Fb: Ceryonin puolustus, 3/3

[Tapsa]

Lue myös: Ceryonin puolustus 1 ja 2


CERYONIN PUOLUSTUS
____________________________________________
3/3

Lordi Mordhaive katseli Ceryonin laaksoa. Skaveneita oli paljon vähemmän kuin mitä Harland oli hänelle viesteissään kertonut, mutta silti niin paljon että Châlonsin armeija ei päihittäisi niitä aivan helposti.
Mutta Mordhaive tiesi, että hän kyllä päihittäisi ne. Ei ehkä helposti, mutta päihittäisi kyllä.
”Châlons ja Bretonnia!” hän karjaisi osoittaen vihollisarmeijaa kirveellään, kannusti ratsunsa laukkaan ja johti viisisataa ritaria kohti vihollisiaan.

Harland näki hyökkäyksen muurinharjalta. Kun hän katseli auringossa kimaltelevaa ratsumiesarmeijaa, joka hohti kymmenissä väreissä ja joka vyöryi kohti Ceryonin linnaa, hänen sydämessään heräsi uutta toivoa. Hän tiesi äkkiä, mitä hänen piti tehdä.
”Varustakaa ritarit”, hän komensi. ”Me hyökkäämme ulos!”

Sotaratsujen kapiot iskeytyivät raskaina ruohikkoon polkien multaa sen alla ja levittäen sitä ilmaan. Mordhaiven armeija jyräsi laakson reunaa pitkin, kiertäen jyrkän rinteen, suunnaten peitset ojossa kohti Skavenien piiritysarmeijaa. Rotat näkivät myös rynnäkön, ja niiden rohkeus horjahti heti. Ritarit syöksyivät niiden rivistöjä kohti ja näytti melko selvältä, että hevoset talloisivat melko suuren joukon jalkoihinsa. Yksikään Skaveneista ei tuntenut suurta halua uhrautua muiden hyväksi jäämällä ottamaan vastaan hyökkäystä, ja niinpä armeija alkoi hajaantua ennen kuin Mordhaive edes saavutti lähimmät rottamiehet.
Skavenit pyrkivät väistämään ritarit liikkumalla sivulle, mutta ritarit suuntasivat hyökkäyksen myös sivummalle nähdessään että rottasoturit yrittivät välttää hyökkäyksen. Sitten Skavenit alkoivat juosta poispäin. Sitä Mordhaive oli odottanutkin.
Niinpä ritarit eivät kohdanneet juurikaan vastarintaa. Peitsimuodostelma sai jyristellä kaikessa rauhassa pakenevien Skavenien ylitse. Hevoset polkivat kavioihinsa suuren määrän pakenevia rottamiehiä ja monta seivästyi myöskin ritarien peitsiin. Peitsien katketessa ritarit vetivät esiin miekkansa ja alkoivat silpoa vihollisiaan ratsujensa selästä.
Mordhaive puolestaan iski kirveellään puolin ja toisin, saaden aikaan suurta tuhoa. Skavenien haarniskoista ei ollut hänelle vastusta, ja hänen voimansa tuntuivat ehtymättömiltä.
Samaan aikaan Ceryonin portit avautuivat. Skavenit syöksyivät sisään voitonriemua täynnä, mutta sitten eteishallista hyökkäsikin ulos toinen Peitsi, pienempi mutta yllättävämpi, jonka johdossa lordi Harland itse ratsasti peitsi tanassa linnansa piirittäjiä vastaan.
Skavenit jäivät kahden tulen väliin.
Kaiken kaikkiaan rynnäkkö oli varsin onnistunut.

Muutaman tunnin kuluttua, kun ilta alkoi jo lähestyä ja auringon kirkkaus kävi voimattomammaksi, oli Skaveneita jäljellä enää parisen tuhatta. Nuo viimeiset joukot kääntyivät kohtaamaan ritarit, mutta liian myöhään. Mordhaive ei ollut menettänyt armeijastaan kuin vajaat sata ritaria, ja hän oli teurastanut ainakin kymmenkertaisesti tuon määrän. Lisäksi hänen jousiampujansa olivat tulittaneet kuoliaaksi niin paljon rottia, että taistelun voittajasta ei ollut juurikaan epäilyksiä.
Viimein vihoviimeisetkin Skavenit ajettiin pakoon ja otettiin kiinni. Sitten Mordhaive, Harland ja Montglaive kokoontuivat linnan porttien edustalle. Talonpojat siivosivat ruumiita pois joka puolella. Niitä kasattiin suuriin pinoihin, jotka lemusivat niin pahalle että ritarit vetäytyivät mahdollisimman kauas taistelukentästä. Auringon leimuava, tulenhehkuinen valo väritti synkkää kuoleman kenttää.
”Saavuit kreivin aikaan, Mordhaive”, Harland totesi puristaen ystävänsä kättä. ”Ilman sinua meidät olisi voitettu.”
”Se oli vähintä, mitä saatoin tehdä”, Mordhaive vastasi vaatimattomasti. ”Todellinen sankari täällä on poikani. Jos puoletkaan kuulemastani on totta, hänet nimitetään välittömästi Valtakunnan Ritariksi.”
”Varmasti kaikki ja vielä enemmänkin”, Harland sanoi. Montglaive tunsi hieman punastuvansa ja katseli jalkojaan. ”Montglaive tässä on tuhonnut yksinään tuhatkunta Skavenia ja niiden sotakoneet. Minusta Etsivän Ritarin arvo olisi sopivampi.”
”Te liioittelette”, Montglaive mutisi. ”Enhän onnistunut pelastamaan linnaa. Siitä puolet on raunioina.”
”Hah! Suurinkaan sankari ei olisi pystynyt pelastamaan koko linnaa siinä tilanteessa. Älä vähättele itseäsi, arvon ritari Montglaive.”
”Lisäksi on mainittava, että vaikka Montglaive oli piiritetty joka puolelta ja hän oli kaiken lisäksi vielä aseeton, hän silti hyökkäsi Skavenien kimppuun.”
”Enhän minä ollut aseeton, minullahan oli miekantynkä ja veitseni”, Montglaive intti, mutta Harland ei piitannut hänen vastaväitteistään.
”Oikeastaan hänet voisi lyödä saman tien Graalin Ritariksi. Harva heistäkään on tehnyt näin suuria tekoja ja vielä yhden ainoan päivän aikana.”
”Itse asiassa yhden minuutin”, Montglaive mumisi.

Loppujen lopuksi linnan vaurioiden korjaaminen sälytettiin talonpoikien niskoille, ritarit alkoivat syödä hyvin ansaittuja herkkuja joita linnan varastoista löytyi ja Montglaivesta tehtiin päivän sankari. Hänet päätettiin lyödä Valtakunnan Ritariksi ensi pyhänä, ja sitten voitaisiin keskustella Etsinnän aloittamisesta.
Yö laskeutui Ceryonin ylle.
”Viimeinkin”, mustakaapuinen mies totesi.

On kenties sattumaa, että sinä yönä Ceryonissa järjestetyissä juhlissa oli mukana kiertelevä trubaduuri, joka kertoi tarinan velho Zogratin kirjasta. Todennäköisempää kuitenkin on, että kiero kohtalo oli heittänyt tuon tarinan juuri silloin Montglaiven korviin.
Suuri sali oli säästynyt vahingoittumattomana. Se oli niin iso, että lähes kaikki paikalla olevat ritarit mahtuivat sinne kerralla. Salissa oli monta pitkää pöytää, jotka oli katettu täyteen paisteja, salaatteja ja kastikkeita, tuoreita leipiä, munia, voita, hilloa, maitoa, viiniä, sieniä ja kaikkea muutakin arvostettua ruokaa Bretonniassa. Suurimman pöydän päässä istui isäntä, lordi Harland, ja hänen vierellään lordi Mordhaive poikineen. Montglaive oli melko vaivautunut, sillä joka puolella puhuttiin hänen urotöistään ja kaikki naiset heittivät häntä kohti kiinnostuneita katseita. Moni ritari tuli puristamaan hänen kättään ja jopa antamaan arvonosoituksensa. Niinpä, kun trubaduuri aloitti tarinansa, hän oli varsin ilahtunut siitä, että huomion keskipiste siirtyi pois hänestä.
Trubaduuri oli pukeutunut värikkääseen asuun ja hän kantoi mandoliinia. Hänellä oli kaartuvat, ohuet ja hyvin huolitellut viikset, ja hassu, kirjava hattu. Hän rämpäytti soitintaan, istahti jakkaralle ja aloitti tarinansa, josta ehkä puolet salista välitti, jota neljäsosa kuunteli ja josta kahdeksasosa piti. Nämä olivat trubaduurin mielestä kuitenkin sivuseikkoja. Hän antoi tarinan viedä hänet mukanaan.
Zograt oli suuri taikuri, joka tuli Bretonniaan idästä kauan sitten. Hän kantoi mukanaan suurta, nahkakantista kirjaa, sekä mustia vaatteitaan, mutta ei mitään muuta. Häntä katsottiin karsaasti kaikkialla, minne hän meni, mutta hän ei välittänyt siitä pätkääkään. Kunnes kerran hänen kirjansa ryöstettiin häneltä.
Hän istui likaisessa kapakassa, jossa oli myös roisto. Roisto näki kuinka huolella Zograt piteli kirjaansa, ja päätteli että kirja oli arvokas. Niinpä hän seurasi taikuria ulos kadulle ja kolkkasi tämän. Hän otti kirjan ja myi sen salassa pahamaineisille palkkavelhoille.
Estrella ja Mordhaive vaihtoivat merkitsevän katseen, ja Estrella pudisti hiljaa päätään. Mordhaive käsitti sen merkitsevän, että velhotar ei uskonut tarinan olevan totta.
Herätessään Zograt näki että hänen kirjansa oli kadonnut. Hän raivostui pahanpäiväisesti. Hän aikoi lukea loitsun, joka toisi kirjan varastaneen roiston hänen eteensä, mutta loitsu oli kirjoitettu kirjaan ja Zogratilla ei ollut sitä. Niinpä hän palasi kapakkaan ja kysyi omistajalta, kuka tuo roisto oli ollut. Hän sai tietää, että roisto asui lähistöllä, ja meni koputtamaan tämän ovelle. Roisto avasi, ja Zogratin nähdessään pakeni oitis ikkunasta. Taikuri oli kunnianarvoisa vanhus, mutta kirja oli hänelle arvokas ja niinpä hän hylkäsi arvokkuutensa ja kipusi roiston perään.
Roisto pelkäsi, että jos hän jatkaisi pakenemista, taikuri tappaisi hänet loitsulla. Niinpä hän pysähtyi ja kertoi Zogratille, mitä oli kirjalle tehnyt. Zograt suuttui ja surmasi julmasti roiston. Sitten hän etsi käsiinsä velhon, jolle roisto oli kirjan myynyt.
Velho väitti, ettei ollut sellaista kirjaa nähnytkään. Kun Zograt väitti tätä valehtelijaksi, velho heitti Zogratin ulos talostaan taikavoimillaan. Zograt harmistui kun ei voinut lukea vastaloitsua. Hän hiipi taloon takakautta ja varasti velhon oman vastaloitsun ja käytti sitä velhon taikaa vastaan. Sitten hän kovisteli velholta irti tiedon, mitä tämä oli vuorostaan tehnyt kirjalle. Velho kertoi hukanneensa kirjan. Zograt ei uskonut ja luki valehtelijanrangaistusloitsun.
”Huijausta”, Estrella mumisi. ”Ei sellaista loitsua olekaan.” Amanda, joka istui emäntänsä vieressä, ei kuullut sanoja koska oli uppoutunut täysin tarinan kuuntelemiseen.
Sitten velhon oli pakko kertoa totuus. Hän paljasti, että oli aikonut käyttää kirjan sisältämiä tekstejä voittaakseen erään vanhan velhon, mutta kirjasta ei ollutkaan ollut apua. Zograt nauroi ja kertoi, että vain hän pystyi käyttämään kirjan voimia. Velho selitti, että vanhempi velho oli nujertanut hänet ja ottanut kirjan itselleen.
Zograt etsi käsiinsä tämän vanhan velhon. Tämä oli mahtava ja kunnioitettu mies nimeltään Laurenne. Laurennella oli kirja hallussaan, ja Zograt vaati tätä palauttamaan sen. Laurenne ei suostunut. Zogratille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin haastaa Laurenne velhojen kaksintaisteluun. Zograt hävisi heti alkuunsa, ja Laurenne ripusti hänet nilkoistaan roikkumaan pää alaspäin.
”Onko sinulla viimeistä toivomusta?” Laurenne kysyi.
”On”, Zograt vastasi. ”Anna minun nähdä kirjani viimeisen kerran.”
Laurenne ei ilmeisesti ollutkaan niin viisas, sillä hän suostui pyyntöön. Hän avasi kirjan ja näytti sitä Zogratille, joka oitis luki siitä vapautusloitsun. Kirjan voimat avasivat köydet, ja Zograt putosi päälleen maahan ja pökertyi.
Sitten kirja osoitti suurta uskollisuutta omistajalleen. Se nimittäin käytti itse loitsua ja surmasi Laurennen sillä. Sitten kirja herätti Zogratin.
Tuo julma velho vaeltaa yhä Bretonniaa kirjansa kera, ja se joka kirjan varastaa, saa tuta Zogratin loitsujen ja nokkeluuden raivon.
Tarina päättyi. Jotkut ritarit antoivat trubaduurille hajanaisia kättentaputuksia, ja tämä kumarsi syvään. Amanda tuijotti miestä lumoutuneena, kuin tarina olisi ollut loitsu joka kietoi hänet pauloihinsa.
”Lopeta tuijottaminen”, Estrella komensi ja Amanda havahtui. ”Se oli pelkkä tarina.”
”Oliko se totta?” Amanda kysyi innoissaan.
”Tuskin. En ole koskaan tavannut ketään Zogratia.”
”Ei se tarkoita, ettei häntä voisi olla olemassa.”
”Ei niin. Sanoinkin ’tuskin’.”
Montglaive katseli hajamielisenä viinilasiaan, kuunnellen toisella korvallaan kuinka Mordhaive ylisti hänen turnajaismenestystään Harlandille ja kahdelle pikkuaateliselle, joiden nimiä kukaan ei muistanut. Hän vilkaisi välinpitämättömästi salia, ja silloin hänen katseensa osui Amandaan.
Hän ei ollut koskaan tuntenut sitä tunnetta. Montglaivella oli toki ollut omat naisseikkailunsa Lehtien Linnassa, mutta kun hän katsoi tuota Estrellan nuorta oppitytärtä, hän koki jotain mitä ei kyennyt selittämään sanoin. Hän tunsi sydämensä sykkeen tahdin kiihtyvän eikä pystynyt kääntämään katsettaan tytöstä vaikka sitä yritti epätoivoisesti. Tuntui kuin hän olisi katsellut sivusta, kuinka hän itse ahmi silmillään Amandaa, pystymättä vaikuttamaan omiin tekoihinsa. Hän olisi voinut tehdä mitä vain edes tuon neidon huomion saamiseksi. Hän oli juuri nousemassa seisomaan, kun hän onnistui hillitsemään itsensä ja jäi istumaan. Ruoka ei kuitenkaan enää maittanut hänelle. Hän ei enää uskaltanut katsoa neitoon päin siinä pelossa, että ei enää pystyisi koskaan katsomaan poispäin. Niinpä hän jäi pyörittelemään hopeisella haarukallaan herkullista paistia.
Mordhaive naurahti jollekin Harlandin kertomalle jutulle. Sitten hän vakavoitui. Montglaive ei oikeastaan kuunnellut hänen sanojaan, mutta erotti silti pari sanaa. ”Kuka petomiehiä johtaa? Ne selvästikin kokoontuvat jonkun lipun alle. Ne eivät ole enää sattumanvaraisia laumoja.”
”Jos epäilet häntä...”
”Kuka muukaan se voisi olla?”
Sitten Montglaive kuuli jonkin oudon nimen, jota ei ollut aiemmin kuullut. Samassa hän tunsi kylmän väristyksen selkäpiissään, aivan kuin varoituksen kaukaa tulevaisuudesta.
Nimi oli Mallobaude.

Mustakaapuinen mies kolkutti linnan porttiin. Siitä avautui pieni kurkistusluukku, josta tirkisti silmäpari. Silmät olivat sikamaiset, syvällä kuopissaan ja kaihi vaivasi niitä. Silmät tuijottivat tummaa hahmoa, joka seisoi ulkona. Yö oli pimeimmillään eikä mitään valonlähteitä ollut. Miehen musta vaatetus sulautui mustuuteen.
”Kukas siellä on?” vartija kysyi.
”Matkalainen, joka pyytää yösijaa”, mies vastasi.
”Ei löydy täältä. Painu hiiteen!” Vartija iski kurkistusluukun kiinni.
Mies astui askeleen taaksepäin. Sitten hän kolkutti uudestaan. Luukku ei avautunut.
Mies otti esille suuren kirjan. Se oli puolen metrin kokoinen ja tuhatsivuinen. Sen sivut oli tehty paksusta pergamentista, ja se oli sidottu mustiin nahkakansiin. Siinä ei ollut kirjaimia eikä merkintöjä. Mies avasi kirjan, etsi sen keskivaiheilta tietyn sivun ja alkoi lukea.
Sanat olivat jotain vierasta kieltä. Portinvartija kuuli ne paksun puun läpi, kun mies alkoi messuta kovaan ääneen, ja hän tunsi selkäpiinsä värisevän. Hän avasi jälleen luukkunsa ja karjaisi siitä: ”Painu hittoon siitä! Ei täällä meluta – ”
Juuri silloin mies oli lukenut koko loitsun läpi ja vaikeni. Kului sekunti, ja sitten portit rysähtivät palasiksi. Oli kuin valtava, näkymätön nyrkki olisi lyönyt porttien keskelle, ja ne eivät pelkästään lävähtäneet auki vaan myöskin irtosivat saranoistaan ja repesivät vielä saumoistaan irti. Laudanpätkät kolahtelivat kivilattialle.
Mustaan kaapuun pukeutunut, pienikokoinen mies astui sisään linnaan. Hänen edessään seisoi viitisen asemiestä, jotka tuijottivat häntä kauhistuneina.
”Viekää minut linnanherran luo”, hän ärähti.

Harlandiin oli uponnut jo sen verran viiniä, että kaikki salissa tiesivät että pian olisi juhlien lopun aika. Niinpä kaikki päättivät ottaa viimeiset, kovat ryypyt ja viini loppui oitis. Kellarista kuitenkin löytyi oitis lisää, ja vieraat pysyivät onnellisina ja iloisina.
Montglaive antoi ajatustensa harhailla. Mutta heti kun ne alkoivat harhailla ritarille sopimattomilla alueilla – jotka koskivat Amandaa – hän keskittyi oitis ruuan konemaiseen lappaamiseen suuhunsa.
Estrella näytti huolestuneelta. Amanda huomasi sen ja kysyi syytä, mutta Estrella vain pudisti päätään.
Silloin salin ovet aukenivat ja sisään marssi musta hahmo. Monet kääntyivät uteliaina katsomaan, ja kaikki kun hahmo huusi suureen ääneen: ”Minä olen Zograt! Luovuttakaa linna minulle niin säästän naiset! Muuten tapan teidät kaikki!”
Hetken aikaa kaikki tuijottivat häntä. Sitten ritarit rämähtivät hörönauruun. Ne, jotka olivat jo kipanneet melkoisen määrän viiniä, alkoivat nauraa niin lujasti että taittuivat kaksinkerroin ja putosivat tuoliltaan, ja hieman vireämmät suhtautuivat karsaasti tai epäilevästi näihin mahtipontisiin uhkauksiin. Lordi Harland nousi seisomaan.
”Herra... Zograt”, hän sanoi sillä tavoin kohteliaasti kuin puhutaan mielenvikaisille, ”tämä linna ei ole kaupan. Voinko auttaa teitä jotenkin muuten?”
”Minä en aio ostaa linnaa vaan valloittaa sen”, Zograt vastasi. ”Loitsuni tuhoaa teidät, joka iikan.”
Nauru yltyi entisestään. Mutta Estrella oli valahtanut kalmankalpeaksi. Amanda näki sen ja aavisti pahaa. Tyttö alkoi täristä melko pahasti ja kuiskasi emännälleen: ”Onko tuo se sama Zograt?”
”En tiedä, mutta hänen kirjastaan säteilee pahaa voimaa. Hän on hyvin mahtava velho”, Estrella vastasi irrottamatta kauhistunutta katsettaan Zogratista.
Zograt asteli saliin. Yhä useampi ritari oli tukahtua nauruunsa. Montglaive ei oikein tiennyt miten pitäisi suhtautua. Kun Mordhaive nousi seisomaan, hän noudatti esimerkkiä, mutta ei tehnyt mitään muuta.
”Annan teille esimakua”, Zograt murahti ja avasi kirjansa.
”Älkää antako hänen lukea loitsuaan!” Estrella kiljaisi osoittaen Zogratia ja nousten seisomaan.
Ne ritareista, jotka suhtautuivat vakavasti muukalaiseen, nousivat seisomaan ja lähestyivät velhoa. Mutta liian myöhään – loitsu oli lyhyt ja äkkiä luettu. Zograt loi ilkeän, pahansuopuutta tihkuvan katseen ritareihin ja lausui huolellisesti loitsun viimeisen, laukaisevan sanan. Sen myötä viisi ensimmäistä ritaria lipesi jaloiltaan ja tuiskahti maahan. He tarttuivat rintoihinsa ja kurkkuihinsa, korisivat tuskissaan ja kuolivat hirveiden kipujen vallassa.
Se hiljensi muutkin ritarit ja muut niistä, jotka jo lähestyivät velhoa, astuivat empivästi taaksepäin.
Silloin Mordhaive ja Harland kiskaisivat miekkansa esiin ja syöksyivät eteenpäin huutaen: ”Tappakaa hänet!” Montglaive lähti luonnollisesti heti heidän perässään, samoin kuin melkein kaikki ritareista. Jokainen pyrki saamaan itselleen kunnian surmata tuo paha noita, ja salin valtasi täydellinen sekasorto. Zograt kääntyi ja livahti pihalle. Ritarit seurasivat häntä Mordhaive etunenässä. Harland ja Montglaive seurasivat häntä.
”Mennään muurinharjalle”, Estrella sanoi Amandalle. ”Sieltä on paras näkyvyys. Minä haluan tietää, mitä tapahtuu.”

Kun ritarit säntäsivät yhtenä miehenä ulos, he näkivät Zogratin seisomassa yhden kuolleiden Skavenien pinon päällä. Hän messusi suureen ääneen, kuin olisi pitänyt tuomiopäivän saarnaa. Hän painotti joka sanaa kuin jokainen niistä olisi sisältänyt valtavan tärkeää tietoa. Yö oli pimeä kuin tyhjyys ja hiljainen kuin kuolema, lukuun ottamatta Zogratin messuamista. Ääretön pimeys näytti jatkuvan loputtomiin jokaiseen suuntaan. Maa ja taivas olivat samanväriset eikä horisonttia näkynyt missään; oli kuin maailmankaikkeus olisi sulanut yhdeksi valtavaksi mustaksi massaksi. Siellä täällä näkyi hohtavia valopisteitä, soihtuja joita oli isketty Skavenien ruumiskasojen vierille. Pinot näkyivät mustuudessa hyvin heikosti, mutta ne olivat niin massiivisia ja niitä oli niin paljon, että ritarit saattoivat erottaa hämärästi niiden ääriviivat.
Zogratin yläpuolella leiskui tulinauha. Se näytti silkkiseltä, loimuavalta, ja se kieppui kuin väkkärä muodostaen kauniita kuvioita tyhjyyteen velhon pään yläpuolelle. Se vaihtoi lakkaamatta väriään, punaisesta siniseen ja vihreään, keltaisesta oranssiin ja violettiin. Sitten se alkoi pyöriä säännöllisesti muodostaen ympyrän, täydellisen valokehän, joka kohosi korkeuksiin. Kun se oli kymmenisen metrin korkeudessa Zogratin yllä, se yhtäkkiä räjähti. Se leiskahti joka suuntaan ja hajosi tuhansiksi kipinöiksi, joista jokainen lensi Skavenin ruumiiseen ja tunkeutui sen sisälle. Kipinät hohtivat niin kirkkaasti että ne näkyivät ruumiiden sisältäkin, ja sitten ne yhtäkkiä sammuivat ja ruumiit nytkähtivät.
”Ei voi olla... Ei voi...” Mordhaive mumisi.
Tätä valoesitystä ritarit tuijottivat hämmästyneinä. Zograt nautti joka hetkestä, jokaisesta kauhistuneesta ilmeestä. Hänen saarnansa oli päättynyt. Hän kiipesi pois kasan päältä ja komensi: ”Nyt, nouskaa!”
Skavenit nousivat. Ne eivät pitäneet minkäänlaista ääntä, niiden liikkeet olivat nykiviä ja hitaita, niiden silmät olivat tyhjät ja tuijottivat mitään näkemättä. Ne nousivat seisaalleen ja lähtivät kävelemään eteenpäin, jotta niiden alla makaavat pääsisivät eteenpäin. Monissa oli pahoja haavoja, kuolettavia, ja useilta puuttui jopa joitain jäseniä. Ne olivat verentahraisia, repaleisia, ja kuolleita. Käveleviä sellaisia. Ne kokoontuivat yhteen ja lähestyivät linnaa. Kaukana pimeydessä mustuus alkoi liikehtiä kun Skavenien kuollut armeija marssi riveihin. Ceryonin laakso täyttyi niistä.
Löyhkä oli sanoinkuvaamaton.
”Mitä – mitä me teemme?” Harland kysyi epätoivoisesti.
”Menemme linnaan, varustaudumme ja hyökkäämme”, Mordhaive vastasi. ”Se on ainut mahdollisuutemme. Me ratsastamme niitä vastaan ja pilkomme ne palasiksi.”
”Miehet ovat väsyneitä ja juovuksissa. He ovat juuri taistelleet voitokkaasti ja tahtovat lepoa. On myöhä ja minäkin alan jo nuokkua. On ihme, jos peitsemme edes osuvat mihinkään.”
”Meillä ei ole vaihtoehtoja.”
”Onpas, arvon lordi Mordhaive. Me voimme teljetä itsemme linnaan, rakentaa barrikadit hajotettujen osien eteen ja lähettää avunpyynnön herttua Armandille.”
”Meillä ei ole aikaa! Nuo... hirviöt lähestyvät koko ajan. Meillä ei ole aikaa rakentaa esteitä.”
”Sitten meidän pitää hankkia aikaa”, Harland totesi synkästi. Hän kääntyi ritareita kohti. ”Palatkaa linnaan ja herättäkää kaikki, jotka suinkin pystyvät taistelemaan! Rakennamme barrikadit ovelle. Teidän täytyy puolustaa porttiaukkoa sen aikaa!”
Ritarit nurisivat peloissaan. Kenelläkään ei ollut juuri lainkaan taistelutahtoa jäljellä. Monet olivat selvästi niin humalassa tai niin unisia, että hädin tuskin pysyivät jalkeilla.
Montglaive aavisti, että tästä tulisi pitkä yö.

Ritarit saatiin kuitenkin vetäytymään linnan turviin ennen kuin epäkuolleet Skavenit saavuttivat heidät. Zograt nauroi heille päin naamaa ja ilkkui heidän perääntymiselleen, mutta ritarit saivat hillittyä temperamenttinsa ja kunniantuntonsa. He palasivat linnaan ja alkoivat etsiytyä paikkoihin, joissa heistä voisi olla jotain hyötyä.
Pääportti saatiin umpeen nopeasti, ja rottazombit olivat niin voimattomia, etteivät ne saaneet siirrettyä syrjään heikompiakaan esteitä. Mutta linnan länsisivustalla tuli isompia ongelmia. Iso osa linnasta oli murskautunut kivisoraksi, ja käytävät ja salit ammottivat avoimina yöhön kuin kutsuen rotat vierailulle. Aukkoja oli vaikea puolustaa, koska niitä oli niin paljon ja ne olivat niin leveitä. Osa niistä saatiin tukittua barrikadeilla jotka oli kyhätty milloin mistäkin roskasta: tulipalossa kärventyneistä huonekaluista, tynnyreistä, haljenneista kivenlohkareista joita lojui ympäriinsä. Talonpojat saivat huhkia kuin viimeistä päivää, juoksennella edestakaisin ja siirrellä valtavia linnankappaleita ja rakentaa niistä esteitä vihollisille, jotka vyöryivät lakkaamatta kohti kuin meren väsymättömät aallot.
Pimeä yö kuunteli hiljaisena etäistä melua; kuinka Skavenien raadot örisivät vaimeasti ja Bretonnialaiset huutelivat komentoja toisilleen, metalli ja kivi paukutteli ja suuret, laakeat heinäalueet humisivat tuulen viuhtoessa niitä.
Montglaivelle ei osoitettu mitään tehtävää, ja hänen isänsä oli kadonnut linnan uumeniin ajamaan vihollisia etäämmälle. Ensin hän ajatteli etsiä käsiinsä Skaveneita jotta voisi tappaa nämä toistamiseen, mutta muutti sitten mielensä. Hän alkoikin etsiä Amandaa. Tietämättä tarkalleen miksi, hän tahtoi nähdä tytön ja tietää että tämä oli varmasti turvassa. Lisäksi, mikäli hän tapaisi Estrellan, hän voisi ehkä saada velhottaren tekemään jotain.
Estrella oli kuitenkin jo tekemässä jotain.

”Emäntä... Olemmeko me varmasti turvassa täällä?” Amanda kysyi. Hänen äänensä värisi hieman, ja Estrella huomasi sen oitis.
”Älä huoli, tyttöseni”, hän vastasi lohdullisella äänellä joka sai Amandan heti tuntemaan olonsa paremmaksi. ”Kaikki kääntyy parhain päin.”
Kaksikko seisoi rintavarustuksella hyvin korkealla. Ceroynin laakso levittäytyi heidän alapuolelleen yössä sysimustana, täysin valottomana, ja paikoittain he erottivat liikehdintää siellä kun kuollut rotta-armeija siirtyili levottomasti. Tuuli oli taas noussut voimakkaaksi ja se hulmutti Estrellan kullanrusottavia palmikoita vallattomasti. Amanda piteli omia kutrejaan tiukasti käsissään ja puristeli niitä hermostuneena. Hän yritti olla kuuntelematta alhaalta kantautuvia taistelun ääniä. Miekkojen ja kirveiden kalina, tuskanhuudot, käskyt ja komennot sulautuivat yhdeksi suureksi mekkalaksi, joka kaikui kauas Ceryonin ylle.
Amanda tajusi, ettei toivonut että olisi jäänyt Lehtien Linnaan. Hän ajatteli komeaa Gabrielia, mutta jostain syystä hän ei olisi jäänyt pois Ceryonin sotaretkeltä vaikka olisi saanut valita uudestaan nyt.
”Mitä me teemme?” hän kysyi. Estrella katsahti häneen ilkikurinen hymy kasvoillaan ja käänsi sitten silmänsä takaisin alas.
”Sinä katsot ja opit. Minä pelastan ritarit pulasta jälleen kerran.”

Mordhaive asteli pitkin harppauksin eteenpäin käytävää. Hänen mielensä oli tyhjä. Hän oli tyhjentänyt aivonsa kaikista ajatuksista paitsi yhdestä.
Vie oikealle, astu yläviistoon vasemmalle, iske.
Hänen nahkasaappaansa iskeytyivät raskaasti kivilattiaan. Häntä oli harmittanut, että hänellä ei ollut yllään sotisopaansa vaan siviilipuku, mutta nyt hän oli karkottanut tuonkin ajatuksen pois.
Vie oikealle, astu yläviistoon vasemmalle, iske.
Käytävä oli hämärä. Mordhaiven takana oli soihtuja, mutta hän käveli niistä poispäin kohti täydellistä pimeyttä. Etääntyen koko ajan valosta. Kohti pimeää.
Vie oikealle, astu yläviistoon vasemmalle, iske.
Takaansa hän kuuli kolmen talonpojan hermostuneet äänet, kun he suunnittelivat miten parhaiten pysyisivät hengissä sekasorron keskellä. Mordhaive ei välittänyt sekasorrosta. Hän tiesi, että ystävä oli hänen takanaan ja vihollinen hänen edessään.
Vie oikealle, astu yläviistoon vasemmalle, iske.
Hän keskittyi täydellä harkitsemiskyvyllään noihin sanoihin, niiden tappavaan merkitykseen. Oikeassa kädessään hän puristi miekkaa. Kun hän heilauttaisi sen oikealle, hän jättäisi rintansa auki vihollisen iskulle mutta saisi itse aseensa kriittiseen paikkaan. Kun hän astuisi vasemmalla jalalla viistosti vasemmalle ja eteenpäin, hän pääsisi vihollisen sivulle. Siitä hänen olisi helppo iskeä miekallaan kuoliaaksi kovemminkin haarniskoitu Skaven.
Vie oikealle, astu yläviistoon vasemmalle, iske.
Hän näki tilanteen mielessään. Hän melkein tunsi liikkeensä, taistelukuvionsa. Skaven hyökkäisi pimeästä hänen eteensä koska tahansa, luullen että se yllättäisi hänet. Mutta hän oli valmis. Rotta ei petkuttaisi Châlonsin lordia.
Vie oikealle, astu yläviistoon vasemmalle, iske.
Hän kuuli rasahduksen ja valmistautui.
Kilahdus.
Mitä jos sillä onkin ampuma-ase eikä miekkaa?
Nuoli lävisti Mordhaiven sydämen.
Hän ei ollut milloinkaan odottanut kuolevansa tällä tavalla, pimeässä käytävässä vihollisen nuoleen voimatta tehdä minkäänlaista vastarintaa. Mutta hän oli jo pitkään tiennyt, että hänen olisi parempi kuolla pian. Hän oli vanha mies ja hän hallitsi omaa valtakuntaansa, Châlonsin kaunista metsää. Vanhojen ei kuulunut hallita ja roikkua kiinni elämässä. Mordhaive tiesi, että kunhan Montglaive asettuisi, hänestä tulisi erinomainen lordi Lehtien Linnaan. Oli aika antaa perintö eteenpäin.
Mutta ei sen olisi näin pitänyt tapahtua.
Jalot ajatukset huuhtoutuivat Mordhaiven mielestä kivun aallon myötä. Hän vajosi maahan ja sopersi epätoivoisen kirouksen. Tuska valtasi hänen ruumiinsa ja henkensä, ja hän tunsi elämänsä pulppuavan ulos hänestä hänen sydänverensä mukana. Hän tunsi vavistuksen ja tykytyksen rinnassaan. Voimat hiipuivat hänestä. Se tuntui oudolta, raukealta. Tuska kasvoi ja hautasi hänet alleen, ja hän tunsi sen puolittain etäisesti, kuin ei enää olisi ollut täysillä mukana koko tilanteessa.
Hän ajatteli, ettei kuolemisessa ole mitään jaloa. Sitten hän kuoli.

”Tämä on vaikea loitsu”, Estrella selitti. ”Olen lausunut sen aiemmin vain kahdesti. Se on hyvin hankala, ja jos teen pienenkin virheen, sillä voi olla kohtalokkaat seuraukset. Taikuuden virrat voivat siepata minut mukaansa ja runnella minut kuoliaaksi, ja jopa sinutkin vain siksi että seisot noin lähellä.”
Amanda astui refleksimäisesti taaksepäin silmät apposen auki. Hän tunsi sydämensä jyskyttävän.
”Mutta minä olen varsin kokenut, enkä usko että mikään menee pieleen. Sellainen vaara kuitenkin on aina olemassa.”
”Aiotko taas ampua salaman?” Amanda kysyi heiveröisesti ja pelästyneesti.
”En. Salamat ovat helppoja tämän rinnalla. Kutsua taivaankappale radaltaan ja ohjata se maahan... Ja vielä tähdätä oikeaan kohtaan...” Estrella huokaisi ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. ”Se on vaikeaa jos mikä. Komeetta tulee niin kovaa vauhtia, että koko homma on ohi parissa sekunnissa. Mutta pyrstötähdet ovat itsepäisiä. Niitä pitää aina suostutella vaikka kuinka kauan, ennen kuin ne myöntyvät tottelemaan ja saapumaan paikalle... Ah. Tuolla se onkin.”
Estrella osoitti taivaalle.
”Ko... Komeetta?” Amanda kysyi hyvin, hyvin hiljaa. Hän seurasi Estrellan sormea katseellaan ja kohotti silmänsä yötaivaalle.
Tähdet olivat hyvin kirkkaita. Pilviä ei ollut ja niinpä tähtiä näkyi valtavasti, enemmän kuin kukaan pystyisi laskemaan. Kuukin kumotti valkeana ja hyvin selkeänä, vaikkakin melko ohuena sirppinä.
Keskellä samettista mustuutta, tähtien välissä, hehkui sinertävänvalkea, pieni pyrstötähti.
”Niin, komeetta. Casandora.”

Barrikadit rysähtelivät uhkaavasti. Niistä putoili pois huonosti paikoilleen asetettuja osia, ja niiden takaa kuului kiihkeää murinaa ja epätoivoista ininää ja vaikerrusta, kun rottien ruumiit repivät Bretonnialaisten puolustuksia irti pala kerrallaan. Kivenjärkäleitä ne eivät saaneet hievahtamaankaan, mutta puuosat ne raahasivat sivuun ja raivasivat hitaasti itselleen tien.
Barrikadien elävämmällä puolella talonpojat odottivat rauhattomina ja hermostuneina. Heidän ryysyiset vaatteensa olivat hiestä märkiä ja he vilkuilivat ympärilleen ikään kuin etsien pakotietä. He puristivat niitä aseita, joita olivat sattuneet mistäkin löytämään: seipäitä, veitsiä, heinätalikoita. Heidän takanaan seisoi kymmenkunta ritaria. He olivat nuoria, vain vähän yli kahdenkymmenen ikäisiä, lukuun ottamatta Harlandia joka seisoi värähtämättä ja järkähtämättömänä kuin kivi, valmiina taistelemaan linnansa puolesta viimeiseen veripisaraan hievahtamatta jalansijoiltaan, perääntymättä askeltakaan. Hänen vankka olemuksensa antoi lisävoimia nuorille ritareille, jotka tahtoivat todistaa kykynsä lordin edessä. Hekin hikoilivat ja värähtivät joka kerta kun Skavenit saivat jonkin ison palasen rysähtäen syrjään, mutta toisin kuin talonpojat – joita he halveksuivat sanomattomasti – he eivät ajatelleetkaan pakenemista.
Vihollisen örinä tuli aina vain lähempää.
Raunioituneessa kivisalissa oli hämärää; soihtujen punainen valonkajo heitti uhkaavia varjoja seinille, ja ne tehostivat epäkuolleiden epäinhimillisiä ääntelyjä, jotka kietoutuivat yhteen jonkinlaiseksi tuskan ja vihan sinfoniaksi, joka hukutti Bretonnialaisten sanattoman hiljaisuuden alleen. Pimeät nurkat tuntuivat yhtä vihamielisiltä kuin haju, joka hiipi kammioon barrikadien yli ja läpi ohuista rakosista.
Se on pian ohi, Harland sanoi itselleen vaikka ei ollut lainkaan varma siitä, loppuisiko tämä lähiaikoinakaan.
Esteet kävivät vähiin. Skavenit olivat jo karmivan lähellä.
Silloin taivaalta putosi valtava kivi, joka tuhosi melkein koko vihollisarmeijan.

”Siinä.”
Estrellan äänessä oli helpotusta. Hän oli messunnut loitsuaan jo hermostuttavan pitkään, ja Amanda oli alkanut ihmetellä, miten hänen emäntänsä saattoi muistaa kokonaan ulkoa noin pitkän vieraskielisen sanakaavan. Yksi ainut, kiiltävä hikihelmi välkähteli velhottaren silmäkulman yläpuolella. Hän kääntyi katsomaan Amandaa.
”Onko... se valmista?” tyttö kysyi epäröiden.
”On. Nyt kaikki on kiinni komeetasta. Me voimme vain katsella.” Estrella kohotti katseensa jälleen kerran taivaalle. ”Nauti näytöksestä, ja sulje silmäsi kun käsken.”
Amanda oli juuri aikeissa kysyä, miksi hänen piti sulkea silmänsä, mutta silloin hän näki jotain varsin kummallista.
Pyrstötähti liikahti. Se lähti hitaasti kaartumaan, madellen kuin etana. Sen hopeanhohtoinen pyrstö kimalteli kuin timanttinauha, ja sen hohtava pää kääntyi viistosti alaspäin. Pyrstö seurasi sitä, edelleen niin hitaasti että liikkeen saattoi hädin tuskin nähdä. Mutta kun taivaankappaletta tuijotti tarpeeksi kauan ja tarpeeksi kiinteästi, saattoi erottaa sen liikeradan, kun se lähti syöksylaskuun Ceryonia kohti.
”Sen täytyy olla todella kaukana”, Amanda kuiskasi.
”Niin kaukana, ettet voi sitä ymmärtää. Se liikkuu normaalistikin uskomatonta vauhtia, ja nyt minä olen kasvattanut sen nopeuden yliluonnollisen suureksi. Silti se näyttää ryömivän eteenpäin hitaammin kuin yksijalkainen muurahainen. Kun se lähestyy maanpintaa, sen vauhti hidastuu yli sata kertaa pienemmäksi, sillä muuten se veisi mukanaan koko Ceryonin ja varmaan koko Bretonnian.”
”Koko...” Amanda nielaisi. Sitten hän ei enää pystynyt puhumaan.
Tähdet näyttivät hyvin kirkkailta. Ne tuikkivat etäisinä, kylminä ja kovina. Niiden keskellä yksi tähti hohti suurempana hetki hetkeltä. Ensin se näytti yhtä pieneltä kuin muutkin, kuin neulankärjen painallukselta mustaksi maalatun pergamentin pinnassa. Sitten se tuntui kasvavan pienen kärpäsen mittoihin.
Estrella nosti yhden sormen pystyyn ja nosti sen silmiensä eteen. Ensin Amanda ei ymmärtänyt, mitä hänen emäntänsä teki. Sitten hän tajusi, että Estrella vertasi komeetan kokoa etusormen kynteensä. Oppitytär noudatti esimerkkiä, mutta Estrella ei näyttänyt huomaavan sitä.
Komeetta kasvoi yli sormenpään rajojen. Se oli vetänyt pyrstönsä peräänsä eikä sitä näkynyt enää lainkaan. Tähti syöksyi suoraan Ceryonia kohti.
Se suureni ja suureni. Sitten tähdet tuntuivat äkkiä himmenevän. Monet niistä katosivat kokonaan näkyvistä, mutta komeetan valo sen sijaan kasvoi. Se kävi kirkkaammaksi kuin mikään tähti, kirkkaammaksi kuin kuu. Se oli kuin hohtavanvalkea tulenkieleke, joka leiskui yhä kirkkaampana ja suurempana, ja täydellisen pyöreänä.
Sitten se kävi kirkkaaksi kuin aurinko, vaikka olikin yhä paljon pienempi. Amandan täytyi kääntää katseensa siitä, ja silti hän näki jälkikuvan selkeänä kuin ei olisi lainkaan sulkenut silmiään.
Komeetta ei ensin pitänyt mitään ääntä. Skavenien epäkuolleen lauman vikinä kuului hyvin selkeästi linnan muurille asti. Sitten, kun komeetta kävi hyvin kirkkaaksi, niiden ääni hiljeni ikään kuin äänet olisi käännetty pois päältä ympäristöstä. Hiljaisuus kävi niin täydelliseksi, että se painoi korvia kuin paine. Sitten hiljaisuuden paineesta kasvoi ääntä matalampi kumina, joka jytisi alitajunnan perukoilla.
Tähdet sammuivat ja soihdut himmenivät. Valot katosivat, pimeys valtasi Ceryonin, ja taivaalla kappale – joka oli nyt melkein auringon kokoinen – hohti ainoana valona jonka valo ei kuitenkaan ylettynyt vielä Ceryoniin. Valkeus sokaisi.
Ensin komeetta oli suurentunut hitaasti. Sitten sen kumea ääni kasvoi kuulon äärirajoille ja murskasi kaikki lasit koko linnasta, ja se alkoi suurentua valtavalla vauhdilla. Se kiihtyi sekunnissa ja toisessa sekunnissa se kasvoi täyteen kokoonsa ja jytkähti maahan.
Valkeus hautasi pimeyden. Jokainen, joka oli erehtynyt pitämään silmiään auki tuona hetkenä, näki vain valkeaa, ja kaikki muut näkivät valkeuden silmäluomiensa ja vaikka kymmenen linnan kivimuurin läpi.
Ääntä ei voinut sanoin kuvata. Se löi kaikilta korvat lukkoon ja tuhosi kuuloaistin väliaikaisesti, niin että räjähdyksestä kuuli vain alun. Alkukin oli jo tarpeeksi kovahermoisimmillekin.
Räjähdys vavisutti linnan muureja ja vei jalat alta kaikilta sen sisälläkin. Tärinä sai maanpinnan aaltoilemaan, ja paineaalto joka seurasi välittömästi komeetan törmäystä, veti maasta kaiken ruohon irti ja laittoi multaan varsinaisen hyökyaallon, joka kuitenkin laski melko nopeasti. Paine iski Ceryonin muureja vasten ja hytkytti niitä, mutta ei kaatanut niitä. Linna säilyi kasassa. Ne osat, jotka olivat vaurioituneet Skavenien helvetinkoneen voimasta, murskautuivat kuitenkin melko täydellisesti. Kivenjärkäleet lennähtivät menemään ja syöksyivät satakin metriä eteenpäin, ja barrikadit hajosivat pyytämättäkin ja sinkoutuivat minne mikäkin.
Samoin kävi kuolleelle Skavenien armeijalle. Paine joko nosti soturit ilmaan ja paiskasi ne muureja vasten, tai painoi ne maahan ja hautasi siihen. Haarniskoista ei oikeastaan voinut puhuakaan.
Jos Bretonnialaiset olivatkin tappaneet rotat, niin Casandora murskasi niiden ruumiit jauhoksi.
Ceryon pelastui.

Ritarit olisivat tahtoneet antaa kunnian vihollisen tuhoamisesta jollekulle, mutta Estrella ei suostunut ottamaan sitä vastaan ja kukaan muu ei ansainnut sitä. Niinpä Ceryon keskittyi jälleen Montglaiven juhlimiseen. Hän sai lisänimen ’Ceryonin Puolustaja’, ja hänet lyötiin Valtakunnan Ritariksi jo kolmen päivän kuluttua.
Zogratin ruumis oli ilmeisesti jauhautunut tuhkaksi, sillä siitä tai hänen kirjastaan ei löydetty mitään merkkiä. Talonpojat siivosivat Skavenien kappaleita ja verta ja metallinpalasia pois laaksosta seuraavat kuusi viikkoa, ja suunnilleen saman verran kului hajun lähtemiseen.
Lordi Mordhaive haudattiin Châlonsiin pienehkössä seremoniassa, jossa oli mukana paljon hänen läheisimpiä ystäviään mutta ei juuri muita. Hänen perillisestään ei ollut mitään epäilystä. Montglaive sai haltuunsa koko linnan ja käytännössä koko Châlonsin metsän ja isänsä armeijan. Lisäksi lordi Harland vannoi ikuista ystävyyttään hänen kanssaan.
Linnan väestä menehtyi vain vähäinen osa. Enemmän oli niitä, jotka menettivät näkönsä tai kuulonsa pysyvästi komeetan iskeytyessä maahan.
Hieman myöhemmin Montglaive nimitti Estrellan neuvonantajakseen ja vei Amandan vihille. He eivät kuitenkaan ehtineet elää onnellisina kuin kuutisen vuotta.
Montglaiven myöhempi elämä onkin jo historiaa, joskaan ei yleisesti tiedossa. Ketä kiinnostavat myöhemmät tapahtumat, hän etsikööt asiakirjat jotka hänen elämästään on kirjoitettu.







Loppu

[Tapsa]

No niin, eli tämä on nyt viimeinen Monty-stoori jota tulen kirjoittamaan vähään aikaan. Periaatteessa saagaan kuuluisi vielä yksi tarina, jossa kerrotaan Amandan ja Montyn traaginen tarina (jota en ole vielä oikeastaan kokonaan keksinyt), ja jossa Monty juo Graalin kupista, ja jossa hän tapaa Mikaelin, Norraen ja... mitä muita heppuja siinä VRm:ssä sitten olikaan.

Mitä piditte? Tässä ei ollut tunnelmaa varmaan yhtään, ja se harmittaa minua - tunnelmallisia tekstejä kun on niin kiva lukea ja kirjoittaa. Esim. Yön vanki oli tosi hyvä juuri tunnelmansa vuoksi (ainakin toivon niin). Mutta onhan tämä ihan kiva taistelutarina.

[pentti]

Kiva tarina! En ole lukenut vielä aiempia osia, mutta pitää kattella. Joka tapauksessa, tuo tarina oli laadukas, ja se kertoi Bretonniasta...

[chokka]

Ihan hyvä. Tosin tämä ei ollut mielestäni samaa tasoa, kuin muut lukemani tarinasi. Komeetta kohtaus oli onnistunut ihan kivasti, mutta ihmettelin vain sitä, miten KOMEETTA ei tuhonnut koko linnaa. Ehkä se olikin vaan ihan pieni sellainen.

[Hollo]

Jotenkin tuntui, että tämä olisi ollut parempi, ko viime osa, mutta silti ei miustaollut. Toki oikein hyvää tekstiä ja tarinaa, kekseliäänpi, ko viimeosa, mutta tavallaan liian nopeasti edettiin. Se mustamies-juttu jne. Mutta loistava idea tuon komeetan tulo ja kuolleiden herääminen. Oikein hyvä tarina, näitä jaksaa lueskella.

[Rune]

Nyt kun luin tämänkin myöhässä, niin voisin kohta vilkaista Huussin uusimman. Kunhan jaksan. Taas se sama tekosyy...

Nätti teksti oli, taas. Kuvailua käytit, kuten aina, vain tietyissä kohdissa enemmän, ja silloin melkein kokonaisia kappaleita kului vain kuvailemaan jotain tiettyä tapahtumaa. Periaatteessa tuo kuitenkin toimii, vaikka onkin vähän erilaista kuin joillain. Kyllä minä tästä tykkäsin, vaikka muutamassa kohdassa tapahtumat vain kävivät, ei muuta. Esim. Skavenarmeijan tuhoamisen jälkeen. Se oli vähän lattea kohta, kuten Skavenarmeijan tuhoaminen yleensäkin. Mutta idea oli toimiva ja hyvin toteutettu. Mordheiven kuolema oli sinällään aika hyvin kirjoitettu, mutta taistelun jälkeen niitä hautajaisia esim. olisi voinut vähän enemmän tuoda esille.

[Keuso]

Kun sitä montglaivea oltiin nimittämässä grailiks nii repesin nauruun moneksi tunniksi nähkääs relmit ei saa ylennystä etsijäks vaan ne ryhtyy ja grailiks pääsee jos rapakon leidi haluvaa.

[Keuso]

Oli ihan pakko valittaa koska olen pilkunviilaaja.

[Keuso]

Stoori oli kyl muuten ihan hyvä.

[Warp]

Muokkaa-nappi on muuten keksitty.
hyvin kirjoitettu
Mikä sinulla on skaveneita vastaan? ? En pitänyt tästäkään sen enempää, kuin viime osasta. Mordhaiven kuolema oli hyvin kirjoitettu, vaikka skaven (jos se oli skaven... Ne eivät ainakaan käytä minkäänlaisia jousia.), joka hänet tappoi olikin zombi. .

Tulipas taas ilkeä viesti.

[Tapsa]

jos se oli skaven... Ne eivät ainakaan käytä minkäänlaisia jousia

Auts. Käyttävätpäs!!!

...
...no eivät kai sitten. Se oli joku ihmeskaven, joka oli jossain löytänyt jousen ja sitten jotenkin oppinut käyttämään sitä

Tarinan huonous saattaa johtua siitä, että minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia inspiksiä tätä kirjoittaessa, vaan väänsin vain jotain väkisin. Teen seuraavasta paremman, I promise!

[Grom]

Ylimmillä voimilla taisi olla jotain sitä vastaan, että luen tämän trilogian. Ensinnäkin tulostin ei koskaan toiminut kun aikoja sitten yritin näitä tarinoita printata. Sitten päätin lukea koneelta ja joka kerralla tuli jokin miellyttävä tai vähemmän miellyttävä keskeytys sotun ulkopuolisesta elämästä ja lukunautinto jäi kesken. Tämä tapahtui kolmeen kertaan, usko pois! Sitten sain vihdoin tämän tulostettua ja kun ylimmät voimat tämän huomasivat he langettivat Savonlinnaan ukkosmyrskyn, joka katkaisi hetkeksi sähkötkin, mutta sekään ei voinut enää estää minua. Taskulampun valossa luin tarinat loppuun ja päästin ilmoille rääkyvän mielipuolisen naurun...

Siinä siis todenmukainen selitys, miksi kommentoin näin myöhään. Sitten itse tarinaan.

Se oli kyllä todella hyvä ja jälleen Tapsaisen hienosti kerrottu. Juoni oli ehkä hieman yksinkertainen, mutta mitäpä siitä. Tämä velhoherra toi mukaan kaivattua jännitystä, mutta ratkaisu oli ehkäpä hieman sanoisinko nopea ja ennalta-arvattava. Tuo on niin epäreilu tuo komeetta . Ei parasta Tapsaa, mutta sanonpa vaan että en minä näistä voi olla pitämättä. Nyt vaan odottelemaan mitä universumin (tai ainakin sotun) nopein kirjoittaja seuraavaksi saa aikaan.

Ai niin. Miksi aina pidetään pieniä hautajaisia? Luulisi nyt bretonnialaisten järjestävän ison hautajaistapahtuman, kun kyseessä on noinkin korkea-arvoinen johtaja. Ja sain kuitenkin Motnglaivesta ja Harlandista sellaisen kuvan, että he jos ketkä kunnioittivat Mordhaivea ja olisivat jotain hienompaa järjestäneet.

[Tapsa]

Hmmmh. Tuo selitys ei kuulosta kovin uskottavalta, to be honest, herra Hardhammer. Et kai vain ole yrittänyt vältellä tarinoitteni lukemista? *vihainen mulkaisu*

Komeettakohtausta kirjoittaessa minulla oli jo enemmän halua kirjoittaa seuraavaa tarinaani, joten se jäi vähän kesken. Ja hautajaisista: no joo, en minä niitäkään voi puolustella oikeastaan mitenkään. Periaatteessa pienet hautajaiset voisi selittää sillä, että Mordhaive oli salaisen linnan omistaja, vaikka hänet itsensä kyllä tunnettiin laajalti...

Selitys kusee. Huomasin