Yön Lapsi osa.4: Käsky

[Hollo]

Ja niin he tottelivat käskyäni. Ja niin he levittivät kaikkien kaltaisteni tietoon suuren täytäntöönpanon, jonka alkulähdettä en voinut edes arvailla lausuttuani ne voimakkaat, sieluttomat sanat. Tappaminen, surmaaminen, murhaaminen. Nuo kristallinkirkkaat sanat kylmäävät kuolevaisia ihmisiä värisyttäen heidän heikkoja, kituvia olemuksiaan kauttaaltaan, kuin jäätävänterävä tuulenvirtaus. Ne kirkuvat sanomaansa niin alastomasti, että kuolevaiset värisevät niistä, pakenevat niiltä, elävät jatkuvassa pelossa niiden takia. Silti noista kammottavista sanoista sikiää oikea elämä, elämä oikealla päämäärällä iskostettuna. Noista sanoista me juomme, noista sanoista me elämme ja vahvistumme.

”Ikuinen elämä heille kaikille!”, mielipuolisentasainen ääneni julisti. ”Vietelkää heidät ja rikkokaa heidän perheensä! Surmatkaa lapset heidän riitaantuneiden vanhempiensa vettyneiden silmien edessä!” Silloin tunsin sisareni lähelläni, tunsin heidän sisäisen myllerryksensä, jonka tuskallisenhempeän, himokkaan laantumisen aikana he poistuivat arvokkaan, kunnioittavan hitaasti ympäriltäni. Näin heidän tummanpunaisten, mustien tai valkoisten mekkojensa kepeästi matelevat laahukset viimeisinä merkkeinä heidän täällä olostaan. Nyt vain yöllinen, pehmeä usva oli seuranani, muuten kaikki oli niin tyhjää… Niin kuollutta.

Ja vaikka yhäkin ajattelin heidän jokaisen virheettömiä, vaaleita kasvojaan, niiden mieltä puistattavaa kauneutta korostettuna täyteläisenpunertavilla huulillaan, en silti muistanut heitä henkilökohtaisesti. Muistin vain heidän kaikkien sisällä raivoavan hurmevirran liikkeet ja sen lähes jatkuvan puutoksenkaltaisen tuskanhuudon, jonka surullinen kaiku jäi poukkoilemaan kipeästi synkimmissäkin mieleni sopukoissa.

********

Miksi he minua tottelevat? Muistan yhä sen oudon illan, jonka aikana oli kävellyt läpi kuolevan, verenpunaisen puutarhan ja kirkonpihan, jonka pauhaava vääristyneisyys oli sekoittanut nuoren, joskin kokeneen mieleni. Sitten he kaikki olivat luovuttaneet vertansa, tärkeimpäänsä minulle, jonka tummanpunaisista säikeistä oli muodostunut pohjaton hurmeenpinta pieneen altaaseen keskellämme.

Kukaan ei ollut kertonut minulle mitään! Minut oli lähetetty sumeilematta pois! Miksi juuri minut oli valittu siitä voimallisesta lahmialaisjoukosta keskuudessamme, minut, nuorimman ja heiveröisimmän. Muistan, että joku oli puhunut minulle pääni sisällä, se joku, jonka naismaisen lempeä ääni oli johdattanut minua eteenpäin joka käänteessä. Kuitenkin tuossa lempeässä lirkuttelussa oli näyttäytynyt uusi elementti; sairaalloinen pakottamisen ja omistamisen kaltainen ajatus.

Tämä kaikki oli johtanut sydämeni riistämiseen kehostani, mutta jokin selittämätön aistini oli auttanut minut takaisin todellisuuteen ja saavuttamaan yliotteen tästä oudontutusta voimasta, jonka perimmäinen tarkoitus oli ollut yhdistyä kanssani. Tämä suurimmaksi, mahdolliseksi verenolemukseksi itseään väittänyt ääni oli tehnyt virheen, virheen joka oli varmasti maksanut sille kaiken itsessään. Ja se virhe olin minä. Kaikki se verimäärä ympärilläni oli elvyttänyt kidutetun ruumiini takaisin jaloilleen ja auttanut minua voittamaan sen, josta me kaikki elimme. kaikki se taivaalta satanut hurme oli saanut minut vaikuttuneeksi omasta toimeentulostani. Me emme ole veren orjia, se palvelee meitä elämänsä pakostakin! Veri on meille vain väline, jota me käytämme!

Silti kaikki on nyt toisin. Kenties he luulevat saaneensa sen mitä lähettivät minut hakemaan heille. Kenties he laskivat sen varaan ettei minua enää olisi olemassakaan, olisi vain kaltaisiani kannatteleva mielipuolinen henkäys nuoressa ruumiissani. Jos näin on, he ovat epäonnistuneet, mutta silti tuo kokemus ja paikka jätti raastavan polttomerkkinsä minuun, sillä tunnen heidän kaikkien liikkeensä, tunnen heidän kaikkien tuskastuttavan janonsa, jota en saa suljettua mielestäni millään lailla.

********

Mikä ennen oli niin kauniin vihreää, on nyt muuttunut punaiseksi syksyn lehtien lailla. Pelkään menettäväni otteen itsestäni, sillä tämän ainaisen tuskantunteen, joka virtaa heistä minuun, saan selätettyä hetkeksi antautumalla täysin verenhimon lainehtiville aalloille. Mutta mitä tapahtuisikaan, jos sukeltaisin pinnan alle, antaen hurmeen ottaa minut täysin? Kauhea ajatus, jota en halua edes ajatellakaan, mutta joka silti häilyy aina ajatusteni harmaalla rajalinjalla kipeästi jyskyttäen.

Minun täytyy vuodattaa verta, minun täytyy saada sitä! Tämä valtaisan voimakas, nykyään pakottavan ahdistava huuto ääntelehti päässäni. Ja vaikka tunnen mitä kihelmöivämpää nautintoa saadessani puhkaista jonkun onnettoman kurjimuksen ihon kulmahampaillani ja imeä hänen elämänsä itseeni, se ei enää tunnu samalta. Silti nytkin kävellessäni kohti hautakammioni uloskäyntiä tämä viiltävä ajatus mielessäni, aikomukseni ovat punertavia, verenpunaisia.

Niin kepeästi se otti ilmaa siipiensä alle ja nosti itsensä ja minut valtavalle, harsomaiselle maalauskankaalle, jonka mustanharmaa, pehmeä pinta loi yöstä aavemaisen kauniin, kuin siveltimen kärjestä tulleena värinä. Mikään ei liikkunut tänä yönä, mikään ei elänyt, jäljellä oli vain silkkaa pahaenteistä hiljaisuutta, jota sävyttivät ihanasti kaikkien heidän saaliinsa tuottama mielihyvän, jonka huumaava hurmos iskostui itseenikin verenjanoni kasvaessa.

Annoin mustan pegasoksekseni kuolemanjälkeisen, riutuneen ruumiin kuljettaa minua läpi yön mustien harsojen, joiden samettiset pinnat imivät kaikenlaisen, harvaosaisen värikirjon itseensä ahnaanvallitsevasti. Hiljaa myhäillen silitin Phalescan pehmeänmädännyttä ihoa sen niskassa aivan punertavan, levottoman harjaksen juuressa ja tunsin aivan mitättömän elämänkipinän, tosin hailakan ja viileän. Mitätön kuolevainen tuntisi ainoastaan kylmän ruhon suurine, märkivine haavoineen ja repaleisine ihonkaistaleineen, ja lainkaan empimättä yrittäisi hävittää sen uudemman kerran tästä maailmasta, johon se oli saanut uuden tilaisuuden, tilaisuuden elää omistautuneena.

Tunsin jopa tuulen häviävän ympäriltäni tehden koko taivaan tyhjäksi, elottomaksi tähtien ja kuidenkin yhä piilotellessa jossain kaukana, tai kenties vain syvästä kunnioituksesta kuolemattomien viettelevän kauneuden ja alkukantaisen pedon epäpyhää kaksinaisuutta kohtaan. No, ainahan sitä saa ajatella ja toivoa. Pieni hymynhäive nousi kiiltävänmustille huulilleni, mutta silti vaikka olinkin ajatuksissani, en tiennyt lainkaan mitä ajattelin. Omiin, tyhjiin mietteisiini vajonneena saatoin tuntea jotain ihanaa mielessäni, mutta savuverhon livuttua kevyen tuulenvireen viemänä sivuun, tuntui samalta, kuin olisin vain tuijottanut kiinteästi jotain tyhjää, näkymätöntä pistettä huoneeni seinällä.

********

Nyt sain näkyviini tuon keskisuuren kyläpahasen, jonka ympärillä leijunut äänetön, kuolemankalpea sumuverho pakeni välittömästi edestäni patistaessani Phalescaa hidastamaan vauhtia ja laskeutumaan. Tunsin, kuinka kuolleen pegasoksen väsymättömät siivenraakileet lisäsivät tuskallisenpakottavasti surullista pyristelyään ja antoivat vähitellen vauhtinsa hidastua ilman yrittäessä tarttua niiden repaleisiin alapintoihin.

Tunsin heidän kaikkien katseet itsessäni. Vain mustan pegasokseni riutunut ilmentymä piti päänsä alhaalla, kenties se vain tunsi osoittavansa kunnioitusta valtiattarellensa tai kenties sen pitkän, kivuliaan elämän molemminpuolinen aika oli vihdoinkin saattanut sen kuolemattomuudenkin päätepisteeseen. Tuskinpa, kuolemattomuus todellakin on sitä miltä se kuulostaa. Väkisinkin tunsin hymyileväni tälle ajatukselle, saisin kestää itseäni ikuisesti.

Heidän kaikkien alastomat, vaaleat vartalonsa kimmelsivät nyt juuri paljastuneen kuun valkeassa hohteessa, jonka kirkas valokeila näytti paistavan suoraa juuri tähän kylään ja juuri tämän kylän keskustaan, tänne meidän yllemme. Heidän suupieliinsä levinneet hurmepisarat ja heidän huuliaan värjänneet veriroiskeet tekivät heidän huolettomista, notkeista varsistaan vastustamattomia, niin kauniita, niin suloisia… Niin haavoittuvaisia. Vain suuri, valkokivinen kirkkorakennus kaukana tämän hiekkakivisen pääkadun päässä erotti katseeni heistä ja heidän nautintoa tihkuvista, himokkaista katseistaan.

Koko pihamaa näytti hämmästyttävän hyvin hoidetulta. Yössä harmaantuneet, kirkkaat ja sileät koristepuiden rungot seisoivat jykevästi paikoillaan pitkien ruusupensasrivistöjen rajatessa pihaa etäältäkin käsin. Suurien, ruskeankiiltävien puuporttien edessä, ei kaukanakaan kivisistä portaista piti paikkaansa pienehkö suihkulähde, jonka kauniisti sinertävä, kiiltävänsileä pinta hohti paikoitelleen valkeana. Altaan reunalla juuri istunut, pulleahko mieshenkilö vilkaisi pelokkaasti suuntaani ja otti nopean askeleen kohti kirkonportteja.

”Pysähdy kuolevainen!”, sanoin kuolemanvakaalla, jäänkylmällä äänellä jonka vain minä olisin voinut kuulla tällä hetkellä. ”Uskallapas vastustaa minua!” Saatoin aivan tuntea kauhun ravistelevan miehen uskonpuhdasta mieltä ja näin hänen ruumiinsa jähmettyvän paikoilleen, kuin voimakkaan loitsun voimasta. Hitaasti astellen, nauttien jopa hetkestä lähestyin tuota leveänaamaista, kauhusta kankeaa kirkonmiestä.

”Katsos vaan pappiseni.”, lepertelin ivallisesti astellessani hitaanvaroittavasti miehen ympärillä hänen pelokkaiden silmiensä seuratessa villisti jokaista liikettäni. ”Taitaisit toivoa olevasi jossain muualla… Tai kenties toivoisit tuntevasi huuleni kasvojasi vasten ja saada hyväillä täydellisiä rintojani, kunnes lopulta kyllästyisit ja heivaisit minut katuojaan.” Pullean miehen kasvoille levisi pelon ja kysyvänällistyneen ilmeen outo sekoitus hänen yrittäessä varovasti aukoa suutaan ja liikuttaa kieltään. Otin kasvoilleni paheksuvan, kärsivällisyyttä leikittelevän, mukailevan ilmeen merkiksi siitä, ettei hänen suunsa kuitenkaan ollut jähmettynyt, vika ja epäluulo oli vain miehen omassa päässä.

”Jumalani on kanssani, pirunlapsi!”, pappi sanoi niin tiukasti, kuin vain omalta itsekuriltaan tällä hetkellä pystyi odottamaan. ”Jätä tämä pyhä rakennus ja sen asukkaat rauhaan.”
”Ihanko totta? Haluaisinpa tavata tämän Jumalasi.”, kehräsin ivallisesti. ”Ja nämä asukkaat jotka mainitsit, eivät he kai ole niitä viattomia ja puhtaita nuorikkoja, joita sinun kaltaisesi tekopyhät vanhukset käyttävät hyväkseen?” Papin vaalenneille kasvoille nousi säikähtänyt ilme, josta pystyi selvästi erottamaan jumalanpilkan tuottaman, hetkellisen, mitättömän raivonpuuskan.
”Kuinka sinä kehtaat? En ikimaailmassa voisi…”, kuulin miehen nyt karjuvan vierelläni. Tuollainen reaktio jopa hieman yllätti minut, noin rohkea ja raivokas.
”Niin, ettehän te ikinä sotkeutuisi sellaiseen.”, keskeytin hänet tylysti. ”Olette kaikki niin pyhiä Jumalienne kanssa ja palvelette kansaa ja sitä rataa. Minusta te olette kuolevaisten saastaisinta ja alinta kastia, mitä täältä ikinä voisi löytääkään!”
Hitaan härnäävästi ja kädet lanteillani aloin astella hiljalleen kohti kirkon puuportteja. Aina välillä käänsin kasvoni kohti itsesäälistä väriseviin papin silmiin ja pystyin aivan liian helposti kuvittelemaan tuon lihavahkon miehen aavemaisen käden kurottelemaan kohti minua armoa kyynelsilmin anoen. Kuulin hänen voimattoman, kuivan äänensä yrittävän sanoa jotain, mutta välittämättä edes kuulla hänen sanojaan kosketin hellästi porttia.
”Pyydän, älä häpäise pyhää paikkaa. Älä surmaa Hänen lapsiansa.”, pappi sai äänen kuuluviin, jonka murheellinen sointi väsyi ja sammui hiljalleen puheen mukana. ”Älä astu noista porteista.”

Nopealla kiskaisulla käänsin molemmat ovenpuoliskot kirkon seinää vasten niiden jäädessä lyömään puisia vartaloitaan vasten valkeaa kiveä hennon tuulenvireen avittamana. Edessäni näin suuren salin pitkine, ajattomine penkkiriveineen ja käytävän päässä seisovine alttareineen ja lasimaalauksineen. Näky ei hämmästyttänyt tai ihastuttanut minua, sen sijaa tunsin ainoastaan syvää mustuutta, pimeyttä jostain tuiki tuntemattomasta ja epäaidosta.
”Hyvä on sinä tekopyhyys. En aio käydä vierailulla huorahuoneessasi… Mutta sinä käyt.”

Tunsin miehen henkisen tahdonvoiman heikkenevän hänen ulkopuolisen ruumiinsa täristessä säälittävästi yrittäen epätoivoisesti estää minua. Pehmeästi laskin käteni hänen olkapäillensä ja painauduin vasten hänen tutisevaa vatsaansa viettelevä hymy kasvoillani, joiden vaaleutta korostavien, kiiltävänmustien huulieni kutsuva liikahdus sai miehestä ilmoille alistuneen parkaisun.
”Älä tee tätä! Eikö viimekertainen riittänytkään teille?”, hän anoi puhuen lähes sekavannopeasti. ”Ensin sytytitte osan asuinhuoneistoista ilmiliekkeihin ja vielä veitte pään opettaja Loggbramilta!” Mitä pirua? Olisin varmasti saanut tietää siitä! Mutta miten pitkään oikeastaan olinkaan poissa, miten pitkään roikuin omassa menneisyydessäni?
”Miltä hän näytti?”, kysyin tiukasti kuitenkaan irrottamatta otettani hänestä. ”Mistä tiesitte hänet kaltaisekseni?” Pappi kämmenet vapisivat villisti hänen yrittäessä saada ilmaa keuhkoihinsa.
”V-Vampyyrinmetsästäjien mukaan tekotapa ja –jälki s-sopivat yhteen erään k-kaltaisesi kanssa.”, hän sopersi hengästyneenä.
”Tämä riittää nyt!”, kirkaisin vasten miehen kalvakoita kasvoja, joiden pinnalla kauhusta kimmeltävät, siniset silmät alkoivat hiljalleen menettää luonnollista elämänhohtoaan. ”Tiedät menettäneesi uskosi, olet heikko ja yksin. Olet vain Jumalaton teeskentelijä! Hae heidät luokseni!”

Ja niin hän oli kiikissä omissa mieltymyksissään, jotka hän oli mukamas luvannut sulkea pois elämästään ikiajoiksi. Vain Jumalan olisi joskus pitänyt merkitä hänelle jotain, mutta sekin oli häneltä riistetty hänen ylpeytensä mukana. Tiedän millainen hän oli ollut. Ehkä jopa viinanhajuinen pelkuri komentelemassa nuoria tyttöjä ja välttelemässä aikuisia naisia, joiden ylpeyttä jo aikaisemmin joku samanlainen oli kolhaissut samoin keinoin.

Tuolta hän nyt palasi raahaten nuorta naista hikisessä sylissään kiemurtelevana ja potkivana, kuin hengestään taisteleva eläin. Naisen kyyneltensekaiset, pakokauhuntäyttämät silmät räpyttelivät villisti ja turhautuneensurullinen kiljunta karkasi väkisinkin hänen nuorilta huuliltaan. Ja kuitenkin noiden väkivaltaisten otteiden takana oleva mies näytti kaikkea muuta, kuin halua ja vihaa tehdä pahaa, mutta silti hänen otteensa olivat niin aidot.
”Laske hänet maahan ja tartu vasaraasi jota kannat kupeellasi.”, käskin kylmästi ja vaikka papin ällistyneenkammottavat kasvot vastustivatkin, hänen kämmenensä puristuivat siltikin aseen metallisen varren ympärille luontevasti. ”Ja nyt murskaa hänen polvensa.”

”Älä tee tätä minulle!”, mies anoi hengitys väristen ja kasvot vavisten. ”Hän on vielä nuori…”
”Niin, yhtä nuori, kuin ne jotka sinä häpäisit. Usko pois tiedän sinunlaisesi ihmiset.” Mies värähti ja ähkäisi, nosti vasaransa olkansa taakse ja katsoi kasvot kyynelissä kylpien tuota nuorta naisenalkua makaamassa tuskallinen ilme kasvoillaan, nuorilla, sileillä kasvoillaan. ”Lyö!”
Nopeasti parkaisten rahisevalla, kadotetulla äänellään pappi heilautti vasaransa voimalla alas kohti avutonta tyttöä. Kuolevaisten yhtäaikainen kirkaisu täytti ilman sairaalla teurastuksentunnulla, jonka verenpunaisen hohkan haistoi ja tunsi jokainen kaltaiseni. Kukaan ei edes kuullut murtuvan luun väkivaltaista jysähdystä, mutta sen jäljet olivat näkyvissä.

Tyttö makasi maassa oikea jalka luonnottomaan asentoon vääntyneenä. Jokainen saattoi nähdä polven kohdalla vain onton kuopan, jonka päällä tumma, löysä iho roikkui paikoin luunsirpaleiden lävistämänä. Nuorikon kasvot nykivät kivuliaasti hänen tuijottaessa sokeasti ylös harmauteen hänen laihan ruumiin vääntelehtiessä, kuin eläessä omaa elämäänsä.
”Katso nyt häntä pappi!”, puhuin vahvalla äänellä. ”Tuohon ihmiskunta johtaa, kärsimykseen oman maailmansa sisältä.” Ja nyt katsoessani tuota silmillään itseään kiduttavaa ihmismiestä pitämässä vasaraansa yhä tiukasti käsiensä varassa, näin silkkaa välinpitämättömyyttä.
”Murskaa hänen kallonsa ja lopeta hänen kärsimyksensä… Sen hän on ansainnut. Sinä sen sijaan jäät istumaan tämän onnettoman ruumiin vierelle ja saat elää, jos vain pystyt. Toivon totisesti, että muistat hänet… Ja minut.”

********

Mitä minulle on tapahtumassa? Mitä kaikelle on tapahtumassa? En vieläkään ymmärrä täysin heidän aikaisempia aikeitaan lähettäessään minut matkaan, mutta tunnen kuitenkin olevani jo entistäkin lähempänä vastauksia. Ja entäs sitten tämä salaperäinen tappajamme, joka on niin törkeästi tunkeutunut alueellemme ja saattanut vampyyrinmetsästäjät yllemme. Voin vannoa kaikkien tuntemieni rakkaiden henkilöiden puolesta surmaavani hänet omakätisesti.


Eli tämä päättää ilmeisimmin tämän sarjan, mutta jatkuupi kuiteskin samoilla hahmoilla jne... Ja uusiakin tulee. Mutta ette työ varmaankaan tästä pidä. Kuvailua ei ole niin paljoa, kuin olette tottuneet saamaan, mutta juoni eteni. Ja kyllä sitä ihme mietiskelyäkin löytyy tästäkin tietysti. Kommenttia kiitos.

[Sopuli]

virhe. ... . kaikki se. toi olikin ainoa virhe mitä löysin ja tämähän oli loistava ellei täydellinen ja se oli melkein parempi että olit poistanu vähän kuvailua ja toivon sinun kannaltasi että sarjan seuraavaan osaan ei mene kauan..

[Hollo]

virhe. ... . kaikki se. toi olikin ainoa virhe mitä löysin ja tämähän oli loistava ellei täydellinen ja se oli melkein parempi että olit poistanu vähän kuvailua ja toivon sinun kannaltasi että sarjan seuraavaan osaan ei mene kauan..

Siis tämä oli ihan luettava? No hyvä. No, seuraavaan osaan saattaapi kyllä mennä hieman pidempään.

[Sopuli]

ei se hattaa kunhan ei mee vuottaja tämä oli parempi kuin luettava

[Tapsa]

Noh, tämä oli samanlainen kuin aiemmatkin osat. Jos kiinnostaa tarkemmin mitä mieltä nimim. Tapsa on " The Toilet Godin" tarinoista, lukekaa aiemmat kommenttini niistä.

Tuo polven- kallonmurskauskohtaus oli niin hyvä, että se ansaitsee kyllä erityismaininnan. Pappi oli muutenkin hyvä hahmo, ja koko kirkkokohtaus oli erinomainen.

[Jesh]

...

Tunnen itseni erittäin huonoksi kirjoittajaksi lukiessani juttujasi ...
Selvästi erillainen tämä tosiaan oli, juuri tuon kuvailun vähentymisen takia, mutta en pidä sitä välttämättä huonona asiana. Tietyllä tavalla tätä oli mukavampi lukeakin, kuin aikaisempia mestariteoksia.
No kaikki oli samaa täydellistä Huussi-laatua... Änvöliiväböl.
Sitten katsomaan uusin Naruto (Iso YAY!).

[Hollo]

Noh, tämä oli samanlainen kuin aiemmatkin osat. Jos kiinnostaa tarkemmin mitä mieltä nimim. Tapsa on " The Toilet Godin" tarinoista, lukekaa aiemmat kommenttini niistä.

Tuo polven- kallonmurskauskohtaus oli niin hyvä, että se ansaitsee kyllä erityismaininnan. Pappi oli muutenkin hyvä hahmo, ja koko kirkkokohtaus oli erinomainen.

Jaajaa. Mutta miten oli samanlainen? Tarinaltaan, kirjoitustyyliltään?

[Tapsa]

Noh, tämä oli samanlainen kuin aiemmatkin osat. Jos kiinnostaa tarkemmin mitä mieltä nimim. Tapsa on " The Toilet Godin" tarinoista, lukekaa aiemmat kommenttini niistä.

Tuo polven- kallonmurskauskohtaus oli niin hyvä, että se ansaitsee kyllä erityismaininnan. Pappi oli muutenkin hyvä hahmo, ja koko kirkkokohtaus oli erinomainen.

Jaajaa. Mutta miten oli samanlainen? Tarinaltaan, kirjoitustyyliltään?

No, lähinnä kirjoitustyyliltään. Tarkoitin lähinnä, että kyllä minä olen jo nämä Valerien synkät pohdiskelut lukenut. Oikeastaan ne käyvät loppujen lopuksi aika ennalta-arvattaviksi - IMO.

[Hollo]

Olikos tämä nin epäonnistunut tarina, ettei kommenttia tule? Siis jos näin on, sanokaasne epäonnistuneet kohdatkin.

Ja kun minunmielestäni tässä oli "paras" "kieli" näistä miun tarinoista.

[Grom]

Katsos vaan, mr. Rune ei ole tätä kommentoinut... Hah, ehdin ensiksi .

Juu, tästä pidin myös todella paljon. Nyt tapahtuikin jotain ja se oli bonusta . En vaan ensimmäisellä lukukerralla pysynyt oikein mukana (saattoi johtua ympärillä häilyneistä häiriötekijöistä), mutta toinen lukukerta muutti tämän. Tämä ei aivan ollut sitä normaalia kirjoitustyyliäsi, joka oli mukavaa vaihtelua. Toki joukossa näkyi myös sitä perushuussia. Nyt vain odottamaan innolla sitä uutta sarjaa. Pysytkö uskollisena tyylillesi, vai näemmekö kenties jotain uutta ja eksoottista?