi vaaraa tai hän ei häiritsisi druidia. Wilhelm yritti olla välittämättä korpeista, mutta vaistomaisesti hän vilkaisi silloin tällöin olkansa yli perässään puusta puuhun pomppivaa parvea.

Päivä alkoi painua mailleen ja hento tuulen vire ravisteli puiden kuivia lehtiä saaden ne rahisemaan. Kaikkialla oli hiljaista, vain yksittäisten lintujen laulu kuului jo synkäksi käyvällä metsätiellä. Wilhelm päätti nopeuttaa tahtiaan, jotta ehtisi seuraavaan kylään ennen pimeän tuloa. Mitä pimeämmäksi ilta kävi, sitä uhkaavammalta metsä Wilhelmin ympärillä vaikutti ja jokainen rasahduksen omainen ääni sai Wilhelmin tarttumaan vasaraansa aivan varmuuden vuoksi. Wilhelm huomasi vihdoin kyltin, jossa luki Reikin yleiskielellä: Gürnberg. Wilhelm huokasi helpotuksesta, sillä pian hän pääsisi lämpimään vajaan tai, jos talossa oltiin avuliaita, jopa sisälle nukkumaan. Wilhelmin ajatukset rauhoittuivat ja hänen kävelystään tuli hiukan huolettomampaa.

Mutta kun Wilhelm pääsi kylälle, häntä odotti hävitys ja tuho. Siinä missä ennen oli ollut kylä, oli nyt vain kyteviä hiili- ja tuhkakasoja, raunioita ja ihmisten sekä puolieläinten ruumiita pitkin poikin rikki poljettuja katukivetyksiä. Wilhelm katsoi tuhoa silmät lasittuen. Hän painui polvilleen ja hukutti kasvonsa käsiinsä. Kipeät nuoruuden muistot palasivat elävinä hänen mieleensä. Hän kirosi Sigmarin nimeen jokaisen puolieläimen, joka oli jalallaan astunut tähän kylään. Wilhelm nousi silmät kostuneina seisomaan niellen kuitenkin surun sisäänsä. Hän otti sotavasarastaan hyvän otteen ja lähti tutkimaan löytyisikö kylän raunioista eloonjääneitä. Hän kulki varovaisesti ja jatkuvasti ympäristöään tarkkaillen savuavan rauniokylän rikki poljettuja katuja vain löytääkseen aina vain lisää sekä ihmisten että puolieläinten ruumiita. Osa ruumiista oli kavioiden alle murskautuneita, osa pahasti silpoutuneita, joistakin ei löytynyt kuin osa tai kaksi. Wilhelm ei löytänyt ainuttakaan eloonjäänyttä, ei miestä eikä petoa. Tuho oli täydellinen, edes karja ei ollut säästynyt petojen mielettömyydeltä.

Yö oli laskeutunut jo kauan sitten. Kaikkialle oli pimeää. Siellä täällä vielä kytevä hiillos tarjosi himmeää punaisen ja oranssin kajoa. Wilhelm asettui istumaan yhden hiilloksen läheisyyteen toivoen sen tarjoavan edes hiukan lämpöä. Wilhelm oli juuri saamassa unen päästä kiinni, kun hän kuuli askeleita lähestymässä. Askeleiden aiheuttaja ei selvästikään yrittänyt peitellä askeliaan, vaan lähestyi Wilhelmiä avoimesti. Wilhelm nousi seisomaan ja otti sotavasaransa valmius tilaan mahdollisen hyökkäyksen varalta. Kulkija kuitenkin hidasti kävelytahtiaan aikaisin. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän Wilhelmistä ja Wilhelm pystyi erottamaan hänen hahmonsa. Tulija oli noin metri kahdeksankymmentä senttiä korkea ja ruumiinrakenteeltaan hiukan laihanpuoleinen. Hahmo sanoi matalalla äänellä: ”Päivää arvon soturipappi. Mikä tuo teidät keskelle metsää?” Wilhelm katsoi hahmoa erottaakseen tämän piirteet paremmin, mutta ei näin pimeässä voinut erottaa mitään. Hahmon ympärillä ei ollut Kaaoksen saastaa, mutta magian tuulet puhalsivat hänen ympärillään. Hän on luultavasti druidi, mietti Wilhelm hiljaa mielessään ja sanoi: ”Olen matkalla kohti Sylvaniaa.” Druidi otti muutaman askeleen lähemmäs Wilhelmiä ja tokaisi: ”Jotta Sylvaniaa… Synkkiä ovat tarinat ja huhut, joita olen siitä paikasta kuullut.” Wilhelm erotti jo miehen iän rappeuttamat, mutta silti kovin jämerät ja vahvat, kasvot sekä eläintennahoista kootun vaateparren. Wilhelm sanoi: ”Kyllä. Sylvania on tunnettu epäkuolleistaan ja Von Carstein suvun vampyyreistään. Voin mennä tekemään sinne oman osani maan puhdistamiseksi kaikesta vääräuskoisesta ja epäpyhästä.” Druidi kääntyi poispäin Wilhelmistä ja sanoi: ”Noh, tähän tuhottuun kylään sinun ei kannata jäädä. Ne pedot tulevat varmasti vielä tarkistamaan paikan kaikesta selvinneestä irtaimistosta. Minä majoitan sinut täksi yöksi luolaani. Aamulla voit jatkaa matkaasi. Kuolleena sinusta ei ole kenellekään hyötyä.” Wilhelm tuhahti ja vastasi: ”Ei kiitos. Vaikka vaikutatkin kunnon kansalaiselta, olet velho. Teistä velhoista ei koskaan tiedä mitä todella ajatte takaa.” Druidi hymähti itsekseen ja alkoi tehdä lähtöä. ”Tee kuten parhaaksi näet. Nyt hyvästi, sillä tulemme tuskin koskaan enää tapaamaan” Druidi sanoi ja katosi yön pimeyteen. Wilhelm laskeutui takaisin istumaan hiilloksen äärelle. Hän painautui vielä pystyssä olevaa seinän osaa vasten ja alkoi torkkua.

Wilhelmin yö oli rauhaton ja hän heräsi yöllä useaan otteeseen varmistaakseen, jottei häntä yllätettäisi. Aamun sarastaessa Wilhelm heräsi auringon paisteen osuessa kipeästi hänen silmiinsä. Hän oli saanut nukuttua vain vähän ja sekin vähä uni oli ollut rauhatonta. Wilhelm nousi väsyneenä ylös haukotellen ja venytellen kipeitä lihaksiaan. Hän nosti sotavasaransa olalleen ja oli juuri aikeissa lähteä, kun hän kuuli oikealta puoleltaan lintujen pyrähtävän lentoon ja ilmeisesti petomies ryhmän mölinää. Wilhelm käänsi päätään kohti ääntä ja näki kuinka suuri lintuparvi lehahti lentoon ja kuuli kuinka petomiesten äänet lähestyivät. Wilhelm päätti mennä suojaan odottamaan petomiehiä. Hän meni kyykkyyn seinänosan taakse.

Hetken päästä metsän siimeksestä tallusteli kylää kohti viisi petomiestä. Ne olivat hiukan pienempiä kuin Wilhelm, mutta kokemuksesta Wilhelm tiesi ettei petoa ollut karvoihin katsominen. Kaiken lisäksi petomiehillä oli otsassaan kirottu Tzeentchin merkki. Muutoksen jumala oli siis tehnyt tuhojaan täällä. Wilhelm puristi sotavasaraansa yhä tiukemmin valmistautuen ryntäämään lähimmän pedon kimppuun. Pedot lähestyivät raunioitunutta kylää muristen keskenään jotain käsittämätöntä petojen kieltä. Pedot olivat jo parin metrin päässä, kun Wilhelm päätti toimia. Wilhelm hyppäsi seinänpalan takaa ja ryntäsi kohti yllättyneitä petoja. Wilhelm iski lähintä petoa kylkeen, joka painui ja painui sisään kylkiluiden rusahtelun saattelemana. Peto lensi lyhyen matkaa iskun voimasta ja iskeytyi maahan verta suusta valuen. Neljä muuta petomiestä aloitti vastaiskun. Ne juoksivat raivon vallassa kohti Wilhelmiä, joka toi sotavasaransa petojen tielle suuressa kaaressa murskaten yhden pedon kallon. Muut petomiehet hyppäsivät pois vasaran tieltä. Iskun saanut petomies kaatui maahan hengettömänä toinen puoli päätä epämääräisesti sisään painautuneena ja verta valuen. Ruumis rojahti maahan ja pian sen omat toverit juoksivat sen yli päästäkseen Wilhelmin kimppuun. Wilhelm ei antanut uskonsa horjua, vaan vastasi petojen hyökkäykseen yrittämällä iskeä lähintä petoa vasarallaan, mutta tämä väisti iskun. Petomies hyppäsi kohti Wilhelmiä iskun väistettyään ja kaatoi hänet maahan.

Wilhelmin osuttua maahan, hän refleksinomaisesti löi petomiestä kasvoihin. Petomies ulvahti ilkeästi, kun Wilhelmin nyrkki upposi sen silmään. Petomies nousi seisomaan päätään pidellen. Wilhelm kapusi nopeasti jaloilleen, eikä yhtään liian aikaisin, sillä kaksi muuta olivat kovaa vauhtia tulossa häntä kohti. Wilhelm tempaisi maahan kaatuneen sotavasaransa ylös mukanaan ja kohti toista petoa. Vasara upposi pedon vatsaan ja se kaatui maahan kaksinkerroin taittuneena verta maahan yskien. Viimeinen peto hyökkäsi Wilhelmin kimppuun. Peto yritti taklata Wilhelmin vielä pystyssä seisovaan seinään, mutta Wilhelmin väistettyä törmäsi vain itse siihen. Wilhelm iski vasaransa petomiehen selkään, joka murtui rusahduksen saattelemana ja petomies kaatui maahan valittaen. Wilhelm jätti pedon maahan ulisemaan ja juoksi kohti petoa, joka oli juuri palautunut Wilhelmin iskusta. Wilhelm toi vasaransa raivon vallassa kohti petomiestä, joka loikkasi sivuun. Petomiehellä ei ollut onnea laskeutumisen kanssa, sillä se onnistui nyrjäyttämään nilkkansa. Petomies alkoi raahautua kohti metsää, mutta kun huomasi ettei millään pääsisi pakoon Wilhelmiä, se alkoi valittaa ja puhumaan epäselvää Reikin yleiskieltä: ”Sästä mint. Min ei tehä paha.” Wilhelm katsoi inhoten petoa, joka yritti raahata itseään vaivalloisesti kohti metsää samalla suoltaen säälittävän kuuloisia murahduksia, joista se yritti Reikin kielisiä sanoja muodostaa. Wilhelm sanoi: ”Pyhän Sigmarin nimeen. Kuole!” Sotavasara iskeytyi kauhusta huutavan pedon kalloon murskaten sen katukiviin.

Wilhelm nosti verisen sotavasaransa pedon murskautuneesta kallosta. Seinää vasten kaatunut petomies oli jo lopettanut ulinansa ja se makasi liikkumatta paikallaan. Wilhelm nojasi vasaraansa helpottuneena. Vaikka hän joutuikin tappelemaan vain viittä petomiestä vastaan, oli taistelu ollut rasittava sotavasaran suuren painon ja petomiesten vikkelyyden takia. Wilhelm päätti levätä hetken ennen kuin jatkaisi matkaansa. Hän tiesi, että jossain näissä metsissä olisi vielä monta noiden petojen kaltaista olentoa, mutta hän ei yksin mahtaisi niitä kaikkia vastaan mitään, joten oli parempi vain jatkaa matkaa kohti Sylvaniaa ja liittyä johonkin Keisarilliseen armeijaan.



Joo tällä kertaa tällainen hiukan lyhyempi laitos. Toivottavasti on yhtä miellyttävä lukea kuin aikaisemmat.

[Ghe'dahlg]

Oliko tarina muka niin kamala, ettei siitä voin mitään sanoa?

[pamp-pu]

Olin juuri kommentoimassa stooriasi, ja sinä se rupeat hätäilemään...

Tarina oli hyvä, joskaan ei aivan yhtä hyvä kuin osa 2 (joka oli suorastaan loistava). Lyhyydestä tulee pieni miinus, taistelusta Petomiesten kanssa kuvauksesta iso plussa. Jotenkin se druidi jäi vaivaamaan mieltä; onko hänellä suurempi osa tulevissa osissa?

[Grom]

Ohhoh, olisit heti sanonut että tänne on tämän hienon sarjan jatko-osa ilmestynyt!

Oli kyllä ihan mainiota tekstiä, vaikkakin turhan lyhyttä. Tässä ei nyt ehtinyt tapahtua mitään, kun vain pieni kahakka petomiesten kanssa. Saa sitten nähädä kuinka merkityksellinen tämä oli koko sarjan kannalta. Hienoa, että sait tätäkin sarjaa jatkettua. Tämä ei yltänyt edellisen tasolle (jota äänestin muuten tarinakilpailussa 1. sijalle), mutta oli kuitenkin kelpo luettavaa. Luulenpa, että Wilhelm tulee tapaamaan tämän druidin vielä ainakin kerran . Kirjoitapa jatkoa ja teepä siitä ensi kerralla pitempää. Tätä kun lukee mielellään.

GromEdit: Nyyh . Kun Rune tai Aco ei ole ehtimässä edelle, niin johan siellä on pamp-pu. Suokaa minulle edes joskus nopeuden tuottama ilo!

[Rune]

Ei sentään, ennätin minä ainakin vasta nyt lukaista tämän. Oli nimittäin nätti, taasen. Wilhelmit yleensä tuppaavat olemaan. Parannusta on selvästi tapahtunut edellisistä osista lähtien. Taistelukuvaukset ovat realistisia, eikä supersankareista ole tietoakaan. Nämä Wilhelmit ovat sellaista tavallista, mene eteenpäin ja lahtaa Sigmarin nimeen mitä vastaan tulee, mutta ei se näiden arvoa laske. Minä ainakin tykkään. Testaahan kirjoittaa seuraava ei niin pitkällä viiveellä, hm?

edit\\ Aijai, särmä alkaa kulua. Pitää petrata nopeudessa tästä eteenpäin.

[pamp-pu]

[ot]

GromEdit: Nyyh . Kun Rune tai Aco ei ole ehtimässä edelle, niin johan siellä on pamp-pu.

edit\\ Aijai, särmä alkaa kulua. Pitää petrata nopeudessa tästä eteenpäin.

*hekottaa makeasti itäsuomalaisten hitaudelle*
Heko heko, kyllä se on Rauma joka rulettaa!
[/ot]

[Ghe'dahlg]

Kiitoksia kommenteista ja anteeksi eräänlainen hätäilyni...*köh**pun*

Tarinasta sen verran, etten vielä itsekkään oikeastaan tiedä mitä tuleman pitää joten odotan seuraavaan osaan johtavaa inspiraatiota, joten seuraava Wilhelm saattaa ilmestyä jo huomenna, ylihuomenna, ensi viikon perjantaina, kuukauden päästä maanantaina tai sitten joskus, joten ei kannata pidättää hengitystä.