Nyt erittäin pitkän ajan jälkeen olen saanut uuden Gramrorin valmiiksi! Tiedän, että olette varmaan jo unohtaneet kokonaan Gramrorin, mutta virkistäkää muistianne ja lukekaa uusin!
Uusien lukijoiden kannattaa lukea nämä ekana (Vaikka luultavasti eivät jaksa):
Prologi: Kohti Gunbadia ( http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=20741 )
Gramrorin Teot: Nälkää ja Olutta ( http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=20957 )
Gramrorin Teot: Kuolettava Kaksinkamppailu ( http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=21618 )
Gramrorin Teot: Magian ja Teknologian Mittelö ( http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=22045 )
Gramrorin Teot: Bujakarin Salaperäinen Hallitsija ( http://forums.sotavasara.net/viewtopic.php?t=23134 )
Gramrorin Teot: Salaisuudet Paljastuvat ( http://forums.sotavasara.net/viewtopic. ... 09&start=0 )
Here we go:
Gramrorin teot:
Juonia
_________________________________________
-’’Tervetuloa Gramror Päidenmäiskijä…’’, hätkähdyttävä ääni sanoi.
Se on hän…, Gramror mietti sydän pamppaillen ja käänsi vetistelevät silmänsä ääntä kohti.
Totuus läimäistiin vasten Gramrorin kasvoja kuin märkä rätti. Sen… sen ääni oli outo örkin ääneks, kosk se ei ollut örkinääni, Gramror tajusi silmät ammollaan tuijottaen hahmoa. Se oli ihmulaisen ääni, koska… iso p-pomo o ihmulainen!
*****
Valkoiset lumihiutaleet leijailivat synkältä taivaalta hitaasti maahan taikuuden tuulen ja luonnollisten myrskyjen kieputtamana, jos kaaoksen kirotuilla mailla edes pystyttiin puhumaan jostain luonnollisesta. Synkät pilvet peittivät osittain laajan taivaan, jossa värit kiemurtelivat kuin käärmeet ja epäluonnollisen suuret salamat syöksähtelivät pilvistä häikäisten ja valaisten synkkyyttä. Lumihiutaleet eivät olleet erikoinen asia pohjoisen synkillä mailla, paikassa jossa luonnonlait eivät määränneet säätä, mutta monien pohjoisen heimojen mukaan lumisade oli hyvä enne.
Bahharoth, Khornen valittu mietti tätä samaa. Hän katseli synkin silmin kieppuvaan taivaaseen ja sieltä sataviin valkoisiin kiteisiin, jotka leijailivat surullisina taivaista ja päättivät elonsa sihisevinä vesiläikkinä Bahharothin tulenhehkuisessa punaisessa haarniskassa. Hiutaleet olivat epätavallisen suuria ja nopeasti ne alkoivat peittää mustunutta ja kokkareista maata, joka sekin tuntui tervehtivät valkoisen, peittävän vaipan saapumista, joka piilottaisi hetkiseksi allensa sen piinan ja kärsimyksen. Maasto oli kivikkoista ja kumpuraista ja siinä oli hankala kävellä, mutta Bahharoth ei valittanut, eikä valittanut yksikään hänen lukuisista sotilaistaan, he oliva tottuneet huonoihin olosuhteisiin, olivathan he kaaoksen lapsia.
Bahharoth katseli kuinka lumihiutaleet sulivat sihisten hänen haarniskassaan, jonka Khorne oli siunannut, ja hymyili.
-’’Samalla tavalla kuten heikot keisarikunnan madot tulevat puhdistavan tulimyrskyn langetessa heidän niskoihinsa…’’, hän kuiskasi hymyn levitessä irvistykseksi. Hän nousi haarniskaan kolisten täyteen pituuteensa ja katseli valkeilla silmillään ympärillensä.
Bahharoth oli vaikuttava näky ja pelottava jopa kaaoksen valituksi. Täydessä mutaatoituneessa pituudessaan verenpunainen hahmo nousi jopa kolmeen metriin ja leveyttä häneltä löytyi kahden keisarikuntalais-miehen verran. Hänen nyrkkinsä olivat tarpeeksi isot murskaamaan aikuisen miehen kallon yhdellä rutistuksella ja teräksisten hansikoiden voimalla. Bahharothin massiivista ruumista peitti demoninen haarniska, joka oli punainen, paksu, teräksinen panssarointi ja jonka pinta hohti polttavaa kuumuutta, huhujen mukaan jonkun Khornen suurdemonin raivoa. Verenhimoiset terävähampaiset hahmot sulivat ja muotoituivat hohtavan punaiselle pinnalle kauhistuttamaan vihollista ja tuhoamaan heidän moraalinsa. Paksu karhun turkis oli levitetty Bahharothin massiivisille hartioille, sekä olkapanssareille ja musta viitta oli kiinnitetty Khornen valitun selkään liehuen hyytävän tuulen mukana, aivan kuin taitavan tanssijan syleilyssä. Jättimäinen kahdenkäden kirves riippui tämän selässä ja kaksi miekkaa riippui huotrissaan tämän vyöllä, nekin olivat keisarikunnan suurmiekkojen kokoa, mutta massiivinen Bahhatoth käytti niitä yhdellä kädellä tappavan tehokkaasti. Terät humisivat demonisen energian etsiessä pakokeinoa ja tapaa tyydyttää tuhansien vuosien verenvuodatuksen odotuksen tuottamaa raivoa.
Lumisade yltyi ja pian armeijakin oli pysähtynyt katselemaan siunattua johtajaansa, joka katseli tarkkaavaisesti etelään. Maailmanreunan-vuoriston terävät ja korkeat huiput piirtyivät taivanrantaa vasteen pilvien kietoutuessa niiden ympärille.
Jossain tuolla taisteltiin.
Jossain tuolla jumalat olivat uudestaan syntyneet yhden miehen muotoon.
Jossain tuolla Archaon marssi jumalten tanssiessa hänen ympärillään.
Siellä Bahharoth olisi.
Siellä Bahharoth taistelisi vääräuskoisia vastaan ja niittäisi kunniaa ja pääkalloja Khornelle, kuin verenhimoisen jumalansa viikate.
Yhdellä nyökkäyksellä hän lähetti marssiin tuhatpäisen armeijansa ja asteli itsekkin alas liittyäkseen heidän seuraansa. Kova jyske kävi rautasaappaisten jalkojen polkiessa rivakoilla askelillaan kirottua maata ja satojen petomiesten, kaaoksen mutanttien ja sikiöiden huudot ja kirkaisut täyttivät ilman.
Bahharoth katseli ylpeänä armeijaansa. Hän oli saanut kutsun itseltään Vhar-Zarilta, Khornen arkkidemonilta hyökätä etelänmaille kaaoksen myrskyn mukana ja liittyä Archaonin armeijaan. Rautaisella tahdolla hän oli takonut ja muovannut suuren armeijan pohjoisen heimojen, mutanttien, petomiesten ja kaaosten sotureiden kiirehtiessä hänen lippunsa alle. Nyt ne marssivat verenhimoisina verenpunaiseen etelään.
Siellä olisi kunnia ja Khornen suosio.
****
Polttava valo, erämaan valo, pisteli pimeyteen tottuneen Gramrorin silmiä. Kuitenkin valoa vasten erottuva mustaan pukeutunut hahmo, sai Gramrorin epäilemään vetisteleviä silmiään. Hahmon hentoisuus, mustan hupun alla vilahtavat kasvot, kaikki tämä. Kaiken odotuksen, hankaluuksien, piinan ja muiden Bujakarissa koettuiden asioiden jälkeen hän vihdoin tapasi mystisen hahmon Bujakarin hallinnon takana, sotalordin, joka hallitsi polttavan erämaan keskellä olevaa Bujakaria, mutta tapaaminen oli täysin erillainen, kuin Gramror ikinä olisi arvannut.
Se on ihmulainen, hän mietti pudistellen epäuskoisena päätään. Se on ihmulainen…
Pilkkaava kylmä hymy levisi hahmon kasvoille tämän katsellessa massiivista mustaörkkiä, joka sirritteli pienillä punaisilla silmillään häntä suun moljottaessa hämmästyksestä levällään.
-’’ Ah, näen, että erämaan polttava valo, valo, jota minä itse pidän niin miellyttävänä, polttaa pimeyteen tottuneita silmiäsi. Pimeydestä puheen ollen, nautitko tyrmien vieraanvaraisesta hoidosta?’’, hahmo sihahti nostaen mustan kaapunsa huppua. Gramror onnistui vain päästämään suustaan epäselvän murahduksen ja joutui ankarasti hillitsemään itseään, ettei olisi hätkähtänyt taaksepäin. Kirkkaassa valossa epäselvästi erottuva luunvalkea iho ja teräksen kylminä kiiltelevät verenpunaiset silmät näyttivät kuitenkin niin epätavallisilta, että jopa täysin itseensä luottava Gramror kavahti taaksepäin.
-’’ Ehkä nyt olisi paras hetki meidän kummankin esittäytyä Gramror Päidenmäiskijä, mustaörkki, jonka nimi mainittiin kerran kunnioituksella. Tarkoitan kuitenkin ennen kohtaamista raakalaisten kanssa… Olen odottanut meidän tapaamistamme.’’, hahmo sanoi ja nosti mustan kaapun verhoamia käsiään. Bujakarin hallitsija lausahti teräksisen mahtisanan, joka tuntui leikkaavan kuumaa ja painostavaa ilmaa, saaden kirkkaan punaiset valot syttymään hänen sormiinsa ja nopeasti notkeita ja pitkiä sormiaan liikuttaen hän piirsi ilmaan leiskuvan sinetin. Sinetti välkähti kerran ilmassa ja samassa teräksiset esteet laskeutuivat ikkunoiden saranoista pimentäen huoneen ja jättäen sen seinillä palavien soihtujen valoon. Gramror siristi silmiään ja huomasi huoneen valoisuuden laskeneen siedettävälle tasolle. Gramror käänsi katseensa kohti Bujakarin hallitsijaa, jota kutsuttiin ’’Izbaksi’’.
’’Izba’’ oli pukeutunut mustaan kultareunuksiseen kaapun, joka näytti parhaista idän silkeistä valmistettu. Erillaiset maagiset kuvioinnit kulkivat kaavun poikki tuikkien aina sillöin tällöin maagista loistetta, joka sai Gramrorin silmät sirrille. Asu ei kuitenkaan ollut asia mikä teki Bujakarin hallitsijasta niin oudon.
Luun valkea iho tuntui melkein aavemaiselta mustaa kaapua, sekä kiharteleviä olkapäille ylettyviä korpin mustia hiuksia vasten ja paikoittain risteilevät siniset verisuonet näyttivät aivan mystisiltä tatuoinneilta. Hahmo oli laiha ja korkeat poskipäät vain korostivat kasvojen pääkallomaisuutta. Mustien silmänalusten yllä loistavat verenpunaiset silmät tuntuivat pyörteiltä, jotka imivät ympäristönsä itseensä ja Gramror tunsi käsittämättömän älykkään pahansuopaisuuden ja inhon kaikkea ympärillä olevaa kohtaan.
Hänellä oli mitä epämiellyttävin tunne, että hän ei hallinnut ympärillä vellovaa tilannetta.
****
Mozga nojasi hermostuneena seinää vasten.
Hän oli örkille epätavallisen pitkän elämänkaarensa aikana ollut monissa täpärissä tilanteissa, mutta silloin hän oli tiennyt mitä tehdä. Nyt hänellä ei ollut siitä mitään hajua.
Hän päästi hiljaisen kirosanan huuliltaan ja vilkaisi ympärilleen. Muutkin joukkion henkiinjääneet örkit tuntuivat levottomilta ja monet naputtelivat hermostuneen kärsimättöminä jaloillaan kivistä lattiaa, sekä vilkuilivat levottomina ovea jonne heidän johtajansa oli suljettu. Bujakarin örkitkin näyttivät jännittyneiltä ja monet heistäkin vilkuilivat oven suuntaan. Heidän silmissään tosin kiilsi pelonsekainen kunnioitus ovea, tai sen takana löytyvää hahmoa kohtaan.
Bujakarin hallitsija oli Mozgalle arvoitus. Hän oli käynyt Bujakarissa kaksikymmentä vuotta sitten kulkiessaan Grimgorin matkassa, mutta silloin pieni kylä ei ollut lähelläkään tämän hetkisen Bujakarin suuruutta, eikä mistään isosta pomosta oltu kuultu mitään.
Miten pintelees joku on voinu yhistää alueen örkkiheimot tälläseks isoks kaupungiks, hän ihmetteli. Missään örkkien hallitsemas paikas en oo tälläst järjestys nähny. Kaikki rullaa tääl hyvin ja täs mestas on tarpeeks porukkaa alottaa kunnon Waaagh!. Ihmettelen vaan, et mitä toi Izba haluu. Pomo voi ol tosi pahas pulas.
Hän käänsi katseensa yksisilmäiseen shamaaniin, joka istuskeli lattialla kaapujen ja pussien sekamelskana. Vanha örkki toi Mozgalle mieleen vanhan ja känsäisen puun, joka kyhmyisenä on taittunut kovan tuulen alla. Mozga kuitenkin tiesi, että noissa ryppyisissä ja laihoissa käsissä Waaagh!-magian voima virtasi ja huivipäinen örkki tiesi kunnioittaa sitä voimaa.
Mut toi shamaani voi silti olla kaiken avain…, Mozga mietti ja hieraisi leukaansa epätoivoisen suunnitelman pakoon pääsemisestä muotoutuessa hänen mieleensä.
Haukoitellen makeasti hän lähti löntystelemään kohti Zagramia, yhtä joukkion örkeistä, johon Mozga luotti. Hän vilkaisi ympärilleen katsahtaen muita joukkion örkkejä, mutta pudisti sitten päätään.
Zargram o paras örkki tähän tehtävään, koska noihin mustiasiinkaan ei voi luottaa, ku ne on niin perkuleen ylpeit, eikä ne suostuis autt-, hän mietti kävellessään, mutta meinahti lennähtää kumoon voimakkaan käsivarren tarttuessa häntä olkapäästä. Mozga käännähti katsomaan hämmästyneenä kuka se oli, mutta tunnisti tämän nopeasti yhdeksi niistä isoista ja voimakkaista örkeistä, joita Mozga epäili kapteeniksi.
Örkki väänsi raudoitettujen hampaiden täyttämään suuhunsa pilkallisen hymyn ja sanoi:
-’’Minnes örkinrääpäle luulee menevänsä? Ei kai tappeluu hakemas? Jos on, nii meitti vois opettaa partaperseenäpärälle vähän käytöstapoja.’’.
-’’E-en mä mitää… Vähhä liikun, ku paikat o jummis.’’, Mozga änkytti vääntäen kasvoilleen typerimmän ilmeensä mitä tunsi. Hetken ajan örkki katseli Mozgaa tiiviisti ja pari muutakin örkkiä alkoi seuraamaan tilannetta. Lopulta kapteeniörkin pilkallinen hymy vain leveni ja tämän ote irtosi Mozgasta.
-’’No ei kai tollanen ääliö, ees löydä omaa varjoaan, joten liiku ihan mite parhaaks näät.’’, hän sanoi rautahampaiden kimaltaessa soihtujen valossa. Mozga vain nyökkäsi käännähtäen nopeasti ja näyttäen kompastuvansa omiin jalkoihinsa. Örkki kääntyi nauraen pois liittyen muihin örkkeihin, jotka olivat seuranneet tilannetta vierestä, Mozgan noustessa lattialta.
Hetken ajan Mozga vain seisoskeli tyhmän näköisenä katsellen unisesti ympärilleen, mutta hänellä oli silti suuria vaikeuksia pidätellä hymyä, joka pyrki levittäytymään hänen kasvoillensa.
Bujakarin örkit voi olla voimakkait, mut tyhmii ne on, hän mietti nauraen mielessään.
*****
’’Vauhtia, vauhtia!’’, Snikrit rääkäisi kärsimättömänä ja heilautti piiskaansa kohti väsyneiden kantajien niskoja ja selkiä. Soihtujen valossa kimmeltelevä hiki pirskoitui squigin nahasta tehdyn piiskan pureutuessa lihaan. Vähäisiä tukahtuneita parkaisuja lipesi Snikritiä ja tämän tuolia kantavien palvelijoiden suista, mutta suurin osa yritti pysyä, kivusta huolimatta, mahdollisimman hiljaa ja yrittää välttää uusia iskuja. Snikrit nyökkäsi hyväksyvästi tuntien vauhdin lisääntyvän, mutta huokaisi huolen muistuttaessa häntä. Snikrit vilkaisi hänen tuolinsa ja sitä kantavan palvelijajoukon vierellä hengästyneenä hölkkäävää ylisairaanhoitajaa, joka oli taitava vihernahkojen mittapuulla kivunlievittämisessä, yrttituntemuksessa ja muussa taisteluvammoihin liittyvissä asioissa.
Kuitenkaa tää kelvoton hiidenkuvatus ei osannut parantaa mun parasta shamaania, hän mietti puristaen rystyset valkeana piiskan käsisijaa. Tän on pakko olla jotain tärkeätä asiaa Weezin suhteen, tai sitten meikä heittää ton syöpäläiskuiluihin.
Nähdessään Snikritin vihaiset katseet, sairaanhoitajan rasituksesta punertavat kasvot kävivät kalpeiksi ja hiisi pinkaisi matkaan nopeammin pidellen samalla kaapunsa helmoja arpisilla käsillään. Katsellessaan ylisairaanhoitajan naurettavaa hölkkää, Snikrit tajusi rynnänneensä ulos lepohuoneestaan ja jättäneensä Riztran ja Brungan sinne. Hän vilkaisi taakseen, mutta luolan toisella päällä ei näkynyt ketään. Pelkkää pimeyttä, jota valaisi kivisillä seinille ripustetut soihdut. Suurin osa Gunbadin väestöstä oli tällä hetkellä nukkumassa, sen Snikrit tiesi, koska nyt oli uniaika.
Uniaika oli tietty osa päivästä, jonka aikana Gunbadissa oli tapana olla keräämässä voimia, tai nukkumassa omilla asunnoillaan. Tapa, jonka oli asettanut Gunbadin edellinen hallitsija: Gurgrab Rautakynzi, massiivinen örkki, joka oli hallinnut vuorta vuosikymmeniä pelon ja kunnioituksen rautaisilla pihdeillä. Gurgrab oli ollut yksi suurimpia ja agressiivisimpia örkkejä koko pahamaiden laajoilta alueilta. Mielipuolisena sotahulluna Gurgrab oli hyökkäillyt useasti kaukaisiin pimeisiin maihin idässä ja taistellut monia sotia idän tuntemattomilla tasangoilla vaeltavien raakalaisheimojen kanssa. Hän oli kukistanut vuorenalaiset skavenit, lyönyt kääpiöiden joukot vuorilla tuhoten samalla pienikokoisen kansan yritykset vallata wanhan maailman suurin kultakaivos takaisin, sekä kukistanut keisarikunnan ylpeyden, Punaisen Kotkan palkkasoturiarmeijan. Gurgrab oli niittänyt kunniaa uusilla ja yhä uusilla voitoilla, mutta siltikin Gunbadin yöhiisien mielistelevien hymyjen alta paistoi karvas viha tätä örkkiä kohtaan, joka oli aloittanut kansoittamaan heidän vuortaan örkeillä. Gurgrab Rautakynzi oli halveksinut hiisiä ja valloitettuaan Gunbadin, hän oli vakaasti päättänyt tehdä siitä todellisten vihernahkojen linnoituksen. Yöhiidet oltiin pakotettu toivottomiin itsemurhataisteluihin mukaan, joiden aikana tuhannet olivat kuolleet. Täydellinen diktatuuri oli vallinnut vuoren sisällä, eivätkä suhteellisen helppoon elämään varautuneet hiidet olleet tottuneet tälläiseen. Hiisien elämää rajoittavia asioita, kuten uniaika oli määrätty, mutta kuitenkin salaisissa tapaamisissa oltiin suunniteltu vallankumousta pitkään ja oli ollut vain ajan kysymys ennen kuin hiidet olisivat ryhtyneet sanoista tekoihin. Kysymys oli ollut: kuka uskaltaisi ensimmäisenä yrittää mitään suurta sotalordia vastaan. Silloin Snikrit oli koonnut Koukkunokkaisen kuun klaanin. Silloin Snikrit oli apureidensa kanssa valloittanut Gunbadin.
Saman Weezamin, joka nyt virui pahasti haavoittuneena taistelusta skaveneita vastaan, ansiosta Snikrit oli onnistunut houkuttelemaan Gurgrabin armeijan tunneleita pitkin lähelle skavenloukkoa. Tarpeetonta sanoa, sinä päivänä tapahtui sellainen murskavoitto skaveneille, että jopa heidän vaihtelevassa historiassa se tultiin muistamaan pitkään. Itse Gurgrabin kohtalosta kukaan ei tiennyt, mutta sen päivän jälkeen Gunbadin alemmille tasoille ilmestyi eräs erittäin häijy ja iso squigi, jolla oli rautaiset hampaat.
-’’Niiden kahden on parast olla tekemät mitää, tai mä ripustan niiden suolet seinille…’’, hän mutisi hötkyillessään kantotuolillaan, joita nyt jo väsyneet orjat kantoivat, mutta lihavan hiiden ajatuksenjuoksu katkesi hänen nähdessään hänelle viime aikoin tutuksi tulleen käytävän suun, Gunbadin ’’sairashuoneiden’’ ovensuun.
******
-’’Ah, nyt kun olet saanut tarkastella minua jo tarpeeksi pienillä siansilmilläsi, ehkä voisimme virallisesti esittäytyä…’’, bujakarin hallitsija sihahti hymyillen ylimielisesti. Gramror murahti toistamiseen ja yritti saada katseensa pois noista hätkähdyttävistä punaisista silmistä. Hekotellen mielihyväisesti ’’Izba’’ kumarsi sirosti Gramrorille, mutta lioitellusti ja pilkkaavasti.
-’’Isona pomona palvelijani minua täällä kutsuvat, mutta nimeni kulkee Izbanorina, josta örkkien käyttämä lempinimi ’’Izba’’ tulee. Sinun on turha kuitenkin esittäytyä mustaörkki, sillä minä tiedän täsmälleen kaiken tarpeellisen sinusta…’’, Izbanor sanoi hitaasti silmäillen huvittuneesti Gramroria.
Gramror alkoi hiljalteen saada itseluottamustaan takaisin ja mystisen hahmon saatua vihdoinkin kasvot hän alkoi miettiä tilannettaan:
Toi on ihmulainen ja ihmulaiset on pääosin heikkoja, ellei ne osa magiaa. Jos mä jotenkin onnistun vääntää ton ihmisen niskat nurin, niin homma on sillä selvä. Paitsi, et sitten on ne parikyt örkkiä tuolla oven toisel puolel venaamas… Perkule! Sen Mozgan on paras keksiä jotain, jos me halutaan joskus edes päästä pois puhumattakaan Gunbadiin menosta.
Gramror huokaisi ja kirosi toistamiseen mielessään. Joskus asiat tuntuivat niin vaikeilta, vaikka Gramror luotti itseensä ja voimiinsa. Kaaoskääpiöden kaivoksissa ollut entinen orjuus oli kuitenkin opettanut hänelle, että kaikki, jopa ennen voittamattomilta vaikkuttaneilta linnakkeilta karkaus, oli mahdollista, jos uskoi itseensä ja päämääriinsä. Kuuluihan Gramror örkkien ajattelutavan mukaisesti maailman suurimpaan ja mahtavimpaan rotuun.
’’En tiedä sinusta, mutta minulle maistuisi lasi viiniä tänä polttavana päivänä, ennen kuin aloitamme puhumaan päämääristäni ja sinun osastasi niissä.’’Izbanor sanoi yhtäkkiä rikkoen hetken aikaa vallinneen hiljaisuuden.
-’’Mitä helvettii!? Mun osastani!? Mitä pirua sä puhut, Gorkin ja Morkin kaut!’’, Gramror huudahti nousten hämmästyneenä seisomaan. Gramror ei ollut uskoa korviaan!
Tähän asti hän oli vakaasti luullut, että häntä kidutettaisiin, kuullusteltaisiin ja vangittiin, mutta ei?
Mitä helvettiä tääl oikein tapahtuu?, hän mietti pyyhkäisten ohimoilla kiiltelevät hikipisarat pois. Mun on saatava tietää NYT, hän mietti raivon kasvaessa hänen sisällään ja vääristäen hänen örkinkasvonsa.
-’’Heh, tulet saamaan vastauksen kaikkeen ajallasi, örkki, mutta ennen sitä lasi tätä verenkaltaista nektariinia tulee nostamaan mielialaa…’’, Izbanor sanoi ja lausahti uuden mahtisanan. Kirkas myrkyllisen vihreä valo välähti ilmassa ja rikkoi reiän todellisuuteen. Ilma alkoi väreillä kuin vesi siinä kohdin missä välähdys oli sattunut ja pienen pieni reikä ilmestyi siihen. Gramror unohti hetkeksi suuttumuksensa ja seurasi tätä tapahtumaa suu hämmästyksestä auki. Hänen katselleessaan pientä hopeista savua lipui reiästä ja kerääntyi Izbanorin edessä seisovalle pöydälle ja yhdessä hopeisessä välähdyksessä reikä todellisuudessa oli poissa, niin kuin hopeinen savukin. Sen sijaan pöydälle oli ilmestynyt hieno hopeinen kannu välkehtivää viiniä ja kaksi hopeista pikaria. Izbanor kumartui pöydälle ja kaatoi omaan pikariinsa viiniä ja nosti sen kalpean sinisille huulilleen.
-’’Nauti sinäkin, mustaörkki. Voin vakuuttaa, että se ei ole myrkytettyä, en tuhlaisi näin hyvää itämaista viiniä sinuun, varsinkin kun minulla ei ole vielä mitään syytä tappaa sinua ja tätä viiniä on niin vaikea hankkia. Mielestäni vain Cathayssä osataan tehdä kunnollista viiniä. Keisarikuntalaisesta uupuu se makeus mitä tästä löydä-’’, Izbanor sanoi vilkuillen Gramroria pikarinsa takaa, mutta lopetti ensimmäistä kertaa hämmästyneenä mahtavan mustaörkin, joka äkkipikaisena örkkinä oli saanut tarpeekseen epätietoisuudesta, karjaistessa ja lyödessä nyrkkinsä kovaa pöytään kaataen viinikannun lattialle.
-’’MITÄ HELVETTIÄ SÄ HALUUT MEITIST! VASTAA TAI MEITTI MURSKAA SUN KALLOS!’’
-’’Rauhoitu saasta…’’, Izbanor kuiskasi myrkyllisen pehmeästi. Äsken niin itsevarmoille ja tyyneille kasvoille oli levinnyt hämmästyksestä raivon puna. Punaiset silmät olivat kavenneet kissamaisen ohuiksi ja kulmat kurtistuneet yhteen.
-’’GORKIN JA MORKIN KAUTTA VASTAA!’’.
-’’V-a-r-o-i-t-a-n sinua….’’, Izbanor sihahti ja nousi täyteen pituutensa.
’’VASTAA!’’, Gramror karjaisi jännittäen jättimäiset hauiksensa ja iski Izbanorin pään kokoisen nyrkkinsä kohti tämän kasvoja.
Isku ei ikinä kuitenkaan osunut perille.
Ähkäisten kivusta Gramror tarttui pakokauhuisena hänen kurkkuunsa tarttuneeseen metalliseen käteen, joka oli kietoutunut kurkun ympärille, kuin teräsvaijeri, samalla kun neulanterävät metalliset kynnet olivat pureutuneet hänen lihaansa.
Tosta siis se k-kirottu merkki tulee…
-’’Etkö ole oppinut, että hyenan ei ole viisasta hyökätä leijonan kimppuun?’’, Izbanor sähähti ja päästi hekotuksen ja tiukensi otettaan.
Henki ei kulkenut ja kynnet polttivat hänen lihaansa todella tuskallisesti. Hän tunsi sydämmensä villit lyönnit sen kaivatessa happea toimiakseen ja sydämmenlyöntien mukana vuotavan lämpivän veren sen valueassa kaulassa olevista haavoista ja pisaroidessa maahan. Kaikkein kauheinta oli kuitenkin toimettomuuden tunne.
I-Ihmulainen… Voimakkaampi ku m-mä?, Gramror mietti kauhuissaan, sillä vaikka hän kuinka yritti, niin hän ei millään saanut irottettua metallisen käden otetta. Silmät pullollaan hän katsoi kauhuissaan Izbanoria, jonka laihoille kasvoille oli levinnyt suorastaan mielipuolisen innokas ilme. Hän rimpuili ja yritti, mutta lopulta hänen näkönsä alkoi hämärtyä keuhkoja poltti niin, että Gramror epäili niiden syttyneen tuleen.
S-Se o menoa ny…
Sitten hän rojahti henkeä haukkoen lattialle. Gramror ei muistanut kokeneensa milloinkaan ennen sellaista tuskaa! Kauhistuneena hän tarttui omaan kurkkuunsa, jossa metallisen käden jättämät jäljet hohtivat valkoisena ja jossa veri vuoti vuolaasti. Yskien ja haukkoen henkeä hän yritti nousta lattialta, mutta polvet pettivät. Ennen kuin hän ehti uudestaan rojahtaa lattialle Izbanor tarrasi hänen paitansa repaleiseen kaulukseen (Panssari oli otettu pois vankityrmissä) ja kannatteli toistasataa kiloa painavaa örkkiä yhdellä kädellä ilman minkäänlaisia vaikeuksia, vaikka Gramror oli yli metrin korkeampikin, kun Izbanor. Painaen Gramrorin pään Izbanorin pään tasolle, Bujakarin hallitsija kuiskasi mustaörkin korvaan sanat, jotka painuivat syvälle Gramrorin muistiin tulikirjaimin juuri ennen kuin hän menettäisi tajuntansa:
Mitään tälläistä ei tule tapahtumaan uudestaan, sillä tästä hetkestä lähtien me tulemme olemaan liittolaisia.
Sinä et tule nostamaan sormeasikaan minua vastaan, sillä minä, kuten tyrmissä ajattelit, hallitsen tätä kaupunkia rautaisella otteella.
Sinä aiot, pikemminkin tulet palvelemaan minun päämääriäni tässä asiassa, sinun onneksesi kuitenkin omasi kulkee sen mukana.
Sinä pysyt minulle uskollisena määrätyn ajan ja et tule kyseenalaistamaan mitään mitä minä sanon.
Kohteenasi on Gunbad, wanhan maailman suurin kultakaivos, joka sijaitsee pohjoisessa täältäpäin katsottuna. Myös minä haluan sen vuoren kaatuvan, sillä liian kauan se on kironnut olemassaoloani ja taistellut minua vastaan. Sinä tuhoat vuoren ja jatkat sieltä matkaasi pois. Et kuitenkaan voi kaataa sitä nykyisellä, miten sanoisin asian, roskajoukollasi.
Kuten ennen tuloasi huoneeseeni huomasit, Bujakar varustautuu sotaan ja se tulee marssimaan sinun mukanasi. Toisin sanoen minä annan sinulle Bujakarin armeijan käyttöön ja kaiken sen mahdin.
Ja muista, sinä et tule pettämään minua, sillä jopa sinun on arvostettava omaa henkeäsi…
Ah, ja se käteni merkki kaulallasi on minun lahjani sinulle. Se tulee palkitsemaan sinut katkeralla hedelmällä, jos erehdyt pettämään minut.
Gramror oli kuulevinaan pilkallista sihisevää naurua…
Sitten hän upposi tajuttomuuden syvään ja mustaan järveen.
******
-’’Zargram, pstt…’’, Mozga kuiskasi tyrkäten vieressään seisovan ajatuksiinsa vaipuneen örkin kylkeä. Seinään nojannut örkki mulkaisi vihaisena Mozgaa.
Zargram oli yksi pienimmistä örkeistä koko joukkiosta, eikä hänestä usein välitetty pienestä koostansa johtuen tuon taivaallista. Kuten muutkin joukkion örkit, Zargramkin oli pukeutunut mustaan nahkahaarniskaan, jonka selkäpuolella komeili örkin pääkallo kimmeltelevä timantti otsassaan. Usein örkin selässä saattoi nähdä ison ja raa’an nuijan, mutta vankityrmissä joukkiolta oltiin riistetty aseet.
Epätavallisen hiljainen örkki usein oli seisoskellut leiritulen ulkopuolella muiden juhliessa, silloin kun he vielä olivat vaeltaneet tasangoilla ja Mozga oli muutenkin pannut merkille örkin omituisuuden, mutta siinä missä Zargram hävisi pienuudessaan, hän voitti älykkyydessä ja viekkaudessa. Mozga oli ’’ystävystynyt’’, siinä missä örkki voi ystävystyä toisen örkin kanssa, Zargramin kanssa ja pienikokoinen örkki oli ennenkin auttanut erillaisissa pienissä tilanteissa Mozgaa. Nytkin huivipäinen örkki tarvitsi palvelusta.
-’’Mitä helvettiä sä haluut Mozga?’’, Zargram kysyi vilkaisten hätääntyneenä ympärilleen katsoen olivatko vartijat kiinnittäneet huomiota Mozgaan, mutta heidän onnekseen muut olivat keskittyneet kuuntelemaan erään örkin kertomaa tarinaa Grimgorista. ’’Jos sä aiot alottaa tappelun, niin meitti ei oo mukan-’’.
-’’Äh, helekutin ääliö. En mie mitää sellast. Siun pitää vaan tehä yks juttu…’’, Mozga kuiskasi ja virnistäen aloitti kertomaan suunnitelmaansa Zargramille. Kuunneltuaan suunnitelman Zargramkin puhkesi virneeseen ja nyökkäsi. Nostaen peukalonsa pystyyn Mozga iski silmää Zargramille ja aloitti typerän näköisen löntystelynsä vähäjärkinen ilme kasvoillaan kohti edelleen kivilattialla istuvaa yksisilmäistä shamaania.
Zargram huokaisi, nyt olisi hänen vuoronsa.
Kirkaisten kuuluvasti Zargram kaatui lattialle pidellen otsaansa ja heittelehti ympäriinsä. Salamannopeasti kaikki örkit huoneesta nousivat lattialta, tai kääntyivät kummastuneina katsomaan mitä tapahtui. Zargram vain jatkoi kirkumista ja lattialla kierimistä liikuttaen kätensä kasvoilleen, mutta samanaikaisesti tunkien etusormensa kurkkuunsa. Kakistellen hän onnistui antamaan ylen lattialle. Tässä vaiheessa Bujakarin örkit olivat jo kiirehtineet Zargramin ympärille katselemaan vihan ja ihmetyksen sekaisin katsein, että mikä tätä hullua örkkiä vaivasi.
-’’H-Haltiapaskat h-hyökkää maagisesti mu mieleen…’’, Zargram kuiskasi yskien ja esittäen kauhistunutta. ’’Ne on tuolla!’’. Kaikki päät huoneessa, jopa lattialla istunut vanha ja kumara shamaani, joka oli ollut omissa maailmoissaan koko tämän ajan, kääntyivät katsomaan Zargramin osoittamaan suuntaan, mikä kuitenkin sattui olemaan vain tyhjä käytävä.
Pilkallinen hymy levisi Zargramin kasvoille ja silloin shamaanin luo hitaasti hivuttautunut Mozga ampaisi nopeasti matkaan.
-’’Suunnitelma, onnistunut!’’, Mozga hihkaisi.
Mozga loikkasi karjaisten hämmästyneen shamaanin taakse ja kietoi toisen kätensä tämän niskan ympärille ja asetti toisen kätensä tämän takaraivolle aikeenaan katkaista vanhan ja kyhmyisen örkin niska. Kohahdus kävi Bujakarin örkkien keskuudessa näiden vetäessä aseensa esille ja rynnätessä auttamaan shamaania.
-’’PYSÄHTYKÄÄ SIIHE, TAI MIE KATKASEN TÄN PASKAN NISKAN!’’, Mozga ärjäisi käännähtäen nopeasti shamaanin niskaa vaarallisen sivulle.
Mozga tiesi, että normaalisti tälläinen kiristys ei tepsisi örkkeihin, mutta tiesi myös, että nämä örkit pelkäsivät Bujakarin ’’isoa pomoa’’, sen verran, että yrittäisivät suojella tämän shamaania. Kiristys tepsikin ja Bujakarin örkit pysähtyivät niin äkisti, että jotkut jopa törmäsivätkin toisiinsa. Mozga virnisti hampaitaan kiristeleville örkeille ja sanoi:
-’’Työ paskat annatte meiän porukoiden mennä, tai tää teidän shamaaninne jatkaa matkaansa ilman niskaa…’’.
Tämä sai aikaan hurraahuutoja joukkion örkkien keskuudessa ja kirouksia Bujakarin örkkien keskuudessa, jotka nähtävästi alkoivat menettää malttiaan. Mozga näki monien silmissä puhdasta pelkoa, mikä oli harvinaista örkkien keskuudessa ja tiesi tämän johtuvat ’’Izban’’ rangaistuksen pelosta. Sitten hän kuitenkin huomasi, että ainut Bujakarin örkki, joka ei pelännyt oli uhri itse, yksisilmäinen shamaani.
Hänen ryppyisille kasvoillensa oli ilmestynyt pilkallinen hymy ja hän vilkuili terve silmä kiiluen Mozgaa, joka ei pitänyt shamaanin katseesta tai ilmeestä yhtään.
-’’ Mitä perkuletta Gorkin ja Morkin nimeen sä oikein hekot-’’, Mozga kysyi vihaisesti, mutta lopetti lauseensa kesken kuullessaan outoja sanoja, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin huivipäisen örkin niskaa.
Waaagh!-magiaa, hän mietti kuumeisesti.
Tuntien itsesuojeluvaiston varoittavan suuresta vaarasta, Mozga päätti siltä seisomalta katkaista vanhan shamaanin niskan. Se olisikin onnistunut, jos Mozga olisikin saanut otteen shamaanista, squigin pyöreästä ja rimpuilevasta muodosta oli hieman vaikeampi katkaista niskaa.
Nähdessään squigin veitsenterävät hampaat ja voimakkaat takajalat, sekä hänen vierelleen materialisoituneen oikean shamaanin, Mozga ei voinut olla nielaisematta ja ajattelematta:
Suunnitelma, epäonnistunut…
*****
Seuraavana päivänä aurinko nousi vuorten takaa aivan normaalisti ja sää näytti lupaavan olevan yhtä kuuma ja kuiva kuin jokainen päivä Bujakarissa. Auringon kultaiset säteet karkoittivat varjot, jotka olivat kerääntyneet Izbanorin huoneeseen. Izbanor itse katseli ikkunansa vierestä tätä Bujakarille muuten sangen epätavallista päivää. Tuhansittain örkkejä kulki jonkinlaisissa rivistöissä alhaalla keskellä katuja ja tuhannet hiidet järjestäytyivät torvien soidessa ja rumpujen lyödessä riveihin. Villikarjujen vetämät muonavankkurit odottelivat auringon paahteessa lähtökäskyä.
Nähdessään kaiken menevän suunnitelmien mukaan, Izbanor ei voinut olla naurahtamatta ihanan onnistumisen tunteesta.
-’’Valtiattareni, kaikki menee nerokkaiden suunnitelmienne mukaan. Hän tulee tuhoamaan Gunbadin hiidet ja minä onnistun hakemaan teidän suurudellenne sen mitä tarvitsette…’’, Izbanor kuiskasi hänen vierelleen ilmestyneelle naispuoliselle demoniprinsessalle ja silitti tämän pyöreitä rintoja, sekä täydellisen ihanaa ja pehmeää ihoa.
-’’Epäileekö hän aikeistamme sen tavaran suhteen, rakkaani?’’, demoni kysyi kuiskaten kiihkeällä äänellä ja nuolaisi Izbanorin kalpeaa poskea. Izbanor päästi toisen naurun huuliltaan silitellen demonin sateenkaaren väreissä liehuvia hiuksia hansikoidulla kädellään.
-’’Ei valtiattareni, hän typeryydessään luulee, että Gunbadin hiisillä, tai hänellä olisi jotain väliä.’’, Izbanor vastasi nauraen. ''Olen myös lähettänyt käskyn kutsua verenjumalan palvelija hoitamaan Gramrorin eliminointi, sitten kun hän on tehnyt oman osansa...''.
Demoniprinsessa yhtyi Izbanorin nauruun.
Jossain tuolla alhaalla Gramror luultavasti katselee murhaavasti juuri nytkin tätä linnoitusta ja tätä samaa ikkunaa, hän mietti katsoen alhaalla levittäytyviä örkkimassoja, jotka nyt olisivat Gramror Päidenmäiskijän komennossa hyökkäyksessä Gunbadiin. Jossain tuolla…
_____________________________________
Huh, puolet päivästä tämän kirjoittamiseen meni ja paljon kokista
. Itse pidän tästä ja toivon, että tekin pidätte!Koittakaa olla välittämättä lukuisista kirjoitusvirheistä (Koska niitä on) ja älkää antako niiden pilata (Jos minun teksteissäni sitä on) lukunautintoa.
The stage is your's, Rune, huussi, Grom and companions!
G-Good night *Erittäin suuri haukotus*...
Dääm.
Gramroria ja Izbanoria kuvattaessa oli hienoa kuvailua ja muutenkin todella hienoa tekstiä. Kuten Rune sanoi odotan minäkin mielenkiinnolla Garmrorin ja tuon toisen mäys...- Izbanorin matsia. Örkeistä on aina mukava lukea, vaikka tässä huviteltiinkin melko ilkeästi mustan örkin kustannuksella. Noh, minäpä luulen että joskus Gramror maksaa potut pottuina ja sipuleina.
