Inkvisiittori Lantis (piiitkästä aikaa), osa III: Muutos

[Abu]

Eli taas innostuin Lantista kirjoittamaan... Syntyi aika nopsakasti, ja virheitä saattaa esiintyä.

Aiemma osat:
Prologi:
http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23073
Osa I:
http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23131
Osa II:
http://forums.sotavasara.net/viewtopic. ... ht=#265961

*******************************************

Inkvisiittori Lantis, osa III: Muutos


Kaikki oli pimeyttä. Carlston tunsi miten hikipisara valui pitkin hänen poskeaan, välillä pysähtyen ja hetken päästä jatkaen matkaa. Tai sitten se oli verta, Carlston ei välittänyt. Hänen silmänsä olivat muurautuneet umpeen hien, veren ja muun eritteen sekoituksesta. Hän ei muistanut kuinka kauan hän oli ollut täällä, eikä hän välittänyt. Hän ei välittänyt enää mistään. Vanha Inkvisiittori leijui hämärän rajamailla, kyvyttömänä ajatella selkeästi tai vaipua armolliseen uneen.

Viimeaikaiset tapahtumat häilyivät hänen mielessään usvaisina muistikuvina. Välillä hän näki aivan selkeästi itsensä ja apurinsa taistelemassa käskynhaltija Omecin palatsissa kymmeniä ja taas kymmeniä sotilaita ja demoneja vastaan. Sitten kuva muuttui häilyväksi ja katosi, ja tilalle jäi vain pimeys. Hän pinnisti, yrittäen selvästi kerrata tapahtumia siinä kuitenkaan onnistumatta. Hän muisti taistelun ja veren… Seuraava muistikuva oli ruhtinas voitonriemuinen Omec seisomassa hänen edessään, samalla kun Carlstonin vereen pumpattiin mitä polttavampia huumeita.

Hänen ajatuksensa alkoivat taas hämärtyä, ja hän vajosi jälleen outoon piinaavaan tilaansa. Siinä samassa kuitenkin kammion valot syttyivät, ja todella kirkas valkoinen valo täytti sen jokaisen nurkan. Huoneen raskas, ruosteinen adamantiittiovi aukesi naristen kun sen saranat sanoivat vastalauseen. Carlston ei tiedostanut tästä mitään.
Huoneeseen astui kolme miestä, joista kaksi käveli suoraan Inkvisiittorin eteen ja nostivat tämän seisomaan. Hänet oli kahlittu käsistä ja jaloista seinään raskailla kettingeillä. Yhtäkkiä Carlstonin tuskainen rääkynä täytti kammion kun miehet avasivat väkisin hänen silmäluomensa ja kirkas valo tulvi miehen silmiin.

”Noniin, Carlston. Luistaako nyt juttu?” Hahmoista keskimmäinen kysyi ivallisesti. Inkvisiittori tunnisti äänen ruhtinas Omecin ääneksi. Hän nosti päätään ja sylkäisi ruhtinaan kasvoille.
”Noh, oletan että ei luista.” Omec totesi ykskantaan, ja seurue lähti huoneesta.
Valot sammuivat.
Carlston alkoi taas vajota sumuun. Sillä hetkellä oven takaa kuului vaimeasti tuskanhuudot, jotka kuitenkin loppuivat nopeasti. Inkvisiittori ei kuitenkaan jaksanut välittää tästä, hänen toivonsa oli kuollut.
Silloin kuitenkin ovi narisi taas, ja valot syttyivät. Carlston valmistautui taas kokemaan tuskaa kun hänen luomensa avattaisiin väkipakolla. Mutta sitä ei tapahtunut. Sen sijaan hän kuuli tutun äänen.
”Opettaja! Opettaja! Teidän on noustava, meillä ei ole paljoa aikaa.”
Kahlittu mies avasi varovasti silmänsä, tuskasta välittämättä, ja näki edessään tutut, nuoren miehen kasvot.
”Lantis, Keisarille kiitos!” hän huokasi.
”Meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Minulla on avaimet noiden kahleiden avaamiseen, vein ne eräältä palatsin sotilaalta.” Lantis puuskutti ja tärisevin käsin avasi Carlstonin lukot. Tämä kaatui voimattomana maahan.
”Lantis… Et voi paeta kanssani. Sinun täytyy jättää minut tänne ja paeta itse. Sinun on saatava tästä sana lähimpään varuskuntaan.”
”Olen lähettänyt sen jo, tänne on jo tulossa kolme Keisarillisen Kaartin rykmenttiä, ja lisää laitetaan koko ajan matkaan.” Lantis kertoi nopeasti.
”Hyvä… Tieto Omecin kerettiläisyydestä on saatava Inkvisition tietoon. Mutta toinen vahtivuoro saapuu kohta, ja silloin jäämme kiinni. Ei, sinun on paettava täältä yksin.”
”Ei, ruiskutan teihin madofimoksiidia, jonka pitäisi neutralisoida aineita verenkierrossanne. Siinä on myös adrenaliinia.” Lantis selosti ja pisti piikin Carlstonin käsivarteen. Aine vaikutti nopeasti, ja pian Inkvisiittori pystyi jo kävelemään, tosin noviisinsa avustamana.
”Myrskyvasarasi oli toisella näistä ovenvartijoista… He ilmeisesti ryöstivät sen ennen kuin Omec vei sinut tuonne.” Lantis kertoi ja ojensi Carlstonille vasaran, osoittaen samalla kidutuskammioon.
”Niin… Mutta minne sinä jouduit taistelussa?” Carlston kysyi mietteliäästi.
”Eräs sotilas tyrkkäsi minut kaivoon, jonka pojalle olisin kuollut ellen olisi saanut köydestä kiinni. Siinä minä sitten riipuin aikani ja kiipesin varovasti ylös. Luulin sinun kuolleen jolloin murtauduin palatsin kommunikaatiotiloihin. Sitä kautta lähetin hätäviestin, joka kuultiin ja välitettiin eteenpäin. Sieltä sitten takaisin hiipiessäni kuulin että jotakuta Inkvisiittoria pidetään vankina palatsin kellareissa, ja niin minä sitten sinut löysin.”

Carlston ja Lantis matkasivat portaita pitkin ylempiin kerroksiin, mutta heidän yllätyksekseen ketään ei tullut vastaan. Saavuttuaan palatsin pääkerrokseen he tajusivat syyn. Sana Imperiumin joukkojen tulosta oli kiirinyt Omecin yksityisarmeijassa, ja sotilaat juoksivat hädissään pois palatsista.
Sinne tänne säntäilevät sotilaat eivät välittäneet näistä kahdesta hahmosta. Carlston oli saanut voimiaan takaisin, ja pystyi jo kävelemään omin voimin. He marssivat kohti palatsin suurta valkeaa hallia, joka oli kauttaaltaan marmorista hakattu.
Yhtäkkiä kaikki äänet hiljenivät. Oli aivan hiirenhiljaista, opettaja ja oppilas katselivat hermostuneesti ympärilleen.
Silloin heidän eteensä ilmestyi hahmo. Se oli ruhtinas Omec, tavanomaisessa violetissa kaavussaan. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin muuttuneet. Hiukset olivat pudonneet, ja silmissä loimusi outo liekki.
”Armeijani saattaa olla mennyttä, mutta te… Teitä minä en aio päästää vähällä. Saatte vielä katua että kuunaan sotkeuduitte suunnitelmiini!” Hän karjui omituisella, kolkolla äänellään.
”Omec, sinun suunnitelmasi on tuhottu ja armeijasi hajonnut. Älä jatka tätä enää pidemmälle, kerettiläinen!” Carlston huusi vielä heikolla äänellään.

Silloin tapahtui jotain, mitä ei kumpikaan, Carlston tai Lantis, osannut odottaakaan. Omec karjui uskomattoman kovaa, ja hänen kaapunsa repeytyi. Hänen jo mutatoituneet kasvonsa vääristyivät kivusta ja hänen ihonsa värjäytyi punaiseksi.
Lopulta hän oli poissa, ja hänen paikallaan seisoi suuri, punainen siivekäs demoni joka kantoi suurta, mustaa kirvestä kädessään.

”Se on Khaz’ur, yksi voimakkaimmista ja kirotuimmista Khornen palvojista” Carlston sanoi Lantikselle kylmän rauhallisesti, kuten aina. Hän puristi Myrskyvasaraansa ja astui askeleen eteenpäin.
”Khaz’ur! Valmistaudu palaamaan sinne mistä tulet! Voimasi eivät auta sinua!” Vanha Inkvisittori karjaisi ja hyökkäsi kohti demonia, joka teki samoin.
Silloin kohtasivat vasara ja kirves. Uskon voimalla Carlston kuitenkin murskasi kirveen, ja sen palasia lenteli ympäriinsä. Khaz’ur ei kuitenkaan siitä välittänyt, vaan huitaisi Inkvisiittoria isolla kourallaan, joka viilsi tämän kyljen auki ja lennätti hänet vasten lattiaa.


Haavoittunut Demoiruhtinas kääntyi kohti Lantista, seuraavaa uhriaan. Tämä nosti sauvansa tanaan, tietäen silti ettei voisi mitenkään voittaa tätä taistelua. Hän oli silti päättänyt myydä sielunsa kalliilla ja ansaita paikkansa Keisarin vierellä.
Khaz’ur harppoi nopein askelin nuorta noviisia ikuinen tuli silmissään. Lantis valmistautui viimeiseen kamppailuun juoksi kohti Demonia heiluttaen hurjasti sauvaansa. Tämä kuitenkin kilpistyi otuksen ihoon, ja Lantis päätyi lentämään monien metrien matkan hallin portaille.
Demoni asteli kohti nuorta Inkvisiittorinalkua tappo mielessään. Tämä pysähtyi äkkinäisesti muutama metrin Lantiksen edessä ja perääntyi joitakin askelia pökerryksissä. Ikään kuin näkymätön seinä olisi estänyt sen hyökkäyksen. Raivoissaan se tähysi ympärilleen, etsien raivokkaasti syytä pysäyttämiselleen. Ja taaksepäin katsoessaan se löysikin sen; Carlston seisoi yhden jalan ja varasansa varassa, silmät suljettuna, keskittyneenä. Silloin hän kuitenkin avasi silmänsä, ja niissä roihuava liekki veti jopa vertoja demonin katseelle.
Khaz’ur hyökkäsi nopeasti kohti vanhaa Inkvisiittoria, mutta tämäkin valmistautui, harppasi uskomattoman nopeasti sivulle iskien samalla voimakkaasti myrskyvasarallaan demonia. Tämä rääkäisi samalla kun Carlston valmistautui toiseen iskuun. Olio kuitenkin heilautti häntäänsä kaataen hänet kivilattialle samalla kun myrskyvasara lensi kauas hänestä.
Nyt hän oli yksin, voimattomana ja aseettomana kun pahasti runneltu Demonilordi lähestyi häntä, nauttien joka hetkestä. Silloin Carlston kuuli kolkon äänen päässään.
”Hah, aina yhtä itsetuhoisia… Olisit paennut kun pystyit, kuolevainen, sillä sinua odottava kohtalo on jotain minkälaista et ole osannut kuvitellakkaan”
Vanha Inkvisiittori nousi vielä kerran, hyökäten raivoisasti päin Demonia, joka kuitenkin heitti hänet vaivattomasti vasten vaaleaa marmoriseinää, joka värjäytyi punaiseksi
”Älä luulekaan että pääsisit tästä näin helpolla. Ei, et todellakaan…”

Carlston avasi vielä silmänsä ja valmistautui kohtaamaan sen mitä edessä oli.
Silloin Demoni rääkäisi.
Carlston silmät rävähtivät auki hänen etsiessään Khaz’urin tuskan aiheuttajaa. Hän näki sen parinkymmenen metrin päässä itsestään. Lantis.
Tämä oli heittänyt pienen, siunatun tikarinsa Demonin kylkeen, aiheuttaen tälle tuskaisen piston. Mutta vain piston, ja nyt oli Demoniruhtinaan kaikki vihan keskittynyt tähän nuorukaiseen.
”Kuolevaiset… Toinen toistaan tyhmempiä…”, kuuli Lantis päässään.
Carlston nousi seisomaan. Nyt oli Demonin selkä hänelle paljas, mutta ilman asetta siitä ei olisi mitään hyötyä.
Silloin hän kuitenkin näki Lantiksen pitävän jotain kädessään… Hänen Voimavasaransa?
”Carlston! Ota koppi!” Tämä huusi ja heitti vasaran Carlstonille, joka uupumuksestaan huolimatta otti sen lennosta kiinni.
”Khazar’ur”, hän huusi ja Demoniprinssi kääntyi katsomaan häntä, ”valmistaudu paluuseen sinne mistä tulitkin!”
Carlston harppasi muutamalla askeleella Demonin luokse, laulaen hymniä Keisarille. Kaksi hahmoa iskivät toisiaan yhtä aikaa; Carlstonin Voimasara murskaten Khazar’urin kallon ja tämän koura lävistäen vanhan Inkvisiittorin vartalon.
Kumpikin kaatuivat marmorilattialle, heidän verensä sekoittuivat tummaksi vanaksi joka valui kymmeniin halkeamiin lattiassa. Demoni alkoi häilyä ja sitten katosi, palaten takaisin Warppiin.

Lantis juoksi huohottavan Calstonin luokse.
”Lantis… Minä lähden nyt. Täytin tehtäväni ja velvollisuuteni Keisarille… On tullut minun aikani. Sinun täytyy jatkaa työtäni, ottaa paikkani Inkvisiittorina ja suojella maailmaamme pahalta.” Hänen äänensä oli enää pelkkä kuiskaus, ja hänen piti useasti yskiä verta suustaan.
”Carlston… Ei! Sinut voidaan vielä pelastaa! Haavasi voidaan parantaa… Sinut voidaan parantaa, ja voimme taas jatkaa seikkailujamme… Et saa jättää minua näin!” Lantis huusi itkunsekaisella äänellä.
”Lantis, kuuntele! Tämä oli minun tehtäväni. Olen kouluttanut sinut jatkamaan työtäni, ja olen ylpeä sinusta. Sinulla on vielä oppimista, mutta kaiken sinä tulet vielä hallitsemaan… Mutta minä lähden nyt, ja sinun pitää se hyväksyä. Otan paikkani Keisarin rinnalla, ja siellä me tulemme vielä näkemään toisemme, ennemmin tai myöhemmin…” Carlston kuiskasi, ja viimeiset sanat hän sai vain vaivoin ääneen sanotuksi.
Lantis aikoi sanoa jotain vastaan, mutta siinä samassa Carlstonin ruumis välähti, ja se hohti uskomattoman kirkasta, puhdasta valkoista valoa joka täytti koko hallin. Lantiksen oli pakko kääntää katseensa pois, ja kun valo vihdoin sammui, oli vanha Inkvisiittori kadonnut, vain hänen Myrskyvasaransa merkkinä hänen täällä olostaan.
Nuori noviisi purskahti syvään, vihansekaiseen itkuun. Kyyneltulvaa ei tuntunut pysäyttävän mikään, ja hän takoi nyrkeillään marmoria. Silloin kuitenkin hän kuuli vielä päässään mitä Carlston oli sanonut: ” Sinun täytyy jatkaa työtäni, ottaa paikkani Inkvisiittorina ja suojella maailmaamme pahalta.” Tästä hän sai uutta voimaa. Lantis pyyhki kyyneleet silmistään, poimi opettajansa Myrskyvasaran ja lähti raahustamaan pois palatsista, ajatellen kaikkea mitä Carlston oli hänelle opettanut.

**********************************************

-A

[D3nniz]

Luin kerralla kaikki tarinasi enkä voi muuta sanoa että ne ovat aivan mahtavia ainoa huono puoli oli juuri tuo kuvauspuoli josta on jo aikaisemmin huomautettu mutta jatka ihmeessä kirjoittamista niin sinusta voi tulla kenties uusi tarinamestari

[Sopuli]

loistava tarina taas. jatkuuos lantis sarja vielä, sillä lukisin mielelläni näin hyvää tekstiä. lyhyys oli aijoa haittaava tekijä. adios

[Rune]

Hieno oli. Lantis tarinoissa on hemmetisti asennetta, henkilö on mielenkiintoinen. Ainut vain, että kuvailulla olisi tarinan tunnelmasta voinut saada aivan kaiken irti. Ja hmm, minä en edes muista milloin Carlston olisi joutunut vangiksi... Pitäisi kai lukea nuo edellisetkin uusiksi. Mutta kuvailussa olisin tahtonut vielä vähän enemmän demoniksi muuttumista, jne. Jotain vastaavaa. Nyt teksti olikin selkeydestään ja luettavuudestaan huolimatta vähän latteaa. Hienoa tekstiä, ei siinä mitään, ja jatkoa tahdotaan ehdottomasti, mutta hieman jotain jäi vielä puuttumaan...

[D3nniz]

Rune tuossa oli vissiin tarkoituskin aloittaa vähän sillain ettei tiedä mitä on tapahtunut ja sitten viitataan niihin aiempiin tapahtumiin niinkuin tuossa tehtiin kun kerrottiin että Carlston muisteli mitä oli tapahtunut ja sai siitä ihan hyvin tolkkua ainakin minä sain.