Sotilas Isoturma

[ornatkur]

Kuoppainen leveä soratie, joka on raskaiden ajoneuvojen ja telaketjujen runnoma, halkoo syvää saloa. Tämä korpi on monien sotien raiskaama, tosin luonto on taas pikkuhiljaa valloittanut omansa takaisin. Korkealla pylväsmäisten puiden huipussa humajoivat havut tuulen hyväileminä ja alhaalla sammaletta ja varvikkoa tallovat metsän eläimet hakien turvaa vanhoista rapistuneista sotakoneista.

Tie ohittaa suojaisan lammen, joka ohitettaessa kohahtaa kalojen paljoudesta. Tännekin on uponnut piikikäs panssarivaunu, jonka kanuunat ovat kerran syösseet kuolemaa ja kärsimystä. Lammen pohja lienee täynnä kamoittavia asioita, joista ei edes tohdi puhua..

Ohitamme silmää miellyttävän vihreän leton, joka loppuu vasta kaukaisessa taivaanrannassa valkoisiin pilviin sinisellä taivaalla. Sen yllä kiljahtelee resusiipinen kokko, kuin kuvastaen ylvään imperiumin kunniaa tässä syrjäisessäkin kolkassa.
Tarkkaillen letolle, katselee jonkin muinaisen sodan sankari kauas minne hänen mielensä vaeltaa, kypärä rinnallaan nöyrtynein, mutta ylpein kivisin silmin. Tämäkin muistomerkki on jo rapautunut ja monet tiaiset ja pienet eläimet ovat siinä pesäänsä pitäneet. Sen jalustassa oleva kirjoitus on kulunut pois ja sammaloitunut.

Matkaamme yhä eteenpäin ja kaukaisuudesta kuuluva kumea jysähdys kertoo karulla kielellään, että sodan mieletön myllerrys ei ole ohitse.

Ylitämme vuolaan virran, jonka yli on mennyt joskus silta, mutta joka nyt on palasina veden pauhinan ja kivien seassa. Näemme pääkalloja, kypäriä ja ruostuneita aseita, joita virta yhäkin vaaputtaa. Joen töyräillä voit nähdä betonisia bunkkereita, jotka ovat suojanneet kahlaamoa rajuissa taistoissa lyöden tuimia sarjoja vihollisen rivistöihin.

Jatkamme useita peninkulmia metsään, kuulemme jatkuvasti läheneviä rajähdyksiä jotaka kaikuvut syvässä metsässä kumeasti. Havahdumme miesten huutoihin ja aseiden kalkkeeseen.

Markus Isoturma katseli magnokulaarien kautta metsikköä, hän oli piiloutunut kaatuneen männyn taakse ympärillään kolmekymmentä muuta kaartilaista. Kaikki olivat kääriytyneet maastoon sulauttaviin viittoihin ja katselivat hermostuneina ympäristöä.
“Jotain vilahti!” Sihahti Markus, hän oli säätänyt kiikarit lämpösäteilyn aistivalle toiminnolle. “Näen useita hahmoja!” Hän vaihtoi normaalille suurennokselle.
456 metrin ja 34 sentin päässä, kiikarit antoivat tarkan lukeman, oli tiheä pusikko jonka takana oli Markus havainnut liikehdintää. Raiskion takaa kurkisti uskomattoman ruma ja irvokas naama, olento joka oli ollut ihminen vetäytyi nopeasti takaisin pusikkoon.
“Tuon vesaikon takana, aseemme eivät yllä noin kauas.”
Kersantti Ketjunen nyki pukinpartaansa ja puntaroi tilannetta.
“Olkaamme vielä hetken paikoillamme.”
Heidän hurjan näköiset soturipappinsa hyllyivät levottomasti ja sihisten turhautumistaan.
“Nyt he lähtivät liikkeelle! Heitä on ainakin kaksikymmentä!” Älähti Markus, muut vahvistivat havainnon epämääräisillä mutinoilla ja hyväilemällä kiväärejään.

Kaksikymmentäneljä tummanruskeaa hirvitystä pinkaisee juoksuun, näillä on laser kiväärit, ja heillä on monenlaisia sekalaisia aseita, kirveitä, karttuja ja ketjumiekkoja. Näitä he heiluttavat ja ölisevät pelottavasti. He ovat pukeutuneet kaikenlaisiin riepuihin mitä vain ovat löytäneet, suurimmalla osalla on kuolleilta kaartilaisilta varastettuja vaatteita, luotiliivejä ja kypäriä. Jotkut ovat saaneet käsiinsä karskinin kypäriä. Heidän rinnuksillaan kilajoi monenlaiset kirotut kaaoksen merkit ja kuolleiden vihollisten päitä ja käsiä. Heidän kasvonsa ovat kauheaa katseltavaa, ne ovat kuin kuolleen valkoisia ja niissä on karmaisevia haavoja jotka ovat arpeutuneet.

“He palvovat kornea, sen näkee heidän fetisseistään. He ovat nyt kolmen sadan metrin päässä ja lähenevät.”

Kersantti Ketjunen mietti, hän katsoi kahta soturipappiaan jotka näyttivät siltä, että hyppäävät näiden kirottujen kimppuun hetkellä millä hyvänsä.
Toisella heistä oli leka, tämän selässä oli sidottuna kirja joka puhui keisarista, hän oli pelottavan näköinen turjake, joka myös oli täynnä arpia. Vanhempi oli vielä kamalampi ilmestys, hänellä oli kaksiteräinen kirves, pitkät takkuiset hiukset, arpiset kädet ja kasvot, joissa paloi hullut silmät. Molemmilla oli taistelun nuhjaama ja verinen lyhythihainen tunika.

“Kessu, pitäkää huolta, että nuo eivät saa elää enää pitkään!” Sihisi vanhempi pappi tiukentaen ja höllentäen otetta kirveestään. Hänen nimensä oli Ilmarinen.

“Sataviisikymmentä metriä!” Tiedotti Isoturma. Nämä onnettomat sielut eivät suunnanneet heitä kohti, vaan aikoivat ilmeisesti kiertää kaatuneen kelon.

“Avatkaa tuli!!” Karjaisi Antti Ketjunen, salamannopeasti hän nousi ylös ja laski oikean polvensa puunrungolle, sieppasi kupeiltaan autopistoolin ja tulitti remuavaa joukkoa, pistooli sylkäisi suuren suulieskan ja sivultaan tiputteli savuavia hylsyjään, kiväärit sylkivät laukauksiaan kohti yllättyneeseen retkueeseen. Heidän ilmeinen johtajansa pystyi vain huutamaan eläimellisiä “ÖÖÖrrrhhhhHHHH ÖÖÖÖHHH!!” Huutoja, mutta kaikille oli selvä mitä tehdä. Ampua ja rynnäköidä yllättämään päässeen kimppuun.

Ketjunen hypähti juuri viimehetkellä maahan ennen kuin ensimmäiset laukaukset alkoivat nuolla heidän turvapaikkaansa. Vanha honka syttyi miltei tuleen ja alkoi savuttamaan niiltä kohdilta, minne oli huonosti tähdätty laukaus osunut. Joidenkin kypäriin osui tuimi latauksia, mutta ketään ei vielä ollut kaatunut. Kovanen laukoi kranaatinheittimellään kaksi laukausta vainolaiseen kunnes Ilmarinen hyppäsi rungolle ja huusi:

“On aika!”

Hän ja hänen kumppaninsa ryntäsivät kohti kadotettuja, muut seurasivat perässä,kersantti nosti huotrastaan kauniin kalpansa joka helahti keskipäivän auringossa.

“Rynnäkköön Keisarin nimessä!”

Kirotut juoksivat ensimmäisinä ryntääviä pappeja kohti, he maistoivat helppoa saalista, kunnes yhtäkkiä heidän keskellään alkoi räjähdellä. Sotilaat olivat viskoneet heidän sekaansa aimo kasan sirpalekranaatteja, ulisevat miehenkuvatukset suojasivat kasvojaan sirpaleiden repiessä heidän vaatteita ja lihaansa, tätä hyväksi käyttäen Ensimmäisenä juokseva Ilmarinen iski raskaalla kirveellään hyökkäystä johtavalta saastalta, joka juoksi kyyryssä sirpaleiden takia, pään irti. Seuraavaa hän iski vaakalyönnin kylkeen, se repäisi aukon hänen lantion kohdalle ja tuo rääpäle kaatui vertahyytävästi kiljuen maahan. Seuraavaa hän osui selkään ottaessaan vauhtia edellisestä iskusta niin että se halkaisi etukumarassa juosseen langenneen selän muttei kokonaan halkaissut miestä. Tämä rojahti eteenpäin pystymättä edes huutamaan. Kolmannelta lensi pää. Siihen mennessä oli jo toinen pappi päässyt paikalle, hän löi häntä lähintä petoa lekalla päähän, sitä seuraava sai iskun mahaansa ja körskähti kaksinkerroin, jolloin pappi sai kätevän tilaisuuden lyödä tätä nuijallaan takaraivoon. Viholliset olivat pahasti hajallaan ja kaartilaiset pääsivät nyt myös riehumaan. Nämä etenivät suhteellisessa rivistössä pistimet ojossa iskien niitä vihollisten naamoihin ja rintoihin. Markus otti lujasti vauhtia ennen kuin survaisi kiväärin kärjen karttua heiluttavan örvelön olkapäähän tehden tämän taistelukyvyttömäksi. Sitten hän iski tätä tappavan huolellisesti päähän. Taistelu kesti jotain minuutteja, kunnes kaikki petturit olivat kuolleet tai haavoittuneet. Myös kahdeksan kaartilaista oli kuollut, lisäksi viisi oli haavoittunut pahasti.

Kaartilaiset lopettivat viimeiset kituvat ryökäleet, vaikka sitä armoa he eivät olisi ansainneet. Joku nosti viimeisillä voimillaan verisen kätensä ennen kuin pistin lopetti hänen maallisen kärsimyksen.

“Voksi?” Kysyi Antti Ketjunen, hän oli kyyryssä erään ruumiin luona ja piti käsissään saastaista ikonia, joka kertoi kantajansa lojaaliudesta kornelle.
“Niin?” Sanoi paikalle juossut radisti, hänellä oli selässään Vox-radio ja parimetrinen piiskaantenni joka heilui metkasti hänen liikkuessaan, se oli tehty niin joustavaksi ettei se häirinnyt liikkumista tiheässäkään metsässä. Tosin monet olivat onnettomuudekseen todenneet sen piiskamaisuuden kouriintuvaksi kun tämä nuori mies oli pyyhältänyt jonkin esteen ali jännittäen samalla antennin joka kohta humahti ilman halki johonkin epäonniseen. Tästä väistämättä seurasi verbaalisen lahjakkuuden välitön ilmaisuhalu.
“Tee ilmoitus, että mettänpeikko Gössip on tapettu.”
“Välittömästi” Sanoi radisti, teki kunniaa ja alkoi sorkkia laitteitaan.

Välskäri hyöri kuumeisesti haavoittuneiden joukossa, sotilaat kasasivat vihollisen ruumiit kasaan jonka jälkeen ne valeltiin polttoaineella ja sytytettiin palamaan. Tästä levisi hirvittävä katku, ja kesti useita tunteja ennen kuin kaikki ruumiit olivat palaneet.
Jäljelle jäi vain puistattava tuhkainen kalmisto, joka peitettiin maalla.

“Eiköhän ole aika palata kappeliin?” Kysyi Kersantti retorisesti. “Tarvitsemme puhdistautumisseremonian.”

Raskain askelin väsynyt ryhmä astelee kohti leiriä, ilta koittaa ja punainen aurinko hehkuu taivaanrannassa valaisten pilvet purppuraisiksi ja kultareunaisiksi. Kaikenlaiset linnut laulaa lurittelevat sulosävelmiään taivaille. Joukkio ohittaa polkua kulkien järven, jossa tuhannet sammakot kurnuttavat taivaille oikean jyrinän. Jossain jysähtää pommi kaikuen ja kumisten. Eläimet ovat tottuneet näihin eivätkä keskeytä laulujaan.

On jo pimeän hämärä kun he saapuvat teltoilleen. Taivas on tumma ja siellä loistaa tähdet ja planeetat. Kun ojennat kätesi taivaanrannan tasalle siihen suuntaan jossa aurinko vielä kumoittaa ja käännät katseesi vasemmalle sivullesi. Nostat vielä katsettasi ylös, niin näet utuisena ja kamoittavan punaisen läiskän avaruudessa. Se on kauhun silmä.

Useimmilla on täällä oma telttansa, se tosin on yleensä kuitenkin vain puihin viritetty pressu tai kangas joka suojaa sateelta ja aurigolta. Jotkut ovat tehneet havuista kodan. Täällä nukkumaanmennessä sitten kömpivät makuupusseihin ja viettävät vartioiden valvoessa yönsä. Nyt he kuitenkin menevät kivistä ja tukeista kasattuun kappeliin jossa munkit jo odottavat heitä. Siellä he kaikki lukevat ääneen pyhiä hymnejä, rukoilevat ja heidät siunataan.

Palatessaan he ohittavat kuoppaan kaivetun saunan, sieltä nousee vielä savua mutta tältä illalta saunat on saunottu. Monet manaavat sitä. Saunalta on lyhyt matka läheiseen järveen jossa kuikan aavemainen fanfaari aika ajoin kajahtaa.

Jotkut laittavat vielä teen mutta useimmat kömpivät pusseihinsa keräämään voimia seuraavan päivän töitä varten. Kukaan ei tiedä, nukkuuko hän seuraavana yönä ikuista unta...


--------------------

Tälläinen! Sanokaa mitä tykkäätte, jos tykkäätte. Itseäni vähän arveluttaa tälläinen kirjoitustapa, sitä täytyy vielä viilata, jotta se olisi sellaista kuin haluaisin. Selvennykseksi sanon että örvelöt ovat WD 293 esiteltyjä Blood pact heeboja. Tämä oli ehkä hiukan liian Suomehtava, mutta haittaako se? Tämä kuitenkin on scifi-fantasia maailma.

[Paha Omena]

Tuo kirjoitustapa on kivasti valtavirrasta poikkeava, hyvä se on.
Joitain kirjoitusvirheitä virheitä näkyi, kuten

...hyväksi käyttäen Ensimmäisenä juokseva Ilmarinen iski raskaalla kirveellään...

vai oliko tuo tarkoituksellinen? Ei se haitannut kyllä kovin paljoa...

Joissain kohdissa kuvailun puute häiritsi, esim. luulin että ne tyypit on jossain miehistönkuljetusajoneuvossa...

Onko jatkoa tulossa, lukisin mielelläni lisää näitä.

[ornatkur]

Tarkoitatko isoa alkukirjainta? Ei ollut tarkoitus. Nyt kun sanoit niin alkua todellakin olisi voinut hioa. Jatkoa ei ole tulossa, en jaksa mitään eeppisiä saagoja, vaan haluan kirjoittaa pieniä huvittavia tarinoita tavallisen sotilaan näkövinkkelistä.

[Rectunator]

Ei yhtään hullumpi. Eroaa muista aikalailla, mutta edukseen. Kuvailustakaan ei ollut puutetta. Tuo suomehtavuus ei haitannut ollenkaan. Hyvä tarina.

[Rune]

Olihan tuossa muutamia kirjoitusvirheitä, mutta lopusta en tiedä, oliko homma tarkoituksella noin kirjoitettu vai ei. Toivottavasti ei.

Mutta niin, ongelmana oli aika usea asia tässä. Aloitat ensin preesensillä, yksikön ensimmäisessä persoonassa. Vaihdat sen sitten kesken tarinan imperfektiksi yksikön kolmanteen muotoon, ja jatkat siitä vaihdellen välillä imperfektiä ja preesensiä. Jos näin teit tahallasi, sanon että älä tee. Preesens oli hyvä, imperfektikin oli hyvä, mutta jos vain olisit malttanut käyttää vain toista näistä niin tämä olisi ollut loistava. Kirjoitusasultaan ja juoneltaan tällaisia novellien pitäisikin olla. Tekstin yksinkertaista mutta kuvaavaa, hahmojen yksinkertaisia ja moninaisia, joiden kuvaamiseen riittää yksinkertainen kuvaus, ja juonen helppolukuinen. Minä tykkäsin tästä todella paljon, mutta vielä kun jaksat pysyä yhdessä persoona- ja aikamuodossa niin homma toimii jo yllättävän paljon paremmin.

[ornatkur]

Joo-o. *repii päätään koska nukkui äikän tunneilla ja uneksi hammereista

Itse asiassa tein sen tahallani saadakseni sotkettua kuvailua ja katsella tavallisen meikäläisen silmien tasolla. Mutta nyt kun sen sanoit, se todellakin voisi häiritä, täytyy miettiä jotain kompromissia...

[Guardsman]

Alku vaikutti kovin turisti kierrokselta... Noh, mukava tarina.