Fb: Morden 2

[Tapsa]

Vähän hirvittää laittaa tämä tuon uuden Grom Rautavasaran seuraksi, mutta tuskin niitä tarvitsee sen enempää vertailla...

Lue myös: Morden 1


MORDEN:
Toinen osa
____________________________________________
”...toiset suojautuvat myrskyltä, toiset juoksevat ulos sateeseen...”


2 vuotta ennen Kaaoksen Myrskyä
Lordi Morden Kuolematon, Ardenheimin sotilasvoiman komentaja ja kaupungin ruhtinas, seisoi suuren talonsa ikkunassa ja katseli allaan levittäytyvää kaupunkia. Ardenheim oli pieni mutta merkittävä kaupunki, vaikka Keisarikunta ei tiennytkään mitään sen merkittävyydestä. Itse asiassa Keisarikunta kuvitteli kaupungin tuhoutuneen, koska sieltä ei ollut kuulunut mitään satoihin vuosiin. Mutta todellisuudessa Ardenheimissa piti majaa yksi tuon ajan suurimmista Slaaneshin armeijoista.
”Ash’Torah, se alkaa pian. Tunnen sen luissani”, Morden sanoi hiljaa. Mies hänen takanaan vastasi: ”Olet oikeassa, lordi Morden.” Tämä mies ei oikeastaan ollut mies vaan Suurdemoni, joka oli ottanut miehen hahmon mahtuakseen sisälle huoneeseen, jossa kaksikko oli. Huone oli suunnattoman ylellinen. Se oli kalustettu taidokkaasti muotoilluilla, kaukaisilta mailta tuoduilla kalliilla huonekaluilla. Sen marmorilattiaa peittivät punaiset, paksut ja pehmeät matot, ja sen seinillä roikkui upeita gobeliineja ja maalauksia. Pöydällä oli suuri vati täynnä eksoottisia, hyvänmakuisia hedelmiä, ja pullo hyvää vuosikertaviiniä oli nostettu niiden vierelle. Ja tämäkin oli vain esimakua Slaaneshin lahjoista. Hän oli ainoa Jumala, jonka palvominen oli oikeasti palkitsevaa.
”Archaon on suurempi kuin koskaan, ja hänen armeijansa ovat saavuttaneet huippunsa”, Morden jatkoi hiljaisella äänellä. ”Hän iskee pian, ja nopeasti. Keisarikunta murtuu heti, kun hänen armeijansa lähtevät liikkeelle. Mikään ei voi pidätellä Lopunaikojen Ruhtinasta.”
”Nyt olet väärässä”, sanoi Ash’Torah. Demoni oli Mordenin alainen, mutta ei niin paljon etteikö tämä olisi uskaltanut kyseenalaistaa Mordenin lausahduksia. ”Keisarikunta yksin ei voi pidätellä Archaonia, mutta keisarilla on paljon liittolaisia. Kääpiöt ja jalohaltiat tulevat ennen pitkää Middenheimiin, ja siellä ratkaistaan, kumpi on mahtavampi.”
”Niinpä kai”, Morden mutisi.
Hän oli hetkisen hiljaa ja jatkoi sitten: ”Ei heillä ole mitään mahdollisuuksia, kun Ardenheim hyökkää odottamatta Keisarikunnan selustaan. Lopussa me olemme ratkaiseva tekijä. Me olemme yllätys, Kaaoksen salainen ase, joka laukeaa kun sitä eniten tarvitaan ja kun vihollisemme sitä vähiten odottavat.”
”Aivan”, Ash’Torah myönsi. ”Me tuhoamme Keisarikunnan. Kaaos ei voi hävitä tätä sotaa.”

7 kuukautta ennen Kaaoksen Myrskyä
Eräänä päivänä Morden kokosi yhteen kaikki Ardenheimin sotilaat ja marssitti heidät ulos kaupungista. Hän vei armeijansa niitylle kaupungin lähelle ja nousi kalliolle seisomaan. Sieltä hän näki koko armeijansa.
Slaaneshin sotajoukko oli valtaisa. Talviaurinko lämmitti lumetonta kenttää ja panssaroituja miehiä. Armeija oli niin suuri, että se vei ison maa-alueen. Morden hymyili. Hänen vahvuutensa oli melkein kymmenen tuhatta. Soturit olivat sonnustautuneet Ardenheimin kaartin varuspukuihin, johon kuului kevyt rengaspanssari, lyhyt miekka ja kilpi. Morden tiesi, että sepillä oli edessään aikamoinen urakka.
Ash’Torah ilmestyi jostain Mordenin viereen. Hän hymyili Kaaoksen sotaruhtinaalle, joka hymyili takaisin. Hän tiesi hyvin, että tämä armeija saisi Keisarikunnan horjahtamaan tuhon partaan yli. Sitten hän kääntyi takaisin sotilaita kohti. Kevyt rupattelu kävi armeijan yli, ja kun kyse oli tämän kokoisesta joukosta, jutustelu muuttui valtavaksi ropinaksi, joka kuului kauas. Se lakkasi kuitenkin heti kuin veitsellä leikaten, kun Morden korotti äänensä.
”Ardenheimin miehet”, hän huusi ja hänen äänensä kiiri armeijan yllä. ”Te olette Slaaneshin sotureita, ja kuten tiedätte, on teidän tehtävänne merkittävä. Pian meidän herramme iskee Keisarikuntaan, joka on pettänyt Kaaoksen. Rajuilma on tulossa, ja tällaisina aikoina on tehtävä valintoja. Toiset suojautuvat myrskyltä, toiset juoksevat ulos sateeseen. Minä en ole pelkuri, ja minä aion puolustaa jumalaani ja tehdä sen, mitä hän käskee. Slaanesh on antanut meille kaiken, mitä ihminen toivoa saattaa, ja nyt on tullut takaisinmaksun aika. Seisotteko te rinnallani, Slaaneshin soturit? Marssitteko te sotaan Jumalanne vuoksi?”
Valtava, rymisevä meteli kohosi syvyyksistä. Ääni melkein puhalsi Mordenin kumoon, mikäli ääni olisi voinut puhaltaa miehiä tantereeseen. Miehet karjuivat: ”MORDEN, MORDEN!” Morden kohotti kätensä ja miehet vaikenivat.
”Styrkaar taistelee Slaaneshin puolesta pohjoisessa, me etelässä. Mutta me taistelemme yhtä lailla. Oletteko valmiita Kaaoksen Myrskyyn?”
Sama meteli kohosi uudelleen, ja Morden vaiensi sen jälleen samalla eleellä. ”Siispä valmistautukaa. Sota on ovemme takana. Sepät takokoot aseita ja panssareita yötä päivää. Vasaroiden kalkkeen ei tule katketa hetkeksikään. Antakaa ahjojen paukkeen kohota taivaisiin ja muistuttaa maailmaa Kaaoksen mahdista! Keisarikunta saa maistaa rautaa!”

Ja rautaa taottiinkin. Mordenin sanat kävivät toteen: siitä päivästä alkaen Ardenheimin täytti sepänpajoista lakkaamatta kaikuva kalke, kun kaikki jotka osasivat pitää vasaraa kädessään, muotoilivat panssareita ja miekkoja, kilpiä ja hilpareita, kirveitä ja kypäriä. Toiset taas harjoittelivat kaiken aikaa kentillä, kun Morden ja hänen korkeimmat upseerinsa kouluttivat miehiä taisteluun.
Ash’Torah vakuutteli Mordenille, että tarvittaisiin aina vain lisää ja parempia varusteita. ”Jos todella tahdot haltuusi Kaaoksen armeijan, on sen myös näytettävä sellaiselta”, demoni selitti ruhtinaalle. ”Slaaneshin Kaaossoturit ovat kuuluja siitä, että heidän haarniskansa eivät ole tarkoitettu ainoastaan suojelemaan sotureita vaan myös taideteoksiksi, joiden vertaisia Keisarikunta ei voisi kuvitellakaan. Taidokkaat kaarteet ja huolella muotoillut pinnat antavat asiaankuuluvaa arvokkuutta miehille.”
”Ei ole aikaa”, Morden äyskähti vastaukseksi. ”Miehiä on niin paljon, että me hädin tuskin ehdimme saada edes jotain valmiiksi jokaiselle.”
”Aikaa on”, Ash’Torah vastasi ja kuulosti oudon itsevarmalta. ”Slaanesh löytää aina aikaa.”

Seuraavana aamuna kaupungin porteilla lojui pinossa tuhat täydellistä, valmiiksi taottua täydellistä haarniskakertaa johon kuului koko ruumiin peittävä haarniska, kilpi, kypärä, lyhyt miekka sekä hilpari. Ne kantoivat Slaaneshin värejä ja niiden rintapanssarien yläkulmaan oli taottu pieni Mordenin sinetti.
Lordi Morden tuijotti kasaa kertakaikkisen hämmästyneenä. Hän ei ymmärtänyt, mistä varusteet olivat ilmestyneet.
”Niitä ei ole siltikään tarpeeksi”, murahti Ash’Torah. ”Mutta ainakin ne helpottavat aikataulua.”
”Mistä – mistä – mistä ihmeestä – mistä nämä – varusteet – mistä nämä varusteet oikein – varusteet oikein ovat peräisin?” Morden änkytti pahemmin kuin Calaneir konsanaan.
”Ne ovat Slaaneshin lahja sinulle”, vastasi Ash’Torah kuin se olisi ollut itsestään selvä asia.

3 kuukautta ennen Kaaoksen Myrskyä
Calaneirin johtama Tzeentchin kultistijärjestö ei olisi voinut valita parempaa aikaa iskulle kaupungin kimppuun kuin muutamaa kuukautta ennen sodan kriittisintä hetkeä, eli sen alkua.
Se tapahtui aivan äkkiarvaamatta. Eräänä päivänä, kun Morden oli jo melkein valmis marssimaan sotaan, Calaneirin johtama joukkio kaapuihin pukeutuneita Tzeentchin palvojia hyökkäsi kaupungin tärkeimpiin kohteisiin. He olivat kevyesti aseistettuja ja vailla haarniskoita, eivätkä he olleet erityisen hyviä taistelijoita, mutta heillä oli suuri yllätysetu puolellaan. He hyökkäsivät rakennusten kimppuun sisältäpäin, kenenkään epäilemättä, ja valtasivat nopeasti koko Ardenheimin kaikki tärkeimmät paikat. Lyhyet kahakat vartijoiden kanssa päättyivät yleensä Calaneirin voittoon johtuen ylivoimasta.
Morden itse sai tietää kapinasta samaan aikaan kun se tapahtui, sillä hänen huoneeseensa ryntäsi sisään tusina valkeaan kaapuun sonnustautunutta miestä, jotka olivat peittäneet kasvonsa huivilla ja jotka kaikki osoittivat häntä miekalla. Hänen oma aseensa oli vyöllä, mutta hänen kätensä roikkuivat toimettomina ja hänet saatiin yllätettyä.
Itse Calaneir astui sisään ylelliseen huoneeseen. Hän vapisi pahemmin kuin koskaan, ja hän ei kyennyt edes seisomaan itse pystyssä, jollei eräs hänen kultisteistaan olisi tukenut häntä käsivarresta pitäen. Hän katsoi Mordenia, ja pahansuopuus kuulsi läpi heikon ulkokuoren takaa. Hänen katseensa oli niin julma, että se lähestulkoon pelotti jopa lordi Mordenia.
Sitten Calaneir puhui. Tzeentch oli ilmeisesti viimein murtanut hänen ruumiinsa niin täydellisesti, että hän ei kyennyt edes liikuttamaan huuliaan oman tahtonsa mukaan. Sen sijaan hän syötti ajatukset suoraan Mordenin mieleen, kuin ne olisivat olleet hänen omia ajatuksiaan.
Olet viimeinkin langennut omaan ylpeyteesi, Morden Kuolematon, Calaneir naurahti ivallisesti. Hän tuijotti lordia silmiin. Sinun ei olisi pitänyt antautua Slaaneshille. Olit luvannut sielusi muutokselle.
”Minun sieluni kuuluu minulle eikä kenellekään muulle, Calaneir”, Morden tiuskahti ääneen. Ympärillä seisovat naamioituneet miehet hätkähtivät – he eivät olleet kuulleet Calaneirin sanoja.
Väärin, Calaneir vastasi sanoitta. Ennen se kuului Tzeentchille. Nyt se kuuluu Slaaneshille. Oletko tyytyväinen itseesi, luopio? Olet pettänyt Herrasi ja rypenyt kaikki nämä vuodet nautinnossa. Mutta liika ihanuus sulattaa järjen. Olet kenties jo pehmennyt päästäsi, kun unohdit vanhan luutnanttisi Calaneirin.
”Minä en – ”
Aikasi on lopussa, lordi Kuolematon. Minä kumoan sinun valtasi tässä kaupungissa ja todistan kansalaisille, että lisänimesi on valetta. On vain Yksi kuolematon.
Calaneir kohotti vaivoin kätensä ja osoitti yhdellä, käppyräisellä ja kurttuisella sormella Mordenia. Jopa tuo pieni ele vaati selvästi kaikki hänen voimansa. Se oli ilmeisesti ennalta suunniteltu, sillä kaikki Tzeentchin palvojat huoneessa hyökkäsivät Mordenin kimppuun.
Morden tarttui miekankahvaansa vasemmalla kädellään, sillä se oli lähempänä kahvaa. Jos hän olisi kurottanut siihen oikealla kädellään, ylimääräinen aika olisi voinut maksaa hänelle hänen henkensä. Ensimmäinen isku tuli ennen kuin miekka oli kunnolla edes vedetty huotrasta, ja Morden torjui sen puoliksi paljastetulla miekalla. Toinen isku tuli heti perään oikealta puolelta, ja sitä Morden ei voinut torjua. Hänen mielessään välähti harmi sen vuoksi, että hän ei pitänyt joka päivä yllä haarniskaansa, samalla kun hän väisti miekan kääntymällä sivuttain. Kolmas isku oli pisto, joka oli tähdätty hänen rintaansa mutta viilsi vain hänen kylkeään, kun hän kääntyi puolittain ympäri. Hän tunsi teräksen repäisevän hänen ihoaan ja lihastaan sen alla, mutta sai tuskan oitis aisoihin.
Hän sai miekan kokonaan irti huotrasta ja pakotti kultistit perääntymään. Calaneir näytti raivostuneelta. Hän ei enää voinut lausua loitsua, mutta hänen maagiset voimansa olivat käyneet niin vahvoiksi, että pelkkä taian ajattelemin laukaisi sen. Hohkaavan kuuma jalkapallon kokoinen punainen tulipallo syöksähti Calaneirin käsistä kohti Mordenia valtavalla vauhdilla. Hän pyrki väistämään sen mutta yksikään mies maailmassa ei olisi ollut tarpeeksi nopea. Liekehtivä ammus kaarsi suoraan Mordenin syliin. Se iskeytyi hänen vatsaansa kuin iso kivi, mutta samalla sen liekit tarttuivat hänen paitaansa ja se loimahti samaan, korventavaan tuleen. Morden karjaisi ja taittui kaksinkerroin iskun voimasta. Hänen päässään pyöri ajatus: ”Minä kuolen nyt.” Hän tunsi kankaan ympärillään palavan, tunsi tulen nuolevan lihaansa. Kuumuus poltti häntä. Hän oikaisi selkänsä ja samalla koko hänen ylävartalonsa leimahti liekkeihin.
Hän olisi kuollut siihen, ellei Ash’Torah olisi tullut paikalle.
Slaaneshin demoni oli hylännyt ihmishahmonsa, ja se syöksähti paikalle suoraan seinän läpi. Kova kiviseinä murtui palasiksi kun hän hyökkäsi huoneeseen. Pöly ja kivisirut leijailivat ilmassa, kun Salaisuuksienpitäjä näytti kaiken mahtinsa. Se tarttui yhdellä, valtaisalla kourallaan yhtä kultistia kurkusta ja paiskasi tämän ulos suuresta näköalaikkunasta. Saksillaan se alkoi silpoa palasiksi miehiä kuin nämä olisivat olleet salaatin aineksia, ja isolla miekallaan se huitoi ympäriinsä iskien päitä ja kokonaisia vartaloita irti vihollisiltaan. Ei kestänyt kuin kymmenisen sekuntia, ennen kuin jäljellä oli pelkästään Calaneir.
Taikuri oli romahtanut maahan kauhuissaan. Hän näytti siltä, kuin hän olisi saanut jonkin tappavan kohtauksen. Mutta Morden saattoi silti tuntea, kuinka Calaneir kokosi tahtoaan iskeäkseen demonia loitsulla, mahtavimmalla jonka osasi.
Ash’Torah vain nauroi.
Sitten aika pysähtyi.

Demoni astui lähemmäs maassa makaavaa Calaneiria. Se näytti hyvin elegantilta ja kauniilta. Sen liikkeet olivat sulavia ja nopeita, ja sitä tuntui ympäröivän hohtava aura. Se näytti samalla tavalla kauniilta kuin jokin harvinainen luontokappale, jonka nähdessään tietää että sen näkee vain yhden kerran elämässään. Jokainen yksityiskohta painuu mieleen ja olennon saattaa nähdä tarkasti vuosia myöhemminkin vain silmänsä sulkemalla. Demonin upeus ylitti ihmismielen käsityskyvyn. Sen ulkonäkö ei ollut peräisin kuolevaisesta maailmasta, ja kun sitä katsoi, kuolevainen maailma tuntui muuttuvan kamalan rumaksi ja likaiseksi.
Sellainen vaikutus on vain Slaaneshin demoneilla, ja Ash’Torah oli niistä vanhimpia. Se astui toisen askeleen lähemmäs Calaneiria.
Aika ei tuntunut kulkevan kunnolla eteenpäin. Mitään muuta liikettä ei näkynyt kuin Ash’Torahin pitkät askeleet. Calaneir kohotti vapisten kätensä suojaamaan kasvojaan, mutta se tapahtui verkkaisesti ja kiireettömästi. Morden itse vajosi polvilleen, mutta sekin tuntui kestävän ikuisuuden, ikuisuuden jonka aikana ehti tapahtua vaikka mitä.
Kaikki äänet hiljenivät, venyivät käsittämättömiksi ja katosivat taka-alalle. Kun Ash’Torah puhui, jokainen sana oli selkeä ja täydellinen, ja ne tunkeutuivat muistiin poran lailla. Hänellä oli kaikki maailman aika sanoa sanottavansa. Tilanne oli täysin hänen hallussaan. ”Sinä, Calaneir, olet kadottanut sen mikä on tärkeää. Olet omistanut kaiken Tzeentchin palvelukseen ja samalla unohtanut sen, millä on todella väliä. Ruumiisi on rappeutunut, etkä ymmärrä ruumiin nautintoja. Mielesi on omistanut ainoastaan Tzeentchin kunnioittamiseen, ja se on hukannut oman tarkoituksensa. Olet enää pelkkä varjo siitä nuoresta ja urheasta miehestä, joka julisti Tzeentchin sanaa niin kauan sitten. Sellaisista palvelijoista Kaaos pitää, ja heitä Tzeentch rakastaa. Ei sinun kaltaisiasi, jotka ovat myyneet kaiken pois. Turvaat elämäsi taikuuteen, mutta mitä taikuus voi sinulle tarjota? Et ole hyödyksi kenellekään. Ehkä osaatkin loitsia, mutta mitä hyötyä siitä on, jos et kestä edes matkaa taistelukentälle? Heikoinkin nuoli tappaa sinut, ja tylsinkin miekka lävistää sydämesi. Olet kuori, jossa kerran asui tuli. Mutta tuli on kuluttanut sinut loppuun ja hyljännyt sinut. Tzeentch ei välitä sinusta, vaan hänen huomionsa on kääntynyt niihin jotka palvovat häntä pohjoisessa. Nuoret, innokkaat miehet jotka opiskelevat joka yö hänen sanaansa, ovat hänen suosikkejaan. Et sinä.
Ja minäkään en sinusta piittaa. Slaanesh ei tarvitse, ei halua, sinun kaltaisiasi. Se olet sinä, jonka aika on lopussa, Calaneir, sinä!”
Calaneir karjaisi viimeisillä voimillaan: ”EI!” ja heitti kaiken mahtinsa Ash’Torahia päin. Loitsu oli mahtavampi kuin yksikään jota Morden oli koskaan nähnyt. Hän saattoi tuntea sen voiman, tunsi sen kuin paineaallon joka kulki hänen ylitseen. Mutta loitsu petti. Se kuivui kokoon ja räjähti Calaneirin kasvoille. Hän oli lopussa.
Sitten kaikki näytti ja tuntui taas normaalilta. Morden lyyhistyi polvilleen, ja Ash’Torah – joka oli muuntautunut yhtäkkiä takaisin ihmishahmoonsa – ryntäsi hänen vierelleen sammuttamaan tulta. Mordenin paita paloi poroksi ja hänen ihonsa täyttyi paloarvista, mutta hän selvisi muuten kunnossa.
Calaneirin ruumista ei löytynyt. Sen paikalla oli pelkkää tuhkaa. Kun Morden kysyi Ash’Torahilta asiasta, demoni vain vastasi: ”Hän oli lopussa.”

23 päivää ennen Kaaoksen Myrskyä
Be’Lakor vieraili Mordenin unessa.
Morden nukkui rauhattomasti ja näki painajaisia sinä yönä, kun yhtäkkiä hänen ympärillään pimeni täysin. Hän vaelsi painottomana loputtomassa tyhjyydessä. Sitten hän näki valoa edessään. Hän juoksi sitä kohti, ja kun hän saavutti sen, hän näki että joka hänen joka puolellaan levittäytyi valtaisa armeija. Se ulottui silmänkantamattomiin, horisontin tuolle puolen, ja siinä ei näkynyt mitään rajoja tai aukkoja. Morden ei pystynyt edes kuvittelemaan moista. Hän itse seisoi korkean, jyrkkäseinämäisen kallion päällä, ja armeijat levittäytyivät hänen ympärilleen. Hän näki heti, että sotilaat eivät olleet ihmisiä vaan vääristyneitä hahmoja, joiden käsittämättömät muodot tuntuivat pilkkaavan ihmisyyttä. Oliot olivat kaikenkokoisia ja kaikenvärisiä ja kaikenmuotoisia, niitä oli yhtä monenlaisia kuin on lumihiutaleita. Useimmat olivat kuitenkin suunnilleen ihmisen kokoisia ja niillä oli kädet ja jalat ja pää, joskin toisten iho oli maidonvalkeaa ja toisten sairaan vihreää, toisilla oli sormien tilalla valtaisat kynnet ja joillakin oli silmien paikalla kaksi ylimääräistä, terävähampaista suuta, toisilla oli heiluva liskonpyrstö ja toisilla suuret sarvet kypäränä, toisten iho oli suomuinen ja toisten limainen, toisten ruumista koristivat ylimääräiset raajat tai päät ja toisten silmissä välkkyi ikiaikainen tietämys, jollaista kukaan ihminen ei voinut saavuttaa.
Morden kääntyi hitaasti ympäri ihaillen Demonista Legioonaa. Hän ei ollut milloinkaan ymmärtänyt Kaaoksen voimien täyttä valtavuutta, mutta nyt hän tuijotti sitä silmästä silmään. Nyt hän oli viimein vakuuttunut siitä, että maailmalla ei ollut toivoa.
Hänen takanaan seisoi demonien johtaja, Legioonan kuningas, Musta Mestari Be’Lakor. Hänen paksu nahkansa oli noenmusta, ja hänen suuri ruumiinsa oli väkivahva. Voima tuntui suorastaan pursuavan ulos demonin vartalosta, kuin Mestarin fyysinen olemus ei olisi ollut tarpeeksi suuri pitämään sisällään kaiken hänen voimansa. Häntä ympäröi epäselvä varjo, jonka läpi oli vaikea nähdä, ja liekit tanssivat hänen yllään. Valtaisat, repaleiset nahkasiivet peittivät puolet Mordenin näkökentästä. Monet korut ja lumotut esineet koristivat häntä, ja hänen palavat silmänsä tähystivät Mordenia.
Morden vajosi asiaankuuluvasti polvilleen ja painoi päänsä. ”Mestari Be’Lakor”, hän sanoi ääni täynnä kunnioitusta. Demoninen Legioona seurasi hänen jokaista liikettään.
”Slaaneshin lordi Morden”, Be’Lakor vastasi jyrisevällä, syvyyksistä kumpuavalla äänellään. ”Olen tuonut sinut eteeni jotta voisin puhutella sinua. Kuten tiedät, Kaaoksen voimat hyökkäävät Keisarikuntaan pian. Kaikki Archaonin armeijat marssivat Middenheimiin, eikä mikään voi pysäyttää niitä. Ardenheimin osa lähestyvässä sodassa on pieni mutta tärkeä. Sinä hyökkäät Keisarikunnan selustaan, suunnasta josta kukaan ei odota iskua. Tulet Keisarikuntaan etelästä ja valloitat eteläisimmät kaupungit nopealla yllätyshyökkäyksellä. Ole koko ajan valmiina tähän sotaretkeen. Annan sinulle merkin, kun aika on tullut. Silloin sinun tulee ottaa kaikki armeijasi ja lähteä pohjoiseen. Hyökkää Wusterburgiin ja jatka sieltä pohjoiseen aina Averheimiin saakka. Sitten saat lisää ohjeita.
”Kyllä, Mestari”, Morden vastasi. Be’Lakor levitteli siipiään. Hän sanoi: ”Odota merkkiä. Valmistaudu sotaan, nuori lordi...”

Sitten hän heräsi.



Jatkuu...

[Tapsa]

Öhh... Tämä ei taida pärjätä edes tuolle Morden ykköselle. Itse asiassa nyt kun katson stooria, niin eihän siinä ole mitään ideaa - ei siinä tapahdu mitään. Yhtä hyvin olisin voinut jättää tämän osan väliin ja hypätä suoraan kolmoseen - joka on varmaan parempi. Kolmososassa alkaa Storm of Chaos, ja nähdään miten Tapsa osaa kirjoittaa isoista sodista. *glup*

[Rune]

Ihan hyvähän tämä oli, vaikkei ihan sama ollutkaan kuin ykkönen. Aivan tarpeeksi Tapsaista silti, ja se riittää yleisölle. Kunahn sitä on, se on laadukasta. Ja hyvä että on. Vaikkei tässä ollutkaan periaatteessa mitään juonellista etenemistä, tai vastaavaa, tällaiset ovat aika tärkeitä kuitenkin, tarinansyventäjiä ja kohtauksia, jotka tahallaan rikkovat hieman tarinaa, eikä koko homma mene vain tukkaputkella läpi. Hyvä että tämänkin teit. Ja seuraavaa odottelemme...

[Tapsa]

Heetkinen... Eikö kukaan muu muka lue tätä? Halllooo? Anyone?

Mutta kiva että Rune tykkäsi.

Tapsaista

Tykkään sanan kaiusta...

[Scar-Veteran]

Tämäkin oli tosiaan mahtava. Mutta tuossa yhdessä kohdassahan taisi olla lotria. Jotenkin se meni: "Jonka isku tulee olemaan nopea ja tappava" Jotenkin noin.
Ja tosiaan ihan hyvä että tämänkin teit. Odotan innolla sitä myrskyä!

[Grom]

Juu tämä oli jälleen mahtava tarina. Ehdin jo hetken miettiä, että mihin se Calaneir katosi, mutta siellähän se oli. Ja oli mielestäni oikein "asenteikas" hemmo . Tässä osassa ei edennyt paljon, mutta sanoisinko että paransi tarinaa paljon. Be'lakorin näkeminen oli bonusta. Seuraavassa sitten pamahtaa. Voi sitä Averheimia, kun ensin kidutetaan Rautavasaran toimesta ja nyt sinne hyökkää vielä astetta mahtavampi olento. Sinua ei varmaan tarvitse kehottaa kirjoittamaan lisää?

[Warp]

Ehkä tämä ei ollut aivan yhtä hyvä kuin ykkösosa, mutta todella hyvä kuitenkin. Täydensi tarinaa oikein mukavasti.
Odotan paljoa kolmososalta.

[Tapsa]

Odotan paljoa kolmososalta.

Voi ei...

[ornatkur]

Minä pidin ihan sikana, samoin ykkösestä ja tämä oli mielestäni vielä parempi! Enkä ole ykkösestäkään muuttanut omaa mielipidettäni.

[Tapsa]

No niin, näin väliin voisin ilmoittaa että kolmososa on jo pitempi kuin tämä - ja myös parempi. Voisitte kuitenkin jättää kaikki "Tapsa on kone joka kirjoittaa sata sivua tunnissa" tai "Tapsalla ei ole elämää"-tyyppiset ilmaisut väliin ja keskittyä tähän tarinaan. Minulla vain ei ole juuri nyt parempaa tekemistä kuin kirjoittaa. Olen tehnyt tänään paljon muutakin kuin vain kirjoittanut. Että silleen.


EDIT: No niin, osa 3 on valmis. Kuka haluaa, että postaan sen tänne nyt keskellä yötä? Vastausaikaa 10 sekuntia.

EDIT 2: Eli ei siis kukaan. Saatte odottaa vielä vähän. Mutta älkää surko: enköhän minä sen tänne laita kunhan olen oikoluvun suorittanut ja vähän hionut joitain kohtia. Eli kyllä se sitten aamupäivällä varmaan jo ilmestyy... (Eli todennäköisesti useimmat lukevat kolmososan jo ennen tätä turhaa viestiä...)