Palkkasoturi, Luku 1.

[Mysterous]

Kävelin saastuneen Temppelin käytävillä. Seinät olivat lihas kudosta joista minua katsoivat kasvot, vääristyneet kasvot, kuolevien kasvot, vihan täyttämät kasvot. Hetken aikaa kuljettuani tässä saastaisessa loukossa kimppuuni hyökkäsi pieni lauma mutantteja. Lonkeroita, kynsiä, saksia, sarvia, nämä piirteet vain ärsyttivät minua, mutta nuo kasvot, pystyisin tunnistamaan ne missä vain, ne olivat sotureideni kasvot. Palkkasoturi joukkoni miesten kasvot, tämä täytti minut vihalla, samanlaisella vihalla kuin silloin lapsena ollessani.

Synnyin pientä kaupunkia vahtivaan sukuun, isäni oli linnanherra ja minulla tulisi olemaan tuo sama tehtävä kun aika koittaisi. Minä sain kaiken mitä halusin tai tarvitsin, leluja, opetusta, miekankäytön opetusta. Silti yksi asia jäi uupumaan, ystävät. En koskaan tullut toimeen toisten linnanherrojen kakaroiden kanssa, he olivat liian ylimielisiä ja liian lapsellisia, siksi yritin kerran kymmenen vuotiaana karata kaupunkiin hankkimaan ystäviä, pakeneminen onnistui, mutta loppu meni perseelleen. Sain ehkä tehtyä vaikutuksen kaupunkilaisiin, mutta ei minua ymmärretty niin kuin toivoin. Minua pidettiin jotenkin paljon arvokkaampana ja parempana (jota kyllä olin), mutta se tarkoitti sitä ettei minua otettu kaikista vaarallisimpiin leikkeihin mukaan ja toisaalta myös muihin leikkeihin minua ei haluttu koska olin mukamas niin ylivertainen. Ystävyyteni kaupunkilaisiin päättyi lyhyeen ja palasin linnaan. Linnassa minun poistumiseni oltiin huomattu ja sain torut päälleni. Kaikin puolin lapsuuteni ystävyys-suhteet olivat epäonnistuneita.
Sitten koitti se päivä, se päivä joka muutti elämäni suunnan. Tuona päivänä isäni linna tuhottiin, tuona päivänä kaupunki poltettiin, tuona päivänä minun kohtaloni sinetöitiin. Olin harjoittelemassa opettajani kanssa miekkailua pihalla, kun yhtäkkiä hälytystorveen puhallettiin. Samassa rupesi kuulumaan varustautumisen ääniä ja jotkut huusivat "Petomiehiä", "Kaaoksen sotilaita" jopa "Rottamiehiä" kuului jostain. Opettajani käski minun juosta sisälle turvaan ja lähti itse varustautumaan. Juostessani sisälle törmäsin isääni jonka kasvot olivat huolesta synkkänä "mene äitisi luokse, suojele häntä minkä pystyt", samassa hän kiiruhti linnan pihalle. Lähdin saman tien etsimään äitiäni, kyselin ihmisiltä missä hän on ja lopulta sain eräältä palvelijalta vastauksen, hän on huoneessaan. Juoksin äitini huoneeseen joka oli linnan nurkassa itäpuoliskon ylimmässä kerroksessa, sieltä näki hyvin pihalle ja sieltä pystyi erottamaan jossain määrin vihollisen vahvuuden.
Millä kieroutuneella tavalla kaaoksen voimat olivatkaan saaneet kuljetettua niin monta hirviötänsä näinkin etelään, tämä kaupunki sijaitsi jossain Middenheimin alapuolella, niin kauan kuin se oli olemassa, tai oikeastaan, mitä väliä. Kuitenkin saavuttuani äitini luokse jouduin jäädä odottamaan, tuhoamme. Aika kului, pihalta kuului kuolevien miesten ääniä ja pian portit sortuivat. Juuri kun näin tuon kyseisen tapahtuman kuului uusia huutoja, "Rottamiehiä", "Kellarit". Rottamiehet olivat siis tunkeutuneet linnan alla oleviin kellareihin ja sieltä käsin ruvenneet nakertamaan joukkomme rippeitä. Epätoivo täytti jokaisen miehen sydämen, mutta, kun kaikki huomasivat väistämättömän tuhon olevan edessämme heidän sydämiinsä syttyi rohkeus, pelko muuttui vihaksi noita olentoja vastaan. Kaikki miehet lähtivät ulos linnasta, viha silmissään palaen ja katsoin ikkunasta kun isäni nousi joukkojen eturivissä tämän armeijan johtajaa vastaan. Samalla kuului susien ulvontaa ja näin kuinka susimiehiä lähti hyökkäämään metsästä. Heitä ei ollut paljoa vain viitisenkymmentä. Mutta sekin määrä riitti tuhoamaan kokonaisia osastoja vihollisiamme "Ulricin lapset" minä kuiskasin.
Vaikka joukoillemme olivat nuo vahvistukset tulleet ja vaikka pelko oli väistynyt sydämistämme, emme siltikään voineet voittaa taistelua. Miehiämme niitettiin kuin heinää. Ainoa asia jonka pystyimme tehdä oli tuhota niin monta vihollista kuin oli mahdollista, Ulricin lapset ja Middenheimin sotajoukot saisivat hoitaa loput. Silloin kuulin kuinka äitini purskahti itkuun ja katsoin kuinka isäni pärjäsi kaaoksen joukkojen komentajaa vastaan, olen toivonut etten olisi katsonut. Olen aina miettinyt voiko ihmisestä tosiaankin lähteä noin monta osaa irti, isä oli hakattu kappaleiksi ja kaaoksen komentaja jatkoi marssiaan niittäen miehiämme. Silloin sain tarpeekseni, silloin lopetin ikkunaan katsomisen ja jäin vain odottamaan oven eteen, isäni murhaaja saisi kohdata minut ennen kuin pääsisi äitini kimppuun. Jäin vain odottamaan ja kuuntelemaan, sekunnit venyivät minuuteiksi mutta lopulta ovemme avasi kolme kaaoksen sotilasta. Kaikki olivat tavallista miestä pidempiä, kaikilla musta, veren tahrima haarniska jossa oli näiden jumalien kuvioita. Kohotin miekkaani epätoivoisesti, mutta äitini tarttui halausotteella minuun ja veti minut pois heidän luotaan, "Ottakaa minut, mutta säästäkää hänet" äiti huusi. Kaaoksen sotilaat eivät nauraneet, eivät pilkanneet äitiäni, he lähestyivät ja leikkasivat äidin pään, äidin joka vielä piteli minua. Silloin sekosin nousin ylös, kohotin miekkani ja lähdin juoksuun. Karjuin, vai pitäisikö sanoa kiljuin samalla ja iskin miekallani yläviistoon. Yllättynyt kaaos soturi ei ehtinyt reakoida ennen kuin oli saanut kaula valtimon kohtaan pahan näköisen repeämän, tuuri oli ollut puolellani sillä kyseisellä hirviöllä ei ollut lainkaan kypärää, hän kaatui tuskissaan maahan kuolemaan.
Toisia huitoessani en ollut yhtään samassa asemassa ja he nopeasti saivatkin minulta miekan pois. Kaaos soturi kohottautui iskuun, jos he haluavat tappaa minut, en ainakaan aio näyttää pelkoa. Samassa Kaaos soturin kaulan kohdalta välähti kaari ja veri rupesi pulppuamaan ja itse pää tippui. Toinen kaaos soturi sai saman kohtalon. Näiden kummankin ruumiit kaatuivat eteeni ja niiden takana näin harmaaseen munkkikaapuun pukeutuneen miehen. Hän oli miltei yhtä pitkä kuin kaaos soturit, hän piti huppua yllään peittääkseen kasvojansa, silti näin niistä osan ja ne olivat oudon sileät vaikkakin arpiset, hänellä oli ilmeisesti pitkät tummat hiukset jotka lepäsivät kummallakin puolella hänen kasvojaan ja käsissään hän piti kahta pitkää miekkaa jotka olivat veren tahrimat. "Tule mukaani jos haluat elää" hän sanoi, minulla kesti hetken aikaa tajuta tämä oli sanonut kunnes aivoni ymmärsivät tämän viestin ja jalkani alkoivat hipsuttaa häntä kohti. "Hyvä, nyt tahdon että seuraat vain minua, älä katso ympärillesi, äläkä vaankaan välitä siitä mitä siellä on" hän sanoi rauhallisesti, kääntyen ja lähtien kävelemään. Lähdin heti seuraamaan häntä ja sain alkajaisiksi alkaa kuuntelemaan mitä ympärilläni tapahtui, kuulin rottamiesten vikinää ja kaaoksen joukkojen ärinää, kuulin vielä viimeisten palvelijoiden ja sotureiden kuolemanhuutoja, mutta en kääntynyt katsomaan mitään, en halunnut.
Kävelimme linnasta pois ja tahtomattanikin näin isäni kappaleet. katsoin hänen kuolleita kasvojaan, ne olivat päättäväiset, ei huutoa, ei pelkoa. rupesin itkemään. Mies harmaassa kaavussa sanoi "Kuolema korjaa meidät kaikki aikanaan, jotkut aikaisemmin, jotkut myöhemmin, mutta kaikki kuitenkin. Sure menetystäsi, sillä se helpottaa, mutta älä vaivu epätoivoon sillä se tappaa sinutkin paljon tuskallisemmalla tavalla". Kumarruin kuolleen isäni ylle ja irrotin hänen asevyönsä sekä otin hänen miekkansa "Tulen vielä käyttämään näitä vihollisiani vastaan" sanoin. Kuljimme pois taistelukentältä jossa näin enemmän Ulricin lapsia kuin aikaisemmin, ilmeisestikin he olivat tulleet tuhoamaan nämä kaaoksen joukot, näin paljon kaatuneita kaaos sotureita mutta myös kuolleita ihmisiä. Kaupunki oli liekeissä ja kaikki elämä oli sieltä poissa.
Lähdin tuon miehen kanssa kohti hänen kotiseutuaan, matkasta en muista paljoa. Tyypillisesti päivät vain kävelimme eteenpäin ja yöksi hakeuduimme johonkin suojaisaan paikkaan ja sytytimme nuotion. Itse pysyin pitkään nuotion ääressä suremassa isääni kun tämä mies puolestaan oli pyydystämässä ruokaa minkä luulisi olevan vaikeaa johtuen siitä että oli talvi. Jokainen mahdollinen ilta istuin hiljaa nuotion ääressä pidellen isäni miekkaa sylissäni ja muistelemassa vanhempiani. Ajan myötä tämä menetyksen tuska alkoi haipua ja lopulta saavuimme määränpäähämme. Tämän miehen koti oli enemmänkin harjoittelualue. Siellä oli paljon harjoittelupisteitä eri aseille. Jousille maalitauluja, miekoille puu palkkeja ja vaikka mitä. Mökki siellä myös oli vaikkakin pieni. "Noh, nyt kun olemme päässeet tänne asti, haluaisin aloittaa koulutuksesi" sanoi tuo mies, "Koulutukseni?" vastasin, "Niin, luuletko että toisin sinut huvikseni tänne asti tai lähtisinkö ylipäätään hakemaan jotakuta tuhoon tuomittua vain tuodakseni tänne ihastelemaan ja sen jälkeen elättäisin häntä? Ehei, voit nyt valita kuoleman ja elämän väliltä", jäin hiljaa miettimään noita sanoja ja sanoin "Haluan kostaa isäni ja äitini raa-an kuoleman joten otan tarjouksesi", "Mainiota. Nyt meidän on aika esittäytyä toisillemme, olen Aniern". Haltianimi, ajattelin ja vastasin sen jälkeen "Nimeni on Gaer", "No niin Gaer koulutuksesi on oleva rankka joten parasta valmistautua kidutukseen" Aniern sanoi.
Seuraavat yhdeksän vuotta olivat pelkkää ankaraa koulutusta. Jouduin joka kuukauden lopussa ottamaan ottelun Aniernia vastaan jotta tämä näkisi kuinka olin kehittynyt. Koulutukseni ei ollut vain miekan käsittelyä, jouduin myös oppimaan muut aseet, erätaidot, selviytymistä yleensäkin ja henkinen puolenikin oli rakennettava täysin uudelleen. Joka vuosi jouduin kokeeseen jossa minun täytyi pärjätä yksin viikon ajan luonnossa. Jokainen kuukausi ja jokainen vuosi pelkkää koulutusta. Välistä kävimme kaupungeissa ja siellä sain huomata ettei minua tosiaankaan enään käsitelty arvokkaana. Olin joutunut vaihtamaan vaatteeni uusiin, turkeista tehtyihin. Opin tuntemaan Aniernia paremmin ja tämä tosiaankin oli haltia, en koskaan saanut tietää hänen menneisyydestään. Hän opetti minulle periaatteiden tärkeyden ja sen kuinka tulevaisuudestaan pitäisi pitää kiinni eikä päästää sitä valumaan käsiinsä. Jään aina kaipaamaan häntä ja hänen opetuksiansa.

Tässä nyt tällainen tarinan alku. Saa nähdä kuinka Gaerin tarina tulee muovautumaan ja saa nähdä koska tulee jatkoa. Edit: Kysymysmerrki virhe korjattu.

[Battousai]

Nonniin, ihan hyvä pohjustus tarinalle. Toivottavasti seuraavassa osassa on enemmän äxöniä.

[Thelacan]

Tämähän oli loistava. Ainut mikä häiritsi oli vuoropuheiden merkit: ?. Mistäköhän tuo mahtoi johtua.

[Beowulf]

Loistava tarina axöni puuttui. Kouluarvosanaksi vaikkapa 10-

[Mysterous]

Ainut mikä häiritsi oli vuoropuheiden merkit: ?. Mistäköhän tuo mahtoi johtua.

Tahtoo toi mun tyyli vuoropuheluihin vielä kehitys asteella tai jotain sinneppäin. Toiminnan puute oli sitten ihan tarkoituksella, ei tästä heti tehdä mitään himoteurastusta kun päähenkilökin on vasta 11 vuotias.

[High king Godric]

Hyvä tarina. Itsekkin ihmettelin noita kysymysmerkkejä (?) lainausmerkkien (") tilalla mutta kun muut ovat asian jo tuoneet esille niin en tätä enempää ihmettele .

[Mysterous]

Ahas, nyt kun katoin niin hokasin tarkaan mitä tarkoitetaan, tuli siirtäessä ilmeisesti pienoinen virhe, tarkoitan että kirjoitin jutun omalla koneellani ja siirsin nettiin isän koneella. Koetanpahan korjata virheen.