______________________________
Satoi lunta…se ei ollut kovin ihmeellistä ottaen huomioon olosuhteet. He olivat harjoitelleet jo viisi viikkoa kylmissä ja osittain alkeellisissa olosuhteissa. Sähkö oli loppunut viikon päästä taistelusta, jolloin he olivat jääneet ilman lämpimiä olotiloja. Täit olivat tulleet kuvioihin kahden viikon kuluttua, mutta niistä oli päästy melkein eroon tuulettamalla petivaatteita joka päivä. Kaksi miestä oli tappanut itsensä ampumalla siististi itseään päähän, se ei ollut kohottanut Valkokilpien mielialaa. Ruoasta tosin ei ollut pulaa, sillä kaupungista tuli ruokaa joka viikko lisää, mutta heidän pitäisi lähteä kohta jos he haluaisivat voittaa tulevan kamppailun lojalistejen ja pettureiden välillä.
Iganantius istui kuopassa ystävänsä Verlundin kanssa, he olivat harjoitelleet kuopan kaivamista ja istuivat nyt semmoisessa. Kuoppa oli metsänlaidalla ja he näkivät täältä parakin pihalle jossa nyt ei ollut edes jalanjälkiä koska lumi oli ne peittänyt. Ei ollut kovin kylmä, mutta olosuhteet aiheuttivat nurinaa Valkokilpien joukossa.
”Tämä ei ole siedettävää”, Verlund sanoi hieman äkäisesti, ”Lerolan istuu jossain komentobunkkerissa juomassa kuumaa kahvia kun me pakastumme täällä.”
Iganantius katsoi ystäväänsä toiselta puolelta kuoppaa ja naurahti kuivasti.
”Siellä on ihan yhtä kylmä kuin täälläkin. Tosin hänellä on kahvia”, Iganantius sanoi ja virnisti hetken.
He istuivat siinä ikuisuudelta tuntuvat ajan kunnes Racman tuli paikalle. Korpraali(nykyinen alikersantti)oli saanut komean arven poskeensa joka johtui siitä että hän oli juuri ehtinyt väistää kun vihollisen pistin oli tavoitellut hänen aivojaan. Arpi ulottui korvan alta melkein huuleen asti.
”Meidän on mentävä pojat, Lerolan kutsuu, tosin oikeastaan tiedän mitä hänellä on asiaa.” Alikersantti sanoi kurtistaen hieman kulmiaan.
”Mitä epäilet kaveri? Tai paremmin sanottuna, mitä tiedät?”, Verlund kysäisi johdatellen.
”Päällikkö taitaa suunnitella lähtöä, on pakattu jo paljon ruokaa ja juomaa, saatamme lähteä jo tänään”, Racman sanoi ja huokaisi hengitys höyryten kuin höyryveturi.
Iganantius nielaisi, yksi taistelu oli vielä siedettävää, mutta kokonainen kampanja! Hänellä ei olisi enää luultavasti yhtään ystävää sen jälkeen. Marcuksen menettäminen oli jo ollut tarpeeksi paha isku vaikka hän ei tuntenutkaan tätä niin hyvin.
”Tätä olen jo pelännyt pitkään, emmekä ole edes saaneet kunnon koulutusta!”, Racman sanoi ja huokaisi jälleen syvästi.
”Ensinnäkin, vihollinen tietää että me olemme täällä. Toiseksi, sota hävitään jos me emme anna omaa panostamme mantereen uudelleen valtaukselle. Kyllähän kolmesataa miestä saa jo ihmeitä aikaan, mutta ei jos meitä ei kouluteta!”, Racman sanoi ärtyneesti.
”Kyllä me osaamme tappaa”, Verlund sanoi ja otti puukkonsa näyttävästi vyöltään, heittäen sen ilmaan pyörähtämään ja ottaen sen kiinni kahvasta.
”Minä tiedän”, Racman sanoi katsoen kaukaisuuteen. ”Ette kuitenkaan tiedä vielä mitä on vastassa. Viisi viikkoa sitten tänne hyökkäsi vasta petturi sotilaita, ette ole vielä nähneet kaaoksen Avaruussotureita! He ovat ainakin kaksi metriä pitkiä, omaavat korkean teknologian varusteet ja niiden panssari on melkein läpäisemätön. Ne ovat jopa vikkelämpiä kuin me, vaikka pitävätkin päällään sellaista haarniskaa.”
Iganantius ja Verlund miettivät hetken alikersantin sanoja.
”Olen kuullut Avaruussotureista”, Iganantius sanoi tuijottaen tyhjää, aivan kuten muistellen jotain. ”Kuvauksesi sopii heihin. Pelkään kohtaamista heidän kanssaan.”
”Lähdetäänpäs nyt, ei ole aikaa rupatella nyt, menen tästä sanomaan muille samat sanat.”
Racman poistui heidän luotaan ja käyskenteli kohti muiden kuoppia.
”Kait me sitten menemme nyt”, Verlund tokaisi ja hyppäsi taitavasti pystyyn. Iganantius nousi myös pystyyn ja he ryhtyivät kävelemään kohti parakkeja.
He saapuivat parakin pihalle johon olikin kokoontunut jo parisenkymmentä valkokilpeä.
”Te kaksi! Riviin!”, huusi eräs kersanteista, tämän nimi taisi olla Onorius. Onorius oli asenteeltaan tiukka kersantti, mutta osasi hommansa.
Iganantius ja Verlund järjestyivät riviin, alussa riviin meno oli ollut vaikeaa, mutta nykyään se oli melkein automaattinen toiminto.
He odottivat noin viisitoista minuuttia kunnes kaikki olivat tulleet paikalle. Vasta kun kaikki Valkokilvet olivat rivissä, heidän komentava upseerinsa kapteeni Lerolan asteli komentobunkkerista mukanaan kaksi miestä joita Iganantius ei ollut koskaan nähnyt. He astuivat kersanttien keskelle valkokilpien eteen.
Lerolan oli pukeutunut tavalliseen upseerin univormuunsa, vyöllä roikkui voimamiekka ja bolterpistooli. Oikealla puolella oleva mies oli mustiin pukeutunut mies jolla oli punainen vyö ja upseerin lakki, vatsaa ja rintaa peitti kuorihaarniska kuten Lerolanilla. Mies piti voimasapeliansa oikeassa kädessä olallaan, vasemmassa kädessä hän piti erikoista pistoolia joka käytti edistynyttä plasmateknologiaa. Iganantius oli kuullut siitä eikä voinut melkein irrottaa katsettaan tästä mahtavasta esineestä.
Lerolanin vasemmalla puolella oleva mies olikin jotain mitä Iganantius ei ollut ennen nähnyt. Mies oli pukeutunut täyteen voimahaarniskaan päätä lukuun ottamatta. Miehellä oli siellä täällä sinettejä joissa roikkui paperinpalasia joihin oli kirjoitettu jotain. Mies kantoi ylpeänä mustaa vasaraa jossa oli kultaiset koristelut. Tälläkin miehellä oli bolterpistooli jota tämä kantoi vyöllään. Mies oli ihmeellinen valkoisessa, kullalla koristellussa haarniskassaan.
”Lepo”, Lerolan sanoi ja miehet tottelivat. ”Minulla on teille uutisia miehet. Me lähdemme tänään täältä, olemme olleet täällä jo tarpeeksi ja vihollinen tietää sijaintimme. Olemme täällä enemmän vaarassa kuin taistelukentällä johon me nyt joudumme. Luultavasti meillä ei ole mitään ongelmia pitää kaaoksen joukkoja kurissa siihen asti kunnes Avaruussoturit ja Cadianin syöksyjoukot tulevat avuksemme. Meillä on kuitenkin edessä pitkä kampanja.”
Valkokilpien joukosta kuului mutinaa ja jonkinlaisia vastalauseita.
”Hiljaisuus!”, huusi mustapukuinen mies ja halkoen ilmaa miekallaan, osoittaen sillä valkokilpiä. Lerolan hymyili tulkitsemattomasti kun Valkokilpien mutina pysähtyi kuin seinään.
”Tässä onkin yksi niistä miehistä joka pitää huolen siitä että usko keisariin ei horju, ja että taistelumoraali pysyy korkealla. Saanen esitellä, komissaari Feldorn.”
Mustapukuinen mies nyökkäsi ja tarkasteli sapeliaan.
”Tämä toinen mies vieressäni, on inkvisiittori Cornelius. Hän pitää huolen että ette todellakaan hairahdu kaaoksen puolelle”, Lerolan sanoi ja viittasi mieheen vasemmalla puolellaan.
”Tervehdys Valkokilvet, minä ja Feldorn pidämme huolen siitä että ryhmässämme kaikki on hyvin. Emmekä salli perääntymistä ilman käskyjä, teloittaminen ei ole vaikeaa, ainakaan Feldornille.”
Feldorn irvisti, paljastaen osaksi metalliset hampaat.
”Minun tehtäväni on juuri pitää teidät rivissä. Älkää edes ajatelko perääntymistä ilman lupaani”, Feldorn sanoi jäätävällä äänellään ja pyöritteli miekkaansa taitavasti ilmassa. Sen suhahteleva ääni muistutti Valkokilpiä siitä mitkä sanat olivat äsken leijuneet ilmassa, ja siitä että tuo miekka saattaisi olla joku päivä heidän sisuksissaan. Pelko hiipi hiljaa heihin jokaiseen.
”Me lähdemme nyt, pakatkaa kymmenessä minuutissa.”
Valkokilvet poistuivat pihalta marssien parakkeihinsa.
”Minä vihaan sitä miestä!”, Irven pauhasi pakatessaan tavaroitaan. ”Aivan kuin hänessä ei olisi jo tarpeeksi siedettävää! Ei, vaan hän tuo tänne omat lemmikkinsä, saanen esitellä herra Tuho ja herra Turmio!”
Iganantius pakkasi tavaroitaan ja katsoi kelloaan, hienoa elektronimetalli kelloaan, aikaa oli vielä viisi minuuttia. Tutuksi tulleen parakin seinät olivat tylsän valkoiset, ja muutamaa laatikkoa lukuun ottamatta kaikki huoneen esineet olivat kerrossänkyjä.
”En minäkään pahemmin heistä välitä, mutta meidän on tehtävä kuten he sanovat”
Miehet heidän huoneessaan nyökkäilivät ja vastailivat myönteisesti, paitsi Irven.
”Minun puolestani Lerollan ja hänen apulaisensa helvetistä saavat haistaa…”
”Minkä?”, kuului jäätävä ääni ovelta.
Irvenin pää kääntyi hitaasti ovelle, jonka luona seisoi komissaari Feldorn, halkoen huonetta sinisillä läpitunkevilla silmillään.
Irven näytti siltä kun olisi valmiina laskemaan housuunsa, hänen kasvoillaan kävi silkka kauhu. Hän nieleskeli ankarasti. Hän kuitenkin kohottautui täyteen mittaansa ja sanoi uudesti löydetyllä rohkeudellaan.
”Minulla saa olla omat mielipiteeni asioista Felldorn”, Irven sanoi nyrpistäen nenäänsä uhmakkaasti.
”Se on totta”, Felldorn sanoi ja otti äkkiä veitsensä vyöltä. Kaikki ottivat äkkiä askeleen taaksepäin, mutta tämä kävi vain katsomaan sen avulla kynsiään.
”Älä ole tyhmä ja luule että pystyt väistämään kysymykseni noin helposti”, Felldorn sanoi äänellä jota ei voinut kutsua muuta kuin kylmäksi.
”Paskan”
Komissaari asteli Irvenin luo päättäväisesti kohottaen nyrkkinsä ja lyöden mojovan iskun tämän nenään. Irven lensi lattialle ja kiillotti sitä sekunnin moppiliikkeellä kiitäessään lattian halki. Kun Feldorn asteli tämän luokse ja yritti nostaa sotilaan ylös, hän sai tusinan verran sotilaita vastaansa, Iganantius mukaan lukien.
”Jaa, että sitä käydään kapinaan”
”Ei herra, puolustamme vain ystäväämme. Sinä et saa käydä kiinni alaisiisi muuta kuin taistelukentällä”, sanoi Werris, hän oli vahva kuin härkä, mutta omasi myös kohtalaisen hyvät aivot.
”Typerä sotilas, minua on juuri loukattu ja minä saan kyllä ratkaista tämän miten sen hyväksi näen”, Feldorn sanoi ja pisti veitsensä takaisin tuppiin. Komissaari katsoi häntä vastaan tulleita sotilaita ja korjasi lakkinsa asentoa.
”Tämä muistetaan”, Feldorn sanoi ja lähti huoneesta varmoin askelin, hänen olemuksensa häipyen käytävään saappaiden koleiden kopsahdusten kera.
Irven nousi maasta ja sylki verta lattialle.
”Vihaan tuota miestä”
He jättivät heille tutuksi tulleen parakin ja sen ympäristön. Komppania matkasi etelään, kohti Randmal-nimistä paikkaa. Randmalissa oli kuulemma lämpimämpää, siellä tuskin edes satoi lunta, toisin kuin missä he nyt olivat. He menisivät läpi vanhan bunkkerilinjan, Aallonmurtajan, jota ei ollut käytetty sataan vuoteen. Siellä oli vielä pieni varuskunta miehiä ja he huonoimmassa tapauksessa joutuisivat puolustaa sitä, jos petturijoukot kävisivät hyökkäyskannalle. Vaikka lupaus miltein lumettomasta maasta oli kaikkien mielessä, lunta tuntui vain satavan kovemmin heidän niskaansa.
Iganantius tarpoi kylmässä, valkoisessa lumessa. Hän näki eteensä vain kaksi metriä rankan lumisateen takia, kaiken lisäksi hänen jalkansa upposivat polveen asti. Lerolan asteli komppanian kärjessä komentoryhmänsä kanssa ja huuteli käskyjään taakse. Harvoin Iganantius kuuli ne, mutta hän yritti katsoa mitä muut tekivät. Sotilailla oli paksut flaktakit, lämpimät saappaat, hanskat ja kypärät, jotka kyllä pitivät kylmän loitolla vaikka varpaat ja posket meinasivat jäätyä joka sotilaalta.
Verlund asteli jostain perältä Iganantiuksen luo.
”Tällaisessa säässä en ole koskaan ollut, aivan paholaisen ilma”, Verlund sanoi madalletulla äänellä: lumimyrsky aiheutti hiljaisuutta joukossa.
”En minäkään, toivottavasti pääsemme lämpimiin maisemiin lähiaikoina”, Iganantius sanoi, nostaen jalkansa samalla syvästä lumesta ja yrittäen etsiä edes hiukan tukevampaa jalansijaa.
”Toivotaan niin, mutta jos joudumme sinne kirotulle Aallonmurtajalle…”
Verlund huokaisi syvään.
Taival jatkui vielä päivän loppuun asti, ja koko ajan satoi lunta. Komppanian moraali oli alhaalla kun lehmänhäntä, sillä kaikki tiesivät että joku suuri, yliluonnollinen oli heitä vastassa. Mikään muu ei voisi asettaa tällaista myrskyä heidän eteensä. Lopulta he päättivät leiriytyä metsän suojaan, jossa ei satanut aivan niin paljoa lunta leveäoksaisten puiden lävitse. He yöpyivät onneksi lämpimissä teltoissa vaikka vahtivuoroon joutuminen merkitsikin tunnin kestämistä purevassa pakkasessa. Aamulla herättiin ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän huonosti levänneitä. Tosin kaikki olivat kiitollisia paljon kaivatusta unesta. Sää oli seuraavana päivänä selkeä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, se kohotti hiukan komppanian mielialaa. Komppania saapui Githas-vuoristolle tuntia myöhemmin, ja vain pari tuntia sen jälkeen he kiipesivät kukkulalle ja näkivät vanhan, mutta vaikuttavan bunkkerilinnoituksen; Aallonmurtajan, joka sijaitsi vuortenvälisessä solassa. Se joka hallitsi Aallonmurtajaa, hallitsi solaa ja solan hallitsija pystyi kontrolloimaan maidenvälistä oikotietä.
”He ovat täällä?”, kuului matala bassoääni joka kaikui omalla tavallaan. Se kaikusi pimeästä nurkasta jossa suuri hahmo istui ruumiskasan päällä. Punaiset silmät kiiluivat varjoisesta nurkasta ja raastava, maiskutteleva ääni kertoi että hahmo ei käyttänyt ruumiita pelkästään istumapaikkana.
”Kyllä, herrani. Noin kolmisensataa miestä, katsoin itse kun he kohosivat tuolle kukkulalle. Tosin valkokilpiä melkein koko sakki”, kaaoksen velho sanoi kolkon metallisella äänellään. Tämä oli pukeutunut yönsiniseen haarniskaan ja luunvalkoiseen pääkallokypärään. Käsissään tämä piteli pikimustaa sauvaa jossa oli kirkkaanpunainen Horuksen silmä. Velholla ei ollut nimeä, se oli kauan sitten kadottanut oman nimensä ja identiteettinsä. Hän piti itseään vain jumaliensa työkaluna joka ei tarvinnut nimeä jotta hänet muistettaisiin.
Nimetön erotti valkoisen hammasrivin pimeydestä sekä sairaalloisesti niiden terävistä kärjistä metalliselle lattialle tipahtelevat veripisarat.
”Tee taikasi velho, kokoa soturini ja sitten alamme pitää hauskaa”, matala ääni kuului nurkasta ja lisäksi sen jälkeen raakaa lihaa repivä ääni.
”Kyllä, herrani”, nimetön velho sanoi.
Velho katsoi ulos valoa sisään tuovasta ikkunasta heitä vastapäätä olevalle kukkulalle, josta hän helposti erotti ihmissotureiden rivit. He eivät luultavasti tietäisi että vain tuntia aikaisemmin asema oli vallattu, taistelu oli ollut lyhyt, mutta verinen. Ketään ei ollut säästetty ja Yönruhtinaat olivat vieneet voiton jälleen kerran ihmisistä. Valo kävi hänen ikivanhaan haarniskaansa ja sen sininen pinta kiilteli vaikka sitä ei oltu pesty kymmeneentuhanteen vuoteen.
Velho keskittyi ja ammensi voimiaan ylemmiltä tahoilta, noilta pimeiltä demoniolennoilta jotka kaaoksen palvelijat jumalikseen myönsivät. Hän keskittyi ja näki elämänsä kulkevan ohitseen, hän näki myös jumaliensa tahdon ja hymyili huulettomalla suullaan metallisen kylmän haarniskansa alta. Tänään Yönruhtinaat voittaisivat, jälleen. Heitä oli neljäkymmentä, mutta surkeilla sotilaankuvatuksilla ei ollut mitään mahdollisuuksia heitä vastaan, varsinkaan näin hyvissä asemissa. Hän sai tahtonsa läpi ja vapautti taikansa jälleen.
Lumihiutaleet alkoivat putoilemaan pilvettömältä taivaalta.
_____________________
Laittakaa kommenttia tulemaan jos tykkäätte(olkaa kilttejä
)
siitä onkin aikaa kun lukenut taas 40k tarinan. Tämä oli kieltämättä helvetin hyvä ellen sanoisi. Andromeduksia en koskaan lähtenyt arvostelemaan koska teksti mariineista on 40k fluffia tuntemattomalle (ainakin omasta mielestäni) vähän hepreaa ,mutta Iganatiuksesta saa selvää vaikka ei mitään tajuaisikaan ihmiseen on vaan sen verran helppo samaistua ja hyvä niin 
