Sankari

[Nachtzehrer]

Kirotun mullan yllä, ja kirotun kiroaman auringon alla, makasi hengenvetoakaan vetämättä ruumis. Noh, ruumis oli käsitteenä sinänsä väärä, ja toisaalta ihminenkin olisi ollut groteskista kasasta valkoista lihaa jonka pinnalle suonet verkon tavoin olivat pingottuneet väärä tulkinta. Noidanmetsästäjille, niille joilla oli uskallusta ja tarpeeksi vakaa sydän kääntämään katseensa näin synkkään tietoon, olisi sana Necrarch kertonut kaiken oleellisen. Hiljaa Nikodemus makasi, hiljaa ja synkissä unissaan joissa paranoia ja suuruudenhulluus vuorottelivat kuin vyöryaallot. Villejä visioita velloi nekromantisen magian saastuttamissa keskushermostoissa, kuvia vallasta ja loistosta, kuvia tiedosta ja rauhan valtakunnasta.

Öisen rauhan valtakunnasta, jossa kuolleet kulkivat äänettä eikä aurinkokaan vaivautunut nousemaan elämän hylkäämän Vanhan maailman ylle. Pirullisille kasvoille nousi virne, pimeyttä pimeämpi ja sellainen joka pikkulapsen kasvoilla saisi vanhempien veren hyytymään. Pimeys tuuditti Nikodemusta, pimeys joka suojeli häntä, pimeys joka ruokki häntä. Hiljaa luiset kädet jotka toivat mieleen ihmisluusta muotoillun lintuhämähäkin, raottivat arkkua. Ainoastaan luisten kätten naksunta ja vähäisten jänteiden vinkuna muistutti ”elämän” läsnäolosta. Jos tämä oli kirous, Nikodemus halusi koko sydämeltään olla kirottu. Luinen olento notkisti vartensa ja hypähti peilin eteen. Armollinen oli Sigmar kun ei sallinut olennon nähdä itseään. Kammottavinta kyllä, yön olento ihasteli itseään peilistä näkemättä kuvaansa. Kuinka kauan tuota tragikoomista narsismia kesti? Siihen on paha kenenkään vastata. Katseltuaan itseään hetken, tai vuoden (aika oli menettänyt hänelle niin kauan sitten merkityksensä). Enää hänen etunimensä oli tallella, ja sukupuu… Puu, mikä kaaoksen nimeen oli puu? Pienen hetken silmissä kävi etäinen hehku, kuin muisto joka hetken olisi yrittänyt pintaan, mutta sitten se sammui ja hukkui mustien silmien elottomaan tyhjyyteen.

Nikodemus sylkäisi lattialle halveksien, tai ainakin olisi sylkäissyt jos se enää olisi entsyymeistä imetylle epäkuolleelle mahdollista. Hauraat mutta jänteikkäät jalat ottivat askelia, ja kohta jalat mullan sijaan tapasivatkin jo kiveä allaan. Mikä oli herättänyt hänet, mitä oli tapahtumassa? Sairaalloinen mielenkiinto heräsi, matkallaan tornin huipulle Nikodemus pyydysti rotan joka epäonnekseen tupsahti hänen tielleen. Tätä rottaa Nikodemus hyväili käsissään, kunnes yhtäkkiä kädet äkkinäisen aggression vallassa tempaisivat rotasta tiukasti, ja lian ja pölyn, kuonan saastuttamat kynnet viilsivät eläimen vatsan auki kuin kirurgin veitsi. Siinä itsekseen Nikodemus pysähtyi katselemaan rottaa. Kuolinkouristuksissaan se alkoi näyttää hänen silmissään paljon kirkkaammalta, todellisemmalta ja… Nikodemus päätti ettei antaisi sen kuolla. Niinpä sormet napsahdellen ja nipsahdellen alkoivat poimia nisäkkään sisäelimiä, ja ryhmitellä niitä kämmenelle.

Pienet ruoansulatuselimet ja muut lajiteltiin somasti, rotan heilutellessa pieniä jalkojaan toimituksen tapahtuessa ennen kuin se saattoi käsittääkään. Kuolema tämän olennon käsissä oli enemmän kuin taidetta, ja sellaista joka olisi saanut Keisarikunnan lääkäritkin kokemaan vastentahtoista ihailua tätä yön herraa kohtaan. Lopulta pieni pumppaava sydän laskeutui ryppyisen kämmenen kuoppaan, Nikodemusta hymyilytti. Pieni eläin lakkasi viimein kouristelunsa, Nikodemuksen silmissä se näytti kristallinkirkkaalta, tavallaan kauniilta ja ainutlaatuiselta kun se köllötti hänen kädessään käpälät taivasta kohti ja sisäelimet hänen ikivanhalla kämmenellään. Nikodemus lakaisi kätensä lattialle kuin katkera uhkapeluri, ja mustat silmät tähysivät kauas ajassa ja avaruudessa. ”Mikä nyt on?” Tuo olento mutisi itsekseen, ja silitteli vatsaansa joka näytti samalle kuin nälkäinkuolleen lapsen vatsa, pyöristyneelle pallolle jonka navasta olisi voinut kuvitella harmaiden mehiläisten kaivautuvan sisään, ja rakentavan pesänsä saaden lopulta isäntänsä näyttämään ennemminkin reikäjuustolta kuin luurangolta. Tosin hetkeksi Nikodemus rupesi mietiskelemään olisiko olemassaolo arvokkaampaa ja hyödyllisempää, reikäjuustona vai tällaisena? Hetken Nikodemus oli kallistua reikäjuuston kannalle, sillä reikäjuusto kenraalina olisi kovin uniikki tapaus Vanhan Maailman historiassa. Ajatus haihtui Nikodemuksen mielestä sillä enemmän hänen mielensä halusi saada tietää miksi hän oli hereillä (Tosin ajatus itsensä muuttamisesta reikäjuustoksi pistettiin korvan taakse).

Öinen ilma tulvahti häntä vastaan, ja kuuta vasten erottui vaikertavia hahmoja jotka Nikodemus tunnisti palvelusväekseen. Päivänokoset olivat kestäneet aika kauan, niin kauan että nuo houkat lyhytikäiset olivat tulleet... Kirkastetuiksi. Nikodemuksen silmät melkein kyyneltyivät hänen katsoessaan Bastioninsa huipulta kuinka kauniilta maailma näytti. Hän näki sodan, hän näki hävityksen ja kauniin kaskeamisen jonka jälkeen kelmeät kukat nousivat kukkimaan, koskaan lakastumatta. Hän näki maailman palavan ja valittavan, vain syntyäkseen uudelleen. Ensimmäistä kertaa ihmisiän takaisiin vuosiin, mustista silmistä valui öljynpaksuisia kyyneliä. Nikodemus näki maailman kärsivän, hän näki kuinka se muuttui koko ajan, ja kuinka sen pintaa runteli elämä joka synnytti kärsimystä. Hän voisi päättää tämän liikkuvan kuoleman, hän voisi hiljentää valituksen, hän olisi vapahtaja ja messias joka ratsastaisi pelastamaan maailmaa. Ihmiset hurraisivat hänelle, he tarjoaisivat hänelle kaulansa katkaistaviksi ja jokainen kaupunki ottaisi hänet vastaan juhlasaatolla. Ne jotka jo olisivat siunattuja, heistä osa auttaisi Nikodemusta kantamaan maailmalle pelastuksen sanomaa, heistä tulisi hänen armeijansa. Nikodemus Stefanus Van Necrarh oli päättänyt tehdä sankariteon, hän kantaisi taakan ja sodan harteillaan. ”Geheimnisnacht…” Kuiskattiin kyynelissä, ja Nikodemus katsoi maailmaa sitä rakastaen. Hän tulisi vielä, hän tulisi vielä ja toisi evankeliumin mukanaan.

Jossakin linnan hämärissä portaikoissa, Bastionin uumenissa rotta jonka vatsa oli kaivettu miltei puhki ja täysin ontoksi, sätki taivasta kohden silmissään eloton kiilto. Se heilutteli jalkojaan sisäelimiensä ympäröimänä. Ensimmäinen oli kuullut ilosanoman, ja kuinka monet sen tulisivat kuulemaan kunnes maailma olisi kärsimyksestä vapaa.

[Hollo]

OLi muuten hyvin kirjoitettu. Todella hyvä kirjoitus ja kerrontatyyli. Mutta tuon henkilön nimi on suoraan otettu vc-armybookista.

[Nachtzehrer]

Itseasiassa nimi on eräänlainen väännös omasta nimestäni, ja ennen GW:n nykyistä VC:n armybook:ia, minä käytin nimeä Nikodemus Stefanus van Necrarch kenraalini nimenä. Itseasiassa ajattelin jopa kirjoittaa (jos saan itsestäni kiinni) tarinan siitä kuinka Nikodemus lähtee tappamaan Nicodemusta nimensä plagioimisesta, mutta näkee sitten. Ehkäpä sen vielä kirjoitan. Mutta jos nimi haittaa useampia lukijoita, voin tietenkin muuttaa sen muotoon joka ei häiritse tarinaa lukiessa.

[Hollo]

Elikkä tännne on siis ilmestynyt toinen vampyyrikirjoittelija miun lisäksi. Jos kiinnostaa, niin lukaseppa tuo miun uusin tarina.

[Myyra]

Tykkäsin tarinasta kovasti, mutta sana "kumminkin" häiritsi jostain syystä. Muuten tarina oli oikein hyvä.

[Aco]

Todella hienoa, todella hienoa. Juoni tuli vähitellen esiin niin kuin pitääkin ja muutenkin tarina oli aivan omanlaisensa. Arvosanaksi:

10-

[ornatkur]

Yleensä arvosanat annetaan mielestäni liian korkeina, mutta ei nyt! Tuo oli aivan uskomatonta tekstiä! Toivottavasti saamme nauttia pian uudesta tarinasta.

*Katselee häkeltyneenä

[Illidan]

Hienoa tekstiä, viimeinen kappale oli nättiä luettavaa... 10-

[Väkipyörä]

Kyllä serkkupoika vaan osaa..

Todella mukavasti käytetty huumoria keventämään välillä hieman raskaaksi käyvää kerrontaa. Hieman suoraviivaisuutta välillä kaipaisin, mutta eiköhän sitäkin tarvittaessa löydy. Nythän kyseessä on ilmeisimmin jonkinlainen johdanto?

Suurin osa kielikuvista oli hyviä, joukossa mukana jopa muutama todellinen namupala, mutta meikäläistä voisi konsultoida ainakin lääketiedettä jollakin tapaa liippavista sanoista. Nyt "keskushermostoja"- ja "entsyymit"-sanoja oli käytetty hieman hupaisalla tavalla. Alaa harrastamattomille kävivät varmaankin mukisematta.

Kaiken kaikkiaan erinomainen debyytti foorumille!

[gawd]

en paljon tarinoita täällä lue mutta tämä oli ihan hyvä:::)

[Illidan]

Joo vielä unohdin sanoa: TÄMÄ TARINA KERJÄÄ JATKOA. Jos et ole tullut itse ajatelleeksi, niin pyydän jatko-osaa tälle.