Pyhimys: Ensimmäinen osa - Haltiahenki

[Lorindel]

Ensin pakollinen linkitys Prologiin. Muutama asia voi jäädä epäselväksi, jos sitä ei lukaise (se kun sentään on luettavaa tekstiä - tosin vain minun mielestäni).

Tuosta pääsee sitten sinne Prologille.

Tästä tuli aivan onneton. Näytti (ja tuntui) aika pitkälle vielä toimivan, mutta meni sitten aivan järkyttävän huonoksi matskuksi. Eipä voi mitään. Ajattelin jättää tämän koneelle odottamaan uudestaankirjoitusta ja julkaisua joskus myöhemmin, mutta en sitten jaksanut (kiitos Runen).

Pistäkää nyt sitten rakentavaa kommenttia (tai jotain) jos pistätte. Tämän olisi tosissaan voinut pudottaa aivan rauhassa pois, ja viedä herran suoraan kylään, mutta tehty mikä tehty.

Tässä se nyt sitten on. Ja käytössä on taas tuo heittomerkki-kappalejako. Älkäätte siis sitä ihmetelkö. Toivottavasti saatte selvää.


-----


Pyhimys: Ensimmäinen osa - Haltiahenki:

' Pyhimys taivalsi sinä iltana jälleen edellistä pidempään. Hän oli päivä päivältä vähentänyt aikaa, jota käytti ruokailuun ja nukkumiseen - ja vastaavasti taivaltanut pidempiä aikoja kuin ennen. Hän oli koettanut seurata kylmästi vierestä ruumiinsa kuivumista, säästääkseen vettä - mutta oli epäonnistunut siinä toistuvasti ja juonut jo kokonaisen leilin viiden päivän aikana. Pyhimys oli viimeksi viisi päivää sitten törmännyt taistelukenttään - eikä ollut vielä löytänyt tuota kylää, jota niin kuumeisesti oli etsinyt sen jälkeen. Hänen oli pian löydettävä tuo kylä. Hän tahtoi saada tietoja edistymisestään - hän tahtoi todistaa itselleen, että pystyisi selviämään tuostakin kylästä - hän tahtoi pelotella ihmisiä ja nauraa heille sen jälkeen - hän tahtoi juoda mekkojen hunajaa. Hän alkoi jo pelätä, että oli ohittanut kylän huomaamattaan.

' Pyhimys oli tehnyt matkaansa tämän viiden päivän ajan melkeinpä poikkeuksetta metsässä. Joskin raiskatussa ja poltetussa sellaisessa. Nyt hän oli yllättävän hyvin säilyneellä alueella – täällä oli suuriakin lehtoja, jotka olivat säästyneet liekeiltä ja kirveiltä kokonaan. Outoa sinänsä.
' Nyt kuut olivat kietoutuneet pilviin ja niiden hento valo oli kadonnut kuin olemattomiin. Välillä ne kurkistivat pilvien välistä hopeisilla silmillään, mutta pakenivat saman tien takaisin pilvien taa. Pyhimystä ärsytti kompastella metsässä mitään näkemättä puunrunkoihin ja juuriin ja ties mihin. Hän harkitsi parhaillaan soihdun sytyttämistä - .
' Savua?
' Mitä helvettiä?
' Hän haistoi savun ilmassa. Soihtu ja sen tuoma valo pakenivat hänen mielestään ja hän tiputti tuluskivensä maahan. Samassa hopeinen valo lankesi maahan pilvien paetessa kuiden tieltä. Vaistomaisesti hän katsoi heti pimeälle yötaivaalle ja näki valtavan savupilarin. Tuon pilarin savu näytti raskaalta ja syvältä – joskin tämä saattoi johtua pelkästä pimeydestä – savu näytti imevän itseensä kuiden valoa – mutta silti pilari oli tummempi muuta taivasta ja pilviä. Samassa hän tajusi savun tupruavan taivaalle enintään sadan metrin päässä hänestä. Nopeasti, ajattelematta ollenkaan hän heilautti kilven selästään, veti miekkansa esille ja syöksyi lähimmän puskan läpi kohti savupilaria. Hän puikkelehti puiden ja oksien välistä pilarin suuntaan, katsoen aina aika ajoin taivaalta suuntaansa. Savun haju voimistui ja liekkien äänet kuuluivat jo hänen korvissaan. Edessäpäin punersi.
' Ja samassa hän saapui jälleen keskelle kuolemaa - siinä hän seisoi, hypättyään kahden katajan läpi. Savu nousi suuresta tornista. Torni oli ilmiliekeissä. Tornia oli ympäröinyt kaunis puutarha - ja tätä korkea vallitus. Vallitus oli nyt murskana ja puutarha täynnä ruumiita. Torni sylki savua suurista ikkunoistaan taivaalle. Liekit tanssivat sen huipulla kruunun lailla. Mutta tuo torni ei ollut ihmisten rakentama - ainutkaan ihminen ei voisi suunnitella - saatikka sitten rakentaa - mitään tuollaista. Eivätkä ruumiit tornin puutarhassa ja vallituksella olleet ihmisten ruumiita, vielä runneltuina ja verisinäkin ne olivat kauniimpia kuin yksikään ihminen tulisi ikinä olemaan. Pyhimyksen mielessä kävi ajatus kyyneleistä - mutta samassa hän kovetti sydämensä ja nosti katseensa etsiäkseen eloonjääneitä.
' Ja nostaessaan katseensa Pyhimys säikähti – ensimmäisen kerran sen vuoden puolella. Liekit olivat kadonneet. Ruumiit olivat kadonneet. Torni seisoi hämmästyttävän korkeana rauniona keskellä aukeata. Puutarha oli ryöstäytynyt valloilleen ja levinnyt murretulle vallitukselle ja korkealle ylös tornin seiniä pitkin. Hän oli kuvitellut kaiken. Torni pihoineen oli vain musta raunio mustassa yössä – liekkien lämmin punainen hehku oli paennut. Kylmyys hehkui tornista.
' Samassa hän tajusi sen.
' Henki.
' Tornissa asui henki.
' Pyhimys mietti tovin seisoessaan vallituksen varjoissa. Se saattoi olla Oraakkeli. Helvetti – jos se olisi oraakkeli, hän saisi selville kaiken tarvitsemansa. Hän heilautti kilven takaisin selkäänsä ja etsi käteensä riipuksen joka roikkui hopeaketjussa hänen kaulallaan. Entä jos se ei olisikaan Oraakkeli?
' Hän epäröi.
' Ja karkotti samassa epäilyksen mielestään.
' Pakko hänen oli yrittää. Hän ei jättäisi tilaisuutta käyttämättä. Hän suuntasi sammaloituneen vallituksen varjossa askeleensa kohti vielä pystyssä seisovaa porttikaarta. Itse portista ei ollut tietoakaan. Kivi oli käsittämättömän vanhaa. Kasvillisuus ei päässyt tarttumaan siihen, vaan kasvoi mattona tai köynnöksinä sen päällä. Hän astui porttikaaren alle purren hampaitaan.
' Ja hän odotti hetken.
' Mitään ei tapahtunut.
' Helpottunut huokaus – pidätetty ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Hän avasi silmänsä ja punainen valo räjähti niin voimakkaana hänen tajuntaansa, että hän kaatui selälleen porttikaaren alle.
' Hän näki edessään jälleen liekehtivän tornin. Hän nousi istumaan. Ruumiita oli kaikkialla. Mutta ne eivät olleet kaikki haltioita. Joukossa makasi myös monia rautaan puettuja rotevia sotureita. Varsinkin portin edessä. Siihen niitä paskiaisia oli kaadettu ainakin kymmenen. Kaikki olivat kuolleet nuoliin. Ruumiiden veriset haarniskat kimalsivat punaisina liekkien hehkussa.
' Pyhimys nousi ylös. Vilkaistuaan taakseen hän astui porttikaaren alta sisälle tornin pihaan. Hän katseli ympärilleen tovin ja jatkoi sitten matkaansa kohti portin auki murrettuja vahvistettuja tammiovia. Pihalle oli surmattu ainakin neljäkymmentä haltiasoturia. Ja vähintäänkin saman verran noita rautaan puettuja mulkkuja. Näky oli sairas. Haltiat olivat puolustaneet tornin ovia viimeiseen mieheen asti – ja suurin osa heistä olikin kuollut juuri ovien juureen. Rautaan puettuja miehiä taas makasi kuolleina siellä täällä. Haltioita oli hakattu vielä senkin jälkeen, kun taistelu oli ohi. Osa heistä oli tunnistamattomassa kunnossa. Muutama onnekas melkein koskemattomana – tosin kuitenkin kuolleena. Osa päättömiä tai kädettömiä – osa hakattu vyötäröltä poikki. Osa runneltu vasten tornin seiniä. Osa seivästetty tornin oviin. Tornin ovet ja seinät olivat tahriintuneet vereen.
' Pyhimys astui kylmästi ruumiiden päälle kävellessään kohti tornin murrettuja ovia. Sisällä ei näkynyt mitään. Ei edes valoa. Helvetin henki. Vaikka kaiken järjen mukaan liekkien olisi pitänyt värjätä myös eteishalli verenpunaiseksi. Hän epäröi hetken, katsoi helvettiä takanaan ja astui sitten sisälle.
' Eikä halli muuttunut siitä miksikään. Liekkien rätinä katosi. Hän katsoi taakseen ja näki pimeän, kylmän ja ennen kaikkea tyhjän pihan. Eteishalli oli täynnä ylempää tippuneita kivipaasia. Siellä täällä lojui puunsäleitä. Ovista sisään oli aikojen saatossa tunkeutunut sammalpeite, joka oli nyt jo kivunnut hyvän matkaa tornin seinien sisäpuolta kohti korkeuksia. Puunsäleistä nousi outoja kasveja ja eteishallin katon suurimmaksi osaksi murtuneesta laudoituksesta roikkui köynnöksiä. Pyhimys huomasi myös siellä täällä eläinten luurankoja. Keskeltä eteishallia kohosivat portaat kohti korkeuksia kiertäen suurta tukipilaria – monet köynnökset seurasivat portaiden esimerkkiä.
' Pyhimys aloitti portaiden kapuamisen silmäiltyään aikansa eteishallia. Portaat olivat tarpeeksi leveät jopa neljän miehen kulkea vierekkäin. Hän ehti nousta muutaman samanlaisen hallin läpi, ennen kuin saapui ensimmäiseen kerrokseen jonka seinät olivat sortuneet. Tuolloin hän oli jo noin 40 – 50 metrin korkeudessa. Navakka tuuli puhalsi romahtaneesta itäseinästä sisään. Hän näki nyt jo nopeasti taivaalla lipuvat pilvet ja vapaasti valoaan maahan hehkuvat kuut. Hän puristi kouristuksenomaisesti amulettia. Hän katseli hetken taivasta ja jatkoi sitten portaiden kapuamista. Halkeama leveni nopeasti hänen noustessaan ylemmäs.
' Yhtäkkiä hän astui harhaan ja kaatui säikähtäneenä portaille. Helvetti että piti läheltä. Juuri sillä hetkellä Pyhimys ajatteli, että Jumalat varmaankin rakastivat häntä erittäin paljon. Hän nousi vaivalloisesti istumaan ja ravisti päätään.
' Äänet tulvahtivat jälleen tyhjyyteen. Hän kirosi. Haltioita juoksi hänen ohitseen portaita ylöspäin. Alhaalta kuului taistelun ääniä. Seinä oli taas paikallaan. Hän pyörähti istumaan tukipilaria vasten. Pian äänet alhaalla vaihtuivat karjaisuiksi ja sotahuudoiksi. Raskas metallin kolahtelu saatteli rautaan puettuja miehiä heidän juostessaan portaita ylöspäin. Heitä oli paljon. He juoksivat nopeasti Pyhimyksen ohi. Kaksi vierekkäin. Hän laski ainakin 30 soturia.
' Soturien mentyä hän nousi jälleen ja huomasi itäseinän olevan taas poissa. Nopeasti hän jatkoi etsintäänsä ja säntäsi portaita ylöspäin, kohti viimeistä kunnossa olevaa kerrosta. Kuudennesta kerroksesta oli jäljellä vain länsiseinä ja tukipilarikin oli murtunut hieman kerroksen yläpuolella. Kerroksen lattia oli puoliksi romahtanut – vain länsiseinän puoleinen osa siitä oli enää paikoillaan. Muu lattia lepäsi joko puutarhassa, vallituksella tai alemmissa kerroksissa.

' Noustuaan viimeisen askelman ja saavuttuaan kuudenteen kerrokseen hän säikähti kolmannen kerran – sinä päivänä ja sinä vuonna.
' Hänen edessään seisoi elävä haltia. Nainen oli verhonnut vartalonsa ohuella, läpikuultavalla silkillä. Hänen kultaiset hiuksensa laskeutuivat vapaina aina hänen vyötärölleen asti. Hänen silmänsä olivat kuin siniset timantit yön keskellä. Hän näytti loistavan puhdasta, valkoista valoa pimeyteen. Valo tanssi länsiseinän rippeissä ja heitti outoja varjoja seinälle.
' Pyhimys tiputti miekkansa ja lysähti polvilleen. Myös amuletti tippui hänen kädestään.
' Nainen astui muutaman kevyen askeleen ja tarttui Pyhimyksen ojennettuihin käsiin. Pyhimys tunsi jasmiinin ja vaniljan tuoksun. Hän veti syvään henkeä ja suuteli haltian käsien pehmeää, valkoista ihoa.
' Haltia veti Pyhimyksen kiinni itseensä. Pyhimys tarttui haltian vyötäröön kouristuksenomaisesti – kuin olisi halunnut pitää tämän ikuisesti. Haltia hyväili pyhimyksen mustia hiuksia kädellään.
' ”Nouse Gabriel – anna minun katsoa sinua”, haltia kuiskasi. Hänen äänensä oli pehmeä, kuin musiikkia ihmisten korvissa.
' Ja Pyhimys nousi.
' Haltia hyväili hänen poskeaan – tämän kosketus poltti kuin tuli. Pyhimys ei saanut katsettaan irti tämän silmistä. Ne olivat syvät kuin meri – siniset kuin taivas – ja kirkkaat kuin kuu. Pyhimys hengitti raskaasti. Hän ei ollut ikinä halunnut mitään näin kovasti.
' ”Minä tiedän, miksi sinä olet täällä, Gabriel.”
' Pyhimys vain tuijotti haltian silmiin. Himo raivosi hänen sisällään.
' ”Minä tiedän, mitä sinä haluat – mutta minulla on hintani, sillä en ole tavallinen nainen.”
' Pyhimys painoi naisen vielä lähemmäs itseään ja suuteli tämän otsaa. Hänen kätensä tärisivät himosta.
' ”Gabriel, minä haluan sinun henkesi.”
' Hän ei välittänyt siitä, hän ei välittänyt enää mistään muusta.
' Haltia antoi silkkisen mekkonsa valua kivilattialle. Pyhimys katsoi himoiten tämän alastonta vartaloa.
' ”Gabriel, anna sielusi minulle – minä tarvitsen sen.”
' Yhtäkkiä kaikki oli selvää.
' Pyhimys kaatui selälleen. Huuto repi ilmaa ja kaikui alemmissakin kerroksissa. Torni räjähti taas liekkeihin. Kuolleita, palasiksi hakattuja haltioita makasi siellä täällä. Pyhimys katsoi, kun rautaan puetut miehet ryntäsivät portista sisään tornin pihalle. Hän katsoi, kun he kaikki kaatuivat nuolien lävistäminä. Hän katsoi, kun haltiat teurastettiin hetken päästä tornin portille – uuden aallon murtautuessa läpi nuolisateesta. Hän etsi kuin sokeana amulettiaan.
' Hän katsoi, kun rautaan puetut miehet ryntäsivät sisään torniin. Hän näki kuinka ensimmäisen kerroksen puolustus petti. Hän näki kuinka rautaan puetut miehet hakkasivat haavoittuneilta haltioilta raajoja irti. Hän kuuli ne tuskanhuudot. Hän näki noiden mustien hahmojen sairaat, vääristyneet ilmeet ja kuolan ja veren, joka heidän suustaan valui. Hän löysi talismaanin. Ja puristi sen nyrkkiinsä.
' Hän näki, kuinka he heittivät lapsia alas tornin ylemmistä kerroksista. Hän näki, kuinka he seivästivät naisia kuudennessa kerroksessa. Hän näki, kuinka he sytyttivät tornin tuleen. Hän näki mustia hahmoja juomassa vihollistensa verta ja syömässä vihollistensa lihaa. Hän nosti kyyneleet valuen amuletin ylös ja nousi itse polvilleen.
' ”Mene pois! Irti minusta, huora!”, hän tarttui miekkaansa ja huitaisi. Tuskanhuuto kaatoi hänet maahan. Oli kuin tuhat ihmistä olisi karjunut kivusta.
' Kuvat katosivat. Hän katsoi sumein silmin ympärilleen. Hän oli polvillaan lähellä länsiseinää, nojaten entiseen alttarikiveen. Hän piti amulettia koholla ja puristi toisella kädellä miekkaansa. Hänen yläpuolellaan ilmassa kouristeli kivusta jonkinlainen henki. Henki välähteli. Ja jokaisessa välähdyksessä Pyhimys näki luurangon, josta roikkui lihan ja nahanpalasia ja sisäelimiä. Kaikki tuo kuona heilui kovassa tuulessa. Mustaa verta tippui hiljalleen pisaroina hengestä tuulen mukana Pyhimyksen päälle. Henki kirkui. Sen kallossa vielä kiinni olleet tummuneet hiukset poukkoilivat tuulessa edestakaisin.
' Pyhimys nousi seisomaan ja osoitti miekallaan henkeä, samalla kun piti amulettia edessään suojana.
' ”Huora! Kerro minulle missä he ovat nyt!”
' Hän sai vastauksekseen sihinää ja kirouksia. Hän vei amuletin lähemmäs tuskissaan ilmassa kouristelevaa henkeä.
' ”Kerro!”
' Henki nauroi kivuistaan huolimatta.
' ”juma!”, hän vei amuletin aivan hengen viereen, ”Puhu, tai minä tapan sinut!”
' Henki sihisi ja nauroi. Verta lensi kovan tuulen mukana länsiseinään, ”Tapa pois, poika! Olen elänyt tällaisena jo vuosituhansia! Päästä minut rauhaan.”
' Pyhimys sylkäisi ja vei amuletin kiinni henkeen.
' Ilmaan kohosi korinaa ja henki koetti työntää amulettia pois. Sen kylmät, luiset kädet pureutuivat Pyhimyksen tunikan läpi tämän käsivarsiin. Häntä kylmäsi.
' ”Puhu, huora!”
' Henki korisi hetken, päästi irti Pyhimyksen käsistä ja kouristukset valtasivat sen jälleen. Se sihisi ja Pyhimys veti amuletin pois.
' ”Puhu”, hän pyysi.
' Henki murahti, mutta myöntyi viimein.
' ”He ovat viikonmatkan verran sinua edellä, poika”, se sihisi.
' ”Kävivätkö he kylässä?”
' ”Kyllä – ja viipyivät muutaman päivän.”
' Pyhimys mietti.
' ”Missä kylä on?”
' ”Täältä koilliseen päivänmatkan verran.”
' ”Onko minulla yhä joku perässäni?”
' ”On.”
' ”Perkele. Yksikö vain?
' ”Kuusi.”
' ”Kuusi?! Voi juma. Miten kaukana he ovat?”
' ”Melkein kahden viikonmatkan päässä.”
' Pyhimys mietti jälleen.
' ”En tarvitse sinua enää.”
' ”Hyvä, siis tapa minut.”
' Pyhimys käänsi hengelle selkänsä ja astui portaisiin. Karjaisut halkoivat ilmaa.
' ”Minä kiroan sinut poika! Minä kiroan sinut! Sinä et saa heitä ikinä kiinni!”
' Ja paskat. Pyhimys työnsi miekkansa huotraan ja ripusti amulettinsa uudestaan paikalleen samalla, kun laskeutui portaita kohti alinta kerrosta.
' Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Nyt hän suuntaisi kylään. Pitkästä aikaa ihmisten ilmoille. Häntä suoraan sanottuna jännitti. Ja se oli aika lailla harvinaista – jopa niinä päivinä.


-----


Ja jonain päivänä minä vielä tapan Runen tästä hyvästä (tai ainakin pieksen Hauepin ja kumppanit Khornellani)..

Mutta, kommenttia tulemaan.

[Rune]

Vit**.

Vi**n vit**.

Pelottaa kuvitella, mitä tekstisi on sitten kun se on 'onnistunut'.

Vit**.

ps. Mulkku ei sopinut kuvaan.

pps. Kunhan ostat ne Khornet ensin, näemme sitten.

ppps. Hemmetti, hymiö pilasi koko viestin.

edit\\

yhdessä ne muodostivat yhden parhaista tarinoista mitä olen täällä saanut eteeni luettavaksi.

Mitä minä sanoin... Mitä minä hemmetti sanoin... Lori haistaa nyt vain pitkän alligaattorin minun puolestani.

[Stone Fist]

Minä en oikein ymmärrä miksi tuo on muka huonoa tekstiä sinun mitta puulla, mutta en ole hirveästi lukenut sinun tekstejä niin on vähän vaikea sanoa 'huonosta' mitään. Kirjoita lisää.

[Tapsa]

Oli kyllä hieno stoori.

Mitäpä sitä muuta sanomaan?

No, Sotussa kun nyt on ollut perinteisesti tapana kertoa mielipiteitään näistä, niin sanotaan nyt vähän jotain muutakin. Luin prologin ja tämän peräkanaa, ja yhdessä ne muodostivat yhden parhaista tarinoista mitä olen täällä saanut eteeni luettavaksi. Kuvailu oli loistavaa ja tapahtumat jotenkin... jotain aivan muuta. Harva osaa yhtä hyvin kirjoittaa. Toivottavasti jaksat tehdä jatkoa pian, että saamme nauttia lahjoistasi.

[Grom]

Kyllä vaan. Laadukasta, erittäin laadukasta. Tämä pyhimys on melko ristiriitainen persoona. En oikein pääse selville hänestä, mutta sehän tässä kai on tarkoituskin. Olen Tapsan kanssa samoilla linjoilla. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että itse kuulun nyt sotavasaran keskikastiin kirjoittamisessa, kun koko ajan uusia kykyjä tulee tänne häröilemään ja purkamaan sydäntään . Tarinoiden laatu vain paranee ja luulenpa, että tässä on osoitus siitä mitä saa aikaan, kun vain käy kirjoittamaan. Odotellaanpa sitten sitä onnistunutta tekstiä jos tämä oli mielestäsi huonoa. Pysy Rune samalla linjalla, niin saadaan lisää hienoja tarinoita tänne.

[Rune]

Hah, Lori on osannut aina kirjoittaa minua paremmin. Aina ala-asteesta asti. Näimme sen tässäkin.

[High king Godric]

Ja tämä oli sitä huonoa tekstiä, vai ? Pakko sanoa että Pyhimys on kyllä rautainen jätkä! Jees mikä asenne!

Anteeksi, innostuin vähän liikaa, mutta hahmo on hieno. Suosionosoitukset siitä *tapu tapu tapu tapu*

[Blacklion]

Menin sanattomaksi. Ehkä sannani eivät riittäisi kuvaamaan tätä...
Turha olla liian kriittinen. Tiedät että tämä on vähintään kelvollista tekstiä (mielestäni loistavaa)
Ainut miinus mikä tässä on (tosin mitä luultavimmin oma vikani) on se ettei oikein selviä onko Pyhimys Empireläinen, Bretonnialainen vai joku muu...